Sousafon

77 Bob hundin taannoinen levytystauko tuntuu enää kaukaiselta muistolta, kun yhtye tuo markkinoille toisen pitkäsoittonsa vuoden sisään. Kuin osoituksena uudesta luovuudesta, Låter som miljarder poikkeaa edeltäjästään melkoisesti. Siinä missä viimevuotinen Det överexponerade gömstället puuroutui futuristiseen kollaasimaisuuteensa, kuulostaa uutukainen erehdyttävän vaivattomalta. Yhtyeen alkuaikojen rääväsuisesta energiasta ollaan kuitenkin yhä kaukana. Sähäkästä nimikkokappaleestaan huolimatta Låter som miljarder on vakavahenkinen, jopa tummasävyinen. Se rakentuu monitulkintaisista avainlauseista, joiden ympärille elektronisen pehmeät sävelet on rakennettu kuhunkin hokemaan sopivaa tyyliä käyttäen. Mietteliäät sanoitukset avaavat totutusti oman universuminsa, jonka kaikista kerroksista ymmärtää vain murto-osan. Laulut liittyvät toisiinsa vain nimellisesti, mutta yhtyeen ainutlaatuinen ja määritelmiä pakeneva absurdismi sitoo kokonaisuuden kasaan pitävin saumoin. Albumin kiehtova yleistunnelma tuntuu vahingolta, mutta on samalla kenties syvintä mitä bob hund on tullut koskaan tehneeksi. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Enter Shikari – A Flash Flood of Colour

Hopeless

67 Tasaisuutta odottaville kuulijoille on edessä varsinainen kerberos: jos kuuntelee kymmenen nopeaa näytettä mistään kappaleesta, on hyvin mahdollista että tuomiona on skitsofreniadiagnoosi. Esimerkiksi Arguing With Thermometers on post-hardcorea, death metal -huutoja, dubstep-kosketinjuoksuja ja indierockia. Tyyli vaihtuu hirvittävää vauhtia: seuraava kappale Stalemate on lähes pelottava hienostuneen, asteittaisen nousunsa takia. Ihmeellisesti kappaleet pysyvät kuitenkin kasassa. Kaiken hulluuden seassa laulaja Roughton Reynolds rääkyy mielipiteensä nykyajan poliittisesta tilanteesta. Paras kuvaus siitä, mitä kuulija kohtaa, on Muse psykoosissa, Skrillexin ja At the Drive-In -tyylisen syntetisaattorifetisistin yrittäessä lääkitä riehuvaa potilasta. Se on myös levyn suurin vahvuus – yhtään vähemmän ylimenevä materiaali kuulostaisi todella nololta. Kaikki tyylit eivät toimi mutta moni kuitenkin. Uuvuttavaa, mutta yllättävänkin inspiroivaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Hospitality – s/t

Merge

60 New Yorkilaisen indiepopyhtyeen debyytti ei ole tehty talvijulkaisua varten. Kesäinen levy kuuluu hetkeen, kun aurinko sulattaa jäätelöä. Omassa tyylissään levy on toimiva, muistuttaen ajoittain Camera Obscuraa vailla orkesterisivalluksia ja itsevarmuutta. Bändin ongelmana on myös ylitarjonta. Vaarana on jäädä todella mitäänsanomattomaksi kuohuksi jo valmiiksi täydellä kentällä. Hospitality pyrkii ratkaisemaan ongelman etenemällä kotipesältä rohkeasti: klarinetit ja hienovaraiset ääniefektit terästävät Friends of Friendsiä, ja Eight Avenue loppuu kevyesti pörisevään sooloon. Uninen Sleepover taas on vain muutaman nuotin päässä siitä, että Real Estate nostaisi oikeusjutun. Pirteät yksityiskohdat eivät kuitenkaan riitä materiaalin jäädessä keskinkertaiseksi. Hospitalityn esikoinen esittelee yhtyeen, joka odottelee vielä oman äänensä ja itsevarmuutensa kehittymistä. Kuulostaisi kesällä varmaankin kivalta, mutta siihen mennessä levy unohtunee. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

James Levy & the Blood Red Rose – Pray to Be Free

Heavenly

74 James Levy on jokusen albumin Levy– ja Yvel-nimillä tehnyt newyorkilainen lauluntekijä. Folkpopduo The Piercesistä tuttu Allison Pierce lienee sitten Levyn “verenpunainen ruusu”. Pray to Be Free on häpeilemätön sukellus menneeseen, sävellyksiä, sanoituksia ja soundeja myöten silkkaa Lee Hazlewood & Nancy Sinatra -fantasiaa. Levy laulaa Richard Hawleysta ja Stephin Merrittistä (The Magnetic Fields) muistuttavalla baritonillaan puoli-ironisia tarinoita kielletystä rakkaudesta, hengellisistä pyrinnöistä ja murskatuista sydämistä. Heleä-äänisen Piercen myötä konsepti muistuttaa väistämättä Mark Laneganin ja Isobel Campbellin yhteisistä tekemisistä, mutta on luonteeltaan teatraalisempi ja asetelmallisempi. Kantrikitarat, MOR-jouset ja länkkärikompit jaksavat viehättää läpi levyn, kiitos pätevien biisien (Handsome Familystä muistuttavat Hung to Dry ja Pray to Be Free) ja viileiden one-linerien (“I love you more than music”, “I wish I was a bum in love”). Viehättävää vintagehömppää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mux Mool – Planet High Shcool

Ghostly International

68 Newyorkilainen Brian Lindgren palaa elektronisen musiikin kentälle kaksi vuotta lupaavan esikoisalbuminsa Skulltasten jälkeen. Planet High School on mukava levy, josta ei kuitenkaan ole suunnannäyttäjäksi tai edes sesonkisuosikiksi. Lindgren käyttää rajallisen temppuarsenaalinsa jo ennen kuin albumi ehtii puolivälinsä eikä sen jälkeen edes yritä irtautua uusille urille. Soundiltaan Planet High School on digitaalisen rapsakka. Raukeissa hiphop-tempoissa kulkevat rytmit säestävät The Fieldin tyylisistä lyhyistä sampleluupeista ja kevysti jazzahtavista bassokuviosta koostuvia biisiaihioita, jotka kumartavat milloin chillwaven tai -outin (Palace Chalice, Baba), milloin Human After Allin aikaisen Daft Punkin (Cash for Gold), milloin Ninja Tunen leukapartaelectronican (Hand on the Scantron) suuntaan. Lähimmäs maalia Lindgren osuu näppärään arpeggiomelodiaan perustuvalla Ruin Everythingillä, joka on kuin digipilveä pössyttelisi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Phenomenal Handclap Band – Form & Control

Tummy Touch

44 Newyorkilaisen Phenomenal Handclap Bandin toinen albumi tuoksahtaa ikävällä tavalla musiikkiopistolta. Kahdeksanhenkinen yhtye yhdistelee rohkeasti musiikkityylejä 2000-luvun elektrosta ja indiepopista Uriah Heep -tyyliseen jytään ja Woodstock-psykedeliaan, mutta kuulostaa kaikessa seikkailumielisyydessäänkin kovin ontolta ja elottomatta. Bändin johtohahmot Daniel Collás ja Sean Marquand käyttävät taiteilijanimiä ”The Witch Doctor” ja ”The Medicine Man”, mutta aspiriinia tujumpaa rohtoa kaksikon on vaikea kuvitella potilailleen määräävän. Paljonpuhuvan intohimottomasti nimetty Form & Control alkaa ja loppuu hyvin: Following on melankolisuudessaan viehättävä diskoilu, The Attempt puolestaan Tennisin ja Camera Obscuran oloinen kelpo tweepop. Mitään muuta ikimuistoista albumi ei kuitenkaan tarjoa. Väkinäisimmillään Phenomenal Handclap Bandin on Mirrorsin, Afterglow’n ja Form & Controlin tyyppisissä kappaleissa, joiden laimennettu hardrockpsykedelia on sisäistämättömyydessään niin musiikkiluokan bändikerhoa kuin vain olla ja voi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tennis – Young and Old

Fat Possum

67 Tennistä on vaikea saada kiinni kauneusvirheistä. Aviopari Alaina Mooren ja Patrick Rileyn ympärille rakentuva yhtye ohjastaa nostalgista makuuhuoneindietään tyylitietoisesti ja huolitellusti. Rileyn kitarointi on tehokasta ja pienimuotoista, koskettimet piirtelevät sävykkään naivistisia taustakuvioita ja Mooren kohtalokas laulu viettelee vältellen. The Black Keysin Patrick Carney on tehnyt tuottajan roolissa parhaansa saadakseen kaikki koukut ja yksityiskohdat erottumaan kertakuulemalla. Yhtye täräyttääkin kenttään muutaman ässän. Etenkin pakahduttavasti soulahtava Petition voittaa välittömästi puolelleen. Kolikon kääntöpuolella vaanii kuitenkin puuduttava yksitotisuus, joka kavaltaa yhtyeen tahtovan kuulostaa kekseliäämmältä ja syvällisemmältä kuin mitä se todellisuudessa on. Näinä aikoina, jolloin tyylistään tietoiset baarit ja kahvilat ovat jo valmiiksi täynnä nokkelasti kierrätettyä twee-popia, jää Tennis auttamatta parempiensa taakse. Vaikka yhtye vetää monista oikeista naruista, jää sen musiikki sittenkin työnäytteeksi sen sijaan että todella tavoittaisi tunteiden kolhimat ja repimät sydämet. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Tindersticks – The Something Rain

City Slang

72 Tindersticks on 20-vuotisella taipaleellaan patinoitunut siihen tympeän ruskeaan messingin sävyyn, jota on myöhäistä yrittää alkaa kiillottaa. Eivätkä fanit muuta toivokaan. He haluavat vaihtoehtorockinsa hiljaisissa väreissä, humidorinlämpöisenä, tunkkaisena kuin vanha tupakkatakki ja turvallisesti tammitynnyrissä mököttäneenä. Jos Something Rain tuo jotain uutta repertuaariin, on se bändisoiton jääminen yhä yhdentekevämmäksi Stuart Staplesin novellimaisten tekstien taustalla (avausraita Chocolate onnistuu melkein koskettamaan). Välillä olen kuulevinani instrumenttipuolella pelkkiä Hammond-uruista muistuttavia rytmiasetuksia; tunnelma on kohteliaan svengaava, lähes loungemainen. Sopisi obskyyrin viinakkeen kyytipojaksi Tradekan ketjuravintolaan. The Something Rain on liioitellun dekadentti asetelmamaalaus, jossa jokainen memento mori -aihe on ihailtavan huolellisesti sommiteltu paikalleen. Se edustaa rutinoitunutta, mutta samalla tylsää korkeakulinarismia. Täydellinen soundtrack sille kontemplatiivisemmalle ravintolaillalle, joka venyy ja venyy hieman liian kosteaksi käyden. Kuppilafilosofien syvällisistä keskusteluista huolimatta rusinalikööripulloa ei keksitä uudelleen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Patrick ja Alaina, "kuvottavan söpöjä".

Denveriläinen indiepopyhtye Tennis on hurmannut monen söpöilypopin ystävän singleillään ja tammikuussa ilmestyneellä Cape Dory -esikoisalbumillaan. Aviopari Patrick Rileyn ja Alaina Mooren maskuliinisempi osapuoli vastaili yhtyeen lauantaisen Tavastian-keikan kunniaksi Nuorgamin small talk -kysymyksiin ja esitti puolustuspuheenvuoron purjeveneiden omistajien puolesta.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Vaikea kysymys. Kappaleet vaihtelevat koko ajan, ja siksi on vaikea pitää kirjaa ’eniten kuunnellusta biisistä’. Viime aikoina olemme kuunnelleet usein George Harrisonin Awaiting on You Allia, siinä on upea Phil Spector -tuotanto.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta pyydät todennäköisimmin dj:ltä, kun olet todella, todella humalassa?

”Mitä vain Salt ’n’ Pepalta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia?

”Kukaan ei ole tarpeeksi merkittävä ansaitakseen yksin sellaista kunniaa. On pioneereja ja supertähtiä, mutta muusikot ovat vain yhtä hyviä kuin heidän inspiraationlähteensä ja ihmiset, joiden kanssa he työskentelevät. Kukaan ei toimi eristyksissä, eikä kenellekään yksittäiselle voi antaa näin suurta huomiota.”

Mikä on ärsyttävin musiikkigenre, johon olet törmännyt?

”Trancea emme ymmärrä lainkaan. Johtuu kenties siitä, ettemme käytä huumeita.”

”Broadcastin Trish Keenanin. Broadcast oli yksi lempibändeistämme, ja se inspiroi meitä edelleen. Olimme Euroopan-kiertueella, kun Keenan menehtyi. Hänen kuolinuutisensa jälkeen kuljimme jonkin aikaa oudossa sumussa”

Mikä kappale saa sinut aina nostalgiseksi?

”The Shirellesin Baby It’s You. Kun kuulimme kappaleen eräässä floridalaisessa baarissa, tajusimme ensimmäistä kertaa, että haluamme tehdä musiikkia yhdessä.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä tulee muuttamaan musiikkibisneksen seuraavan kymmenen vuoden aikana? Mitä jää jäljelle?

”Ihmiset tekevät musiikilla yhä vähemmän rahaa. Bändin uran alku, kliimaksi ja loppu mahtuvat kaikki yhteen kuukauteen. Blogit tulevat kontrolloimaan koko teollisuutta. Kaikessa on vähän maailmanlopun merkkejä.”

Mitä elokuvaa todennäköisimmin katsotte Tenniksen kiertuebussissa?

”Wayne’s World tai Twin Peaksin ykköskausi.”

Kenen laulajan ääni saa hyyn soimaan selkäpiissäsi?

”Wanda Jacksonin seksikäs ja hämmentävä murina.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisanoituksesi popmusiikissa? Miksi?

”Go progress chrome /
you paint the moon today /
some brand new future color”
(Grandaddy: Go Progress Chrome)

”Ei tarvinne selittää.”

Katso video tästä.

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan ymmärtänyt?

”En keksi mitään tiettyä laulua, mutta joitakin bändejä en oikein ymmärrä, kuten Gentle Giantia tai Rushia. Käsitän kyllä niiden kiehtovuuden, mutta en vain tajua. Alaina vastasi tähän.”

Minkä menehtyneen artistin tai hajonneen bändin olisit halunnut nähdä livenä?

”Broadcastin.”

Mikä on ärsyttävin teistä tai musiikistanne tehty tulkinta, johon olet törmännyt?

”Kaksi asiaa ovat erityisen ärsyttäviä. Ensinnäkin se, että purjeveneen omistaminen tekisi meistä etuoikeutettuja juppeja. Kun ihmiset stereotyypittelevät niin, he unohtavat koko purjehduskulttuurin. Toiseksi se, että parisuhdettamme pidetään ’kuvottavan söpönä’ vain siksi, että olemme onnellisia. Olisiko parempi, jos olisimme itsetuhoisia ja kyynisiä? Olisivatko rakkauslauluni uskottavampia, jos ne eivät kertoisi kenestäkään, enkä olisi koskaan ollut rakastunut?”

Minkä kappaleen todennäköisimmin laulat karaokebaarissa?

”Joku Jewelin biisi, vaikka Who Will Save Your Soul.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Julian Lynch, Twin Sister, Tune-Yards, Holiday Shores. Ne ovat pienempiä bändejä, jotka tekevät jotakin uutta, sekä ystäviemme projekteja.”

Vinyyli vai cd vai mp3? Miksi?

”Aina, aina vinyyli. Se kuulostaa niin hyvältä ja on niin epäkäytännöllinen. Vinyyli on erityinen esine, koska se vaatii niin paljon huolenpitoa.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi coolimmalta kuin oletkaan?

”En, koska musiikkimakuni kehittyi kirkossa. Siellä kukaan ei tiennyt tai välittänyt mistään coolista.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Amy Grantin Heart in Motion. (Ilmeisesti Grantin Baby Baby – toim. huom.) Se on täydellinen popkappale.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suurin syy sille, että et pidä jostain kappaleesta?

”Tuotantotapa.”

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Oikeastaan hyvin vähän. Toivon tutustuvani siihen lisää.”

Mikä on edellinen erittäin hyvä biisi, jonka olet kuullut?

”Twin Sisterin uusin single Bad Street.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Nero. Enkä käsitä, miten kukaan voisi kutsua ketään pölvästiksi, etenkään Jim Morrisonia.”

Nadal vai Federer?

”Nadal. Hands down.”

Tennis esiintyy Helsingin Tavastialla lauantaina 16.7.

Video ei ole enää saatavilla