Heikompikin tekosyy riittää Nuorgamille tämän, kenties maailmanhistorian hienoimman valokuvan julkaisemiseen.

Maanantaina julkaisimme artikkelin, jossa esittelimme The Beach Boysin debyyttilevy Surfin’ Safarin julkaisun 50-vuotispäivän kunniaksi kymmenen hienointa musiikillista kunnianosoitusta rantapoikien ja Brian Wilsonin harmoniselle popille.

Kuten jo kyseisen artikkelin esipuheessa kerroimme, The Beach Boysin inspiroimia kappaleita piisaa paljon enemmän. Tässä synttärikakkua koristavien kynttilöiden lukumäärän kunniaksi 50 sellaista, jotka eivät mahtuneet tuolle listalle, mutta jotka ovat yhtä lailla loistavia. Mukana on artisteja ja yhtyeitä Abbasta Mr. Bungleen ja Fredistä Panda Beariin.

Pari viikkoa sitten ryvimme syksyisessä melankoliassa Sadelauluja-soittolistan muodossa, joten suunnataanpa nyt vastakkaiseen suuntaan eli aurinkoiseen Kaliforniaan turkoosin sinisen meren tyrskyäviin aaltoihin. Toki pohjassa odottavia tummia syvyyksiä unohtamatta.

Let’s go surfing now – 50 kunnianosoitusta The Beach Boysille

1. Ramones – Rockaway Beach
2. The Rubinoos – As Long As I’m With You
3. The Tradewinds – New York’s a Lonely Town
4. The Drums – Lets Go Surfing
5. Ben Folds Five – Michael Praytor, Five Years Later
6. Sagittarius – My World Fell Down
7. The Sunrays – I Live For The Sun
8. 10cc – Somewhere In Hollywood
9. Fredi – Pump pump
10. Ash – Wild Surf
11. Raspberries – On the Beach
12. Mr. Bungle – The Air-Conditioned Nightmare
13. Lindsey Buckingham – Trouble
14. The Dictators – (I Live For) Cars And Girls
15. Weezer – Buddy Holly
16. Randy Newman – I Love L.A.
17. Raspberries – Drivin’ Around
18. Ronny & The Daytonas – G.T.O.
19. Panda Bear – Last Night At The Jetty
20. The Alan Parsons Project – Time
21. The Fraternal Order Of The All/Andrew Gold – Love Tonight
22. Emmylou Harris – Here, There And Everywhere
23. 10cc – Rubber Bullets
24. Everclear – So Much For The Afterglow
25. The Jesus – Never Understand
26. Red Hot Chili Peppers – The Zephyr Song
27. Sean Lennon – Queue
28. Kraftwerk – Autobahn
29. Harpers Bizarre – Malibu U
30. Chris Rainbow – Dear Brian
31. Mark Eric – California Home
32. Elliott Smith – I Didn’t Understand
33. Elvis Costello – The Other Side Of Summer
34. Of Montreal – Neat Litle Domestic Life
35. Yo La Tengo – How to Make a Baby Elephant Float
36. Abba – On And On And On
37. Saint Etienne – Avenue
38. Jim Steinman – Surf’s Up
39. Kenny Loggins – Whenever I Call You ”Friend” featuring Stevie Nicks
40. The Who – Tattoo – Incl. ’Church Of Your Choice’ Radio London Jingle
41. Eero ja Jussi & The Boys – Kaipaan sua
42. Mull Historical Society – Watching Xanadu
43. The Boo Radleys – Thinking Of Ways
44. Silver Sun – Golden Skin
45. Orchestral Manoeuvres In The Dark – Joan Of Arc
46. Van She – So High (with Play Paul & Nicos Marcos)
47. Abba – Dance (While The Music Still Goes On)
48. XTC – Chalkhills And Children
49. Cornelius – Thank You For The Music
50. Tears For Fears – Brian Wilson Said

Kuuntele soittolista tästä.

The Beach Boys ja heitä kopioineiden yhtyeiden master-nauhat”

Vaikka The Beach Boys kuuluukin siihen rocklegendojen ylimpään kategoriaan, jonka ovat saavuttaneet vain sellaiset nimet kuin The Beatles, The Rolling Stones ja Bob Dylan, yhtyeessä on myös paljon sellaista, joka mahdollistaa intohimoisen kulttisuosion. Sen tarina pursuilee satumaisen menestyksen ohella hulluutta, huumeita, ennenaikaisia kuolemia, vallanhimoa, kateutta, oikeusjuttuja, unohdettuja levytyksiä ja häikäisevää, mutta tuomittua lahjakkuutta. Sivuosia tarinassa näyttelevät kaikki Charles Mansonista Phil Spectoriin ja John Stamosista Iggy Popiin.

The Beach Boysin ainutlaatuinen asema sekä amerikkalaisen populaarikulttuurin symbolina että kulttisuosikkina on johtanut myös siihen, että lukemattomat musiikintekijät läpi koko musiikin kentän ovat ottaneet The Beach Boysin esikuvakseen. Yhtyeet ja artistit popsuosikeista kulttitähtiin – Backstreet Boysista Animal Collectiveen – ovat maininneet Brian Wilsonin ja The Beach Boysin innoittajakseen tai tehneet heille kunniaa muodossa tai toisessa.

Viime vuonna The Beach Boys täytti 50 vuotta ja tänä vuonna se on juhlinut merkkipäiväänsä muun muassa kiertueen ja uuden levyn muodossa. Tänään (1.10.2012) on kulunut tasan 50 vuotta siitä, kun The Beach Boysin ensimmäinen albumi Surfin’ Safari näki päivänvalon. Juhlistamme merkkipäivää valitsemalla kymmenen hienointa The Beach Boysille ja Brian Wilsonille vuosien varrella tehtyä musiikillista kunnianosoitusta. Surf’s up!

#1 John Cale: Mr. Wilson (1975)

John Calen vuonna 1975 julkaistun viidennen sooloalbumin Slow Dazzlen avausraita kumartaa Brian Wilsonin suuntaan sekä sanoituksissaan että musiikissaan. Kuten monissa Calen 1970-luvun puolivälin levytyksissä, Mr. Wilsonissakin tuntuu upeasti lipuvan musiikin alla piileksivän jotain synkkää ja uhkaavaa – kappaleen noustessa kauniin harmoniseen codaansa Calen toistelema ”California wine tastes fine” tuntuu kuin juopon tokkuraiselta soperrukselta. Lopulta laulun kertoja jää yksin unelmoimaan kaukaisesta, paratiisimaisesta Kaliforniasta:

”And you know that it’s true
That Wales is not like California in any way
And when I hear your music
You’re still thousands of miles away”

Mr. Wilson onnistuu upeasti tavoittamaan Kalifornian unelman lohduttoman varjopuolen, joka liittyy myös vahvasti Brian Wilsonin ja The Beach Boysin tarinaan.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Roy Wood: Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs (1975)

Roy Woodilla ja Brian Wilsonilla on paljon yhteistä. Molemmat aloittivat uransa 1960-luvulla suositussa popyhtyeessä, molemmat tekivät myöhemmin yksilöllistä ja paikoin höyrähtäneeltä vaikuttanutta musiikkia ja molemmat ovat neroja. Eksentrisen Woodin vuonna 1975 julkaistulta toiselta soololevyltä Mustard löytyvä Why Does Such a Pretty Girl Sing Those Sad Songs on suvereenin upea ja sydäntäsärkevän kaunis kunnianosoitus Wilsonin musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Dinosaur Jr.: Take a Run at the Sun (1997)

1960-luvun kuvitteellisesta Brill Building -laulaja-laulunkirjoittaja Denise Waverlysta kertovassa Grace of My Heart -elokuvassa Matt Dillonin esittämän Jay Phillipsin esikuvaa ei kauan tarvitse miettiä. Hän aloittaa soittamalla simppeliä teinipoppia The Riptides -surfyhtyeessä (jota elokuvassa esittää Redd Kross), mutta siirtyy pian seuraamaan muusaansa kohti musiikkia, joka on niin hurjasti aikaansa edellä, ettei edes hänen oma yhtyeensä tahdo ymmärtää sitä. Lopulta Phillips murtuu järkälemäisten paineiden ja huumeiden käytön ristipaineessa ja tappaa itsensä hukuttautumalla meren aaltoihin. Phillipsin Brian Wilson -vaikutteisesta musiikista vastasi Dinosaur Jr.:n J Mascis ja, kuten Take a Run at the Sun theremineineen ja upeine harmonioineen osoittaa, lopputulos on kerrassaan loistelias.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Elton John: Someone Saved My Life Tonight (1975)

Elton John ei ole koskaan piilotellut ihailuaan Brian Wilsonia kohtaan, ja nämä legendat ovat myös tehneet musiikillista yhteistyötä useamman kerran. Johnin vuonna 1975 julkaistun mestariteoksen Captain Fantastic and the Brown Dirt Cowboyn ainoa singlelohkaisu Someone Saved My Life Tonight käyttää upeasti hyväkseen Beach Boyseilta opittuja harmonioita ja wilsonmaisen kauniisti vellovaa melodiaa. John onkin myöntänyt saaneensa inspiraation kappaleen sointuihin Pet Sounds -klassikko God Only Knowsista. Sisällöltään se on kuitenkin syvän henkilökohtainen. Homoseksuaalisuudestaan epävarma John oli vuonna 1969 menossa naimisiin tyttöystävänsä Linda Woodrow’n kanssa. Lopulta onneton ja hämmentynyt John yritti (tosin hieman puolivillaisesti) tappaa itsensä työntämällä päänsä uuniin. Kesken yrityksen paikalle ilmestynyt Johnin hovisanoittaja Bernie Taupin löysi laulajan pää tyynyn päällä uunista, kaasu pienimmällä asteella ja ikkunat auki. Lopulta itsekin homoseksuaali blueslaulaja Long John Baldry (laulun ”Sugar Bear”) puhui Johnille järkeä, ja tämä jätti tyttöystävänsä. Tapahtumien inspiroimana syntyi tämä Johnin ja Taupinin hienoimpiin kappaleisiin kuuluva klassikko.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The High Llamas: Nomads (1996)

Sean O’Haganin johtaman The High Llamasin koko uran voisi sanoa olevan yhtä suurta kunnianosoitusta The Beach Boysille ja Brian Wilsonille. Tämä saattaa olla hiukan turhan yksinkertaistettu näkemys O’Haganin taiteesta (esimerkiksi Burt Bacharach ja Stereolab-tyylinen viileä elektroninen pop ovat myös suuria vaikuttajia), mutta Wilsonin Pet Soundsista alkaneen ja Smileen huipentuneen visionäärisen popvaiheen vaikutusta High Llamasin musiikkiin on mahdotonta kieltää. Yksi yhtyeen hienoimmista luomuksista on Smile-levyn Cabin Essenceä ja I’m in Great Shapea sekoitteleva veikeän banjon johdattama Nomads. Minkä myös singlenä julkaistu ja yhtyeen vuoden 1996 albumilta Hawaii löytyvä kappale innovatiivisuudessa häviää, se enemmänkin kuin tarpeeksi korvaa samalla sekä leikkisällä että haikealla soinnillaan ja hienolla melodiallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Spongebob Squarepants: Best Day Ever (2004)

Brian Wilsonin ja The Beach Boysin musiikissa on aina ollut jotain hyvin lapsenomaista. Esimerkiksi Pet Soundsin upealla Caroline No -kappaleella Wilson pohti lapsuuden viattomuuden kuolemaa:

“Break my heart
I want to go and cry
It’s so sad to watch a sweet thing die
Oh, Caroline why”

Etenkin Smilen jälkeisen hermoromahduksen jälkeen hän tuntui vetäytyvän yhä syvemmälle lapsuuden viattomuuden turvaan. Ei siis mikään ihme, että The Beach Boys -vaikutteinen musiikki sopii saumattoman loistavasti piirrossarjaan. Paavo Pesusieni -sarjan päähenkilön laulama Best Day Ever on hauska ja teeskentelemättömän riemukas kappale, jonka yhteys The Beach Boysiin ei jää pelkästään kunnianosoituksen tasolle – sen tuottaja ja toinen kirjoittaja on useaan otteeseen Wilsonin kanssa yhteystyötä tehnyt tuottaja-muusikko Andy Paley.

Video ei ole enää saatavilla

#7 The Dukes of Stratosphear: Pale and Precious (1987)

XTC-yhtyeen alter ego The Dukes of Stratosphear oli poikkeuksellisen taidokas kunnianosoitus 1960-luvun loppupuolen psykedelialle ja kitarapopille Syd Barrett -aikojen Pink Floydista The Beatlesiin ja The Byrdsistä The Holliesiin. Yhtyeen ainoan, vuonna 1987 julkaistun, albumin Psonic Psunspotin (löytyy yhdessä mini-lp 25 O’Clockin kanssa levyltä Chips From the Chocolate Fireball) päättävä Pale and Precious kääntää katseensa Pet Sounds ja Smile -aikojen The Beach Boysin suuntaan oletettavan loistokkain lopputuloksin. Pale and Precious ei ole vain nokkela pastissi, vaan myös kertakaikkisen upea kappale.

Video ei ole enää saatavilla

#8 R.E.M.: At My Most Beautiful (1998)

Upilla, ensimmäisellä albumillaan ilman rumpali Bill Berryä, R.E.M. vasta opetteli, kuinka toimia trio-kokoonpanolla. Voisi ehkä sanoa, ettei se oikein koskaan löytänyt kunnolla suuntaansa, mutta se ei tarkoita, etteivätkö Michael Stipe, Peter Buck ja Mike Mills tehneet vuosina 1998–2011 paljon hienoa musiikkia. Poikkeuksellisen upea on tämä häpeämätön kunnianosoitus The Beach Boysin lempeän melankolisesti aaltoilevalle harmoniapopille.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Ernos: Miks leikit kanssain (1968)

The Beach Boysin ja The Mamas & the Papasin kalifornialaisesta sunshine popista esimerkkiä ottanut Erno Lindahlin johtama Ernos oli kunnianhimoisine sovituksineen ja lauluharmonioineen poikkeuksellinen yhtye 1960-luvun lopun Suomessa. Toki esimerkiksi “se toinen miehen etunimen mukaan nimetty yhtye” Jormas oli versioinut The Beach Boysia suomeksi, mutta Lindahl ja kumppanit eivät tyytyneet vain covereihin, vaan kirjoittivat kappaleita, jotka haastoivat itse maestro-Wilsonin. On selvää, ettei tuon ajan Suomessa kyetty tekemään tuotannollisesti samanlaista jälkeä kuin ison veden toisella puolen, eivätkä Ernosin harmoniat olleet aivan yhtä virheettömiä kuin esikuvallaan, mutta nämä pikkuseikat eivät lainkaan vähennä upean Miks leikit kanssain -kappaleen tenhoa.

Video ei ole enää saatavilla

#10 Fleetwood Mac: That’s All for Everyone (1979)

Ei ole mikään salaisuus, että Brian Wilson on Fleetwood Macin oman tuottaja- ja säveltäjäneron Lindsey Buckinghamin suurimpia idoleita. Kenties Buckinghamin upein kunnianosoitus Wilsonille on vuoden 1979 Tusk-albumilta löytyvä katkeransuloisissa aalloissa kelluva That’s All for Everyone, jonka aavemainen tunnelma viittaa Til I Diehin, yhteen Wilsonin tuskaisimmista lauluista. That’ All for Everyonekin tihkuu epävarmuutta, katkeruutta ja surua (“I can’t stay/ I can’t deceive/ That’s all for everyone/ Must be just exactly what I need/ So that’s all for everyone/That’s all for me”), mutta toki sydäntäsärkevän kauniissa muodossa.

Video ei ole enää saatavilla

The Beach Boys – väsynyt mutta onnellinen.

50-vuotista uraansa tänä vuonna juhliva The Beach Boys laulaa 16 vuoden tauon ja lukemattomien riitojen jälkeen jälleen harmoniassa levyllä, joka sekä ihastuttaa että raivostuttaa.

Yksi popin perustavanlaatuisimpia totuuksia on, että mitä legendaarisempi ja pitkäikäisempi yhtye, sitä suuremmalla epäluulolla on suhtauduttava sen uusiin levyihin. Tänä vuonna 50-vuotista taipalettaan juhliva (yhtye tosin perustettiin ja se julkaisi ensisinglensä jo vuonna 1961) The Beach Boys on kiistatta rockyhtyeistä legendaarisimpia. Yhtye, joka ei ole pelkästään tehnyt lukemattomia hittejä, vaan on uudistanut koko rockin muotokieltä ja vaikuttanut sitä seuranneisiin musiikin tekijöihin kautta popmusiikin koko kentän.

Kuinka tulisi siis suhtautua tällaisen elävän legendan uuteen tuotokseen?

Yllättäen The Beach Boysin uusi albumi That’s Why God Made the Radio on saanut aikaiseksi jopa pientä ennakkokuumetta. Kuusitoista vuotta sitten edellisen pitkäsoittonsa ja 20 vuotta sitten viime kerran originaalimateriaalia julkaissut yhtye tuntuu liitelevän viime vuonna julkaistun, 1960-luvun lopulla keskeneräiseksi jääneen ja lähes universaalisti kehutun Smile Sessions -albuminsa synnyttämissä lämpimissä ilmavirroissa. Yhtäkkiä The Beach Boys onkin taas cool ja kriitikkojen rakastama (tosin noin 45 vuotta sitten nauhoitettujen kappaleiden ansiosta), ja haastatteluissa se on kertonut reunion-levynsä esikuvan olevan vuonna 1970 alun perin julkaistu heikosti myynyt, mutta kulttimainetta fanien keskuudessa nauttiva Sunflower.

Voisiko olla, että luvassa olisikin laimeiden Fun, Fun, Funin, Surfin’ USAn tai Kokomon uudelleenlämmitysten sijaan jotain oikeasti loistavaa? Ilmassa ainakin on ollut hyviä merkkejä: levyllä tulisi olemaan kaksitoista uutta originaalikappaletta, tuottajana toimisi Brian Wilson ja yhtyeen elossa olevat jäsenet olivat valmiina laulamaan jälleen harmoniassa vuosia kestäneiden riitojen jälkeen.

Pari kuukautta sitten vesi alkoi jo toden teolla nousta The Beach Boys -fanien kielelle. Tuolloin julkaistu albumin nimisingle That’s Why God Made the Radio osoitti, mihin tämä veteraaniyhtye parhaimmillaan pystyi – se oli uskomattoman hienoilta kuulostavilla harmonioilla silattu loistokappale, joka olisi vaivatta voinut istua Sunflowerille tai vuoden 1971 Surf’s Upille. Edes pieni esanssintuoksu, makeileva retroilu tai sanoitukset (”Making this night a celebration / Spreading the love and sunshine / To a whole new generation”) eivät onnistuneet pilaamaan voitokasta laulua.

Valitettavasti albumina That’s Why God Made the Radio onnistuu kuitenkin lunastamaan odotukset ja ensisinglensä lupauksen vain osittain. Levy alkaa vahvasti upean melankolisella harmoniahymnillä Think About the Daysilla, jonka kuunteleminen on kuin katsoisi itkettävän kaunista auringonlaskua. That’s Why God Made the Radio toimii levyllä yhtä hienosti kuin singlenäkin ja Isn’t It Timessa on sellaista pienimuotoisen sympaattista eksentrisyyttä, jota kuultiin yhtyeen 1960- ja 1970-lukujen taitteen levyillä.

Tummat pilvet kuitenkin siintävät horisontissa. Isn’t It Timen naiivin makeilevat ja menneisyyteen haikailevat sanoitukset antavat ensimmäisen varoituksen tulevasta myrskystä:

”Isn’t it time we danced the night away
How about doing it just like yesterday?
Every time I think of you
All of things we used to do”

Korskeasti kohti taivasta kurottanut aalto lässähtää yhtä nopeasti kuin on kohonnutkin, ja rantapojat lipeävät surffilaudaltaan kuohuihin. Spring Vacation edustaa sellaista maireaa sokerikuorrutettua huttua, jota The Beach Boys saa pahimmillaan aikaiseksi. Melodialtaan se on kuin makeileva joululaulu, soundiltaan tilulilusooloineen halvan muovinen ja yhtyeen voitokkaasta comebackista kertovilta sanoituksiltaan karmaisevan banaali:

”Spring vacation
Good vibration
Summer weather
We’re back together”

Sekään ei auta, että näitä rockhistorian hienoimpiin laulajiin kuuluvia legendoja auttaa selvästi kuultavissa oleva Auto-Tune.

Pelastusrengasta ei löydy näköpiiristä yhtyeen uidessa käsipohjaa kohti levyn pahinta pohjanoteerausta. The Private Life of Bill and Suella vielä paria kappaletta aikaisemmin upeasti musisoinut yhtye onnistuu kuulostamaan väsähtäneen tekopirteältä risteilyorkesterilta.

Syntetisaattorin valmisohjelmalta kuulostavan taustan yhdistyessä lattarihenkisen easy listening -kitaran helinään voi helposti kuvitella rantapojat soittamassa havaijipaidoissaan lommoisen peilipallon säihkyessä himmeästi ja eläkeläisten toikkaroidessa tanssilattialla. Harmoniaosuutta säestävä surullinen guironraape kuulostaa viikatemiehen askelilta.

Lopullinen loukkaus on kappaleen onnettoman kömpelösti (ja noin kymmenen vuotta myöhässä) tosi-tv:tä kommentoiva sanoitus:

”The private life of Bill and Sue
The world is wondering what they do
We watch them on our TV screen
Their lives are like a movie scene
The strangest story you ever knew
The private life of Bill and Sue”

The Private Life of Bill and Suen jälkeen Shelter onneksi tarjoaa nimensä mukaisesti edes pientä suojaa myrskyn keskellä. Ei se klassikko ole, mutta valssaa kuitenkin mukavan melodisesti. Suojan katto kuitenkin vuotaa ärsyttävästi: ensinnäkin Shelter muistuttaa melodialtaan hiukan liikaa vuoden 1967 Darlin’-kappaletta ja toiseksi se kelluu albumin kappaleista häiritsevimmin Auto-Tunen pelastusrenkaan varassa.

Seuraavaksi kuultava, Mike Loven alun perin julkaisematta jääneelle First Love -soololevylle vuonna 1978 nauhoitettu, Daybreak Over the Ocean seilaa vaarallisen lähellä hissimusiikin karikkoa, mutta kuulostaa karmeasta flamenco-kitarastaan huolimatta paljon paremmalta kuin Mike Loven soolokappaleelta voisi odottaa.

The Beach Boysin vene uhkaa kipata lopullisesti ympäri Beaches in Mindissa, jolla palataan sellaiseen esanssinlemuiseen ja nostalgiseen rantsumeininkiin, jonka olisi toivonut unohtuneen lopullisesti Kokomon saaren jäätyä horisonttiin. Auringon, tyrskyjen ja kuuman hiekan sijaan siitä tulee mieleen ilmastoidun hajuton levytysstudio, jossa ajat sitten sielunsa eniten tarjoavalle myyneet takatukkaiset studiomuusikot hiovat kyllästyneinä kappaleista näkymättömiin viimeisetkin persoonan rippeet.

Kastanjettien kuljettamaan ja mukavasti laukkaavaan Strange Worldiin tultaessa tuntuu olevan jo liian myöhäistä. Lupaavasta alusta huolimatta näyttää siltä, että tässä on taas yksi The Beach Boys -levy pullollaan banaaleja sanoituksia, nostalgiaa ja tekopirteyttä, josta ei ole muuhun kuin muistoksi 50-vuotisjuhlakiertueesta t-paidan ohella.

Mutta sitten, juuri kun kuuntelija on valmis luovuttamaan, tapahtuu jotain taianomaista. Yhtäkkiä Brian Wilson löytää jostain muusansa ja näyttää levyn kolmella viimeisellä kappaleella henkeäsalpaavan kauniiden melodioiden, upeiden harmonioiden ja loistokkaiden sovitusten avulla kuinka hienoa musiikkia hän voi parhaimmillaan tehdä.

From There to Back Again, Pacific Coast Highway ja Summer’s Gone ovat yhtenäinen kappalesarja, jolla Wilson pohtii elämänsä ehtoopäiviä ja kuoleman läheisyyttä. Kappaleiden sovitukset ovat vaivattoman yllätyksellisiä ja muhkean reheviä kuin Pet Soundsilla.

Ei kuitenkaan voi kieltää, että Summer’s Gone on kaikessa kauneudessaan hiukan turhankin lohduton loppu riemukkaaksi tarkoitetulle paluulevylle:

”Summer’s gone
I’m gonna sit and watch the waves
We laugh, we cry
We live then die
And dream about our yesterday”

Meren aaltojen yksinäiseen pauhuun päättyvä laulu on joka tapauksessa albumin huippukohta, joka onnistuu täydellisesti vangitsemaan kesän viimeisten lämpimien iltojen katkeransuloisen tunnelman.

Kahden edeltäjänsä kanssa Summer’s Gone on kuin rauhaisa satama puoli levyä kestäneen myrskyn jälkeen. Alun perin näiden kappaleiden oli tarkoitus olla osa albumin pituista teossarjaa. Minkälainen levy That’s Why God Made the Radio olisi ollut, jos tuo kokonaisuus olisi toteutunut, jää fanien pohdittavaksi ja surkuteltavaksi. Tässäkin muodossaan nämä kolme kappaletta onnistuvat vahvan alun ohella pelastamaan lähellä haaksirikkoa käyneen levyn. Niiden ansiosta That’s Why God Made the Radio onnistuu olemaan The Beach Boysin paras levy sitten vuonna 1977 julkaistun Love Youn.

61 Epätasainen, jopa skitsofreeninen kokemus, joka hyppelehtii tekopirteästä pohjattomaan melankoliaan ja nerokkaista sovituksista halpaan viihdemusiikkisoundiin. Kokonaisuutena levy yltää vahvan alun ja lopun ansiosta positiivisen puolelle, mutta vain juuri ja juuri.

Video ei ole enää saatavilla