Mötkö on suuri. Mötkö on kaunis. Mötkö on oikeamielinen. Kuva: Arttu Rantakärkkä / Wikimedia Commons.

1980-luvun mötkösoundin isot hiuspehkot, leveät olkatoppaukset ja valtavat yleisömeret loivat hyvät edellytykset sosiaalisen vastuun toteuttamiselle. Tai sellaisen teeskentelylle.

Perinnetietojen mukaan 1970-luvulla pilvi muuttui kokaiiniksi ja viimeistään 1980-luvulla maailmanparannus veristen räkäklönttien omasta nenästä kaiveluksi. Mutta itsekeskeisyyden hyvään yöhön ei menty sovinnolla, vaan kirkasotsaisesti valtavaa basaripoljinta potkien ja avaruuteen saakka kuuluvaa kaiutettua virveliä olan takaa hakaten, 20 000 ihmisen laulaessa eeppisen kertosäkeen mukana…

1980-luvun big music oli viimeinen yritys säilyttää kovaa vauhtia teollistuvassa taiteenlajissa jokin omaatuntoa, henkisyyttä ja vastuullisuutta etäisesti muistuttava ulottuvuus. Onneksi oli ylitarjontaa Yhdysvaltojen tukemista, kehitysmaita väkivaltaisesti hallitsevista operettikenraaleista sekä Neuvostoliiton kanssa käytävistä proxy-sodista, joista kirjoittaa aina silloin kuin kyllästyi epämääräisten metaforien viljelyyn.

Reilun kaupan tuotteita ostava kuluttaja uskoo, että ne on tuotettu eettisesti ja tuottajille on maksettu asiaankuuluva korvaus. Reilun kaupan rockin kohdalla tuottajat saivat tosiaan asiaankuuluvan korvauksen. Ja vähän vaivanpalkkaa päälle. Eettisyydestä on sitten vaikea mennä sanomaan.

Vaikka uskoisin taiteilijan vilpittömiin tarkoitusperiin tämän kömpelöissä yrityksissä vaikuttaa yhteiskuntaan politiikan tai hengellisyyden kautta, hän oli silti osa koneistoa, joka oli mitä oli, ajassa, joka oli mitä oli.

Arveluttavaa menoa, mutta tuotti hienoa musiikkia.

Big music oli usein paradoksien laulua, ainakin parhaimmillaan: kirkasotsaista maailmanparannusta yksityiskoneissa ja stadioneilla; aitouden tavoittelua soundeilla, joissa haisi raha; maanläheisyyttä valtavilla, kymmeniä metrejä korkeilla lavoilla; hölynpölyn laulamista äärimmäisellä vilpittömyydellä; henkisen yhteyden hakemista maailmankaikkeuteen äärimmäisen vieraantuneisuuden tilassa.

Jumalauta mikä mötkö.

#1 Waterboys – The Whole of the Moon

Tautivektori lähtee tästä. U2, Simple Minds ja monet muut saivat tartunnan. Skotlantilais-irlantilainen folkrock-yhtye viehättyi kerrostalokorttelin kokoisista Phil Collins -rumpusoundeista ja loppu on historiaa. Kaiutettu ja noise gatella kuristetu virveli olikin mystinen pakanallisuuden ylistys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Simple Minds – Alive and Kicking

Simple Mindsin Jim Kerr syntyi vuonna 1959, neljä vuotta virallisten baby boomer -vuosien loputtua, mutta hän toimikoon avatarina tuon suuren sukupolven viimeiselle darralle. Skotlantilainen bändi kulki sen verran hienon ja pitkän tien Kraftwerkin, motorikin ja ranskalaisen kirjallisuuden lumoissa eurooppalaisissa metropoleissa taivastelevista skottipunkkareista Amnesty International -rockin kruununjalokiveksi. Jokin tähän kiteytyy.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Alarm – Rain in the Summertime

Walesilainen The Alarm oli ainoa bändeistä, joka olisi voinut soluttautua aikansa ruotsalaisten heavy-bändien hyväntekeväisyyslevyn sessioihin jäämättä kiinni. The Alarmin musiikissa kuuluu muita enemmän The Clashin vaikutus, mutta ei tämä ole punkia nähnytkään – varsinkaan myöhempinä vuosinaan. Mötkösoundin juhlaa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Call – I Still Believe (Great Design)

The Call on tämän mötkösoundikatsauksen kenties vähiten yksityiskoneissa aikaa viettänyt bändi. Sanfranciscolainen orkesteri jäi ikuiseksi lupaukseksi. Bändi toi hyvesignalointiinsa kristillisen vireen ja tuli näin lisänneeksi sakeaan keitokseen yhden, harvinaisen puhuttelevan patetian tason.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Hooters – All You Zombies

Amerikkalainen The Hooters avasi Live Aidin Philadelphian-konsertin. Bändi yhdisteli AOR:ää, folkia ja takakireää reggaeta upealla tavalla naurettavaksi kokonaisuudeksi. Jos The Call oli kulttibänditason versio kristillisesti virittäytyneestä maailmanparannusmötköstä, oli The Hooters astetta sliipatumpi luenta samasta. Bändin lauluntekijäkaksikon kynistä syntyivät myös muun muassa Cyndi Lauperin Time After Time ja Joan Osbournen One of Us.

Video ei ole enää saatavilla

#6 INXS – Need You Tonight

INXS oli hedonistinen mötkö. Siinä oli ripaus – mutta vain ripaus – diskon paheellisuutta. Bändinä se teki jotenkin kokonaisen uran sillä ”tatsilla”, jolla The Rolling Stones soitti parhaat diskomörssärinsä, kuten Miss Youn. Eli kuulosti helvetin hyvältä! Bändi ei koskaan täysin antautunut new waven muoville vaan piti yhden jalan pubin oven välissä, silloinkin kun virveli kasvoi sietämättömän isoksi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Big Country – In a Big Country

Skotlantilainen Big Country osasi yhden tempun: tehdä suureellisia festarikertsejä ja soittaa biisiin suuren määrän kitaraa soundilla ja melodioilla, jotka antoivat kriitikoille mahdollisuuden käyttää säkkipillivertauksia. Sen maanläheinen kelttiläisyys ja country- sekä kilttikitarat verhottiin AOR-brokadiin aina kun mahdollista.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World

Jumalauta mikä terapiamötkö! Tears for Fears kääntyi sisäänpäin ja löysi sisältään saatanan ison kaikukammion, josta purkaa elämän prosenttipelin suhdannetraumoja tavalla, joka kattoi kalliit rumpusoundit sekä duon terapiakulut ja jätti vielä vähän sukanvarteenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Midnight Oil – Beds Are Burning

Reilun kaupan rockin implisiittisten lupausten täyttyminen oli aina lähimpänä Midnight Oilissa. Se lauloi globaaleista ongelmista tavalla, joka juurtui lokaaleihin australialaisiin ongelmiin, eli astetta luontevammin. Laulaja Peter Garrett päätyi Australian parlamenttiin toteamaan poliitikon liikkumavaran rajallisuuden. Bändin soundipaletti oli astetta monipuolisempi ja dynamiikan taju hiukan parempi kuin monilla muilla tässä mainituilla bändeillä – punkin läpi suodatettu dub kuuluu erityisen vahvana – mutta se iso halonhakkausvirveli kakkosella ja nelosella kyllä raikaa. Mötkö!

Video ei ole enää saatavilla

#10 In Tua Nua – Seven into the Sea

Mötkösoundin globaalin hyväntahdon lähettilään Bonon löytämä, soundiansa perinnesoittimilla maustava kelttirockbändi teki uransa aikana yhden kovan biisin, mutta se onkin sitten oikea arkkityyppi. Siihen on hyvä lopettaa.

Video ei ole enää saatavilla

Soittolista: Jumalauta miten mötkö estetiikka!

The Tourists ennen uusjakoa, jossa lilaan pukeutuneet perustivat Eurythmicsin.

The Tourists –> Eurythmics

The Tourists perustettiin vuonna 1977 ja se hajosi vuonna 1980. Vähän yli kahdessa vuodessa bändi julkaisi kolme levyllistä musiikkia, jota kai voisi sanoa power popiksi. Vaikka bändi muistetaan jälkeenpäin lähinnä David A. Stewartin ja Annie Lennoxin kasvualustana ennen maailmanmaineeseen noussutta Eurythmicisiä, se oli laulajan, kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Peet Combesin show. Bändillä oli kolme hitiksi laskettavaa sinkkua, joista ajalleen ominaisin video tehtiin tälle Dusty Springfield -lainalle. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Vice Versa –> ABC

Jos Stephen Singletonin ja Mark Whiten Vice Versa olisi tullut jostain muualta kuin Sheffieldinä tunnetusta konesynkistelyn runsaudensarvesta, se olisi voinut saada enemmänkin huomiota primitiivisellä elektrollaan. Bändi julkaisi Music 4 -ep:n omalla Neutron Records -merkillään, mutta törmäsi sitten Martin Fryhyn tämän haastatellessa bändiä Modern Drugs -zineensä. Fry liittyi bändiin soittamaan syntetisaattoria, mutta siirtyi pian laulajaksi, ja jo vuonna 1980 ABC:ksi nimensä muuttanut orkesteri oli listoilla. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Nipple Erectors –> The Pogues

Punktaiteilija Shanne Bradley perusti The Nipple Erectorsin vuonnan 1976. Myös The Nipsinä tunnetussa, garage punkia soittavassa bändissä lauloi Shane O’Hooligan -niminen irlantilainen hahmo. Bändi julkaisi neljä sinkua, joista All The Time In The World / Private Eye on klassikko. Bändi hajosi vuonna 1980, mutta palasi seuraavana vuonna. Rummuissa oli hetken aikaa myöhemmin Culture Clubiin tiensä löytänyt Jon Moss. Mossin jälkeen rytmiä tuli lyömään Madnessistä lähtenyt John Hesler. Bradley alkoi tuoda bändiin lementtejä kreikkalaisesta, kreetalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, mutta bändi ei enää selvinnyt studioon saakka. Shanne Bradley piti taukoa musiikista, mutta palasi vuonna 1984 yhtenä The Men They Couldn’t Hangin perustajista. Shane O’Hooligan muuttui Shane MacGowaniksi ja siirtyi yhdessä Heslerin kanssa Pogue Mahoneen, joka lyhensi pian nimensä Poguesiksi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Johnny & The Self-Abusers –> Simple Minds

Eteläglasgowilainen punkbändi on soundiltaan ja asenteeltaan jostain karikatyyrin ja arkkityypin väliltä. Skotlantilaisessa yliopistokaupungissa eivät punkbändit juhlineet, ja Johnny & The Self-Abusers olikin yksi lajityyppinsä harvoja edustajia. Bändi sai ulos yhden singlen, mutta hajosi pian kahtia. Yksi puolisko muuttui Cuban Heelsiksi ja toinen, johon kuuluivat Charlie Burchill, Brian McGee ja silloin vielä Pripton Weird -nimellä tunnettu ja kulmakarvansa ajava Jim Kerr, kampesi itsensä 1980-luvun stadioneille Simple Mindsina. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Frantic Elevators –> Simply Red

Kuten tunnettua, ja esimerkiksi Michael Winterbottomin 24 Hour Party People -elokuvassa esitettyä, Simply Redin pörröpäinen keulakuva Mick Hucknall oli läsnä Sex Pistolsin myyttisellä keikalla Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa herran vuonna 1976. Keikan innoittamana Hucknall perusti bluesahtavan punkyhtyeen nimeltä The Frantic Elevators, joka jaksoi hakata päätään seinään seitsemän kuivaa vuotta, kunnes hajosi 1984 monta kokemusta ja kourallinen flopanneita singlejä rikkaampana. Tai kyllähän singleistä yksi nousi hitiksi, Simply Redin esittämänä. The Frantic Elevatorsin viimeiseksi singleksi jäi nimittäin Holding Back the Years (1982), jonka Manchesterin soul-instituutio äänitti uudelleen aika helvetin monta miljoonaa myyneelle Picture Book -debyytilleen (1985).

Video ei ole enää saatavilla

Graduate –> Tears For Fears

1970—80-lukujen vaihde oli poikkeuksellisen hedelmällistä aikaa englantilaisessa popmusiikissa. Punkin vanavedessä syntyivät goottirock, syntikkapop, uusromantiikka ja post-punk, mutta myös vanhoja tyylisuuntia palautettiin muotiin uusin maustein. Yksi The Jamin inspiroimista bändeistä oli Bathista kotoisin oleva viisimiehinen Graduate, joka sekoitti mod-revivaliinsa mausteita The Beatin, The Specialsin ja Madnessin kaltaisilta ska-yhtyeiltä. Yhtye julkaisi yhden albumin, Acting My Age (1980), teki demoja toista varten (levy ei koskaan ilmestynyt) ja saavutti singlellään Elvis Should Play Ska brittilistan kunniakkaan sijan #106. (Laulu ehdotti tyylinvaihdosta Costellolle, ei Presleylle). Graduate olisi jäänyt entistäkin niukemmaksi alaviitteeksi pophistoriassa, ellei sen riveissä olisi ollut kaksi vakavaa nuorta miestä, Curt Smith ja Roland Orzabal, jotka käänsivät selkänsä modille ja ryhtyivät manaamaan omia traumaattisen lapsuuden haamujaan ensiksi nimellä History Of Heartaches ja lopulta Tears For Fears. Heidän debyyttinsä The Hurting ilmestyi 1983 ja on edelleen yksi valottomimmista lista-albumeista ikinä: kuten Mojo-lehti kirjoitti tuoreesta uudelleenjulkaisusta George Orwellia mukaillen, ”The Hurting on se ääni, joka syntyy kun teini läimäyttää huoneensa oven vasten vanhemman kasvoja, ikuisesti.” (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Curt ja Roland valmiina valloittamaan!

Joskus levyjen kannet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa: Tears for Fearsin kolmannen singlen (ja Nuorgamin popklassikon) Mad Worldin kannessa kaksi alakuloista, mustiin pukeutunutta, gootahtavaa nuorta miestä norkoilee surumielisinä järven rannalla. Heidän eksistentialistinen ahdistuksensa on selvästi havaittavissa ympäristössä, johon he eivät tunnu millään kuuluvan. Näiden synkkien nuorukaisten, Roland Orzabalin ja Curt Smithin, ensimmäisen albumin, Orzabalin vaikeasta lapsuudesta kertovan The Hurtingin (1983), kannessa puolestaan istuu lohduttomasti itkevä lapsi.

Jotain on selvästi muuttunut siinä vaiheessa, kun tullaan vuoteen 1985 ja Songs from the Big Chair -levyyn. Tears for Fears ei vieläkään kaihda suureellisen melankolisia ja mielenterveysongelmiin keskittyviä teemoja, mutta albumin kannessa esiintyvät ihka oikeat siloposkiset kasaripoptähdet isoine pörröisine hiuksineen. Samat vakavamieliset, mutta helposti lähestyttävät söpöliinit seisoskelevat myös Everybody Wants to Rule the World -singlen kannessa, jossa Tears for Fears nimi on painettu pastellisävyiselle, vaaleanpunaisen ja -sinisen väriselle alustalle.

Kolmessa vuodessa oli tapahtunut paljon – postpunk oli vain kaukainen muisto, uusi aalto alkoi olla historiaa ja synapop oli muuttumassa ihan vain rehelliseksi popiksi, jolla tuntui olevan kummallisen helppo vallata Amerikka, maa, joka oli perinteisesti ollut brittibändeille sekä kova haaste että todellisen menestyksen mitta Beatlesista ja Rolling Stonesista lähtien.

”Toisen britti-invaasion” katsotaan alkaneen heinäkuussa 1982, jolloin The Human Leaguen kuolematon Don’t You Want Me aloitti kolmen viikon putken Billboard 100 -sinkkulistan kärjessä. Menestystä siivitti vuonna 1981 aloittanut Music Television, joka alkuvuosinaan soitti erityisen paljon brittiläistä uutta aaltoa ja synapoppia. Musiikkivideon ja MTV:n valtakausi oli alkanut, ja kultahanhen munat tippuivat sellaisten yhtyeiden kuin Duran Duranin, A Flock of Seagullsin, Eurythmicsin, Whamin ja Culture Clubin syliin. Amerikassa musiikkia, joka oli pääasiallisesti englantilaista, ”androgyyniä” ja konepainotteista, kutsuttiin nimellä New Music.

”Uutta musiikkia” oli myös Tears for Fears. Jos se oli ensilevyllään ollut vielä täysiverinen synapopbändi, Songs from the Big Chairilla se oli popbändi, jolle syntetisaattorit olivat vain yksi elementti muiden joukossa. The Hurtingin kaunis, mutta veretön kalpeus oli korvattu häikäisevällä väriloistolla. Tears for Fearsin uusi, sofistikoitunut ja mahtipontinen soundi esiteltiin ensi kerran Mother’s Talk ja Shout -singleillä, mutta täydellisimmän ilmaisunsa se sai upealla Everybody Wants to Rule the Worldilla.

Vaikka Tears for Fears nähdään usein Roland Orzabalin bändinä, on Everybody Wants to Rule the World monien yhtyeen tunnetuimpien kappaleiden tavoin syntynyt Orzabalin sekä tuottaja-muusikoiden Ian Stanleyn ja Chris Hughesin yhteistyönä. Laulusta puolestaan vastaa Tears for Fearsin ensilevyn hittien tapaan basisti Curt Smith.

Kappaleen videolla ei enää synkistellä missään lammen äärellä, vaan kaahataan avoautolla Amerikan valtateillä, lennellään aurinkoisella sinitaivaalla ja pukeudutaan vaaleanpunaiseen pikeepaitaan takatukka ponnarilla – mustia tanssijoita, mönkijöitä ja autiomaan päättymätöntä hiekkamerta. Nyt ei olla sateisessa Englannissa vaan loputtomien mahdollisuuksien maassa, jossa hulluimmistakin unelmista tulee totta.

Lyyrisesti Everybody Wants to Rule the World on hiukan epämääräinen. Väillä on kuultavissa Orzabalille tyypillistä paranoiaa ja pessimismiä:

“Welcome to your life
There’s no turning back
Even while we sleep
We will find you
Acting on your best behaviour
Turn your back on mother nature
Everybody wants to rule the world”

Ehkä Orzabal laulaa yhtyeensä menestymispyrkimyksistä:

“So glad we’ve almost made it
So sad they had to fade it
Everybody wants to rule the world”

Päällimmäisenä mieleen jäävä viesti kuitenkin on 1980-luvulle sopivasti positiivisen innostava. Nyt valloitetaan maailmaa – minä, sinä, me kaikki! Me kaikki voimme olla valtiaita. Kyynelten aika on ohi, jokainen vaan tyrkylle ja menestymään.

Musiikillisesti Everybody Wants to Rule the World on säkeistöissään kepeä kuin kesätuuli ja kertosäkeissään mahtipontinen kuin vuorten yllä liitelevä valkopäämerikotka. Tietysti se on myös niin tarttuva, että kun sen kerran kuulee, korvamato on taattu koko loppupäiväksi.

Alkuperäisen britti-invaasion tapaan tässä kappaleessa kuulee sekä amerikkalaisen mustan musiikin vaikutuksen että jotain hyvin brittiläistä. Se ei ole enää tiukan futuristinen vaan kitara, rocksoittimista perinteisin, palaa pelikentälle intoa puhkuen – Everybody Wants to Rule the World ei sisällä vain yhtä, vaan kaksi muhkeaa kitarasooloa.

Kaikki tämä yhdistyy liki täydelliseksi popkappaleeksi, joka ei radioystävällisyydestään huolimatta kuulosta kyyniseltä tai laskelmoidulta, vaan optimistiselta ja kirkasotsaiselta. Everybody Wants to Rule the Worldilla ja Songs from the Big Chairilla Tears for Fears kasvoi sisäänpäinkääntyneestä synabändistä korskeaksi stadioneita syleileväksi popjättiläiseksi.

Loiston hetki jäi lyhyeksi – vuonna 1989 julkaistu pompöösi, yhä enemmän souliin ja funkiin, jopa jazziin kallistunut The Seeds of Love oli käytännössä Roland Orzabalin soololevy. Vaikka Beatles-henkinen Sowing the Seeds of Love olikin hieno popkappale, oli Tears for Fearsin kirkkain loisto jo selvästi takanapäin.

Tätä kirkkaimman loiston hetkeä etsiessä kannattaa katsahtaa Everybody Wants to Rule the Worldiin, kappaleeseen, joka saattaa olla hiukan naurettava, vähän pöyhkeä ja muovinenkin, mutta samalla kaunis, kiehtova ja riemastuttava. Välähdys siitä lyhyestä hetkestä, jolloin Tears for Fears todella hallitsi maailmaa.

http://www.dailymotion.com/video/x20x5b_tears-for-fears-everybody-wants-to_music

Bonus!

Everybody Wants to Rule the Worldista julkaistiin vuonna 1986 uudelleen sanoitettu versio Everybody Wants to Run the World osana Sports Aid -hyväntekeväisyystempausta, jonka takana oli muun muassa Bob Geldof.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus II!

Ted Leo & the Pharmacists näyttää A.V. Club -sivuston A.V. Undercover -sarjassa, kuinka tämä klassikko taipuu kitarapopiksi.

Video ei ole enää saatavilla

ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

”And I find it kind of funny, I find it kind of sad
The dreams in which I’m dying are the best I ever had”

Curt ja Roland, nuo ystävistä läheisimmät.

Curt Smithin ja Roland Orzabalin Tears for Fears oli juuri sellainen klassinen syntikkapopduo, jollaisia ei enää synny. Esimerkiksi Hurts yrittää kovasti olla sellainen, mutta hyvistä biiseistä huolimatta se on särmättömyydessään vain puolet poikabändistä, sillä klassisessa syntsaduossa on aina jotakin neuroottista, nörttimäistä ja epäsymmetristä.

Tietynlainen dysfunktionaalisuus on toki läsnä Pet Shop Boysissa, Soft Cellissä, OMD:ssä ja The Associatesissa, mutta Tears for Fearsissa se saavutti eräänlaisen huippunsa. Smith ja Orzabal olivat kummallisia kaksikymppisiä, sulkeutuneita ja passiivisaggressiivisia; jo varhaisissa haastatteluissa he käyttäytyivät kuin olisivat mieluummin jossakin muualla ja vielä mieluummin yksin siellä, erossa toisistaan. Alusta saakka he tuntuivat suhtautuvan intohimoisemmin psykologiaan kuin popmusiikkiin: jo yhtyeen nimi viittaa Arthur Janovin huutoterapiaan (josta myös Primal Scream otti nimensä), ja he sanoivat haluavansa saada hittejä, jotta heillä olisi varaa mennä psykoanalyysiin.

Kaksikon debyytti The Hurting (1982) ei ollut mikään naurujuhla sekään. Valkoisessa levynkannessa istuu ahdistunut lapsi nurkassa, ja levyn keskeinen teema on lapsuuden traumat sekä niistä juontava vieraantuneisuuden tunne, joka jatkuu läpi elämän ja sävyttää kaiken kuin valkosipulin maku suussa raskaan aterian jälkeen.

The Hurtingin säkenöivin kipupiste ja samalla yhtyeen läpimurtohitti oli Mad World, propulsiivisesti etenevä sarja vinjettejä, joissa teini-ikäinen näkee aikuisten maailman sarjana melodramaattisia mielettömyyksiä. Mad Worldin teksti esittelee meille maailman vailla päämääriä, merkityksiä ja kaiken kaikkiaan pointtia. Se on kuva masennuksesta, mutta kuin kuvattuna paniikkihäiriön läpi; kuuntelun tuskaa kuitenkin lievittää huikean hieno sävellys ja Chris Thomasin tuotanto, joka nostaa kunniaan aikakauden rapeimmat syntikkaefektit.

Kappaletta tuki yksinkertaisuudessaan tehokas video, jossa Smith laulaa ikkunan takana samalla, kun Orzabal tanssii puutarhassa tavalla, jolla tanssivat vain futuristipojat vuonna 1982 tehdyissä musiikkivideoissa. (Ja ehkäpä Thom Yorke).

Tears for Fearsia odottivat kulman takana Amerikan-suksee ja vielä isommat hitit, mutta tietyllä tavalla Mad World (ja samalla koko The Hurting -albumi) on tinkimättömyydessään ja temaattisessa puhtaudessaan kaksikon kestävin saavutus.

(Orzabal ja Smith muuten saavuttivat tavoitteensa. He saivat rahat kokoon psykoanalyysia varten ja myöhemmin 1980-luvulla tapasivat Arthur Janovin – jolle tosin oli noussut Hollywood päähän ja joka ehdotti kaksikolle musikaalin kirjoittamista, koska siitä voisi tienata mukavasti.)

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

2000-luvun alussa Tears for Fearsin isompien hittien alle unohtunut Mad World sai tervetulleen renessanssin, kun amerikkalainen Gary Jules teki siitä uuden version Richard Kellyn kulttileffaan Donnie Darko. Julesin eleetön ja hautajaismainen tulkinta toki osoittaa, että hyvä kappale toimii missä muodossa hyvänsä, mutta vain höhlät ja kasarifoobikot voivat väittää sitä alkuperäistä paremmaksi.

Video ei ole enää saatavilla

1. Art Garfunkel – Simon & Garfunkel

Kuva on Paul Simonin viiksikaudelta.

Aloitetaan itsestäänselvimmällä tapauksella. Art Garfunkel on populaarikulttuurin tunnustettu turhien duo-osapuolten kuningas. Hän oli se kauniimpi, pidempi ja komeaäänisempi, mutta silti turhempi.

Populaarikulttuuri on käyttänyt tosiasiaa hyväkseen useasti. Esimerkiksi Simpsoneiden kuudennen kauden jaksossa Lisa’s Rival Lisa Simpson kohtaa itseään lahjakkaamman hikarityön. Lisa näkee painajaisen: Mitä jos hänestäkin tulee samanlainen kuin Art Garfunkelista, toiseksi paras – ylivoimaisen ykkösen varjossa?

Garfunkelin kaunis ääni varmasti edesauttoi duoa, mutta ei auttanut miehen soolouraa. Vai osaako kukaan koko nimetä yhtään miehen kymmenestä sooloalbumista?

2. Thomas Anders – Modern Talking

Dieter ja Berner… Eikun Thomas.

”I’ve got the brains, you’ve got the looks, let’s make lots of money”, lauloi Pet Shop Boys. Sanat olisivat sopineet saksalaiseen eurohumppaduo Modern Talkingiin, jolla oli selkeä työnjako: Dieter Bohlen teki kappaleet, tuotti levyt ja johti yhtyettä, kun Thomas Andersin tehtävä oli laulaa ja näyttää hyvältä. Lopputulos: 120 miljoonaa myytyä levyä ja kaikkien aikojen menestyneimmän saksalaisen yhtyeen titteli.

Se ei olisi onnistunut ilman Dieter Bohlenia, mutta olisi onnistunut ilman Thomas Andersia. Vuonna 1998 Bohlen kysyi ehtisikö Anders mukaan Modern Talkingin comebackiin, eikä hänellä yllättäen ollut kiireitä.

3. Andrew Ridgeley – Wham!

Mä makaan tässä edessä.

Helppoa poptriviaa: Minkä niminen oli George Michaelin kumppani popduossa nimeltä Wham? Aivan oikein, nimi, jonka luit äsken otsikosta.

Vaikeampi kysymys: Mitä hän teki Whamin hajottua? Aivan oikein: muutti Monacoon, koska halusi Formula 3 -luokan kuljettajaksi. Sen jälkeen yritti luoda uraa näyttelijänä Hollywoodissa. Jossain välissä hän julkaisi sooloalbumin Son of Albert, jota tuskin olet kuullut, koska luultavasti kuulit sen olemassaolosta vasta ensimmäisen kerran.

Nyt Ridgeley elää puolisonsa, Bananarama-yhtyeen Keren Woodwardin kanssa Englannissa, pelaa golfia, kannattaa Manchester Unitedia ja on mukana surffausbisneksessä sekä puhtaiden vesien hyväksi toimivassa hyväntekeväisyysjärjestössä. Luonnollisesti.

Muutaman vuoden takaisessa haastattelussa Ridgeley sanoi, ettei ole koskaan elämässään ollut onnellisempi. Tämä on helppo uskoa. Oli varmasti turhauttavaa olla maailman kuuluisimman popduon se rumempi ja turhempi osapuoli.

4. Bat – Bat ja Ryyd

Ryyd etualalla. Bat on jo hyytymässä, taas.

Tämä tieto saattaa järkyttää, mutta Bat ja Ryyd eivät ole tasa-arvoinen supersankarikaksikko. Kaksikosta mahtavammat voimat eivät ole Batilla vaan Ryydillä!

1980-luvun lopussa aloittaneen huumoriduon Ryyd on aina ollut sama henkilö – biisintekijä ja jopa levyjen tuottaja ja julkaisija – mutta mies Batin tekoparran takana on vaihtunut monta, monta kertaa.

Joidenkin arvioiden mukaan Battinä on esiintynyt 13 eri ihmistä! Jossain vaiheessa muun muassa yhtyeen roudari.

Vuonna 2010 Mr. Ryyd lähti soolouralle. Hän teki hirvittävän uudelleenversioinnin Tom Jonesin jo valmiiksi kamalasta Sex Bombista nimellä Sixpack. Jos välttämättä haluat, voit kuunnella sen täältä.

5. Armi – Danny ja Armi

Don’t be afraid. We come in peace.

Iskelmäsuomen superkaksari Armi ja Danny mainitaan aina muodossa Armi ja Danny, vaikka kaksikon todellinen nimi oli Danny ja Armi, duon todellisen, patriarkaalisen marssijärjestyksen mukaisesti. Danny vei ja Armi vikisi.

Tahdon olla sulla hyvin hellä -hittilevyllä vuoden 1977 Miss Suomi Armi Aavikko vieraili vain kahdella kappaleella, nimikappaleella ja toimintaa symbolisesti paremmin kuvaavalla kappaleella Päin seinää.

Jos Miss Suomen tittelin olisikin vienyt vaikkapa Maarit Ryhänen tai Marianne Åström, niin lopputulos olisi ollut sama. Danny olisi vienyt, vaalea missi vierellä vikissyt.

Armin ja Dannyn musiikillinen salasuhde kesti lähes yhtään pitkään kuin kylmä sota. Soolourallaan parasta, mitä Armi sai aikaan, oli Armi & Lemmikit -niminen lastenlevy.

Emme keksi tätä päästämme. Kuuntele kappale Vihreämies, joka kertoo miehestä, jolla on ”rakettimoottori voimakas pepussaan.” Tuossa vaiheessa elämäänsä Armi oli jo pahasti alkoholisoitunut.

Video ei ole enää saatavilla

6. Curt Smith – Tears for Fears

Curt oikealla. Mutta miksi?

Jos nimesi sattuu olemaan Curt Smith, on Tears for Fearsin diskografian lukeminen surullista luettavaa. ”All songs by Roland Orzabal” on kirjoitettu yhtyeen lähes kaikkien kappaleiden tekijätietoihin, paitsi Sowing the Seeds of Loven kohdalle, joka sattuu olemaan bändin rasittavin kappale.

Kun yhtye teki 2000-luvun alussa comebackin, Smithin hypätessä kuvioihin oli paluulevy jo 70-prosenttisesti valmis. Ennen Tears for Fearsin paluuta Curt Smithillä oli 1990-luvun loppupuolella yhtye nimeltä Mayfield. Ymmärrättekö? Curt Is Mayfield!

+ J-Tan – Black Magic Six

Taskinen esittelee Japanderin neroudella ansaitsemiaan rikkauksia.

Artistin omasta toiveesta lähtenyt, mutta Nuorgamin raadin yksimielisesti hyväksymä lisäys. Katsokaa nyt tässä videossa tuota oikeanpuoleisen miehisen miehen sulavaa liikehdintää, varmaa suoritusta sekä komeaa habitusta ja verratkaa sitä vasemmalle puolelle eksyneen risuparran unohdettavaan olemukseen. Ei lisättävää!

Menikö oikein? Ihan väärin? Mikä pophistorian duo on sinun mielestäsi ollut pahiten epätasapainossa? Kerro se kommenteissa!