Mm. Tsuumi Sound Systemissä ja Friggissä vaikuttavat Tommi Asplund ja Esko Järvelä kuuluvat suomalaisen nykyfolkskenen arvostetuimpiin nimiin.

Jos artikkeli Viisi kansanmusiikkilevyä, jotka popnörtin on syytä kuunnella ei ollut tarpeeksi, tässä vielä 13 kappaleen Spotify-lista. Vaikka melko harva bändi on toistaiseksi kyseiseen palveluun löytänyt, kattaa lista ainakin laajan skaalan suomifolkkia traditionaalisemmasta materiaalista uusiin sävellyksiin, joikuihin ja Ville Kankaan avantgardistiseen viuluprogeen. Sokerina pohjalla huuliharppukvartetti Svängin versio Joe Hisaishin sävellyksestä Hayao Miyazakin Liikkuva linna -elokuvaan.

1. Tallari – Polka efter blinda Pelle (15 Years of Finnish Folk, 2006)
2. Markku Lepistö – Aosta (Polku 2006)
3. Tsuumi Sound System – Casino (Hotas 2007)
4. Hedningarna – Täss’on nainen (Trä 1994)
5. Pekka Lehti & Wimme Saari – Pohjantappi (Outo voima, 2001)
6. Milla Viljamaa – Raquel (Paras aika päivästä, 2009)
7. Frigg – Jalla Jalla (Economy Class, 2008)
8. Värttinä – Liigua (Ilmatar, 2000)
9. Maria Kalaniemi – Niityt ja vainiot (Bellow Poetry, 2006)
10. Pekko Käppi – Yhtenä päivänä kompastuit (Thoughts from Screeching Lake, 2009)
11. Ulla Pirttijärvi – Niillá-ánde (Áibbaseabmi, 2008)
12. Qwenland – Kotona maailmankaikkeudessa (Music By Ville Kangas, 2007)
13. Sväng – Liikkuva linna (Jarruta, 2008)

Kuuntele soittolista Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.

Trepaanit: Eero Turkka, Riku Kettunen, Olli Varis ja Antti Paalanen. (Eivät kuvassa tässä järjestyksessä.)

Viime vuosina kansanmusiikki lienee yhdistetty lähinnä omituisissa talousongelmissa rypeneeseen festivaali-instituutioon. Kyseenalaisen maineen taakse kätkeytyy kuitenkin eläväinen, jo muutaman vuosikymmenen ajan omaa elämäänsä elänyt ammattimuusikoiden nykykansanmusiikkiskene. Se on synnyttänyt lukuisia legendaarisia albumeita, jotka sisällöltään ovat vähintäänkin yhtä uraauurtavia mitä edistyksellisimmät indie-nimikkeet omilla areenoillaan.

Mitäpä kansanmusiikki merkitsee keskiverrolle popin kuuntelijalle? Rocklehdet kun harvemmin ovat kiinnostustaan siitä ilmaisseet. Toki monet metalliyhtyeet ovat perinnemusiikin pastisseja blast beatiin yhdistelleet – puhumattakaan keskelle duudsoniaanista pohjalaisbrändäystä sattuneesta Lauri Tähkästä, mutta kansanmusiikki ei omimmassa muodossaan ole rockyleisöä juuri tavoittanut.

Siispä, lukuisten kitarapopbändien alinomaisen tulemisen ja menemisen lomassa kannattaa ottaa haltuun ainakin seuraavat suomalaiset kansanmusiikkilevyt:

1. Värttinä – Aitara

Suomalaisesta nykykansanmusiikista on käytännössä mahdotonta puhua mainitsematta Värttinää. Vaikka sen klassikkolevy onkin vuoden 1990 Oi dai, on vuoden 1994 Aitara tämän alkuperäisimmän Värttinän huippuhetki.

Jo pysäyttävä avausraita Katariina iskee vasten kasvoja hengästyttävällä tempolla laulavan naiskvartetin toimin. Yksinkertaisen junnaava mutta toimiva melodiakierto on Värttinän klassisia valttikortteja, kuten Oi dain Kiiriminna muutamaa vuotta aiemmin todisti.

Levy on täynnä onnistuneita popsävellyksiä, jotka eivät pelkää astua välillä 4/4-tahtilajin ulkopuolelle eivätkä silti kuulosta turhan kikkailevilta. Tummasävyisesti kielisoittimien avulla soiva slovari Maamo on tästä mainio esimerkki. Suoraviivaisempi on taasen Outona omilla mailla, joka soi jo folkrockahtavasti – jopa raskaasti. Kepeyttä kappaleeseen tuo sentään kertosäe.

Jonkinlaisena mielipiteenjakajana levyllä voi tosin toimia laulusoundi. Värttinän naisnelikko kailottaa korkealta ja kovaa melkein lävitse levyn. Poikkeuksina hitaammat Maamo, Tammi, Travuska ja levyn päättävä a cappella vedetty nimibiisi. Toisaalta omaleimaisen, terävän ja korkean laulusoundin yli voi päästä helpostikin.

Video ei ole enää saatavilla

Värttinä – Outona omilla mailla

Kuuntele Värttinän Aitara.

2. Pekko Käppi – Jos ken pahoin uneksii

Mikäli Värttinä teki kansanmusiikista katu-uskottavaa 90-luvun alussa, on Pekko Käppi tekemässä nyt samaa jouhikolle. Hänen toinen albuminsa, viime vuonna ilmestynyt Vuonna ’86 sai oikeutetusti suitsutusta, muun muassa vuoden kansanmusiikkilevyn palkinnon, mutta vähemmälle huomiolle lienee jäänyt hänen vuonna 2007 ilmestynyt debyyttinsä.

Kakkosalbumin metelöivä industrial-soundimaailma on tipotiessään, ja tilalla ovat satavuotiset runolaulut, Käpin yhtä satavuotisesti soiva lauluääni sekä jouhikon karun kaunis soundi. Vaikka pohjavire onkin perinteinen, sisältyy kokonaisuuteen kuitenkin skaala vaikutteita Fonal-rosterin psykefolkista virsiin.

Levyn aloittava kahdeksanminuuttinen Mariainen on mielenkiintoinen fuusio suomalaista runolaulua sekä delta-bluesia. Eero Turkan taustalaulut vahvistavat blues-tunnelmaa. Samassa hengessä jatkaa myös Oli mulla aarre kallis, johon Turkka kontribuoi taas huuliharpismillaan. Levyn toinen kahdeksanminuuttinen eepos Polvenhaava nojaa bluesin sijaan perinteisempään, eli minimalistiseen ja hypnoottiseen runolaulukerrontaan.

Käpin omaa materiaalia edustavat mm. Ristilukki ja Sen jalat oli multaset. Edellämainittua säestää mukavan multaisesti soiva mandoliini, jälkimmäinen taas on jouhikkovongutuksilla höystetty psykedeliapala.

Vielä syvemmälle friikkifolkiin sukelletaan Dorozhnaja Zvezdan myötä. Levyn taas päättää riemastuttava tulkinta Vanhan virsikirjan virrestä 227.

Video ei ole enää saatavilla

Pekko Käppi – Sen jalat oli multaset

Kuuntele Pekko Käpin Jos ken pahoin uneksii

3. Trepaanit – Trepanation

Nelihenkinen Trepaanit on jäsenistöltään tyypiesimerkki kansanmusiikkibändien superbändimäisyydestä; sen kaikki jäsenet kun ovat omillaan ansioituneita pitkän linjan tekijöitä. Trepaanit jatkaa vuonna 2009 ilmestyneellä toisella albumillaan meditatiivistä, minimalistista ja improvisatorista tulkintaa.

Akustisuudestaan huolimatta Trepaanit yksi raskaimpia koskaan kuulemiani kansanmusiikkibändejä. Vaikka Olli Variksen ja Riku Kettusen kielisoittimet helisevätkin, on pohjavire samaan aikaan hyvin painostava kuten Antti Paalasen 2-rivishaitarin sointi. Yllämainittu Eero Turkka viimeistelee kokonaisuuden milloin milläkin soittimella, pääosin laulullaan.

Levyn raskaus korostuu avausraita Rautamiehellä (huomaa Black Sabbath -viittaus!), kun taas Retrorakkaudesta-polskalaulun busukiriffi on kuin akustinen Sonic Youth -tulkinta. Eero Turkan nariseva laulu yltyy välillä mongolialaiseen kurkkulauluun.

Levyn hienoimmiksi hetkiksi nousevat kuitenkin yli kymmenminuuttiseksi kasvava virsi Herran Sabbathin päivänä sekä Pataan. Molemmat biisit ovat esimerkkejä bändin erinomaisesta kyvystä luoda pitkiä, hitaasti kehittyviä (ja hidastempoisia) kokonaisuuksia – lailla Lohjan doom-legenda Reverend Bizarren.

Pelkäksi hidasteluksi levy ei kuitenkaan äidy. Vastapainoa tuovat mm. Retrorakkaudesta ja Kettunainen (tässä taas Jimi Hendrix-viittaus!).

Sanaleikkinä nimetyn (trepanation = kalloporaus) levyn kansi on kieltämättä hämmentävä, se kun edustaa melkeinpä suomiräp-kuvastoa. Tässä tapauksessa eduskuntatalon pylväät näyttävät myös symboloivan huuliharppua. Kulttuuripoliittinen kannanotto?

Video ei ole enää saatavilla

Trepaanit – Pataan

4. Gjallarhorn – Sjofn

Gjallarhorn on kenties ainoa suomenruotsalaisesta perinteestä ammentava bändi, joka on noussut suosioon maailmanlaajuisissa etnopiireissä. Sen verran omaperäistä hybridiä nelikko on kuitenkin yli kymmenen vuoden aikana luonut, ettei arvostus ole perätöntä.

Bändin kakkoslevy on osuva esimerkki bändin crossover-politiikasta, jossa yhdistyvät perinnesävelmät ympäri pohjolaa. Matalalta kehräävää, paksua soundimaailmaa ovat luomassa Tommy Mansikka-ahon didgeridoo sekä munniharppu. Tämän yllä soivat korkeina Jenny Wilhelmsin ääni ja viulusoolot.

Levy sekä alkaa että päättyy suomalaisella runolaululla. Suvetar on Gjallarhornin biisiarkkityyppi. Se alkaa hiljaisena mutta kehittyy monikerroksiseksi äänikudelmaksi. Päätöskappale Sinivatsa soi taas hieman kuulaammin, ja onpa sen rumpukompeissa kuultavissa krautrock-henkistä motoriikkaa.

David Lillkvistin rumpalointi ansaitsee muutenkin tunnustusta. Pohjoismaiseen musiikkiperinteeseen kuulumattomien perkussioiden sovittaminen perinnebiiseihin kun on ollut yleinen päänsärky. Lillkvist on kuitenkin onnistunut tässä huikean hienosti, minkä kuulee jo kakkosbiisissä Tova och konungen.

Sjofn on mystinen, välillä melkeinpä ambientmaisesti soiva kokonaisuus. Shamanistiset tunnelmat tuovat mieleen monet psykedelianimet Shponglesta Kingston Walliin tai vaikkapa ruotsalaiseen Älgarnas Trädgårdiin.

Video ei ole enää saatavilla

5. Tallari – Lunastettava neito

Tallari on Värttinän tavoin suomalaisen nykykansanmusiikin pitkän linjan legenda. Sen ydinryhmä on jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut viulisti Ritva Talvitie, harmonisti Timo Valo ja basisti Antti Hosioja. Laulajia ja vierailevia muusikoita sillä on ollut lukemattomia. Vuonna 1990 ilmestynyt Lunastettava neito syventyy itäsuomalaisiin ja saamelaisiin perinteisiin.

Suurin osa Tallarin albumeista koostuu bändin taiteellisen näkemyksen läpi suodatetuista tradikappaleista, mikä pätee suurimmilta osin myös tämän levyn kohdalla. Esimerkiksi nimikappale on symbolinen runolaulu vangitusta naisesta, ja Liisa Matveinen tulkitsee sen erikoisella, mutta komealla äänenkäytöllään.

Ainoat kaksi ei-perinteistä kappaletta ovat Wimme Saaren käsialaa, ja miehen improvisatorisen joiun päälle muu yhtye luo niihin ambienttisia äänimaailmoja. Saaren uran kannalta levy on mielenkiintoinen, varhainen anekdootti, sillä myöhemminhän hän Wimme-nimellä nousi suureenkin kansainväliseen suosioon yhteistyössä mm. RinneRadio-yhtyeen kanssa.

Piristävää väriä levylle tuovat lyhyet välisoitot, joista merkillepantavin on ehkä minuutin kestävä, jonkinlaisilla ruokopilleillä ja jouhikoilla soitettu Häälaulu, se kun tuo erehdyttävästi mieleen freak-folk-kollektiivin Kemialliset Ystävät. Avausraidassa Miksi ne neijot on taas havaittavissa Incredible String Band -henkistä folkpsykedeliaa.
Levy kuitenkin huipentuu huikean upeasti kasvavaan, voimaballadimaiseen lauluun Sydämestäni rakastan. Sen keskiössä on Matveisen hieno vokaaliakrobatia, ja sen paatos jättää helposti varjoonsa hardrock-iskelmät imeline kitarasooloineen.

Video ei ole enää saatavilla

Tallari – Sydämestäni rakastan

Eikä tässä vielä kaikki. Tutustu myös soittolistaamme Runolaulusta viuluprogeen – suomifolkin 13 puolta.