Kaksi insituutiota kohtaa: The Beatles ja BBC.

Rääppiäiset kaanonin huipulta.

Yksi Gary Larsonin mainion Far Side -sarjakuvan suurista oivalluksista oli kuva Emme pitäneet elokuvasta Tanssii susien kanssa –yhdistyksen kansainvälisestä kokouksesta. Siinä muutama ihminen seisoskelee keskellä autiota hallia jupisemassa keskenään.

Suurin piirtein samalta luultavasti näyttäisi Emme pidä The Beatlesista -yhdistyksen kokouksessa. Makuasiat ovat toki makuasioita, mutta on vaikea kiistää, etteikö The Beatles olisi koko äänitetyn musiikin historian kehutuin, merkittävin ja rakastetuin yhtye. Eri mieltä olevat kuuluvat samaan seuraan kuin ne, joiden mielestä Mozart ei osannut säveltää, Shakespeare kirjoitti huonoja näytelmiä tai Picasso oli pahainen tuhertelija.

Kaanonin huipulla olemisessa on kuitenkin ongelmansa. Niistä pienin ei ole halu tarjoilla kaikki neroiksi julistettujen tekeleet mestariteoksina. Varoittihan The Beatlesin hovituottaja George Martin jo Anthology-projektin loputtua 1996, että jos yhtyeeltä enää julkaistaisiin jotain, ainoa sopiva otsake olisi ”Laarin pohjan rääppiäiset”.

The Beatles Live At The BBC 2 osoittaa Martinin pelot vääriksi. Vaikka yhtyeen 39:n BBC-sesssion parhaimmisto julkaistiin jo vuonna 1995 The Beatles Live At The BBC -levyllä, oli bändi keikkaluvuosinaan niin rutinoitunut, etteivät kakkososalla julkaistut esitykset jää juuri ykkösosan vastaavista jälkeen.

Suuria uusia oivalluksia tuplalevylle kootut kappaleet eivät tarjoa, ellei sellaiseksi lasketa ennen julkaisemattoman Beautiful Dreamerin hauskaa rokkisovitusta. Vaikka BBC:n politiikka pakotti yhtyeen levyttämään kappaleet aina uudelleen jokaista lähetystä varten, nelikko ei ottanut sovitusten suhteen kummempia vapauksia vaan pysytteli lähellä studioversioita, vain paikoitellen mutkia suoristaen.

Väliin on jätetty edellistä BBC-kokoelmaa enemmän lyhyitä keskustelunpätkiä, jotka luovat levyille läsnäolon tuntua. Levyjen loppuihin laitetut pidemmät ”Pop profile” -haastattelut – noin 8 minuuttia per beatle – olisi ehkä ollut parasta irrottaa omalle levylleen.

Kuinka tällainen levy sitten tulisi pisteyttää? Yksi tapa olisi pohtia sen merkitystä osana The Beatlesin katalogia ja todeta sen olevan mukava tapa kuulla tutut kappaleet taas kerran. Eräänlainen takuuvarma joululahja äidille, mutta ei sen enempää.

Toinen vaihtoehto on kuitenkin lähestyä sitä puhtaasti musiikkina, kuten levyarvioilta usein tavataan vaatia.

Silloin huomio keskittyy siihen, miksi The Beatles todella ansaitsee paikkansa musiikin historiassa. Yeah! Yeah! Yeah! -huutojen kruunama She Loves You, kuulaan kaunis And I Love Her, intoa tihkuva From Me To You (vaikkakin ilman huuliharppua!) ja monet muut ovat hienoja kappaleita – luultavasti hienoimpia, mitä kahden kitaran, basson ja rumpujen muodostamat yhtyeet tulevat koskaan esittämään.

Minä rakastan näitä lauluja, minä rakastan The Beatlesia, minä rakastan tätä tarpeetonta levyä. Nämä kappaleet ovat oleellisia samalla tavalla kuin paras rockmusiikki – tai paras musiikki ylipäänsä. Pakko niistä ei ole pitää, mutta ainakaan minä en osaa pitää niitä kuin täyden sadan pisteen arvoisina.

100 The Beatlesin BBC-sessioden toinen kokoelma ei opeta mitään uutta, mutta muistuttaa jälleen kerran miksi me kaikki rakastamme heitä. Sinäkin, myönnä pois.

Video ei ole enää saatavilla

All together now! Beatles juhlii jälleen yhden dementikoille suunnatun klassikon syntymistä.

Onko The Beatles popmusiikin historian paras yhtye? Mahdollisesti, ehkä.

Se riittääkin siitä aiheesta.

On ihmisiä, joiden mielestä The Beatles ei tehnyt yhtään kelvollista kappaletta. On myös ihmisiä, joiden mielestä jokainen yhtyeen äänittämä triangelinkilahduskin ilmensi sen kollektiivisen nerouden mittaamattomuutta.

Totuus löytyy, tietäkää, näiden kahden välistä.

Yllekirjoittaneen totuus on, että The Beatles oli – ja on – ihan kamalan hyvä. Liverpoolilaisyhtyeeltä julkaistiin noin seitsemän vuoden aikana hieman yli kaksisataa kappaletta, jotka olivat reilua kahtakymmentä lukuun ottamatta John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin yhdessä tai erikseen säveltämiä, siis Beatles-originaaleja.

Beatles-originaalien joukkoon mahtuu pitkälle toistasataa hyvää tai erinomaista kappaletta, kertoo sisäinen excel-taulukkoni. Mutta! Joukkoon mahtuu myös jokunen mätä omena, joista listattakoon nyt kymmenen kurttuisinta ja luotaantyöntävintä.

Listalle on kelpuutettu vain sellaisia kappaleita, jotka ovat yhtyeen jäsenten säveltämiä ja jotka on julkaistu virallisilla äänitteillä bändin olemassaolon aikana. Lainakappaleet (Money, Please Mr. Postman), traditionaalit (Maggie Mae), muille artisteille lahjoitetut sävellykset (Step Inside Love, A World Without Love) tai viime vuosikymmenten aikana julkaistut ”uudet” Beatles-kappaleet (Real Love, Free As a Bird) eivät siis kuulu joukkoon.

Pois on jätetty myös ilmeisimmät kuriositeetit, kuten Abbey Roadin lyhykäinen piiloraita Her Majesty, vajaan minuutin mittaiset möykkärykäisyt Dig It ja Wild Honey Pie, tuutulaulu Good Night sekä nauhakollaasi Revolution 9. Ne saattavat olla kummallisia, jonkun mielestä huonojakin – mutta ovatko ne epäonnistuneita?

Siispä: kymmenen yllekirjoittaneen mielestä köykäisintä Beatlesin popkappaletta – kronologisessa järjestyksessä.

#1 There’s a Place (Please Please Me, 1963)

The Beatlesin esikoisalbumilla on 14 kappaletta, joista kuusi on lainakappaleita. Kahdeksan originaalin joukkoon mahtuu mahtuu kolmisen räpellystä, joissa ei ole jälkeäkään Love Me Don, Please Please Men tai etenkään I Saw Her Standing Theren raikkaudesta.

Erityisen kankeaa meno on Lennonin säveltämällä There’s a Placella, joka ei tympeän huuliharppukoukkunsa ja yli-innokkuudessaan huojuvan stemmalaulunsa takia juuri riemunkiljahduksia aiheuta. Armollisesti vain 110 sekunnin mittaisen kappaleen keskinkertaisuutta korostaa sen sijainti levyllä. Räpistelyn jälkeen kuullaan levyn päätösraita, raivokas ja definiitiviseksi versioksi muodostunut The Top Notes -cover Twist and Shout.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Thank You Girl (From Me to You -singlen b-puoli, 1963)

Thank You Girl on yksi monista lähes identtisistä rallatuksista, joita The Beatles joutui ensimmäisinä vuosinaan suoltamaan pysyäkseen vaaditussa julkaisutahdissa. Lennonin mukaan kappaleesta oli alkujaan tarkoitus tulla singlen a-puoli, mutta koska lopputulos huokui lähinnä ilotonta väkinäisyyttä, siitä tuli huomattavasti luonnikkaamman From Me to Youn b-puoli. Viisas päätös!

Aidon Lennon–McCartney-yhteistyön hedelmä ei ole melodialtaan lainkaan toivoton, vähän kulmikas vain. Mutta – ja tämä ”mutta” kirjoitetaan niillä kuuluisilla kissankorkuisilla:

• kappaleessa on hirveä huuliharppu
• kappaleessa on hirveä intro: “äyy, äyy, mmm-you” vaan teillekin
• John ja Paulin laulussa on liikaa yritystä, mikä saa sen kuulostamaan tekopirteältä ja mielistelevältä
• kappaleessa on hirveä huuliharppu

Video ei ole enää saatavilla

#3 Not a Second Time (With the Beatles, 1963)

Vuosien 1963 ja 1964 aikana Beatlesilta julkaistiin neljä albumia sekä tukku singlejä. Albumiraidat, singlet ja singlen b-puolet yhteen laskettuna bändi laski 21 kuukauden aikana maailmaan 67 kappaletta.

Päävastuu kappaleiden tekemisessä oli vielä tuohon aikaan (ja etenkin A Hard Day’s Night -albumilla) Lennonilla, joka joutui väkertämään rallatuksia vinhempaan tahtiin kuin miehen kyvyt ja motivaatio antoivat myöten.

Not a Second Time on malliesimerkki levytilan täyttämiseksi tehdystä bulkkipopista, josta Beatles pääsi eroon oikeastaan vasta vuoden 1966 Revolverilla. Vaikka olen kuullut kappaleen elämässäni kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, en varmaan vieläkään pystyisi laulamaan sen päämäärättömästi why– ja cry-sanoja ylös alas vengurtavaa melodiaa karaokessa.

Tuskin pystyisi Lennonkaan – ei, vaikka olisi elossa!

Video ei ole enää saatavilla

#4 Baby’s in Black (Beatles for Sale, 1964)

Kolmijakoinen rockballadi on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu idea elämässä, mutta se ei ole suurin syy Baby’s in Blackin sisällyttämiseen tälle listalle.

Suurin syy on sen sijaan kappaleen ensimmäinen kaksisekuntinen, joka on kammottavinta kakofoniaa mitä Beatles sai milloinkaan aikaan ja vahvin vasta-argumentti väitteelle, että George Harrison olisi ollut missään määrin lahjakas kitaristi. Kuunnelkaa kappaleen alku ja kysykää, niin kuin kysyä kuuluu: “Mitä helvettiä?!”

Sävellyksenä tämä humalaisesti kompuroiden käynnistyvä rockvalssi on sinänsä varsin nätti, eikä Paulin ja Johnin Everly Brothers -stemmoissa ole moitteen sijaa. Omituisen hengettömän soitannon ja Harrisonin muljahtelevien räpellysten takia Baby’s in Black menee kuitenkin kategoriaan “päin honkia menneet Beatles-kappaleet”.

Video ei ole enää saatavilla

#5 You Like Me Too Much (Help!, 1965)

George Harrison sai Beatles-julkaisuille vain parisenkymmentä omaa sävellystään, joten ihmekös tuo, että ne ovat keskimäärin mainioita. Bändin viimeisinä vuosina pikku-Yrjöä saatettiin kohdella biisintekijänä jopa epäoikeudenmukaisesti (Not Guilty tai All Things Must Pass eivät Beatlesille kelvanneet – hulluutta!), mutta vielä 1960-luvun alkupuolella hän oli kaikkea muuta kuin timanttinen biisintekijä – löytyyhän ensimmäinen Harrison-klassikko, If I Needed Someone, vasta vuoden 1965 Rubber Soulilta.

You Like Me Too Much on Harrisonin Beatles-uran pohjanoteeraus. Se on niitä kappaleita, jotka eivät jää mieleen ja joiden on vaikea kuvitella merkitsevän yhtään mitään yhtään kenellekään.

Ihan miellyttävältähän kappaleen sähköpianolla höystetty folkpop kuulostaa, mutta kun mikään ei kuulijan sisimmässä liikahda, on kysyttävä simosalmismaiseen tapaan: “Mitä sitte?”

Video ei ole enää saatavilla

#6 Run for Your Life (Rubber Soul, 1965)

Voiko kappale olla huono, jos se kuulostaa The Byrdsiltä? Voi – ainakin silloin, kun kappaleen keskeinen viesti on, että “vittu mä tapan sut, jos sä joskus vilkaisetkaan jotain toista äijää”.

Run for Your Life on keskinkertainen biisi, jolla on pikimusta sydän. Lennon tuskin olisi voinut kirjoittaa epämiellyttävämpää tekstiä, vaikka olisi kyykkyasennossa pinnistellen yrittänyt.

Eikä sovi unohtaa, että ladeltuaan vajaassa kahdessa minuutissa laulun “pikku tytölle” noin 17 suoraa tai epäsuoraa uhkausta (joista “I’d rather see you dead” on hienovaraisimmasta päästä) Lennon huipentaa biisin huolettomiin ”na na na” -rallatuksiin! Sillä lailla!

Video ei ole enää saatavilla

#7 Hello, Goodbye (single, 1967)

Sietokykyni Paul McCartneyn siirappisuutta kohtaan on korkea. Yesterday, Let It Be, The Long and Winding Road – antaa tulla vaan!

Maccan megahittien joukossa on kuitenkin yksi, jonka alkaessa soida toivon vain yhtä asiaa: että se loppuisi mahdollisimman pian.

Hello, Goodbye, voi elämän kevät. Ehdottomasti löysin single Beatlesin diskografiassa. Rullaa kuin täi tervassa, laiskanpulskeat 95 iskua minuutissa tamppaillen.

Kiitos elliptisen sanoituksensa ja sävellyksensä kappale tuntuu vieläpä jatkuvan ikuisuuden, vaikka kestääkin vain vajaat kolme minuuttia – paitsi että kolmen minuutin jälkeen kuulijaa rankaistaan piinallisella ”heba heba hello-a” -outrolla, joka sisältää reilut 40 sekuntia kenties teennäisintä riehakkuutta populaarimusiikin historiassa.

Masentavinta Hello, Goodbyen huonoudessa on, että kappale on kaikesta huolimatta täynnä mestarillisia yksityiskohtia. Sen melodiset ja rytmiset oivallukset (Ringo on tulessa) nyt vain joutuvat uhratuksi jonninjoutavuuden alttarille.

Hämmästyttävintä kappaleessa on puolestaan se, että se sai a-puolen paikan singlellä, jonka perspuolelle piilotettiin I Am the Walrus. Sekä tietenkin se, että biisi – niin itkettävän hengetön kuin onkin – kuuluu yhä settilistaan lähes jokaisella Sir Paulin keikalla.

Video ei ole enää saatavilla

#8 All Together Now (Yellow Submarine, 1969 – äänitetty 1967)

Paul McCartney on mestari säveltämään lauluja, joita lapset – ja dementikot – rakastavat ja itsensä (liian) vakavasti ottavat musiikinystävät inhoavat. Missä ikinä järjestetäänkään äänestys inhotuimmista Beatles-kappaleista, Yellow Submarine, When I’m Sixty Four, Maxwell’s Silver Hammer ja Ob-La-Di, Ob-La-Da ovat takuuvarmasti top 10:ssä.

Maccan populistisimpien rallatusten joukkoon mahtuu oikeastaan vain yksi nollatason suoritus, Yellow Submarine -elokuvaa varten arviolta 14 sekunnissa sävelletty ja sanoitettu All Together Now, jonka jokaisen vaippaikäisen tulisi ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

Kappaleen sanoitus muodostuu numeroiden, kirjainten ja värien luetteloista – ja on mitä umpipaskin. Melodialtaan All Together Now on niin väsähtänyt, että sen yllyttämään yhteislauluun on vaikea kuvitella kenenkään täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa olevan yksilön vapaaehtoisesti ryhtyvän.

Q: ”1, 2, 3, 4 – can I have a little more?” A: ”No!”

Video ei ole enää saatavilla

#9 Cry Baby Cry (The Beatles, 1968)

Tiedetään, tiedetään: The Beatlesin nimettömän tuplan (1968) eli “valkoisen albumin” viehätys perustuu ennen kaikkea sen arvaamattomuuteen ja epätasaisuuteen; siihen että jokaista Dear Prudencen tai Helterin Skelterin kaltaista kiistatonta mestariteosta kohden löytyy aina hämmentävä kierrepallo, jonka puolustelemisessa riittää haastetta paatuneimmallekin Beatles-apologistille.

Erityisesti Lennon kuulostaa läpi levyn (muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta) kovin piittaamattomalta, mikä harmillisesti torpedoi muutaman sävellyksensä puolesta lupaavan kappaleen keskentekoiseksi täyteraidaksi.

Jopa upeasti alkava Happiness Is a Warm Gun horjuu loppupuolellaan lähelle kielekkeen reunaa, kun taas Sexy Sadie raahautuu nipin napin rannalle kiinnostavan proto-glam-soundinsa ansiosta. Mikään ei kuitenkaan pelasta Cry Baby Cryta, jolla Lennon kuulostaa innottomammalta kuin koskaan aikaisemmin.

Cry Baby Cryn alku on lupaava: intron virkaa toimittavan kertosäkeen melodia kieppuu viettelevästi, ja yllättävänä lisämausteena kuullaan haitaria. Ensimmäisen kymmensekuntisen jälkeen laululla ei ole kuitenkaan tarjota muuta uutta kuin lannistavan masentava ja yksinkertaisesti tympeä säkeistö – joka kuullaan varmuuden vuoksi vieläpä neljä kertaa. Sitten piina on onneksi ohi.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Don’t Pass Me By (The Beatles, 1968)

Beatlesin tuotannossa on kymmenen kappaletta, jotka – syistä, joita emme kenties koskaan pysty täysin ymmärtämään – laulaa Ringo Starr. Näistä kymmenestä viisi on Lennon–McCartney-sävellyksiä, kolme covereita ja kaksi Ringon omia sävellyksiä.

Ringo-originaaleista Octopus’s Garden lienee Beatlesin sydämellisin kappale – eikä sitä tietenkään olisivoinut laulaa kukaan muu kuin Ringo. Valkoisen albumin olemattoman laaduntarkkailun läpäissyt Don’t Pass Me By lienee sen sijaan Beatlesin surkein kappale – eikä sitä olisi tietenkään voinut säveltää kukaan muu kuin Ringo.

Holtittomasti räiskähtelevien rumpujen, humalaisen kapakkapianon ja Ringon piinallisen alavireisen tulkinnan muodostama yhdistelmä on kuulijalle silkkaa kärsimystä. Ehkä siksi Don’t Pass Me By julkaistiin singlenä vain Skandinaviassa – jossa se nousi luonnollisesti listaykköseksi.

Video ei ole enää saatavilla

Oletko eri mieltä? Anna palaa – kommenttikenttä on käytössäsi!

Jane Asher, Martha ja Paul McCartney kilpailevat toistensa huomiosta.

Paul McCartneyn tuotanto hämmentää. Mies teki täydellisen uran The Beatlesin biisintekijänä, mutta tipahti soolourallaan mukavuusalueelle. Ehkä kaikki on ollut miehen elämässä liian hyvin Beatlesin hajottua. Maailman parhaan basistin tuotanto on nimittäin täynnä todisteita siitä, että parhaat kappaleensa hän ammensi vaikeimmista ihmissuhteistaan ja tunne-elämän ristiriidoista.

McCartneyn läheisistä ihmisistä vaikein oli tietenkin John Lennon. Monessa tulkinnassa hippien Gandhiksi ylennetty Lennon oli kulissien takana väkivaltainen misogynisti, joka käänsi herkkyytensä usein kovuudeksi. Musiikillisesti Lennon toi pimeät puolensa esille sopivan hiomattomina ja karkeina lauluina, jotka muodostivat täydellisen vastaparin McCartneyn silotelluille ja muodoltaan virheettömille pop-kaunokeille. Vaikka vuorovaikutussuhteen hedelmällisyys perustui vastakohdille, löytyi kummankin musiikin pohjalta sama herkkä taustavire.

Siksi onkin aika avata McCartneyn musiikkia samasta näkökulmasta, josta Lennonin taidetta on tulkittu maailman sivu. Miehen parhaita lauluja kannattaa tarkastella traumojen, sanoin tavoittamattomien sydänsurujen ja olemisen ristiriitaisuuden ilmentyminä.

Joulukuun 12. päivä Helsingissä pyyhitään hikeä silmäkulmista, kun McCartney päättää keikkansa todennäköisimmin Abbey Roadin klassiseen loppukaneettiin:

”…and in the end
the love you take
is equal to the love you make”

Sitä ennen yleisö on saanut rautaisannoksen todistusaineistoa siitä, että Paul McCartney on menettänyt, saanut ja antanut elämässään paljon rakkautta, ja käyttänyt sitä tahtomattaan ja tahallaan vaihdon välineenä.

Vastikään Eurooppaan rantautuneen maailmankiertueen kunniaksi Nuorgam esittelee McCartneyn ihmissuhteista hankalimmat kunnianosoituksena niille hienoille lauluille, joita nuo ihmissuhteet ovat poikineet.

ÄITI ‒ MARY McCARTNEY

Kuullessaan äitinsä kuolleen syöpään McCartneyn väitetään kysyneen ensimmäiseksi  ”mistä me nyt saamme rahaa”. Kommenttia on käytetty todisteena McCartneyn kovasta luonteesta ja pyrkyryydestä.

On kohtuutonta vaatia ihmistä vastuuseen 14-vuotiaana koulupoikana mahdollisesti tekemistään möläytyksistä. Monet ovat kuitenkin tulkinneet, että kommentti jäi kaivelemaan taiteilijaa itseään ja että Yesterdayn avainrivi ”I said something wrong / now I long for yesterday” kuvastaisi tätä katumusta. Yhtä perusteltua on pohtia, kertooko Let It Be McCartneyn äidistä riveillään, joilla lauletaan lohduttavasta Mother Marystä.

Myös Lennonin äiti kuoli ennenaikaisesti Lennonin ollessa hyvin nuori. Lennon teki äidilleen laulun Julia, jonka sanoma on suora ja peittelemätön. McCartneyn suru on kätketympää. Olisi hienoa saada muistelmateokseen Many Years From Now (1997; suom. Eilinen) kriittinen päivitys McCartneylta itseltään. Kertoisiko Yesterday todellakin kaipuusta eiliseen, jolloin hänen äitinsä oli vielä elossa?

Tätä taustaa vasten tuntuisi erityisen piikikkäältä tapa, jolla George Harrison puukottaa McCartneyta selkään Yesterdayn lavaversion alussa:

Video ei ole enää saatavilla

NUORTA RAKKAUTTA ‒ JANE ASHER JA MARTHA

McCartneyllä oli ongelmia sitoutua nuoruuden tyttöystäväänsä Jane Asheriin. Asher ei suostunut olemaan kotirouva ja sylikoira, vaan eli itsenäistä elämää näyttelijänä. McCartney olisi halunnut kotiinsa uskollisen naisen, mutta raahasi sinne tämän poissa ollessa naisfaneja bailaamaan. McCartney kävi suhteen ongelmia läpi ristiriitaisen kateellisena Beatlesin biiseissä For No One ja I’m Looking Through You.

Samaan aikaan, kun rakkaus Asheriin rakoili, mies teki The White Albumille (1968) aliarvostetun pophölkän Martha My Dear, jossa hän toivoo ja vannoo uskollisuutta Martha-koiralleen. Rakkauslaulun voi laulaa kenelle tai mille vain, varsinkin koiralle. Tällainen objektin siirto saattaa johtaa rakkauslaulussa harvinaiseen vilpittömyyteen ja tuoreeseen näkökulmaan.

1970-luvulla eläinrakas McCartney saattoi tilata lemmikkieläimilleen lentokonekyydin lääkäriin, mutta maksoi samaan aikaan Wings-yhtyeen jäsenille suhteellisen pientä palkkaa Amerikan-kiertueella. Ehkä Martha My Dear tarjoaakin olennaisen näkökulman McCartneyn tärkeisiin suhteisiin: kaikki menee hyvin niin kauan, kun olet uskollinen minulle.

Video ei ole enää saatavilla

EROJA ‒ YOKO ONO JA JULIAN LENNON

Beatles soitti viimeisen kerran yhdessä julkisesti Applen studion Saville Row’n katolla tammikuussa 1969. Kun he soittivat Get Backia, tuntui kuin McCartney olisi osoittanut komentonsa suoraan Yoko Onolle, joka katsoi yhtyeen esitystä savupiipun juurella.

Viittaus jää monitulkintaiseksi, sillä laulussa mainitaan hahmo nimeltä Jojo, joka on kotoisin Tucsonista Arizonasta, kuten McCartneyn kainaloon päätyneen Linda Eastmanin hankala ex-puolisokin. Laulussa otetaan kantaa maahanmuuttopolitiikkaan ja rasismiin, mutta ehkä McCartney halusi yhtä lailla Beatlesia häirinneiden sivullisten häipyvän helvettiin.

Suoremmin McCartney viittasi Lennonin perhe-elämään Hey Judella. Laululla hän halusi lohduttaa Julian Lennonia, joka kävi noihin aikoihin läpi vanhempiensa John ja Cynthia Lennonin eroa. Kappale tuo lohdullisten sanojen lisäksi esiin McCartneyn perusdilemman: koskettavuuteen ja sentimentaalisuuteen ehdoin tahdoin tuotannossaan pyrkineen muusikon tunne välittyy vähiten juuri siellä, missä hän yrittää olla tahallisen herkkä.

Lennonin mielestä McCartney ylsi Hey Judella parhaaseen lyyriseen suoritukseensa. Erityisesti Lennonia miellytti puolivahingossa mukaan jäänyt, työsanoiksi tarkoitettu rivi ”the movement you need is on your shoulder”. Tämä vahinkolaukaus tuokin kappaleeseen kiehtovan inhimillisen roson väittäessään muun sanoman vastaisesti, että vaikeasta tilanteesta pääsee pois olkaansa kohauttamalla.

Hey Juden loppuhoilotus jäi surullisen laihaksi McCartneyn Olympiastadionin keikalla vuonna 2004. Onneksi kohta mahdollisuus panna paremmaksi:

Video ei ole enää saatavilla

STAATTISTA SÄHKÖÄ ‒ LINDA EASTMAN JA HEATHER MILLS

Miehet ovat hallinneet rock-journalismia. Yoko Onoa on syytetty Beatlesin tuhoamisesta ja Linda McCartneyn kerrotaan tukkineen McCartneyn poppikoneen siirapilla. Tosiasiassa beatlesit tyrivät uransa aivan itse. Olisikin mielenkiintoista kuulla yhtyeen jäsenten tarina puolisojen näkökulmasta. Pienet kolhut eivät vielä horjuttaisi myyttejä, jos joku haluaa uskoa niihin.

Yksi asia varmasti vaikutti McCartneyn Beatlesin jälkeiseen musiikkiin: Linda McCartney oli Wingsin jäsen kotona, studiossa ja kiertueella. Perheyritykseksi muodostunut yhtye ei kuitenkaan ollut tasavertainen bändi. McCartney hallitsi kaikkea. Linda-aiheisissa kappaleissa korostuu Lindan rooli kuuliaisena kumppanina ja uskollisena puudelina, joksi Jane Asher ei suostunut. Lindaa kohtaan tehdyt rakkauslaulut kertovat siitä, miten asiat ovat vihdoin McCartneyn kontrollissa. Samalla sydänalasta kummunneet laulut rakastamisen vaikeudesta vähenivät.

McCartneyn toisen avioliiton päättänyt riitaisa ero Heather Millsistä vuonna 2008 onnistui poikimaan enää laimean Gratituden. Laulussa ontolta vaikuttanut ihmisuhde kuitataan kiitollisuudella kuin firman tehokkaalle työntekijälle läksiäisissä.

Onneksi edes Wingsin muusikot ymmärsivät roson merkityksen. Yhtyeen kitaristi Henry McGullough hakee tarpeellista ristiriitaa Paulin pumpulinpehmeään My Love -balladiin:

Video ei ole enää saatavilla

PARAS YSTÄVÄ ‒ JOHN LENNON

Paul McCartney ja John Lennon olivat sitkeissä riidoissa Beatlesin hajoamisen jälkeen. Lennon pilkkasi McCartneyta How Do You Sleep -biisillä sen jälkeen, kun McCartney oli haastanut muut beatlet rahasotkujen takia oikeuteen. Vaikka McCartney oli aavistanut oikein Allen Kleinin huijauksen ja tehnyt palveluksen Beatlesille, muut yhtyeen jäsenet olivat katkeria ‒ varsinkin kun McCartney tuntui rikastuvan tuolloin kaikkein vauhdikkaimmin. McCartneyn Wings-yhtye oli taloudellisesti menestynein post-Beatles-ilmiö.

Kun Lennon ammuttiin kotinsa edustalle 8. joulukuuta 1980, McCartneyn kommenttia lehdistölle pidettiin typeränä. Hän totesi AIR-studioon mennessään murhan olleen ”tylsä homma”. Surutyönään studioon linnoittautuneen McCartneyn oli vaikea kommentoida tuoreeltaan parhaan kaverinsa kuolemaa, varsinkin kun hän oli yrittänyt saada Beatlesia palaamaan yhteen.

Vuonna 1982 ilmestyi George Martinin tuottama Tug of War -levy. Sen Here Today -kappaleessa McCartney sai korjattua ontuvaa kommenttiaan. Siinä mies myöntää, ettei voi enää pidättää kyyneliään.

Laulussa McCartney muistelee miten he kilpailivat Lennonin kanssa laulun tekemisessä. Abbalta ja myöhempien aikojen XTC:ltä kuulostava raita ei jakele imeliä kohteliaisuuksia, vaan kertoo ystävysten ja samalla kaikkien ihmisten välisistä suhteista ja kilpailusta. McCartney kuvaa laulussa, kuinka haluaisi nousta kuomansa kanssa vuoren huipulle heiluttamaan lippua sodan päättyessä. ”We expected more” on pysäyttävä ilmaisu tilanteessa, jossa McCartneyn ihmissuhteista inspiroivin oli päättynyt lopullisesti.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! TÄRPPEJÄ TULEVALLE KEIKALLE!

Paul McCartneyn keikka Hartwall-areenalla lähestyy. Luvassa on aikamoista Beatles-juhlaa, sillä nykyinen bändi hallitsee 1960-luvun klassikot tiukalla otteella. Mutta mihin soolouran biiseihin kannattaa tutustua ennen keikkaa, jos ne ovat jääneet vähemmälle kuuntelulle?

Ainakin Band on uhe Run -levy (1973) kannattaa poimia soittimeen. Jet-biisin lisäksi muun muassa Mr. Vanderbilt on tutustumisen arvoinen hassuttelu. Lisäksi kannattaa ottaa haltuun uusimpien levyjen parhaimmistoon kuuluva Memory Almost Full (2007), jolta kuullaan todennäköisesti tehokas Only Mama Knows:

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartneyn kiertue saapuu Eurooppaan 26.11. Keikka Hartwall Areenalla 12.12.

Kuva: Tomi Palsa

Istuimme kahvikupposelle paluukiertueensa 24. marraskuuta Helsingin Nosturista paluukiertueensa starttaavien Sielun veljien kitaristin Jukka Orman kanssa. Kitaristilegenda paljastui hevin inhoajaksi ja Amy Winehousen myöhäisherännäiseksi suurfaniksi.

Miltä jo-kuopatulta yhtyeeltä mahdollisuus comebackiin pitäisi poistaa ikuisiksi ajoiksi?

”En tiedä, olenko jäävi vastaamaan tähän. Jos ajatellaan filosofisesti, mitä sitä on ihmisiä estämään. Omien makumieltymysten pohjalta se pitäisi kieltää kaikilta hevibändeiltä.”

Mikä oli ensimmäinen popkappale josta muistat pitäneesi?

”The Beatlesin All My Loving. Beatles oli lapsuudessani kova sana. Ensimmäinen biisi, minkä radiosta muistan oli Tutti Frutti. Sen a-wop-bop-a-loo-bop-a-lop-bop-bop-alku oli myös varhaisin musiikillinen muistoni, mutten tiedostanut sitä sen enempää.

Ensimmäinen biisi, josta tietoisesti tykkäsin, oli All My Loving. Lisäksi se oli ensimmäinen levyni ja singleni. Mutsi osti sen minulle. Pidin myös b-puolesta I Saw Her Standing There, mutten yhtä paljoa kuin All My Lovingista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Uutistunnarit tai mainos-tv:n Heikki Laurilan kitaralla soittama tu-ti-ti-tiidi-tunnari 60-luvulta ovat syöpyneet mieleen. Mainos-tv-tunnarissa oli kutossointu, ja se liikkui kromaattisesti.

Tehokkain musiikinkuunteluvaiheeni oli 60-luvun alusta 80-luvun puoliväliin. Varsinkin 60-luvulla levynkuuntelumahdollisuudet olivat niin paljon pienemmät, niin eniten kuuntelemani varsinainen kappale voi olla ihan joku, mikä soi silloin paljon radiossa. Esimerkiksi Satumaa on seurannut sieltä asti mukana. Samoin Beatlesit ja Hendrixit. Yksi vaihtoehto voisi olla myös All Along the Watchtower, koska sitä kuulee yhä radiosta. Lisäksi tulee mieleen, että jossain vaiheessa kuuntelin Stravinskyn Kevätuhria paljon, mutta se ei taas ole radiossa soinutta musiikkia.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä pop-albumin klassikkostatus tuntuu sinusta ylitsepääsemättömän vaikealta ymmärtää? Miksi?

”Hendrixin Band of Gypsysissä olisi kaikki ainekset klassikoksi. Loistava levy, mutta se on ärsyttävä ja vääristä syistä klassikko. Se antaa Hendrixistä väärän kuvan machoisena kitarasankarina, jonka juttuna oli osoittaa machoista kyrpäänsä eli kitaraansa ilmaan. Hendrixin juttu ei ole kitarasankaruudessa, vaan biiseissä, tuotannossa, kokonaisvaltaisessa musiikkinäkemyksessä ja siinä, miten hän yhdistää rytmimusiikin, valkoisten pop-musiikin ja Dylan-vaikutteisen runouden. Band of Gypsys vie tältä kannalta väärään suuntaan.”

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Vanhaa suomalaista iskelmämusiikkia, Liljankukan, Besame Muchon tai Volaren.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissasi? Kuka toimisi tuottajana?

”Jimi Hendrix, Charlie Mingus, Elvin Jones, Miles Davis. Tuottajana Quincy Jones.”

Mitkä ovat 80-lukulaisen ja nykyhetken festivaalimeiningin suurimmat erot?

”Tekniikan ja järjestelyjen osalta kehittynyt ammattitaito. Ja subjektiiviselta kannalta katsottuna pääesiintyjästatus.”

Kumpi on tärkeämpää: sävellys vai se, miten se on toteutettu?

”Nykyään se on aika veteenpiirretty viiva, koska tuotannosta on tullut osa sävellystä. Hiphop on tuonut mukanaan sen, että olemassa olevaa materiaalia käytetään ja siitä luodaan uusia kokonaisuuksia. Lopulta on mentävä terminologiaan: tarkoittaako sävellys melodian vai rakenteiden tekemistä. Jos sitä ajattelee laajemmin, niin lopputuloksen tekeminenkin on sävellystä. Eli loppujen lopuksi kaikki on tärkeitä, mutta pihvi on musiikin aiheissa (sävellyksessä), koska ilman niitä ei voi olla esitystä. Lisäksi lauletussa musiikissa teksti on ensiarvoisen tärkeä.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Amy Winehousen koko tarina ja sen traagisuus yksilön elämän ja sosiaalisen tapahtuman tasolla. Siinä näkyivät kaikki ne puolet, mihin on vaikea ottaa kantaa tai vaikuttaa. Samalla tavalla ennen puhuttiin kapitalistisesta systeemistä, joka syö artisteja, mikä on paskapuhetta, koska se on jokaisen oma valinta. Eri asia on, miten sen traagisen tapauksen ympäristö reagoi siihen tapaukseen, millainen yhteiskunnallinen tilanne vallitsee ja millä tavalla se vaikuttaa artistin valintoihin.

Winehouse kuoli samaan aikaan Breivikin joukkomurhien kanssa. Molemmissa tapahtumissa oli samaa yhteiskunnallista traagisuutta, jonka käsitteleminen ei ole helppoa ja johon ratkaisuiden löytäminen ei ole niin yksinkertaista kuin Facebook-kommenteissa väitetään. On moniselitteinen kysymys, miksi Winehousen tapainen lahjakkuus tuhoaa itsensä. Se on lopulta oma valinta, josta ei voi syyttää yhteiskuntaa, mutta silti yhteiskunta antaa sen tapahtua. Se laittoi ajattelemaan. Minä ostin Winehousen levyt ja rupesin kuuntelemaan. Hän oli häikäisevä lahjakkuus, ja esimerkki siitä, kuinka traagisuus kulkeekaan yhdessä suuren lahjakkuuden kanssa. Suomessa näkee samaa pienemmässä mittakaavassa. Itsekin olen nähnyt läheltä niin monenlaisia turhia menetyksiä.”

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Ei ole yllätys, että Hendrixin. Lisäksi Sex Pistols olisi ollut kiva nähdä jossain vaiheessa.”

Mikä on ärsyttävin musiikistasi tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Sielun Veljien alkuaikoina tuli naureskeltua paljon Länsiväylän arvostelijalle, jonka nimen muistan, mutten kehtaa sanoa. Esitimme täysakustisia keikkoja, minä soitin dobroa, Affe soitti peltikanistereita. Ismo lauloi, eikä soittanut mitään. Arvostelijan mielestä oli ylimielisyyttä, että me soitettiin peltikanistereilla ja ’jonkinlaisesta pellistä väsätyillä kitaroilla’. Huvitti, että arvostelijan tietämys musiikista oli sillä tasolla, ettei se tiennyt että dobro on dobro.

Lisäksi Sielun Veljiin suhtauduttiin yhdessä vaiheessa kriitikoiden joukoissa ei-humoristisesti. Meitä pidettiin tiukkapipoisena ja yksioikoisena. Silloin ajattelin, että on karmeaa kun huumori ei näy. Mutta jälkeenpäin on miettinyt, että ehkä se olikin niin. Silloin oli ehkä vain niin arrogantti, että kuvitteli kaikkien omien ajatustensa näkyvän ulospäin.

Muuten olen ehkä aktiivisesti unohtanut ikävimmät tulkinnat. Yleensä ottaen musiikkimme on ymmärretty ihan hyvin. Olen tyytyväinen saamaani vastaanottoon kaikin puolin. Olen 54-vuotias ja tehnyt musiikkia koko ikäni. En voi olla tilaani tyytymätön.”

Mitkä ovat suosikkisäkeesi popmusiikissa?

”The sunshine bores the daylights out of me.”
(The Rolling Stones: Rocks Off)

”Blues-voittoisen rockin kielikukkaset Rolling Stonesin Rocks Offissa. Suomenkielisen musiikin osalta olen kauhean ylpeä siitä, että olen saanut työskennellä pitkään Ismon kaltaisen nerokkaan sanoittajan kanssa. Jostain Ismon lauseista suomenkielinen suosikkisäkeeni löytyy. Nyt treenatessa on huomannut, että ole mitään myötähäpeää kuunnella tai laulaa Ismon 20 vuotta vanhoja sanoituksia.

Tähän voisi vielä jälkikäteen lisätä, että Tuomari Nurmion Hunajainen paholainen on herkku, samoin kuin Daven Pieni ja hento ote.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostit viimeksi?

”Ostan divarista koko ajan läjäpäin vinyylejä. Uusista viimeisin on varmaan joku Amy Winehouse. Divariostoksista kenties jokin West Side Story -versio tai Jeff Beck -kokoelma.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Amy Winehousen. Hyvässä mielessä.”

Mitä mieltä olet ”kielletyn nautinnon” käsitteestä popmusiikissa?

”Olen vapautunut tällaisesta. Tykkään Mantovanista ja sanon sen näin. Tykkään jazzista ja iskelmästä, mutten koe siinä olevan mitään pahaa. Jossain vaiheessa pidin Madonnaa ja Michael Jacksonia kiellettyinä nautintoina, mutta nyt ne on Miles Davisin kanssa samalla viivalla.”

Kuka on suosikkibeatlesi?

”John Lennon, koska sen ajattelussa oli syvälle menevää itsenäisyyttä. Lennon uskalsi ensimmäisenä rockmusiikin machokentässä ottaa naisen, jota kaikki halveksuivat, ja vielä pitää sitä naista rinnallaan tasavertaisena ihmisenä. Se oli ennenkuulumatonta silloin ja sen jälkeenkin. Se, kuinka väitetään että Lennon tuhosi Beatlesin ottamalla Yoko Onon, on niin törkeästi ihmisiä alentava käsitys, että se tekee Yokon valitsemisesta Lennonin suurimman teon.”

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Ehkä Stevie Wonderia, koska sen tuotanto on niin suuri aarreaitta. Tai Jeff Beckiä. D’Angeloon sekosin joskus 10 vuotta sitten.”

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Alkuperäinen haaveeni oli psykiatri. Eli se toivottavasti.”

Kuka on tunnetuin henkilö joulukorttilistallasi?

”En tiedä, voiko vaimolle lähettää joulukortteja, mutta se olisi ehkä nykyään tunnetuin. (toim. huom. kirjailija Anja Snellman)”

Mitä instrumenttia haluaisit oppia soittamaan?

”Trumpettia tai pianoa.”

Mikä on ärsyttävin musiikinlaji, johon olet törmännyt?

”Hevi. En ymmärrä sitä, että sellaista voi tehdä tosissaan. Näen myös sellaisen mahdollisuuden, että kyse on kynnyksestä, jota en osaa ylittää. En ymmärrä koko sitä kulttuuria, pukeutumista, rumuuden estetisointia, tekstien yksioikoisuutta, ja musiikin pseudo-aggressiivista kukkoilua. Tässä on ilmeisesti paljon samaa kuin aikoinaan Sielun Veljien humoristisuuden ymmärtämättömyydessä. Musta sankariheavy on musiikkina tylsää ja asenteellisesti kotoisin keskiajalta.”

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Kuka tahansa klassinen säveltäjä. Uljas Pulkkis, Kaija Saariaho. Mulle on tärkeää, että sellainen musiikki pysyy hengissä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti sai sinut ryhtymään muusikoksi

”Beatles. Se kaappasi mukaansa jo lapsena.”

Vinyyli, kasetti, cd vai mp3?

”Ihan kaikki käy. Mp3-soitinta ei minulla ole, mutta kuuntelen vinyyliä. Autossa on kasettikone. Vinyyleinä ostan varmaan eniten, koska kiertelen divareita paljon. Muun musiikin saan Spotifysta.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Ensiksi Pirkko Saision HOMO-näytelmä, joka oli helvetin hyvä.

Toiseksi vaimoni täysin kahlehtimaton ajattelu on ollut hämmästyksen ja innoituksen aihe. Valtava tietämys ja oivallus -pohjainen ideoilla leikittely ja yllättävien näkemysten esilletuonti.

Lisäksi Suomessa ja koko Euroopassa käytävä poliittinen keskustelu, joka on pikkuhiljaa pääsemässä irti vasemmisto–oikeisto- ja kommunismi–kapitalismi-jaoista. On virkistävää, että tällaista tapahtuu, vaikka seuraukset voisivat olla katastrofaaliset, kun ihmiset joutuvat harkitsemaan itsestään selviä asioita uudelleen. En halua vaikuttaa tunteettomalta tai kyyniseltä, mutta näissä hirveissä taloudellisissa kriiseissä aiemmat maailmanjärjestykset olisivat sotineet. Nykyään sodan epähumaanius halutaan tiedostaa pois yhteiskunnasta, ja sitä sotaa käydään poliittisilla kentillä. Se on ihan hyvä. Ei olla enää niin nopeita tai yksiselitteisiä, että vallataan jotain alueita.

Ja vielä neljäs. Olin soolokeikalla lauantai-iltana laulamassa 1990- ja 2000-luvuilla tekemiäni biisejäni. Ne ovat tulevalta levyltäni Roina, joka käsittelee rankkaa 90-lukuani. Keikan päätteeksi sain encoren, mikä oli valtavan inspiroivaa.”

Mikä on rock’n’rolleinta, mitä olet ikinä tehnyt?

”(nauraa ja miettii pitkän aikaa) Sielun veljien L’Amourhan kultalevybailuissa esitimme itsetekemämme Punahilkka-näytelmän. Ehkä se. Yleisö ei tykännyt yhtään, vaan halusivat rahansa takaisin ja buuasivat. Loppuunmyyty sali joutui katsomaan oudon rockyhtyeen outoa versiota Punahilkka-näytelmästä. Ehkä se on se.”

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Kyllä se nerouteen kääntyy. Loistava esiintyjä, laulaja ja tekstintekijä.”

Sielun veljet kiertävät Suomea ja piipahtavat myös Tukholmassa ja Tallinnassa marras–joulukuussa. Päivämäärät voit tarkastaa täältä.