Talmud Beach: Aleksi, Petri ja Silli. Kuva: James Tuovinen.

Herkän ja rennon boogie-svengin mestarit alkoivat soittaa sattuman ja pakon heitteleminä. Juuri esikoisalbuminsa cd-formaattiin saatelleet pälvikaljubluestrio esiintyy tänään perjantaina 19.10. Lost in Music -festivaalin Nuorgam-illassa Tampereen Doriksessa.

Kokoonpano:

Aleksi Lukander – kitara, basso, laulu
Mikko ”Silli” Siltanen – basso, kitara, laulu
Petri Alanko – rummut, laulu

Perustettu:

Petri: ”Joulukuussa 2010 me oltiin Lukanderin kanssa kahestaan äänittelemässä Helsingin Pihlajamäellä ja ehkä kaivattiin jotain uutta buustia tai tolkkua ja lähetettiin sitten bussista Sillille semmonen kuvaviesti, jossa me kysyttiin et rupeekse soittamaan meidän kanssa.”

Aleksi: ”Sattuman ja pakon heitteleminä 2010 loppuvuodesta aloimme soitella triona, Helsingissä ja Jyväskylässä.”

Julkaisut:

Talmud Beach: Talmud Beach, LP, (vinyyli 2012, Helmi Levyt, cd 2013, Bone Voyage)
Daniel Johnston & Talmud Beach: Live at Tavastia, kasetti, (2013, TB Cassettes)

Todennäköisimmin Talmud Beach…

Epätodennäköisimmin Talmud Beach…

…sortuu mahtipontisuuteen.

Levyhyllyssä Talmud Beach sijoittuu…

…jonnekin vanhojen 22-Pistepirkko-, Canned Heat– ja ZZ Top -levyjen, Daniel Johnston -kasettien ja naarmuisten bluessavikiekkojen väliin.

Miksi Talmud Beach on hyvä?

Unenomainen bluesrock soi, ja eteerisen kauniit hippitytöt tanssivat auringon paistaessa Max Yasgurin maitotilalla Woodstockin musiikki- ja taidefestivaaleilla vuonna 1969. Ilmassa on outoja näkyjä ja tuoksuja, edessä outoja kokemuksia. Rähjäisessä ja hämärässä juke jointissa vanha bluesmies nousee lavalle, ottaa ryypyn viskipullosta, katsoo yleisöä verestävillä silmillä ja vetää kitarasta soinnun samoilla sormilla, jotka ovat paiskanneet kättä salaperäisen muukalaisen kanssa pimeässä tienristeyksessä. Aurinko paistaa mangopuun lehvien läpi, ja lämmin tuuli saa havaijipaidan helman lepattamaan. Ensimmäinen olut nousee janoisille huulille kantabaarin pöydässä, ulkona sataa lunta, ja jukeboksi soittaa vanhaa haikeaa kantrimusiikkia. Talmud Beachin bluesin, rockin ja countryn sekoitus on kaikkea tätä ja paljon muuta. Se rakentaa yksinkertaisista ja perinteisistä elementeistä jotain, joka on paljon enemmän kuin osiensa summa.

Kuvailkaa Talmud Beachia kolmella sanalla.

Aleksi: ”Herkkää, lempeää, intensiivistä.”

Silli: ”Lukander, Siltanen, Alanko.”

Petri: ”Topelius, Kalevala, ihminen.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Aleksi: ”Marjatta Pokelan Mörköoopperaa.”

Silli: ”Vaikea sanoa. Grateful Deadin American Beautya on ainakin tullut kuunneltua älyttömästi lähivuosina.”

Petri: ”Sain levysoittimen vasta joskus teini-iässä ja eniten kuunneltu levy voi hyvinkin ajoittua kasettiaikaan. En osaa yksittäistä levyä nimetä, mutta parhaat ehdokkaat on varmaan James Brownin tuplakokoelma, jota kuuntelin joskus lukioikäisenä lähes taukoamatta, tai sitten joku Nirvanan levy, ehkä Nevermind. Lapsena kuuntelin myös speedheavymetalgospelia ja jotain vanhan uskoon tulleen linnakundin tekemää levyä (kasettia) tosi paljon.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä levyn ostitte viimeksi? Mitä piditte siitä?

Aleksi: ”Panssarijunan Haistoin kerran näätää. Traumabluesin suvereenit mestarit vihdoin pitkäsoittona, täyrellistä.”

Silli: ”Hawkwindin In Search Of Spacen. Hyvä levy ja hieno lokikirjakin tuli mukana.”

Petri: ”Ostin Maailmanloppu-yhtyeen seiskatuumaisen niitten keikalta. Olis pitänyt ostaa paita myös!”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka tuottaisi?

Aleksi: ”Levon Helm, Marc Ribot, Larry Taylor, Bruce Haack. Andrew Loog Oldham tuottaisi.”

Silli: ”Onni Gideon, Moondog, Simo Laihonen ja Kari Oja. Felix Pappalardi tuottaisi.”

Petri: ”JJ Cale, James Gadson, Dana Colley ja Larry Taylor. Tuottajaksi tietenkin Prince.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

Aleksi: ”Kuolemasta laulaminen hitaasti ja painottaen.”

Silli: ”Sosiaalinen media.”

Petri: ”Juhla Mokka.”

Mitä kappaletta toivotte dj:ltä ollessanne todella humalassa?

Aleksi: ”Gavin Bryarsin The Sinking of Titanic. Tai Shaggyn Mr. Boombasticia.”

Silli: ”Jotain Hurriganesin kappaletta.”

Petri: ”Jos olisin todella humalassa, niin varmaan menisin karaokeen ja vetäisin Kolme cowboyta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?

Aleksi: ”Cypress Hillin Black Sunday.”

Silli: ”Ei valitettavasti mikään, mutta lähimmäs pääsee varmaan Kris Kristofferson.”

Petri: ”Dr. Ötkerin Mozzarella.”

Video ei ole enää saatavilla

Soititte viime keväänä Daniel Johnstonin kanssa, minkälaista se oli?

Aleksi: ”Vanha hullu johdatti niin pitkälle johonkin, että rimaa hipoen on palattu maan pinnalle. Ilta oli täydellinen.”

Silli: ”Oikein mukavaa ja kiinnostavaa. Johnston lauloi tosi hienosti.”

Petri: ”Se oli kova pläjäys. Ensin oli tosi hermostuttavaa, kun ei tienny yhtään miten kommunikaatio tahi soitto sujuu Danielin kanssa. Sitten katottiin tsekissä biisit läpi ja kaikki olikin kunnossa ja Daniel oli tarjoamassa meille hampurilaisia! Keikka oli sit lähinnä naatiskelua, tuntu siltä että meillä oli joku yhteys siihen tyyppiin ja hän myös vaikutti tosi tyytyväiseltä. Tietenkin siinä oli semmosta pientä hakemista soitossa, mut fiilikset oli tosi hyvät. Julkaistiin sit se keikka myös kasetilla.”

Video ei ole enää saatavilla

Blues vetoaa ihmisiin iästä, sukupuolesta ja etnisestä taustasta huolimatta. Mihin perustuu teidän mielestänne bluesin vetovoima?

Aleksi: ”Erotiikkaan, seksuaalisuuteen ja kuoleman vessapaperinkin läpäisevään vääjäämättömyyteen.”

Silli: ”Yksinkertaisuuteen. Ja länsimainen popmusiikki on tietysti paljon velkaa bluesille.”

Petri: ”Bluesia on tietenkin aika monenlaista ja tavallaan se miten sitä soitetaan ratkasee aika paljon siitä fiiliksestä mikä välittyy. Mulle varmaan semmonen rosoisuus ja köppäsyys on viehättäviä elementtejä, mutta myös herkkyys ja läsnäolo. Aina ei ole pakko karjua sitä tuskaa ilmoille.”

Myisittekö sielunne pirulle tienristeyksessä, vai oletteko jo tehneet sen?

Aleksi: ”Ajoin taksia useamman vuoden, myin sieluni sadoissa tienristeyksissä, sadoille paholaisille.”

Silli: ”Riippuu hinnasta.”

Petri: ”En myisi, mutta hiukset myydään.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka on kaikkien aikojen bluesmies tai -nainen?

Aleksi: ”Blind Willie Johnson.”

Silli: ”Eihän tällaiseen nyt voi mitään vastata. Täältähän heitä löytyy.”

Petri: ”Niitä on tietty monia, mutta sanotaan vaikka Howlin’ Wolf.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidätte Eppu Normaalista?

Aleksi: ”En erityisemmin, vaikka hyvä onkin.”

Silli: ”Hienoa musiikkia kerrassaan.”

Petri: ”Niillä on oma tunnistettava saundi ja tyyli, mikä on siisti juttu. Biisejä on hyviä ja huonoja. Alkuaikojen punk-epuissa on tietty enemmän särmää ja sähinää kuin myöhempien aikojen hepuisssa.”

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach Tampereen Doriksessa Lost in Music -festivaalin Nuorgam-illassa 18.10. kello 22.

Arch Hill Recordings

79 Ei minulla ole hajuakaan, mikä on tällä hetkellä bändin haluama oikea kirjoitusasu Bailterspacelle, enkä jaksa googlettaa. Bändi teki viime vuonna tiukan paluulevyn Strobosphere, ja Trinine jatkaa samalla linjalla. Onhan se on mukavaa, kun 1990-luvulla nipun essentiaalisia mutinarock-levyjä tehneet alternativeäijät eivät ole menettäneet ahdistustaan. Eli ei mullistavaa uusiutumista, mutta pätevää ja pahuksen viihdyttävää kalsarirokkia. Arvostat Bailterspacea, jos pidät Dinosaur Jr:sta ja Sonic Youthista, ja arvostat joka tapauksessa, koska ei pitäisi vertailla näihin kermapersebändeihin. Ainoa miinus on, että Bailterspace tulee Uudesta-Seelannista, joka todistetusti on maailman kämäisin ja sisäsiittoisin orankisaari. Sen kansallishedelmä näyttää palleilta ja sen kansallislintu on saanut nimensä pallihedelmän mukaan. Sen kansallislaulukin on varmaan Thurstonin ja Yoko Onon säveltämä oodi palleille. Uuden-Seelannin todelliset pallit sijaitsevat silti Bailterspacen kalsareissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Chvrhces – The Bones Of What You Believe

Virgin Records

70 Neljän-viiden biisin EP:nä tämä olisi vuoden kovimpia julkaisuja, mutta nyt kiivaiden syntikkapop-helmien (singleinäkin julkaistut The Mother We Share, Gun ja Recover) ja muutaman tyylikkäästi maalailevan kappaleen sekaan on tiputeltu liikaa täytettä. Loppupuolen remix-lisät ovat jo niin turhia, että pelkkä ajatuskin nukuttaa. Chvrchesia on myös pirun vaikea kuunnella vertaamatta Grimesiin. Suoraviivaisempaa ja kiillotetumpaa soundia toki, mutta varsinkin Lauren Mayberryn ääni kulkee naivistis-hauraassa kiihkossaan samoilla jäljillä. Ajan hermolla siis ollaan, mutta biisimateriaali ei oikein anna periksi. Jo nyt tuntuu siltä, että paria hittiä lukuun ottamatta paketti jää hypeensä nähden liian tutuksi ja turvalliseksi. Alkuun innostavaa, mutta loppujen lopuksi synapopin ja elektroindien nykytilaan suuria mullistuksia aiheuttamatonta peruskauraa. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Delorean – Apar

True Panther Sounds

68 Espanjalaisyhtye Deloreanin kakkosalbumi Apar pyrkii välittämään 2000-lukulaista näkemystä Madchester-euforiasta. Käytännössä se tarkoittaa, ettei sillä ole niin merkitystä, mitä soitetaan tai mitä lauletaan, kunhan hyvä fiilis välittyy. Aparilta se välittyy vaihtelevasti. Levyn toimivimmat kappaleet on sijoitettu sen alkuun, eli loppua kohti albumin kuunteleminen alkaa tuntua samanlaiselta kestävyyssuoritukselta kuin ahmisi suurta irtokarkkipussillista. Apar on kuitenkin yhtyeen Subiza-debyyttiin (2010) verrattuna selkeästi enemmän albumi, eikä vain sekalainen kokoelma samoissa studiosessioissa nauhoitettuja kappaleita. Yhä yhtyeeltä jää silti puuttumaan se kappale, jonka kuullessaan voisi nyökytellä hyväksyvästi ja sanoa: ”Niin hei, tää on se Delorean.” Apar on kaikesta huolimatta siinä mielessä erityislaatuinen albumi, että sitä tekisi mieli kuunnella t-paidassa ja shortseissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Jenny Hval – Innocence Is Kinky

Rune Grammofon

72 Norjalainen Jenny Hval aloitti edellisen levynsä sähköhammasharja jalkojensa välissä. Tuo levy, Viscera, oli parhaita vuonna 2011 julkaistuja levyjä. Innocence Is Kinky typistää äänimaailmaa ja kappaleiden pituuksia huomattavasti, ja tässä on hyviä ja huonoja puolia. Tämän levyn rätisevä taidepop on huomattavasti keskittyneempää, mutta psykoanalyyttisen ja seksuaalisen risteyskohdassa painivat visiot voisivat hyvinkin hyötyä jos niillä olisi enemmän tilaa hengittää. Toimiessaan se avaa Hvalille uutta maastoa: The Seerin, I Calledin Mephisto in the Waterin ja I Got No Stringsin vyöryissä saadaan kuitenkin kokea todella kovaa intensiteettiä. Tässä vaiheessa Hval on jo onnistunut niin eeppisen pitkissä kuin lyhyemmissä ja tiivimmissäkin biisirakenteissa. Näiden kahden muodon symbioosi voisi olla todella hedelmällinen: nyt kokemus jää hieman liiankin klaustrofobiseksi, vaikka potentiaali nerouteen on selvästi läsnä. Siksi Hvalin myyttinen vetovoima tuntuu toimivan vain puolella teholla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kings of Leon – Mechanical Bull

RCA

52 Mechanical Bullin käynnistävä Supersoaker on parasta Kings of Leonia vuosikausiin. Se vahvistaa vuoden 2004 erinomaisen Aha Shake Heartbreak -albumin synnyttämän johtopäätöksen: Kings of Leon on parhaimmillaan silloin, kun se kuulostaa esikoislevyn aikaisen The Strokesin maalaisserkulta. Muutenkin Mechanical Bull on miellyttävän rennon kuuloinen albumi, jonka raikasta ja merituulen tuivertamaa länsirannikon rockia kuuntelee mielellään – tai kuuntelisi, jos bändi olisi nähnyt edes hieman vaivaa laulunkirjoituksen suhteen. Wait for Me ja Comeback Story ovat kyllä juuri sellaisia haikeanromanttisia puolislovareita, joista voi oikean mainoksen tai leffakohtauksen avulla leipoa isojakin hittejä, mutta mikään albumi, jolta löytyy tilaa Rock Cityn tai Family Treen bulkkiboogielle, ei ole yli 52 pisteen arvoinen. Silti: neljäs peräkkäinen brittilistan ykkönen, joten bileet jatkukoon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Kumma Heppu & Lopunajan voidellut – Missit

Rockadillo

80 Kumman Hepun kokoelman nimi vaikuttaa ensin hölmöltä nokkeloinnilta, mutta on lopulta aivan kohdallaan: tamperelaisyhtyeellä ei koskaan ollut varsinaisia hittejä, mutta ainakin ne olivat kauniita. Missit käynnistyy itseoikeutetusti bändin tunnetuimmalla kappaleella, Meritähdellä (josta lisää tässä). Sitä seuraa 19 laulun mittainen kronologinen matka, jonka on vaikea uskoa kattavan lähes kolmekymmentä vuotta – niin vähän Ari Närhen musiikki on ajan saatossa muuttunut. Esikoisalbumin Pankkiryöstössä (1981) on vielä postpunkin kiihkeyttä ja Minä ja hän -singlessä (1982) Orange Juicen kaltaisen romanttisen indiepopin pakahtavuutta, mutta jo vuoden 1984 ennen julkaisemattomilla äänityksillä (joista Feliz Navidadille nyökkäävä Seuraavana aamuna on erinomainen esimerkki Närhen elokuvakäsikirjoitusmaisen visuaalisista sanoituksista) soittaa seestynyt, milloin folkista ja milloin bossanovasta inspiroitunut lähes akustinen aikuispopyhtye. Sillä tiellä Kumma Heppu on edelleen, ja hyvä niin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Oscillation – From Tomorrow

All Time Low/Hands In The Dark

85 Jo debyytillään Out of Phase (2007) hallusinatorisella äänenkuvalla ja tarkkaotteisella miksauksella muista garagepsykedeliayhtyeistä erottautunut lontoolaisbändi julkaisee jälleen laatutietoisen trippipaletin. Set ja setting ovat koristeelliset: vähemmän autotallin rujoutta, enemmän 1960-lukulaisen Maxwell’s Plump -ravintolan lyijylasikaleidoskopiaa. Lähtökohdat ovat toki tuttuja. Corridors kolistelee hypnoottisesti kunnes siirtyy selkeään Astronomy Domine -alaviitteeseen jatkuakseen Corridors 2:n junnaavien dub-riffien riipivään happokäsittelyyn. Halutessaan Oscillation toki kuulostaa myös brutaalin alkukantaiselta. Kulahtanut farfisa luo Descentiin halvahkoa hautuumaatunnelmaa. Laser-ase tuodaan näyttämölle ensimmäisessä näytöksessä ja draamaa kehitellään huolella loppuräjähdykseen saakka. No Place to Go on se planeetta, jolle sekä Stooges että Hawkwind ovat kuoltuaan matkanneet ja perustaneet uuden sivilisaation. Heidän epäpyhät lapsensa tanssivat kirkoissa joissa diskopallot on tehty vyöniiteistä. Omassa sarjassaan From Tomorrow on vuoden levyjä, mutta selvinpäin sitä tuskin tulisi kuunneltua. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Markus Perttula – Tuhon sydän

Kaakao Records

71 Turkulaisyhtye Sans Paraden laulaja Markus Perttula kulkee soololevyllään samoissa vesissä kuin Ultramariini ja Minä ja Ville Ahonen. Kuten Sans Paraden musiikki, myös Perttulan soolomateriaali on suurieleistä ja melodramaattista. Teksteissä juostaan ansaan, annetaan maailman odottaa ja pudotaan kuin kivi, kun varjo ei aukea. Nimenomaan tekstit vievät Perttulaa edellä mainituista yhtyeistä piirun verran iskelmällisempään suuntaan. Samanaikaisesti ne ovat myös albumin heikoin lenkki. Kielikuvien kyllästämiä tekstejä kuunnellessa alkaa vaistomaisesti ajatella, kuinka lähellä ne ovat sisällöllisesti ja rakenteellisesti englanninkielistä poplyriikkaa. Tulkitsijana ja säveltäjänä Perttula on keskimääräistä kotimaista singer-songwriteria huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Tekstit jättävät kuitenkin toivomisen varaa. Siitä huolimatta albumilla on hetkiä, kuten esimerkiksi hieno Lankakerä, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Prefab Sprout – Crimson/Red

Icebreaker

92 Vanhalle heilalle toivoo aina parasta, vaikka usein eivät nykymeriitit riitä. Esimerkiksi uusimman Pet Shop Boysin kohdalla on aistittavissa hieman fanien ja popkirjoittajien tekohengitystä. Vaan Prefab Sprout ei tätä kaipaa. Ensimmäinen aidosti uusi biisikokonaisuus 12 vuoteen sujahtaa vaivatta aiempien popjalokivien, kuten Steve McQueenin ja Jordan: The Comebackin, viereen. Yhteen mieheen kutistuneen bändin kaikki syntikkapihinät ja feikit huuliharput tulevat Paddy McAloonin kotistudiosta ja tämä leikkii laitteillaan välillä kuin vastarakastunut pikkupoika. Jewel Thiefin sireeneitä ja Adolescencen ulinoita tukevat hienonhienot popkonstruktiot: toistoa loputtomiin kestävät koukut ja epätavalliset harmoniat. Huomaa The List of Impossible Thingsin rajaton usko popmystiikkaan! Ja Billyn tarina pojasta, joka oppii laulamaan rakkaudesta ilman musiikin lahjaa! Näkökentän punaisen sävyihin värjäävien intohimojen ja sanojen keskeltä hahmottuu jokseenkin tekijäänsä viittaava pääjuoni sairastelleesta miehestä, joka on iloinen siitä, että saa vielä tehdä musiikkia. Siinä McAloon seisoo, yhtä häpeämättömän romanttisena (ja välillä kuitenkin pistävänä) kuin ennenkin, kannatellen vakaasti koko satavuotista populaarilaulunkirjoittamisen perinnettä. Koska jonkun täytyy. Niin kauan kuin sydän jaksaa nostaa pulssiaan. Niin kauan kuin meillä on vielä tunteita, joita ei ole korvattu mikrosirulla. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Talmud Beach – s/t

Bone Voyage

87 Talmud Beach sai nimensä Baltian rannoilla, kun yhtä perustajajäsenistä luultiin juutalaiseksi. Tilanne oli vakava, mutta onneksi seurauksena ei ole vakavaa musiikkia. Tai oikeastaa Talmud Beach osoittaa esikoisalbumillaan, että se ottaa juuri oikeat asiat vakavasti. Tärkeää on groove, sielu, meininki ja kyky karsia kaikki krumeluurit pois. Seurauksena on aivan järjettömän tarttuvaa ja raikasta bluesfiilistelyä. Hobo Don’t Mind A Little Rain nousi heti ensi kuulemalta omaan hyvänmielen soundtrackiini. Jos levyyn on luottaminen, on Talmud Beach ehdottomasti nähtävä livenä! Bändissä soittavat Räjäyttäjissä vaikuttava Mikko Siltanen, Muuan Miehessäkin rumpuja soittava Petri Alanko sekä Aleksi Lukander. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – Kiss Land

Universal

82 Abel Tesfaye on kiistattomasti yksi modernin R&B:n johtotähdistä, niin taiteellisesti kuin kaupallisestikin. Trilogy, miehen viime vuonna julkaistu kolmen mixtapen kokoelma, myi ylistävien arvostelujen siivittämänä pelkästään Yhdysvalloissa yli miljoona kappaletta. Kiss Land on The Weeknd -taiteilijanimeä käyttävän kanadalaisen ensimmäinen studioalbumi ja se on korkeiden odotusten veroinen, vaikka ei mitään olennaisesti uutta artistista paljastakaan. Tesfaye on edelleen Michael Jacksonin rekisterissä kujertava R&B-kultakurkku, joka kokee ilmeistä sielunyhteyttä brittiläisen postpunkin ja triphopin nokturnaalisten äänimaisemien kanssa. House of Balloons –mixtapen (2011) nimiraidan Tesfaye rakensi Siouxsie & the Bansheesin Happy Housen ympärille, nyt Weeknd-käsittelyn saavat Portishead (Machine Gunin rytmiä samplaava Belong to the World) sekä Emika – saksalaisartisti, jonka Professional-kappaleeseen lainattu Professional Loving on koukkunsa velkaa Massive Attackille. Kiss Land on hidasta hiipimistä neonvalojen ja sadepisaroiden kiillottamalla asfaltilla. Levy on läpeensä synteettinen ja perkussiivinen ja johtaa ajatukset vuoroin scifi- ja horror-soundtrackeihin, ylväimpään kasaripoppiin ja Jam & Spoon -tyyliseen sofistikoituneeseen eurotranceen. Laulut ovat pitkiä ja tempoltaan matelevia ja sekoittuvat väkisinkin toisiinsa. Vellova tunnelma rikkoutuu vasta levyn jälkipuolella raakalaismaisesti rytisevän Belong to the Worldin ja levyn ainoan tanssibiisin, Wanderlustin myötä. Niiden tuoman helpotuksen ansiosta levyn painajaismaisen romanttiseen tunnelmaan haluaa palata aina uudelleen ja uudelleen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla