Susanna Hoffs, aah.

Kuka ihmeen Christopher?

Tämä helmi on saanut alkunsa jossain Prince Rogers Nelsonin idin ytimessä, missä mielenkiinto The Banglesin laulajaa Susanna Hoffsia kohtaan nousi varsin korkeaksi 1980-luvun puolivälissä. Purppuraprinssin pop-intuition ollessa huipussaan, Susannalle yhtyeineen tarjottiin Manic Monday, nuorempi sisar psykedeelisen popin perheessä, jota Take Me with U ja Raspberry Beret jo edustivat.

Huhtikuun lopussa 1986 Princen kädenjälki Billboard Hot 100 -listalla oli murskaava. Kiss oli listan huipulla, ja Manic Monday kakkosena. Huhu kertoo, että kuninkaalliset motiivit olivat muuallakin kuin listasijoituksissa.

”Kiitos, Christopher! Hei, olemme julkisella paikalla sinä senkin kyltymätön pop-pygmi, kädet pois hameeni lähettyviltä!”

Prinssi vai sammakko? Mahdollisesta suudelmasta ei ole tietoa. Jatkakaamme myötäjäiskappaleen parissa.

Manic Mondayn unenomainen barokkikoukku ja Susanna Hoffsin narkolepsian pyörteiden vangitsema äänensävy kohtaavat stoalaisen melankolian ja päiväunimaailman välisellä taistelukentällä. Hiukset sekaisin heräävä sankaritar jättää uniensa Valentinon täyteen pakatun lähijunan vuoksi, eikä kahvitauko ole koskaan tarpeeksi lähellä.

Viikonloppu ei tainnut tuoda helpotusta unelmoinnin vain jatkuessa – koko viikko käynee vielä maanisemmaksi, jos maanantait ovat jo tällaisia. On ymmärrettävää miksi koko arkipäiväinen skenaario on pakko nähdä ruumiista-irtautumiskokemuksena. Mikä tahansa virike, äkkiä, nyt!

Vaatekaapin sisältö kaatuu niskaan reittiopasta selatessa, ja kaiken lisäksi Susannan sängyssä lymyilevä turjake on lurjustelemassa itselleen siivun tärkeää meikkaamisaikaa. Hetken aikaa Freudin teoriat ihmisten motivaatiosta saavat lisätukea, elanto ei ole intohimoa tärkeämpi:

”All of the nights why did my lover have to pick last
night to get down
Doesn’t it matter that I have to feed the both of us
employment’s down
He tells me in his bedroom voice
C’mon honey, let’s go make some noise”

Mutta, ihmisuroksen orgasmi on tunnetusti vain alle kymmenen sekunnin mittainen sarja lihaskouristuksia. Sen jälkeen Susanna on taas maanantain armoilla, pikapanon verran enemmän myöhässä töistä laiskiaispoikaystävän jäädessä jatkamaan uniaan ainakin lounastaukoon asti.

Ja sadomasokistinen, orjuuttava vastaanhangoittelu kestänee vielä monia tunteja pidempään ennen kuin työviikon alku on hyväksyttävissä. Ainoa lohdun lähde on loputtomasti kuuntelua kestävä melodia ja muistutus siitä, että maanantaikin on vain kaksikymmentäneljä tuntia ”tämäkin hetki katoaa” -mantran sisäistä kirkumista.

On vaikea kuvitella, että kuuntelija ei voisi samaistua ja itsekin vaipua päiväuniinsa, Valentinon, Princen, Susannan tai jonkun muun kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 281 Jessica 6 – White Horse

Jessica 6 ei ole Nomi Ruizin, Hercules & Love Affairin debyytillä maailmankuuluisuuteen nousseen parimetrisen transuamatsoonin soolo, vaan ihan oikea kolmihenkinen yhtye Brooklynistä. Yhtyeen debyyttialbumin toinen single White Horse on maailman paras diskopop-kappale, joka on mennyt liian monelta ohi. Anna mennä: ”Let me see you dance – show me you can groove!” (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 280 Jätkäjätkät – Uusi moottoritie

Keikkabussi-improvisaatiosta alkunsa saanut iskusävelmä on Jätkäjätkien balkanbeatia tehokkaimmillaan. Se on malliesimerkki yhtyeen sokeroidun pillerin strategiasta: vakavista asioista on fiksuinta kertoa tanssilattialle pakottavan rytmin tahtiin. Tässä tapauksessa kritiikki kohdistuu kieroon kasvaneeseen edistysuskoon, jonka mukaan kaikki uusi on itseisarvoista. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 279 Nite Jewel – One Second of Love

Losangelesilaisen Nite Jewelin aiemmat julkaisut ovat olleet tummahkosti värittynyttä pikkutuntien hömppäpoppia. Tulevan One Second of Love -albumin nimibiisi syventää sävyjä sheffieldiläisiltä kalskahtavilla syntikoilla ja Kris Menace -henkisesti jytkyttävällä biitillä. Maaliskuussa julkaistava kakkosalbumi näyttänee, mihin asti yhtyeen rahkeet todella riittävät. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 278 East River Pipe – Tommy Made a Movie

Fred Cornogin synafolk huokuu melankoliaa, joka sopii pohjoisen mielenlaatuun niin hyvin, ettei hänen synnyinkaupunkinsa voisi olla mikään muu kuin Norfolk. Asunnottomanakin elänyt Cornog maalaa tuokiokuvia, jotka ovat niin herkkiä ja hauraita, että ne musertuisivat painonsa alle, jos niillä sellainen olisi. Itse en uskaltaisi Tommyn tekemää elokuvaa edes katsoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 277 Joan as Police Woman – The Magic

Joan as Police Woman harppoo The Magic -biisillään seitsemän peninkulman saappailla ohi duffyjen ja feistien. Soulpopin kuningattaren kruunu lasketaan tämän kappaleen ja koko albumin myötä Joan Wasserin kutreille. Kappaleen samettisen pehmeästi keinuva pop ja ihanan tunkeileva bassolinja sekä Joanin tunteita pursuava vangitseva ääni vievät toisiin ulottuvuuksiin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 276 Ry Cooder – Baby Joined the Army

Ry Cooder päätti tänä vuonna pitää taukoa sekä etnologisista että sosiologisista tutkimusmatkoistaan ja pureutua Yhdysvaltain nykytilaan. Sen sotiin ja pankkiireihin. Hän ei tykännyt näkemästään tai kuulemastaan ja teki uransa poliittisimman levyn. Tämä on yksi syvimmistä huokauksista levyllä, joka kaivautuu Amerikan maaperään kuin John Lee Hooker rouheimmillaan. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 275 Vivian Girls – Take It as It Comes

Vivian Girlsin viimekeväisen Share the Joy -levyn valopilkku on tämä rakkaudella tehty tulkinta 1960-luvun tyttöpopista. On sydänsuruja aiheuttava heppu, joka on tietenkin nimeltään Johnny, pitkiä kaikuja, puheosuuksia, tarttuva ja opettavainen kertosäe, sekä oikeaoppinen lopetus. Häpeilemättömien laulusuoritusten ansiosta kaikki edellä mainittu tuntuu tuoreelta. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 274 The Bangles – Anna Lee (Sweetheart of the Sun)

1980-luvun popsuosikit palasivat nostalgisella, Matthew Sweetin tuottamalla Sweethearts of the Sun -levyllä varhaistöidensä 1960-lukulaisen kitarapopin pariin, eikä imelää powerballadia näkynyt mailla halmeilla. Etenkin yhtyeen tavaramerkkiharmonioilla kuorrutettu, helisevä Anna Lee (Sweetheart of the Sun) osoitti, että nämä rouvat ovat vielä kaukana kanveesista. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 273 Kim Ann Foxman – Creature

Kim Ann Foxman on Hercules & Love Affairin ihana poikatyttö, joka ei koskaan luovu lippiksestään. Suomessa vuoden sisään jopa kolmeen otteeseen vierailleen naisen debyyttisingle on täyttä, maukasta Herccua – onhan “studiossa häärinyt” itse maestro Andrew Butler, mutta retrommalla otteella. Tässä maistuu 1980-luvun kokaiininhuuruinen klubikulttuuri. Strike a pose! (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 272 Ghost Brigade – Breakwater

Yhdeksänminuuttinen eepos on Ghost Brigaden parasta osaamista. Jo hitaasti jyrnivä post metal -riffi jumittaa vallan kiehtovasti, mutta kun kappale muuntautuu eteerisen akustiseksi leijailuksi, sen syvältä kumpuava voima kertaantuu. Rautalankaisen twang-kitaran mehevän melodian sekä suorastaan tuomiolliseksi äityvän metallipaatoksen ansiosta tehoa kertyy kosolti. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 271 Lindsey Buckingham – Rock Away Blind

Entinen Fleetwood Mac -legenda on kunnostautunut viime vuosina tekemällä hienoja sooloalbumeita. Tällainen oli myös uusi Seeds We Sow, jolla Buckinghamin eksentrinen mutta tarttuva tyyli loisti jälleen kerran. Kuiskaileva Rock Away Blind on oivallinen esimerkki harmonisen leijailevasta ja pakahduttavan kauniista musiikista, jota tämä popnero parhaimmillaan tekee. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 270 Wolf Gang – Lions in Cages

Kesällä debytoi taas yksi artisti, jonka nimessä on sana susi. Tällä kerralla kyseessä on tulokas tanssittavan indiepopin saralla. Multi-instrumentalisti Max McElligott on taiteillut neljä ja puoli minuuttia kuplivaa, tarttuvaa ja pirteää kilinää ilman, että se kuulostaisi laskelmoudulta hitiltä. Tällaisia tekeleitä kaipaisi helteillä fiilisteltäväksi enemmänkin. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Hoffs ja Petersonit kolusivat nuoruutensa vaatekaapit ja palasivat 1980-luvun alun levyjensä kitarapoptunnelmiin.

1980-luvun keski-ikäistyneet poptähdet etsivät hukassa ollutta muusaansa.

The Banglesin ura kääntyi nopeasti lupaavasta alusta itkuiseen loppuun. Vuonna 1980 perustettu yhtye oli ensimmäisillä julkaisuillaan (single, ep ja albumi) Los Angelesin Paisley Underground -skenen kirkkain tähti. Sen iskevä, 60-luvun mehevimpiin aarteisiin nojaava kitarapop kuulosti siltä kuin The Byrds, The Mamas and The Papas, britti-invaasion huiput ja muutama rähjäinen garage-rokkari olisivat yhdistäneet voimansa 1980-luvun punkinjälkeisessä maailmassa.

Hienon All Over the Place -debyytin (1984) jälkeen Bangles kuitenkin suistui raiteiltaan ja seuraavilla levyillä Different Light (1986) ja Everything (1988) se luotti yhä enemmän yhtyeen ulkopuolisiin laulunkirjoittajiin. Samalla myös kauniista kitaristi-laulaja Susanna Hoffsista alettiin tehdä yhtyeen keulahahmoa, vaikka hän olikin vain yksi kvartetin neljästä laulaja-laulunkirjoittajasta.

Superhitit, kuten Walk Like an Egyptian ja Eternal Flame, tekivät The Banglesista satumaisen suositun, mutta eivät olleet yhtyeen omia luomuksia, eikä niiden syntetisaattoreilla siloiteltu banaali pop pärjännyt yhtyeen alkupään tuotannon elinvoimaisuudelle.

Bangles hajosi riitaisissa merkeissä Everythingin jälkeen, mutta vuosituhannen vaihteessa se kasattiin uudelleen monen kasariveteraanin tavoin. Vuonna 2003 julkaistu keskitien tuoksuinen Doll Revolution ei kirvoittanut innonkiljahduksia, mutta Sweetheart of the Sunin tiimoilta on ollut havaittavissa pientä kuhinaa. Syynä ovat olleet Hoffsin kaksi Matthew Sweetin kanssa tekemää mainiota cover-levyä (Under the Cover Vol. 1 ja 2).

Kun Sweet vielä nimettiin uuden levyn tuottajaksi, alkoi klassisen Bangles-soundin fanien sydämet nousta kurkkuun. Olisiko tässä viimein albumi, joka melkein 30 vuoden jälkeen kilpailisi yhtyeen uran alkupään huippusuoritusten kanssa?

Läheltä ainakin liippaa. Sweetheart of the Sunilla Hoffs sekä sisarukset Vicky ja Debbi Peterson (yhtyeen kuuluisimmasta kokoonpanosta puuttuu vain basisti Michael Steele) ovat viimein oivaltaneet vahvuutensa. Niinpä kitarat helisevät, autotalliriffit möyryävät, harmoniat huokailevat ja melodiat jäävät korvakäytäviin kaikumaan. Sweetin avustuksella Bangles unohtaa pyrkimykset moderneihin soundeihin, jotka kaatoivat niin Doll Revolutionin kuin yhtyeen 1980-luvun lopun levytkin. Tällä levyllä se on häpeilemättömän retro, säilyttäen kuitenkin persoonallisen soundinsa.

Esimakuna albumista viime kesänä julkaistu Anna Lee (Sweetheart of the Sun) -ep meni epäilemättä useimmilta ohi, mutta sen nimikappaleen helisevä vuosikertapop on taivaallisine harmonioineen juuri niin hienoa kuin Bangles-fanit uskalsivat villeimmissä unelmissaan toivoa.

Under the Cloudin kevytpsykedelia saattaa olla hiukan turhan kesyä, mutta melodisesti sen kanssa ei ole kiisteleminen. I’ll Never Be Through With You on kantripoljennolla etenevä kaunotar, joka toimii, vaikkei harhaile koskaan kovin kauas keskitiestä. Mesmerized, Lay Yourself Down ja Circles in the Sky osoittavat, kuinka helpolta The Bangles saa poplaulujen tekemisen kuulostamaan.

Pippurisen iskevä What a Life todistaa, että nämä viisikymppiset leidit osaavat myös rockata, ja piruilee samalla Los Angelesin ahdistuneille paratiisilinnuille. Upealla, sellon johdattelemalla Through Your Eyesillä Hoffs ja Petersonit rakentavat harmonioistaan taivaisiin kurkottavan rakennelman.

Kaikki kappaleet eivät kuitenkaan onnistu yhtä hyvin. One of Two on miellyttävä, mutta lipuu ohi jälkiä jättämättä, Ball ’n’ Chain tähtää garagerockiin, mutta osuu keskinkaljanlöyhkäiseen baariboogieen ja obskuurilta The McKinleys -tyttöbändiltä lainattu Sweet and Tender Romance junnaa sisukkaasta yrityksestä huolimatta melodiaköyhästi.

Vaikka Sweetheart of the Sunin kappalemateriaali onkin keskimäärin vahvaa, sen liian siloiteltu, keski-ikäisen seesteinen tuotanto ei loppujen lopuksi tee sille palvelusta. Levyn parhaimpiakin hetkiä vaivaa hienoinen laimeus, eikä pieni lisäenergia olisi ollut pahitteeksi. Raukeita harmonioita ja lämmintä auringonpaistetta sen sijaan piisaa.

68 Sweetheart of the Sun on tarttuvasti helisevä ja huokaileva levy, jolla jo yli 30-vuotias The Bangles oivaltaa viimein ovat vahvuutensa. Sen kitarapop ei ehkä enää sisällä nuoruuden räjähtävää intoa, mutta sitäkin enemmän keski-ikäisen kypsää itsevarmuutta. Sweetheart of the Sun ei räjäytä kenekään tajuntaa, mutta aurinkoisen kesän hitaasti himmenevää muistoa voisi kaipailla huonommassakin seurassa.

Video ei ole enää saatavilla