RCA Records

39 Silläkin uhalla, että kuulostan vanhojen aikojen perään haikailevalta rap-vaarilta, totean, että kaipaan aikaa, jolloin valtavirtaräppäreillä oli vielä mielikuvitusta. ASAP Rockyn ensimmäinen varsinainen studioalbumi kuulostaa siltä, että levy-yhtiötä ja artistia on kiinnostanut vain satunnaisesti saada aikaan levy, jolla olisi jotain merkitystä. Biitit ovat tylsiä, ASAPin flow ihan ok, mutta sanoituksissa sisältöä ja oivaltavuutta vähemmän kuin latteuksia jakelevissa elämäntaito-oppaissa. Kun tuotanto on näin halpaa ja yksitoikkoista ja ASAP tyytyy lähinnä leveilemään rahoillaan ja toistelemaan erinomaisuuttaan, niin aika äkkiä alkaa kyllästyttää. Ymmärrän kyllä, ettei paljon kiinnosta miettiä sisältöjä, jos on parikymppisenä saanut miljoonia käsiinsä ja vähemmälläkin vaivalla saa pidettyä maksajat tyytyväisenä, mutta kysymys kuuluukin, miksi meitä kuulijoita pitäisi sitten myöskään kiinnostaa? Avausraidan kertosäettä, ihan toimivaa Goldie-singleä ja 1Train-kappaleen hienoa taustaa lukuun ottamatta tämä on tylsin kuulemani levy aikoihin. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

California X – s/t

Don Giovanni

73 Kanadalaisen Japandroidsin Celebration Rock oli yksi vuoden 2012 riemukkaimpia indierockalbumeita; kahdeksan kappaleen annos hurmoksellista, kliimaksista toiseen kaahaavaa purkkapunk-kaahausta. California X:llä on tarjota sitä samaa, mutta pykälän verran raskaammalla kädellä ja unohdettavimmilla melodioilla. Paljon on revitty juttua siitä, että bändi on kotoisin samasta Amherstin, Massachusettsin kaupungista kuin Dinosaur Jr. – ja kyllähän laulaja-kitaristi Lemmy Gurtowskyn vapautuneesti revittelevässä soitossa voi halutessaan J Mascisin vaikutuksen kuulla. Mutta yhtä lailla siinä voi kuulla Pinkerton-tyylistä voimapopmelankoliaa (Pond Rot), varhaisen Manicsin häpeilemätöntä hardrockia (Curse of the Nightmare) tai Sub Popin katalogista ammennettua muskeligrungea (Spider X). Oikein mukava levy oikein lupaavalta bändiltä, vaikkei taso vielä kestä ihan timanttisena kahdeksankaan biisin mittaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dutch Uncles – Out of Touch in the Wild

Memphis Industries

77 Huokaus. Dutch Unclesin Out of Touch in the Wild on levy, jota kuullessaan popnörtti alkaa kuolata päästäkseen tipauttelemaan puujalkavertauksia omiin nörtteihin suosikkiyhtyeisiinsä. Out of Touch in the Wild on enemmän työhuoneen ikkunasta jäätynyttä järveä katselemaan unohtunut kuin tanssilattialle suuntava Hot Chip. Se on vähemmän 1980-lukua kuin Bowien Let’s Dance tai Japanin Tin Drum, mutta silti verevämpi kuin mikään tuon ajan kliseitä kertaava retropoplevy. Se ei sisällä kappaleita Discipline-vaiheen King Crimsonilta eikä Trevor Hornin jousisovituksia, koska nämä eivät sellaisia levylle ole tehneet. Se ei ole Laurie Andersonin härskin kaupallinen poplevy. Se ei ole M83:n Pink Floyd -tribuutti. Manchesterilaisyhtyeen kolmannen albumin vahvuus on siinä, että se onnistuu kuulostamaan parhaiten asioilta joita se ei ole. Inkluusio ekskluusion kautta ja muita latteuksia. Sanotaan tässä nyt vaikka vielä, että levyn saavutus on olla samanaikaisesti haastava ja tavattoman rentouttava. Tässä on popahtava atmosfäärilevy meille Isoille Nörteille. Nörttisäpinät diskossa. Tanssimaan oppinut nörtti luokkakokouksessa. Lisää tähän oma nörttivertauksesi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

José James – No Beginning No End

Blue Note

71 Jazzlaulaja José Jamesin kolmas sooloalbumi tarjoilee herkkuannoksen hienostuneesti nytkähtelevää orgaanista groovea. Muun muassa D’Angelon Voodoo-levyltä tutun sessiobasistin Pino Palladinon ja rumpali Chris ”Daddy” Daven pyörittelemä syke iskee suoraan hermokeskuksiin aiheuttaen kuulijassa lievää spastisuutta muistuttavia oireita; paikallaan on vaikea pysyä. Näiden perustusten päälle kun vielä lisätään hieman lämpimäisiä Fender Rhodesista sekä James tyylittelemään silkkisellä baritonillaan, alkaa vaikuttaa siltä, että meillä on käsissämme voittaja. Mutta ei, ei sittenkään. Levyn tumman sielukas tunnelma on nimittäin päätetty rikkoa muutamalla kokonaisuuteen huonosti istuvalla poikkeuksella. Räikeimpänä esimerkkinä tästä on euroviisumodulaatiotaan myöten perustylsä pop-lässytys Come To My Door, jota ei timanttinen rytmiryhmäkään pysty pelastamaan. Kaikki tyylinrikkojat eivät toki ole kehnoja itsessään. Esimerkiksi klassinen rhythm & blues -keinuttelu Do You Feel on pianosooloa myöten oikein maukas pala. Se ei vain oikein sovi joukkoon. No Beginning No End on hyvä levy, josta olisi pienellä editoimisella saanut erinomaisen. Leikkauspöydälle jääneet kappaleet olisi voinut vaikka julkaista singleinä. (Ami Vuorinen)

Video ei ole enää saatavilla

Käppi/Nyrhinen – Mun paras ystävä

Helmi levyt

92 Jouhikkomaagi Pekko Käppi ja soitinrakentajavisiönääri Juhana Nyrhinen tekevät suomipunk-covereita sisältävällä EP:llään niin monta asiaa oikein, etten oikein tiedä mistä aloittaa. Jotakin hykerryttävän nerokasta on ainakin siinä, kun Käppi laulaa levyn avaavalla Lama-lainalla Mun pelko, miten ”ei kitaralla pysty asioita muuttamaan”, ja säestää itseään jouhikolla. Mikä olisikaan punkimpaa kuin vastata itsestäälselvyydeksi etabloituneen sähkökitaran ylivaltaan marginaaliin työnnetyillä jouhikolla ja kanteleella, maustaen kokonaisuutta sähköistetyillä rapapalli-rytmimunilla ja lehmänkellolla? Kaksikko restauroikin historiaa kaksinkertaisesti, saattaen 2010-lukulaisen korviin perinnesoittimien lisäksi seitsemän punk-klassikkoa 1980-luvun alkuhämäristä. Naimakauppa kuulostaa suorastaan perverssin luonnolliselta: erakkomökiltä kuulostavan, puhisevan lo-fi-soundin läpi erottuu tulkintoja isolla T:llä, sillä alkuperäisteoksista on jäljellä korkeintaan niiden suoraviivaisuus. Tempo pysyy enimmäkseen maanisen tiheänä, mutta levyn sykähdyttävin hetki on neliminuuttiseksi kanteleleijailuksi venytetty Kaaoksen Oot sä valmis kuolemaan, joka toteuttaa otsikkonsa uhkaavutta originaali-kohkausta huomattavasti vaikuttavammin. (Mikael Mattila)

Nightlands – Oak Island

Secretly Canadian

62 The War on Drugsin basistin soololevy oli jo lähtökohtaisesti asia, jota ilman olin kuvitellut pystyväni elämään. Eikä Dave Hartley onnistunut ennakkoasetelmaa muuttamaan. Oak Island on peruslaadukas, mutta varsin hengetön, kaiutettuihin stemmalaulurakennelmiin ja napakkaan rytmiikkan tukeutuva indiepoplevy. Se on hyvin samanlainen kuin Diagramsin (eli Tunng-yhtyeessä soittaneen Sam Gendersin) vuoden takainen levy Black Light – mutta ei edes niin kiinnostava. Muutaman kerran Hartley säväyttää: So Far So Long leijuu letkeänä ja raajoihin tarttuvana Karibia-poppina eikä Looking for Rainin köyhänmiehen-grizzlybearia käy moittiminen. Oli miten oli, Oak Island hukkuu auttamattomasti ihan ok -tasoisten levyjen enkä varmasti muista siitä vuoden päästä yhtään mitään. Kysykää vaikka. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nosaj Thing – Home

Innovative Leisure

62 Nosaj Thing tekee musiikkia, jossa on melankolinen pohjavire, mutta uudella albumillaan hän on jättänyt jotain laskuista pois. Se jokin saa Homen tuntumaan keskeneräiseltä. Tarvitseeko konemusiikin olla tanssittavaa? Mielestäni ei. Tarvitseeko biisin kertoa tarina? Mielestäni kyllä. Ainakin albumilta saa odottaa jotain mikä vie mukanaan ja antaa syyn jatkaa kuuntelemista. Losilaisen esikoisalbumi Drift ei ollut suorainen bilesoundtrack, mutta Home tuntuu siihen verrattuna koti-illalta. Siinä missä Driftissä tuntui olevan kokonaisvaltainen soundi, on Homessa vain raameja ja tukirankoja. Albumi saa parhaimmillaan aikaan elokuvallisen tunnelman, kuten kappaleella Phase III, mutta sitä kuunnellessa kaipaisikin jotain muita ärsykkeitä kuten liikkuvaa kuvaa, jotta se tuntuisi tukevalta. On ikävä sanoa, että levyn kappaleet ovat hyvää taustamusiikkia, mutta sellaisena se tuntuu toimivan. Home tarjoaa paljon kuutamon tuijottelua, suurkaupungin hillittyä charmia ja bileiden jälkeistä värjöttelyä. Se vie iltauinille, klubillekin asti, mutta paikoitellen vain sen jonoon röökille. Alataajuudet tunkeutuvat seinien läpi kaihoisina seismisinä viesteinä sen sijaan, että veisivät jalat alta. Nosaj Thing on taitava tuottaja ja hieno artisti, mutta tällä kertaa hänen utuiset tarinansa jäävät ranskalaisiksi viivoiksi. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Pantha Du Prince & The Bell Laboratory – Elements of Light

Rough Trade

78 ”On paikkoja, joissa kukkivat hedelmäpuut ja lumihuippuiset vuoret kohtaavat. Voit nähdä luonnon maalaamaa taidetta Morsiushunnun (Brudesløret) nimellä tunnetulla vesiputouksella ja kokea insinööritaidon hienouden hiusneulamutkissa sellaisilla teillä kuin Ørneveien tai Trollstigen.” Tähän Norjan valtion matkailusivun kertomaan tiivistyvät kuin vahingossa sikäläisen The Bell Laboratoryn perkussiosoitannan ja saksalaisen Pantha Du Princen komeasti kaikuvan elektronisen musiikin yhdistelmän herättämät tunnot. Elements of Light on orgaanisesti helisevien ja kumisevien lyömäsoitinten ja insinöörimäisellä tarkkuudella tehtyjen rytmisten äänimattojen punos. Se on sinfonia, jolta olisi typerää nostaa esiin yksittäisiä kappaleita, sillä sen vahvuus on hitaasti kasvavassa ja suurista elementeistä pikkutarkkoihin yksityiskohtiin syöksähtelevässä kokonaisuudessa. Levyn ainoa miinus on se, ettei konseptia ole viety vielä pidemmälle. Sovituksissa saisi olla ajoittain jyrkempiäkin mutkia ja muutama järkälemäinen äänien vuoristo siellä täällä.(Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Widowspeak – Almanac

Captured Tracks

62 Toisen albuminsa julkaiseva newyorkilaistrio aiheuttaa lämpimiä aaltoja kaikille, jotka ovat joskus rakastaneet Mazzy Starin tai Grant Lee Buffalon 1990-lukuista, tähtikirkkaan yötaivaan alla kengänkärkiinsä tuijottelevaa leirinuotio-americanaa. Alkuihastus Widowspeakia kohtaan haihtuu kuitenkin yhtä nopeasti kuin punaisella hehkullaan lumoava hiillos. Molly Hamilton on aivan liian yksipuolinen laulaja ja lauluntekijä, jotta Almanac nousisi hätyyttelemään esikuviensa tasoa. Harhaanjohtavan jämäkkä avausraita Perennials ja raukeasti nautiskeleva Spirit Is Willing ovat levyn valsseista kauneimmat; jos ne eivät sytytä, on turha jatkaa pidemmälle, koska yhtään mitään erilaista ei ole tarjolla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Hendrik Weberin läpimurtoalbumi Black Noise (2010) kuuluu viime vuosien ylistetyimpien elektronisten albumien joukkoon. Neljäs Pantha du Prince -albumi Elements of Light ilmestyy 14. tammikuuta, ja sillä saksalainen yhdistää voimansa norjalaisen The Bell Laboratoryn kanssa. Rough Traden julkaiseman levyllä sekoittuvat erilaiset vaikutteet elektronisesta ja modernista klassisesta musiikista jazziin ja gamelaniin. Vaikuttajiksi on mainittu muun muassa John Cage, LaMonte Young ja Steve Reich.

Video ei ole enää saatavilla

Eels – Peach Blossom

Helmikuun 5. päivänä ilmestyvä Wonderful, Glorious on Mark ”E” Everettiin henkilöityvän indierockin veteraaniyhtyeen kymmenenes albumi ja ensimmäinen sitten kolmen vuoden takaisen Tomorrow Morningin. Levy ilmestyy Everettin omalla E Works -levymerkillä.

Video ei ole enää saatavilla

Jim James – Know Til Now

Samana päivänä uuden Eels-albumin kanssa ilmestyy My Morning Jacketin laulajana tunnetun Jim Jamesin sooloalbumi Regions of Light and Sound of God, jonka julkaisee ATO Records. Jamesilta on ilmestynyt aiemmin yksi soolo-EP, vuoden 2009 Tribute To, joka koostui George Harrison -covereista – ja oli julkaistu nimellä ”Yim Yames”.

Video ei ole enää saatavilla

Foals – Inhaler

Kokeellista indierockia soittavan Foalsin kaksi ensimmäistä albumia (Antidotes, 2008, ja Total Life Forever, 2010), ovat yltäneet Britanniassa top 10:een ja myyneet kultaa. Kolmosalbumi Holy Fire ilmestyy 11. helmikuuta, ja edeltäjiensä tapaan sen julkaisee Transgressive Records. Levyn ovat tuottaneet vaihtoehtorockin tervaskannot Flood ja Alan Moulder, ja sen ensimmäiseksi singleksi lohkaistun Inhalerin musiikkivideon on ohjannut Dave Ma.

Video ei ole enää saatavilla

Milesmore – Weight

Weight on tyylinäyte Kaikki Huomisen Bändit -sarjassa 24. esittelemältämme Milesmorelta. Midlaken ja Mellencampin hengessä rullaavan helsinkiläisyhtyeen videon ovat ohjanneet Ville Koivuranta, LL Luxury J ja Onni Boi.

Video ei ole enää saatavilla