Death Hawks katsoo menneisyyteen – ja luo nykyisyyttä.

Esikoisalbuminsa julkaiseva yhtye esittelee meille, miten musiikillinen fantasiamaailma rakennetaan.

Hienoja yhtyeitä on periaatteessa kahdenlaisia. Mielivaltaisiksi esimerkeiksi kategorioista kelpaavat Beatles ja Kraftwerk. Ensin mainitut esittelevät hienouttaan kappaleen tai albumin mittaisina palasina ja mitä erilaisimmissa konteksteissa. Jälkimmäiset rakentavat fantasiamaailman ja jalostavat ja varioivat sitä kuin Tolkien omaansa.

Karkea jako ei estä Beatlesin tuotantoa olemasta tavallaan looginen kokonaisuus eikä lukemattomia Kraftwerk-biisejä olemasta omillaan toimivia klassikoita. Ymmärtänette, mitä tarkoitan.

Death Hawks seisoo tukevasti jälkimmäisellä maaperällä, ainakin nyt esikoisalbuminsa perusteella. Laulaja-kitaristi-biisintekijä-tuottaja Teemu Markkulan johtama yhtye rakentaa yhtenäistä äänimaisemaa, vaikka kykeneekin tarkastelemaan sitä monelta kantilta. Vaikka Death Hawksin kohdalla voisi pudotella nimiä – ja on pudoteltukin – bändi kuulostaa vaivatta itseltään. Sen musisoinnissa on tiettyä alkemiselle tasolle yltävää omanlaisuuttaan, jota ei voi eritellä. Ei sitä oikein voi selittääkään muulla kuin niinkin boheemis-romanttisella väitteellä, että Markkulalla on visio.

Koska tämä on levyarvostelu, haluatte tietää, miltä Markkulan visio sitten kuulostaa. Ei-musikaaalisena ihmisenä en viitsi vastata kysymykseen musiikin teoriaan kuuluvilla termeillä. Sellaisten amatöörimäisestä käytöstähän levykriitikoita on ripitettykin. Sen sijaan esitän kaksi vastausta, joista ensimmäinen on huonompi, koska vastoin yllä sanottua se yrittää hakea rinnastuksia muista yhtyeistä.

Minulle Death Hawks tuo ajoittain mieleen Jolly Jumpersin. Välillä se kuulostaa ihan konkreettisestikin sisarbändiltä: loputtomalle rakeilevalle särölle vedettyä laulua ja kitaroita, kohtalokasta kaikua, aavistus tai vähän enemmänkin Crazy Horsen soolo-osuuksia. Enemmän kyse on silti taiteen muodon ja merkitysten poikkeuksellisesta suhteesta.

Muoto on merkitys. Se, mitä yhtye haluaa sanoa, ei löydy purkamalla sen musiikki osatekijöihinsä. Toiminnan pointti on kokonaisuudessa; äänimaiseman, laulun ja soiton, sanoitusten ja melodiakulkujen, biisinnimien ja kansitaiteen muodostamassa helvetin isossa taustakankaassa, joka ei ole mikään 10 000 palan palapeli vaan kulissi, johon voi astua sisään ja tulla osaksi sitä.

Juuri tällaiseksi yhtyeeksi olen Jolly Jumpersinkin aina mieltänyt, samoin kuin vaikkapa Tindersticksin tai Liekin, joilla taas ei ole muuten juuri mitään tekemistä Death Hawksin kanssa.

Sitten runollisempi versio. Death & Decay kuulostaa vapaassa järjestyksessä muun muassa seuraavilta asioilta: viskipullon kanssa elävältä haudatulta Robert Johnsonilta, H.P. Lovecraftin vähemmän tunnetulta pienoisromaanilta Hulluuden Kalliovuorilla, kapinalta murmeleiden tyrannia vastaan, kohtuuttomiin mittasuhteisiin vääristyneeltä Lucky Lukelta, lapsuutesi pelottavimmalta tienristeykseltä, alkukesän illassa leijailevan hiekkapölyn kauneudelta, käsivarakuvalta Mansonin perheen murhista, liskojen yöltä, yksinäiseltä saarnaajalta, jonka lahko kuoli ruttoon.

Jos levyjä arvostellaan kriteerinä se, miten on kulloisissakin tavoitteissa onnistuttu, ei Death & Decay ole kovin kaukana täydellisyydestä. Bändin dynamiikka on huikea. En oikein ymmärrä monien arvostelujen krautrock-rinnastuksia, sillä käsittääkseni krautrock on monotonian hypnoottisuudella pelaavaa musiikkia, kun taas Death Hawks räjähtää ja purkaa intensiteetin juuri oikeissa kohdin – niissä, missä sitä ei ihan vielä osannut odottaa. Peruskaavaa rikotaan sen verran kuin pitääkin, ja sen rikkominenkin tuottaa aina toimivan lopputuloksen.

Oikeastaan juuri nämä hetket jäävät parhaiten mieleen: Shining vetää sitä krautia diskotatsilla kuin Black Audio, Death Has No Reprieve alkaa sen seurakuntansa hylkäämän pastorin kännisellä valituksella ja Peace Maker -päätösraita etenee kohtalokkaiden kitaraniskujen säestämästä taivaallisen kuoron introsta vallan helvetilliseen mekkalaan, kuten nuo rauhanneuvottelut yleensäkin.

Mutta koko levyn mitalta Death Hawks kirjoituttaa mielikuvituksella kertomuksia, piirrättää kädellä kuvia ja projisoi ne tuosta ikkunastani näkyvien Kinaporin kattojen ylle irvistelemään, hihittelemään ja karjumaan käsittämättömiä lauseita. Eihän tätä auditiivista koiruohoa voi olla rakastamatta.

87 Ei muuta kritiikkiä kuin ihmettely: mitä Death Hawks muka ajatteli seuraavaksi tehdä? Toisaalta, mitä sen väliä? Tämä levy on tässä nyt.

Video ei ole enää saatavilla

Kuolemanhaukat. Teemu Markkula toisena vasemmalla.

Yhtyeeseen kuuluvat:

Laulaja-kitaristi Teemu Markkula, kosketinsoittaja-saksofonisti Tenho Mattila, rumpali-perkussionisti Miikka Heikkinen ja basisti Riku Pirttiniemi.

Perustettu:

Keväällä 2010. Kokoonpano muodostui aluksi Markkulan kirjoittamien kappaleiden sovittamista ja äänittämistä varten, mutta tiivistyi lopulta ihan oikeaksi yhtyeeksi, mistä kertoo Teemu Markkula -etuliitteen hiljattainen pudottaminen pois bändin nimen edestä. Death Hawks -nimi syntyi Tampereen Telakalla, Pintandwefall-lämmittelykeikan jälkimainingeissa. Kaikki yhtyeen jäsenet soittivat aikaisemmin progressiivisessa folkpsykedeliassa velloneessa Genzale-yhtyessä.

Julkaisut:

Ei vielä mitään. Soundcloudissa on kuultavana kaksi kappaletta. GAEA Records julkaisee Death Hawksin esikoisalbumin keväällä 2012. Genzalen julkaisemman omakustanteisen promoalbumin voi kuunnella ja ladata Soundcloudista. Markkulan toinen aktiivinen yhtye Colonization 337 on julkaissut yhden ep:n ja tekee parhaillaan esikoisalbumiaan. Soundcloudissa on kuunneltavissa kappaleet Violence ja Harvest Machine.

Todennäköisimmin Death Hawks…

…ei joudu tyytymään yhdessäkään levyarviossa alle neljän tähden arvosanaan. Juomapelien ystävät voivat bongailla arvioista sanoja blues, kraut, boogie, psykedelia ja viikset – ja juoda itsensä ankaraan humalatilaan.

Epätodennäköisimmin Death Hawks…

…saa ainuttakaan esikoisalbuminsa blues-kraut-boogie-psykedelia-viiksi-eepoksistaan kaupallisten radiokanavien voimasoittoon.

Levyhyllyssä Death Hawksin voi sijoittaa…

…niiden kyseenalaiselta enoltasi perimiesi hiirenkorville kauhtuneiden arvovinyylien joukkoon.

Miksi Death Hawks on hyvä…

…koska sen musiikki ei ole mistään kotoisin. Tarkoittaa: on ajatonta ja toismaailmallista, jostain faktan ja fiktion rajamailta.

Death Hawksin musiikki kolmella sanalla Teemu Markkulan kuvailemana:

”Vaarallinen, juureva, toismaailmainen.”

Mitä kappaletta toivot dj:ltä, kun olet hyvin, hyvin humalassa?

“Serge Gainsbourgin Sea, Sex and Sunia.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä albumia olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Crosby, Stills, Nash & Youngin Déjà Vuta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä yhtye tai artisti tekee tällä hetkellä maailman tärkeintä musiikkia? Miksi?

”Pop Levi. Vaikka Pop Levikin ammentaa vaikutteita musiikkiinsa 1960-, 1970- ja 1980-luvuilta, hänen tyylinsä ja ilmaisunsa on jotain uutta ja jännittävää.

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkisäkeesi pop-musiikissa?

”What is this that stands before me?”
(Black Sabbath – Black Sabbath)

Mihin artistiin vertaaminen imartelisi Teemu Markkulaa kaikkein eniten?

”David Bowieen tai Howlin’ Wolfiin.”

Mikä on suosikkiäänesi maailmassa?

”Ukkonen.”

Jos musiikkisi olisi maisema tai muu konkreettinen ympäristö, miltä se näyttäisi?

”Aukea lehtimetsä yöllä ja outoja valoja taivaalla.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua eniten tällä hetkellä?

”Syksy, kylmyys ja toisen levyn suunnittelu.”

Mikä on ensimmäinen poplaulu, josta muistat pitäneesi?

”Juha Vainion Sellaista elämä on.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista poplaulua et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Nirvanan Smells Like Teen Spiritiä.”

Mikä on tyylikkään naamakarvoituksen salaisuus?

”Rohkeus, ylpeys ja muoto.”

Jos The Death Hawksia ei oteta huomioon, mikä on haukkojen top 3 kautta aikojen?

”Ronnie Hawkins & The Hawks, Alan Hawkshaw ja Hawkwind. Ja mainittakoon vielä Hudson Hawk -elokuva.”

Video ei ole enää saatavilla

Death Hawks keikalla:

1.12. Katriinamiesklubi, Kustaa Vaasa, Helsinki (duo)
26.12. O’Haras, Tampere (Teemu Markkula soolo)
14.1.2012 Telakka, Tampere

http://vimeo.com/31268564

Viikset, jotka ovat niin röyhkeät, että ne varmasti tuuppisivat vanhoja rouvia kassajonoissa, ellei niiden suojissa piilottelisi niin rauhallisen ja kohteliaan oloinen nuorimies.

Teemu Markkulan viikset heittävät ankaran haasteen americana-piirejä viime vuosia dominoineelle partatrendille.

Viikset, jotka ovat niin elegantit, että niitä kannattelevalla artistilla on suoranainen velvollisuus käyttää nimensä edessä Mister-etuliitettä.

Mister Teemu Markkulan kiinnostavuutta uutena artistina ei lainkaan vähennä, että hänen kirjoittamansa Death Has No Reprieve on yksi vaikuttavimmista kotimaisista folkrock-kappaleista vuosiin.

Ajan hämäriin hiipuneessa Genzale-yhtyeessä vaikuttaneen Markkulan voi bongata lähiviikkoina Pintandwefallin lämmittelijänä Tampereen Telakalla (7.4.) sekä Helsingin Korjaamosssa (8.4.) ja Club YK:ssa (20.5.).

Video ei ole enää saatavilla

Mr. Teemu Markkula Stuttgartin Keller Klubilla 16.9.2010