Vesi tuppaa pilaamaan puiset soittimet, mutta tämä ei Tenhin poikia näytä haittaavan

Tarunhohtoinen folkretkue teki suurteoksensa, jolla pakahduttavan kaunis sointi ilmenee kypsimmässä ja kunnianhimoisimmassa muodossaan.

Joulukuussa oli hyvin pimeää. Eräänä iltana ulkoillessani kuuntelin tätä levyä, ja myöhäissyksyn valottomuus havainnollistui kaikessa ylitsevuotavuudessaan. Märkä, musta asvaltti tuntui nielevän katuvalojen kaistaleet sellaisinaan.

Silloin levynkannen sysimustasta pimeydestä saapuva vene muistutti pikkukaupungin tyhjiltä kaduilta vastaan suhahtelevista autoista. Yhtä aavemaisesti nekin vain eteeni ilmestyivät, kuin saamelaisten tuonpuoleisesta – Saivosta – tähän meidän todellisuuteemme eksyneet sielut.

Tenhi on aina soutanut hiljalleen eteenpäin syvissä, tummissa vesissä ja tunnelmissa. Yhtä hiljalleen kypsyi tämä joulukuussa julkaistu Saivo, sitä kun saatiin odottaa Maaäet-albumin jälkeen noin viisi vuotta.

Tällainen toiminta sopii Tyko Saarikon ja Ilmari Issakaisen duon pirtaan; se on aina ollut mystinen, samea hahmo, joka julkaisee mystisensameaa musiikkia ja keikkailee kohtuuttoman harvoin.

Saivon sointia ja ilmettä on vaikea olla assosioimatta nimenomaan veteen. Suuri osa bändin promokuvistakin on otettu järvien äärellä. Saivon kimalluksessa ruuhi lasketaan vesille suorastaan eeppisin menoin pianon piirtäessä suureellista kuviota veden pintaan, jousten kaikuessa jostain pinnan alta. Pojan kiiskessä Saarikko hönkii levyn ensi sanat:

”Paluu tänne mustaan järveen
Paluu tänne ensi aaltoon”

Oikeastaan Tenhin musiikki on lähes aina ollut kuin vanhalla, tervatulla kirkkoveneellä tehty soutu syksyisellä erämaajärvellä.

Saamelaisten Saivo-myytissä vainajalaan pääsi syvien järvien pohjasta. Niissä oli reikä, jonka toisella puolella sijaitsi ikään kuin sama järvi, mutta kuolleiden maailmassa. Tuntuu kuin tällä levyllä oltaisiin tekemässä tutkimusmatkaa juuri tuohon paikkaan.

Vaikka Tenhin melankolinen maisemointi onkin aina ollut sitä akustisten kitaroiden kaunista helinää ja shamanistista meditaatiota, huomaa Saivolla miten kypsäksi ja viimeistellyksi bändin soundi on viiden vuoden aikana kehittynyt. Ei sinnepäinkään, että Maaäet tai sitä edeltäneet levyt olisivat huonoja olleet, mutta keskeistä on ollut Tenhin kehitys jokaisella levyllä eheämpään suuntaan.

Samalla se on vienyt kaikki elementtinsä yhä äärimmäisempiin tunnelmiin: sellaiset kappaleet kuin Uloin tai Surunuotta henkivät hartaudessaan suorastaan pysähtynyttä tunnelmaa. Jokaikisen äänen annetaan soida ja resonoida oma aikansa tässä kuolevaisten ja saivolaisten astraalisessa välitilassa. Välillä rajan toiselta puolelta kuuluu vastaus komean mieskuoron muodossa, kuten kappaleissa Paluu joelle tai Sees.

Samalla kappaleet kehittyvät ja muuntuvat silti alati edetessään. Varsinkin Uloin nousee yhdeksi levyn komeista, mutta herkistä huippuhetkistä lopun huilu-jousi-nostatuksineen, sisältäen hienovaraisia elementtejä jopa postrockista tai klassisesta musiikista.

Myös rytmikkäämpää puolta on hiottu: Haaksi on yksi doom metal -tempojen vastapainoista. Heti alussa viuluteema hyökkää valtavana, eräänlaisena lähtölaukauksena tälle etapille, joka kiehtovien rumpukuvioiden avulla ponkii eteenpäin. Polveilevuus sisältää samaa mainittua postrock-tunnelmaa.

Savoie on niin ikään ekstrovertti, yllättävän raikas ja suorastaan valoisa kolmeminuuttinen – ehkä popeinta ilmaisua, mitä Tenhiltä olen koskaan kuullut.

Saivon hyvin minimalistinen ja harras sointi voittaa puolelleen hitaasti. Se on ymmärrettävää, ja kenties tarkoituskin, kun tietää miten kauan tätä levyä on kypsytelty. Hyvä esimerkki on levyn loppupuolen kiintopiste Vuoksi, joka jäi vahvasti mieleeni vuoden 2008 Glorian-keikalta (joka muuten on Tenhin edellinen keikka!) jämäkkänä ja vahvana.

Sellainen se on Saivollakin, mutta samean tunnelman ja didgeridoo-pörinän kyllästämänä kappaleen studioversio pulpahti pinnalle vasta hetken naarauksen jälkeen. Vaikka kieltämättä jäin kaipaamaan livetulkinnan kuorohymistelyä.

Ainoastaan päätösraita Siniset runot tuntuu välihuminoineen kaikkineen hieman venytetyltä, mutta onkin oikeastaan sopivan lopulliselta kuulostava, rauhallinen coda tälle vaellukselle. Saivo-kansan venho häipyy pikkuhiljaa usvaan yhtä vaivihkaa kuin se tulikin, ja jäljelle jää vain järven laineiden hiljainen liplatus.

95 Tenhi on tehnyt levyn, jolla sen tunnelmallinen kauneus ja monipuolisuus ovat koostuneet yhtyeen historian vaikuttavammaksi kokonaisuudeksi. Saarikon ja Issakaisen duo saa pienillä herkillä liikkeillä aikaan suuria sysäyksiä, joiden vaikutukset kestävät vielä pitkään.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 341 Handsome Furs – Serve the People

Kanada ja pop – minkäs sille oikein voi. Toimii. Genren elektronisempaa laitaa edustaa tämä perverssillä tavalla Suomeen rakastunut aviopari. Biisi on uuden Sound Kapital -levyn helmi. Se yhdistää hienosti humisevan tuotannon, hyvällä tavalla perinteisen sävellyksen ja (myös Wolf Paradesta tutun) Dan Boecknerin sopivasti paatoksellisen ja julistavan laulutyylin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 340 Zervas & Pepper – Cigar Store Indian

Vihaan radiota suuresti. Kuulin kuitenkin virkistävän kappaleen YleX:n Uuden musiikin iltavuorossa. Tuntui kuin Neil Young ja Midlake kohtaisivat intiaanien leirinuotiolla. Vaikutuin ja tilasin Zervas & Pepperin albumin kuulematta sekuntiakaan muita biisejä. Levyn pikkukiva aikuisfolk petti odotukset, mutta Cigar Store Indian kuuluu kevyesti vuoden biisivalioihin. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella tästä.

# 339 Noah Kin – Outerspace

Valtavassa nosteessa julkaistu debyyttialbumi ei ehkä täyttänyt kaikkia kohtuuttomiksi kasvaneita odotuksia, mutta se oli kelpo päänavaus nuorelta räppäriltä. Outerspace on albumin paras biisi – hengästyttävästi eteenpäin kiitävä palanen jostain ulkoavaruuden ja klubin tanssilattian väliltä. Mikä huikeinta, sekä tuotanto että riimit ovat Noah Kinin omaa käsialaa. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 338 Loch Lomond – Blue Lead Fences

Britannian suurimman järven mukaan itsensä nimennyt portlandilaisyhtye on kuin Sufjan Stevensin maanläheinen serkkupoika kengännauhabudjetilla. The Decemberistsin kanssa tehty Amerikan-kiertue ja sitä seurannut neljäs albumi toivat bändille vihdoin jonkinlaisen läpimurron, mikä kaikkia kellopelien, staccato-viulun, mandoliinien ja vibrafonien ystäviä ilahduttaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 337 The Dirtbombs – Good Life

Kun utelias ja konsepteihin tykästynyt rockbändi päättää tulkita albumillisen teknon klassikoita, on lopputuloksena sielukkaan kuuloinen versio kahdeksan vuoden takaisesta The Rapturesta. Tämä näkemyksellinen Detroit-synteesi Inner Cityn vuoden 1988 tanssihitistä maistunee myös heille, jotka toivovat musiikkinsa oikeiden ihmisten oikeilla soittimilla soittamana. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 336 Tenhi – Haaksi

Tenhin Haaksi on nimensä mukaisesti kuin pitkä venematka. Teemat polveilevat, musiikilliset kaaret ovat suorastaan postrockmaisia. Rytmi keinahtelee hijaisten laineiden lailla, ja etäisesti kaikuva piano on se seestynyt ulappa. Nämä vedet ovat tyyniä, matka etenee hiljalleen mutta varmasti. Haaksen nokassa Tyko Saarikko mumisee usvaisesti kuin ennenkin. Kaunista. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

# 335 Nightwish – Storytime

Holopainen vihdoin lunastamassa täyden potentiaalinsa! Vähemmän itäsuomalaista heviautismia, enemmän Danny Elfmania, Lloyd Webberiä ja Abbaa! Vielä kun mies saisi karsittua Nightwishistä loputkin jäykän paalutusmetallin ainekset. Mitä paremmaksi bändi muuttuu, sitä enemmän se saa odottamaan hajoamistaan, jotta Holopainen voisi keskittyä esimerkiksi musikaaleihin. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 334 Drive-By Truckers – Used to Be a Cop

2000-luvun ylivertaisimman southern rock -koplan yhdeksäs levy Go-Go Boots oli bändin uran heikoimpia – siltä löytyi ”vain” 4–5 virheetöntä americana-timanttia. Niistä kirkkain on Used to Be a Cop, piilevää raivoa kihisevä vinjetti päähänpotkitusta ja katkeroituneesta ex-jeparista, kuin Springsteenin Highway Patrolman, jossa kertoja ja päähenkilö ovat yksi ja sama. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 333 Eini – Mä jään

Vuoden ”vanha koulu kohtaa uuden aallon” -ilmiön omasta mielestäni pisimmän korren suhteessa odotustasoon vetänyt projekti oli Einin ja Lemonator-lähtöisen tuottajatiimin yhteistyönä syntynyt Mä jään, joka päivittää kasaridiskodiivan soundin 2010-luvulle menettämättä tippaakaan Iskelmäradio-ulottuvuudestaan, jolla daamin vanha fanikanta pysynee edelleen otteessa. (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 332 Jimmy Träskelin – Tuhannes laulu

Yksi vuoden lupaavimmista lauluntekijöistä tunnelmoi juhlavasti harmonin säestyksellä debyyttinsä päätösraidalla. Tyylikäs herrasmies tulkitsee kuin Hector parhaina päivinään. Laulussa on sekä paljon lopullista, että jotain avoimeksi jättävää: paljon kokenut tuulisen kylän poika juoksee rakastettunsa kanssa pitkin katua ja auringonlaskuun, kohti uusia seikkailuja. (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 331 Kemopetrol – A Song & a Reason

Kemopetrol palaa tavalla, joka ei jätä toivomisen varaa. Huolella työstetyn albumin nimiraita kantaa tittelinsä taakan ylväänä ja jäntevänä. Melodia nousee korkeuksiin kuin huomaamatta, sanojen alakulossa on vapauttavaa uhmaa. Lopuksi niin rakenne kuin sävelkin katoavat tuuleen kuin tanssiaskelten häätämä epätoivo. Viimeistään silloin laulu ja sen syy ovat yhtä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 330 Totally Enormous Extinct Dinosaurs – Garden (Soul Clap Like It’s ‘97 Remix)

Silloin tällöin runopojat ja -tytöt kekkaavat, että tanssimusiikkihan on nastaa. Oxfordin dinot astelevat parketille Hot Chipin, Holy Ghostin ja kumppaneiden avaamaa väylää. Lakoninen laulanta asettuu luonnikkaasti ekstrovertin biitin lomaan. Soul Clapin tulkinta väittää olevansa vuodelta 1997 mutta lehmänkellot ja syndrumit vievät sen vielä kauemmas historiaan. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.