”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä.” – Klaus Nomi.

New wave eli uusi aalto on paljon muutakin kuin kaupallinen versio punkista. Se on iskevää poppia ja värikästä tyyliä, mutta myös reitti, jonka kautta persoonalliset kummajaiset haastoivat täydelliset poptähdet myyntilistoilla.

Muistan törmänneeni new waveen eli uuteen aaltoon ensimmäisen kerran yläasteen englanninkirjassa. Kirjassa tyylilaji esiteltiin kaupallisena ja vesitettynä versiona punkista. Kuvaus kuulosti laimealta, mutta artikkelin ohessa ollut kuva kiehtoi. Siinä oli levynkansi, jossa bändin neljän muusikon kasvot oli peitetty punaisella pikselisotkulla. Kuvan yläpuolella luki TALKINGHEADS. Tekstin a-kirjaimet oli käännetty ylösalaisin. Alla luki Remain in Light.

Lainasimme veljeni kanssa levyn Nokian kirjastosta eräänä aurinkoisena kesäpäivänä. Pyöräilimme Haavistolla sijaitsevalle vanhalle rautatiesillalle. Hetken riitti vain se, että katselimme levyn kantta. Se näytti ulkoavaruudesta tulleelta. Joltakin vielä paljon harvinaisemmalta kuin yllemme nousevat rauhoitetut vuorijalavat.

Remain in Light oli tietysti kaukana vesitetystä punkista. Se oli kiehtova sekoitus rockia, poppia, funkia, diskoa ja afrikkalaisia rytmejä. Levy oli samalla sekä haastava että hauska. Se oli taiteellinen, mutta sen tahtiin saattoi myös tanssia.

Talking Heads ja radiossa soineet The Policen Every Breath You Take ja The Carsin Drive johdattivat minut uuden aallon pariin. Suhteeni musiikkityyliin syveni kuitenkin vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, kun aloin upottua musiikin historiaan. Tuolloin intoiltiin post-punkista. Unohdetut yhtyeet, kuten Joy Division, Gang of Four ja Wire, olivat yhtäkkiä maailman cooleimpia.

New wave vaikutti post-punkin lempeältä pikkuveljeltä: melodisemmalta, värikkäämmältä ja pirteämmältä versiolta samoista punkin ideoista. Joskus rajanveto oli aika vaikeaa. Olivatko Devo tai Talking Heads post-punkia vai new wavea?

Itse ajattelin sen niin, että post-punkissa sellaiset asiat, kuten taiteellisuus, älyllisyys, haastavuus, rajojen rikkominen ja kantaaottavuus olivat etusijalla. New wavessa nämä piirteet saattoivat olla läsnä, mutta keskeisempiä olivat popin perinteiset hyveet: melodisuus, iskevyys, tarttuvuus, nautinto ja tanssi.

Post-punk oli monesti kovin vakavaa: synkkien nuorten taiteilijasielujen musiikkia. New wave oli helpompaa, hauskempaa ja höpsömpää. Kun oli käynyt läpi post-punk-vaiheen, eikä ollut lopulta oikein varma, jaksoiko kuunnella The Pop Groupin For How Much Longer Do We Tolerate Mass Murderia, oli helpotus uppoutua Blondien, The Motelsin tai Missing Personsin melodisuuteen.

Samalla new wave oli vähemmän coolia kuin post-punk. Se ei minua haitannut. New waven ”epä-coolius” teki siitä vain kiehtovampaa, enemmän oman jutun. Oli siistimpää ylistää The Policea tai The Carsia, kun kaikki namedroppasivat Gang of Fouria tai Joy Divisionia.

New wave oli punkille velkaa yksinkertaisuuden ja iskevyyden, mutta miinusti yhtälöstä elitismin ja tarpeen olla ”rankka”. Sai olla poppia, ei tarvinnut soittaa aina nopeammin, raskaammin ja rajummin. Se sopi minulle. Musiikillinen ensirakkauteni oli The Beatles, enkä voinut luopua melodioista ja harmonioista.

Video ei ole enää saatavilla

Eniten kuitenkin rakastin new wavessa sitä, kuinka kertakaikkisen outoja monet tyylin edustajat olivat. Magazine-yhtyeensä kappaleessa Philadelphia Howard Devoto laulaa: ”Maybe it’s right to be nervous now”. Kuulin sen aina ”maybe it’s alright to be nervous now”. New wave antoi myös nörteille, kummajaisille ja ulkopuolisille luvan olla rocktähtiä. Nyt sai olla hermostunut ja muotopuoli. Vaikka palapelin palaset eivät sopineet yhteen, muodostunut kuva saattoi olla kaunis.

New wave -artistin arkkityyppi oli kireä ja outo. Ristiriita helppouden ja neuroosien välillä oli kiehtova. New wavessa sellaiset hahmot, jotka vielä 1960- ja 1970-luvuilla eivät olisi koskaan päässeet lähellekään myyntilistoja ja popin kirkkaimpia korkeuksia, kutsuttiin nyt mukaan juhliin.

Ja mitkä juhlat ne olivatkaan! Tuolla Devo tanssii kukkaruukut päässään, tuolla Klaus Nomi laulaa oopperaa ja David Byrne hytkyy liian iso puku päällään. XTC ölisee ja venkuroi ja Lene Lovich livertelee kuin lintu. Ja kenellä on kaulassaan kaksi kravattia?

Tämä lista on kunnianosoitukseni rakastamilleni new wave -kummajaisille. Käytän jutussa sanaa kummajainen yksinomaan positiivisessa mielessä. Se merkitsee sekä uskallusta olla oma outo itsensä että myös lupaa tuntea ylpeyttä siitä. Nyt saa ja pitää olla hermostunut!

#1 Devo

Video ei ole enää saatavilla

1980-luvun Ronald Reaganin Yhdysvaltain konservatiivisessa ilmapiirissä haikailtiin Norman Rockwellin maalausten jouluisten pikkukaupunkien, ystävällisten poliisien ja mehevien kiitospäivän kalkkunoiden maailmaan. Outous kuitenkin tirahteli normaaliuden ja perinteisyyden vaatimusten välistä. Amerikka oli liian kummallinen kahlittavaksi konservatiivisuudella.

Parhaimmillaan uusi aalto edusti täydellisesti tällaista rakenteiden välistä pursuavaa outoutta. Tyyppiesimerkki tästä oli vuonna 1973 Ohion Akronissa perustettu Devo.

”De-evoluutio”-teorioineen, naamareineen, kukkaruukuilta näyttävine ”energiakupoleineen”, muovihiuksineen ja suojahaalareineen Devo on varmasti yksi kummallisimmista yhtyeistä, joka on noussut hittilistoille. Sen kappaleet kihisivät normaaliuden kulissien takana piileviä patoutumia, perversioita ja vääristymiä.

Yhtyeen vuonna 1978 julkaistu debyyttilevy Q: Are We Not Men? A: We Are Devo! ennakoi 1980-lukua. Sitä voikin pitää sekä uuden aallon muottina että ensimmäisenä 1980-lukulaisena levynä. Se kertoi nykivän ja neuroottisen, mutta tarttuvan rockin tahtiin muun muassa ”pidättelemättömästä halusta” (Uncontrollable Urge), kahdeksasta neljään elämänsä oravanpyörässä pyörivästä ”mongoloidista”, joka on onnellinen, koska ei tajua elämänsä surkeutta (Mongoloid), rukoilusta fundamentalistikristittynä tanssihullutuksena (Praying Hands) ja paranoiasta modernin kulutuskulttuurin keskellä (Too Much Paranoias).

Varhainen Music Television rakasti värikästä ja sarjakuvamaista Devoa. Vuonna 1980 sen kappale Whip It nousi Billboardin Hot 100 -listan sijalle 14. Hetkeksi friikeistä tuli tähtiä, mutta lopulta he eivät sopineet valtavirran kauniiden ja suosittujen joukkoon. Toista yhtä suurta hittiä Devo ei saanut.

Devon samalla sekä kaunein että surullisin kappale on vuonna 1981 New Traditionalists -levyllä julkaistu Beautiful World. Se kuvailee, kuinka kaunis ja ihana paikka maailma on, mutta paljastaa lopulta kummajaisen ikuisen kirouksen. ”It’s a beautiful world / For you / It’s not for me.”

#2 XTC

Video ei ole enää saatavilla

Andy Partridgen johtama XTC teki myöhempinä vuosinaan niin hienostunutta poppia ja neopsykedeliaa, että on vaikea uskoa, että se alkoi hermostuneimpana, neuroottisimpana ja kireimpänä mahdollisena new wavena. Sellaisilla yhtyeen varhaistuotoksilla, kuten Science Friction, This Is Pop ja Cross Wires, saattoi melkein kuulla silmien pullistuvan laulajan päästä ja kaulasuonen pullottavan. Barry Andrewsin sirkusurut piipittivät kuin villiintynyt robotti. Ei turhaan Partridge kutsunut yhtyeen varhaista musiikkia yhdistelmäksi Captain Beefheartia ja The Archiesia.

Partridge ja yhtyeen toinen pääasiallinen laulunkirjoittaja Colin Moulding kirjoittivat ulkoavaruuden olentoihin kohdistuvista seksifantasioista ja rakkauslauluja vapaudenpatsaalle. He lauloivat vaikeudesta hengittää ihastusten läheisyydessä ja kontrolloivista vanhemmista. Sanalla sanoen yhtye teki täydellisiä anthemeja kummajaisille.

Vaikka XTC:n soundi muuttui helpommin sulatettavaksi, sen sympatia friikkejä kohtaan ei haihtunut. Vuonna 1992 julkaistulla Nonsuch-levyllään Partridge lauloi Peter Pumpkinheadista. Hän oli kaiken kansan rakastama Jeesus-hahmo, jolla nyt sattui olemaan päänsä tilalla kurpitsa.

Usein XTC haikaili johonkin toisenlaiseen maailmaan, pois 1980-luvun ankeasta Thatcherin Englannista. Pisimmälle meni Poor Skeleton Steps Out, jossa Partridge kuvittelee luurankojen kyllästyvän ”huonoihin aivoihin” ja ”pahaan vereen” ja astuvan ulos lihan kahleista.

Konservatiivien tavoin XTC haaveili menneisyyden myyttisestä Englannista, pikkukaupungeista ja maalaismaisemista, mutta sen musiikki oli hyväksyvää ja lempeää. Lopullinen vastaus oli rakkaus ja se oli ok kaikissa muodoissaan, kunhan kaikki tapahtui yhteisestä sopimuksesta.

”This is your life and you be what you want to be / This is your life and you try it all / This is your life and you be what you want to be / Just don’t hurt nobody / ‘Less of course they ask you”, kuuluu Garden of Earthly Delights.

#3 Klaus Nomi

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleessaan After the Fall Klaus Nomi laulaa ydintuhon jälkeisestä maailmasta. Tuleva kataklysmi ei kuitenkaan täytä häntä kauhulla, vaan innokkaalla odotuksella. Hän laulaa ”sadalle miljoonalle yksinäiselle mutantille”, jotka ”hohtavat pimeässä epätoivossaan”. ”Odottakaapas vain!” Nomi kehottaa. Kun kaikki on pyyhitty puhtaaksi, rakennamme maailman uudelleen. ”Friikit perivät maan”, Nomi lupaa. ”Rakennamme radioaktiiviset linnamme radioaktiivisen ilman keskellä.”

Klaus Nomi oli epäilemättä yksi uuden aallon aikakauden kiehtovimmista hahmoista. Hän sekoitteli oopperaa, rockia, tanssimusiikkia ja 1960-luvun poppia eksentriseksi yhdistelmäksi, pukeutui muovismokkiin, meikkasi naamansa vitivalkoiseksi ja nosti hiuksensa teräväksi töyhdöksi. Kirjassaan The Lonely City Olivia Laing kutsuu häntä ”kontratenoriksi, joka hyökkää elektropopin kimppuun”.

Elinaikanaan Nomi ehti julkaista vain kaksi levyä: Klaus Nomin (1981) ja Simple Manin (1982). Hän kuoli vuonna 1983 yhtenä AIDSin ensimmäisistä kuuluisista uhreista.

Nomin tarina on traaginen, mutta hänen musiikkinsa saa minut aina hymyilemään. Hän operoi naurettavan ja riemastuttavan rajamailla ja onnistuu olemaan samalla uhmakas, hauska ja traaginen. Hän on friikkien, yksinäisten ja erilaisten sankari. Saksalaissyntyinen Nomi oli niin outo, ettei hän oikein edes sopinut New Yorkin taidepiirien kummajaisten keskelle. ”Lähestyn kaikkea täydellisenä ulkopuolisena. Vain niin pystyn rikkomaan niin monia sääntöjä”, hän sanoi.

Ehkä hän on löytänyt viimein paikkansa tuonpuoleisessa. Jos taivas on olemassa, iloitsen ajatuksesta Nomista taivaassa, radioaktiivisessa linnassaan laulamassa uskomattomia oopperoitaan. Mahtavat enkelit olla hämmästyneitä!

#4 Oingo Boingo

Video ei ole enää saatavilla

Oletetaan, että perustat absurdistisen, surrealismin ja saksalaisen ekspressionismin inspiroiman teatteriryhmän nimeltään The Mystic Knights of the Oingo Boingo, jonka ohjelmistoon kuuluu musiikkia big band -jazzista indonesialaiseen gamelaniin ja venäläisen balettiin. Esitätte lähinnä 1890–1950-lukujen ”klassikoita, joita kukaan missään ei esitä”. Soitatte yli 30 eri soitinta, joista osan olette tehneet itse. Pukeudutte pelleiksi, piruiksi ja gangstereiksi.

Siitähän on lyhyt matka menestyneeksi rockyhtyeeksi, eikö vain?

Ehkei sentään, kuten myöhemmin paremmin elokuva- ja tv-säveltäjänä tunnettu Danny Elfman sai huomata. Hänen johtamansa Oingo Boingo oli aina vähän liian outo valtavirtasuosikiksi. Myös kriitikot vihasivat venkoilevaa ja änkyröivää yhtyettä. Aikansa losangeleslaisteinit ilmeisesti tykkäsivät, mikä saattaa kertoa jotain aika hälyttävää tuon ajan losangeleslaisteineistä.

Totta on, että Oingo Boingon häröily ja halu ärsyttää hinnalla millä hyvänsä kääntyi helposti sitä itseään vastaan. Yhtyeen kappaleilla, kuten National Review -lehden ”50 hienoimman konservatiivisen rockkappaleen” joukkoon äänestämällä Capitalismilla ja pedofiilin rooliin eläytyvällä Little Girlsillä, on ansaitusti kyseenalainen maine.

Oingo Boingo saattoi nousta hohtaviin korkeuksiin tai suistua perseelleen peräkkäisissä biiseissä. Videoilla Elfman näytti meikkinsä poispesseeltä jokerilta, joka riehui ympäriinsä wifebeaterissa irvistellen ja kasvot nykien.

Tästä huolimatta Oingo Boingoa ei voi kuin rakastaa. Se on kuin rockyhtye avaruudesta tai jostakin rinnakkaisuniversumista, jossa gamelanin, skan, länsiafrikkalaisten rytmien, funkin, popin ja neuroottisen rockin yhdistäminen on paitsi hyvä, myös kaupallisesti kannattava idea.

Levy-yhtiöt eivät oikein tienneet, kuinka kaupata Oingo Boingoa, joten ne tunkivat yhtyeen mahdollisimman monelle teinileffan ja komedian soundtrackille. Näin Oingo Boingo oli mukana kuljettamassa katsojia myyttiseen 1980-luvun lähiönuoruuteen sellaisissa elokuvissa kuin Fast Times at Ridgemont High, The Last American Virgin, Sixteen Candles, Bachelor Party ja Weird Science. Samaa tehtävää yhtye on toimittanut moderneissa kasarifantasioissa, kuten Donnie Darkossa ja Stranger Thingsissä.

#5 Lene Lovich

Video ei ole enää saatavilla

”Me, myself and I is all I’ve ever known / I never felt the need to have a hand to hold / In everything I do I take complete control / That’s where I’m coming from / My lucky number’s one”, kuuluu Lene Lovichin kappale Lucky Number.

Laulun lopussa Lovich löytää rakkauden ja numero muuttuu kakkoseksi, mutta lajinsa ainoana numero yksi sopii hänelle paremmin. Englantilaisen Stiff Recordsin artistijoukon voisi hyvin lähes kokonaisuudessaan nostaa tälle listalle, mutta jopa levy-yhtiön persoonallisten artistien, kuten Ian Duryn, Wreckless Ericin ja The Damnedin, joukossa Lene Lovich erottuu eriskummallisuudellaan.

Lucky Numberilla hän kiljahtelee ja nikottelee, Bird Songilla kiekuu ja kujertaa kuin lintu, eikä kuulosta keneltäkään muulta (paitsi hieman Gwen Stefanilta, joka kopioi Lovichin tyylin What You Waiting For -hitilleen). Leteissään ja asuissaan, jotka toivat New York Timesin toimittajalle mieleen vuonna 1981 ”slaavilaisen talonpoikaistytön, jolla on surrealistinen vaatemaku”, hän oli täysin omaperäinen. Samalla myös vaikeasti ymmärrettävä. ”Hän lauloi, soitti saksofonia ja tanssi horjahtelevalla spontaaniudella, joka vaikutti puolihullulta”, samassa New York Timesin jutussa ihmetellään.

Minulle Lovichin musiikki merkitsee pidäkkeetöntä iloa ja puhtaan itseilmaisun riemua. Hän on kirkkaana hohtava esimerkki asenteesta, joka ei piittaa paskaakaan siitä, mitä muut ajattelevat. Aika usein toivon, että itsekin olisin niin rohkea.

#6 The Go-Go’s

Video ei ole enää saatavilla

The Go-Go’sia kuunnellessani mieleeni tulee aina Kalifornian aurinko ja sen vastakohtana syvät varjot. Tarttuvuuden, ilon ja värikkyyden rinnalla elää synkkä pohjavire. Punkista on jäänyt jäljelle kapinallisuus ja sarkasmi.

1980-luvun alun huippuvuosinaan The Go-Go’sin jäsenet näyttivät aurinkoisilta Kalifornian tytöiltä. Krepattu tukka heilui, pinkki huulipuna kiilsi ja valtavat korvakorut helisivät. Kaikki oli ihanan pastelliväristä. Hymy pysyi aina kasvoilla.

Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että yhtyeen juuret olivat Los Angelesin punkskenessä. 1980-luvun lopulla Heaven Is a Place on Earthia hoilannut Belinda Carlisle soitti rumpuja Dottie Danger -nimisenä lyhyen aikaa The Germissä, Los Angelesin punkskenen amatöörimäisimmässä ja sekavimmassa yhtyeessä. Hänen vaatevalintanaan oli vyöllä mekoksi muotoiltu roskasäkki.

The Go-Go’sit olivat kuin jonkin räikeän kioskikirjan ”väärille raiteille” ajautuneita lähiötyttöjä. Carlisle oli entinen cheerleader, jonka elämän oli muuttanut altistuminen The Stoogesin Raw Powerille. Katolisessa koulussa opiskellut kitaristi Charlotte Caffey oli heroiiniaddikti jo ennen liittymistään yhtyeeseen. VH1-kanavan Behind the Music -dokumentissa bändin toinen kitaristi Jane Wiedlin esittelee ylpeänä S&M-luolaansa.

Rocksekoilu ei välttämättä ole kovin kiinnostavaa, mutta The Go-Go’sin riemukkaaseen poppiin bändin pimeä puoli tuo kiehtovan davidlynchmäisen sävyn. Kun se yhdistetään sellaisiin popmestariteoksiin, kuten Our Lips Are Sealed, We Got the Beat, Vacation ja Head Over Heels, on kokonaisuus vastustamaton.

#7 Wazmo Nariz

Video ei ole enää saatavilla

Wazmo Narizin debyyttialbumin Things Aren’t Rightin kansi näyttää aluksi normaalilta. Sitten huomaa, että ”asiat eivät ole oikein”. Valo tulee väärästä suunnasta, Wazmon kaulassa roikkuu kaksi kravattia ja koko kansikuva on liikaa oikealla, niin, että albumin selkämys on etukannessa ja levyn nimi meinaa jäädä sen ulkopuolelle.

Täytyy myöntää, että en tiedä paljoa Wazmo Narizista eli Larry Grennanista. Tiedän kuitenkin, että kahden kravatin pitäminen oli hänen ”juttunsa”. Eivätkä ne edes olleet new wavelle tyypillisiä ohuita nahkakrakoja, vaan kunnon leveitä polyesterimötkäleitä. Mahtavaa!

Minulle tulee hänestä mieleen tyyppi, joka saapuu myöhässä juhliin, eikä ole saanut oikein selvää vaatekoodista. Uusi aalto? Kuulostaa hyvältä! Nimeni olkoon Wazmo Nariz ja ”juttuni” se, että minulla on kaksi kravattia. New wave -kummajainen siis parhaimmillaan!

#8 David Byrne ja Talking Heads

Video ei ole enää saatavilla

Näin vasta hiljattain Jonathan Demmen ohjaaman Talking Heads -konserttielokuvan Stop Making Sensen. Hieman anteeksiantamatonta, sillä olenhan ollut yhtyeen ihailija jo yli kaksikymmentä vuotta.

Elokuvassa kiehtoi erityisesti se, kuinka riemukkaalta ja yhteisölliseltä Talking Headsin keikka vaikutti. Muutamassa vuodessa neuroottisen ja hermostuneen new wave -nörtin arkkityypistä David Byrnestä oli tullut hiki päässä tanssiva juhlien MC, jonka jättikokoinen ”big suit” merkitsi ruumiin voittoa päästä.

Jos vielä vuonna 1979 yhtye nimesi levynsä Fear of Musiciksi ja Byrne lauloi ”This ain’t no party, this ain’t no disco / This ain’t no fooling around / No time for dancing, or lovey dovey / I ain’t got time for that now” paranoidissa Life During Wartimessa, nyt vaikutti siltä, että aikaa juhlille viimein riitti.

Rakastan Byrnen neurooseja ja paranoiaa, mutta rakastan myös sitä, että hän lopulta löytää riemunsa tanssimisen yksinkertaisessa ilossa.

”The less we say about it, the better / Make it up as we go along / Feet on the ground, head in the sky / It’s okay, I know nothing’s wrong, nothing”, kuuluu This Must Be the Place (Naive Melody).

Tämä lista alkoi David Byrnestä ja Talking Headsista ja heihin se on myös hyvä lopettaa. This Must Be the Place -kappaleella Byrne laulaa olevansa lopulta vain eläin, joka etsii kotia. Tuntuu siltä, että hän löysi tuon kodin tanssissa, yhteisöllisyydessä, optimismissa ja ystävällisyydessä. Hämmentyneestä ulkopuolisesta tuli hyväksyvä ihmettelijä. Byrne pysyi omana outona itsenään, mutta unohti katkeruuden.

Tänä vuonna ilmestyneellä American Utopia -levyllään David Byrne laulaa kappaleella I Dance Like This: ”I dance like this / Because it feels so damn good / If I could dance better / Well you know that I would.” Onneksi muiden new wave -kummajaisten tavoin hän on aina tanssinut omalla tavallaan.

Slash silloin kun tukka ei ollut silmillä ja kitara kädessä.

Polkupyöräily on ollut nosteessa suomalaisissakin kaupungeissa viime vuosina. Myös pyöräkulttuurin kansainvälinen suurtapahtuma Bicycle Film Festival saatiin vihdoin Helsinkiin. Tämän fillariaiheisen kulttuurimoniottelun kunniaksi Nuorgam listasi listasi erilaisia pyöräilyaiheisia kappaleita ja artisteja inspiroimaan rullailua kaduilla. Kappaleet esitellään kronologisessa järjestyksessä.

Queen – Bicycle Race (1978)

Video ei ole enää saatavilla

Bicycle Race saattaa olla maailman tunnetuin pyöräkappale. Kokonaisuuden kruunaa erittäin hieno video. Se välittää positiivista fiilistä oikeastaan kappaleen musiikkiakin enemmän. Videolla on klassisia maantiepyöriä, kauniita ihmisiä ja alastomuutta. Vanha video tuntuu jotenkin ajankohtaiseltakin. Moni nykyartisti haluaisi nykyään varmasti samanlaisen ellei tätä olisi jo tehty.

Kraftwerk – Tour de France (1983)

Video ei ole enää saatavilla

Kraftwerk kuvaa maantiepyöräilyä saksalaisella insinööritarkkuudella. Kraftwerkin kunnianosoitus maantiepyöräilyn merkkitapahtumalle alkoi singlen muodossa jo vuonna 1983. Vuonna 2003 Tour de France-singlellä aloitettu työ vietiin loppuun, kun Kraftwerk julkaisi kokonaisen pitkäsoiton saman teeman ympäriltä.

Tour de Francea voi sekä kappaleena että albumina pitää pyöräilymusiikin ääripäänä. Vastaavaa pyöräilyn tunnelmaa konemusiikissa on tavoitellyt myös Autechre biisillään Bike, mutta Kraftwerkin suoritusta on yksinkertaisesti mahdotonta päihittää.

Sekä alkuperäisen biisin että koko levyn tempo ja kulku on rakennettu maantiepyöräilijän sykkeen ympärille. Hyvä syke oli myös levyn jälkeisellä kiertueella, joka kävi Helsingissäkin. Kiertueen myyntimateriaalina oli pyöräilypaitoja ja -lippiksiä. Fiksi- ja fillaribuumi ei ollut tuolloin vielä iskenyt Helsinkiin, ja Kraftwerkin pyöräilytuotteet kävivät huonommin kaupaksi kuin perusteepaidat. Moni on varmaan harmitellut jälkikäteen ostamatta jääneitä Kraftwerkin Tour de France -fillarituotteita.

Talking Heads / David Byrne – This Must Be the Place (Naive Melody) (1983)

Video ei ole enää saatavilla

Pyöräilyaiheisten biisien tekeminen ei ole helppoa vaikka Kraftwerk siinä onkin onnistunut. Siksi tosipyöräilijä osaa tarvittaessa välttää aiheen musiikissaan. David Byrne on nykyaikaisen rennon kaupunkipyöräilyn edelläkävijä. Hänet on jopa palkittu New Yorkissa pyöräilyn edistämisestä. Silti hän ei ole levyttänyt varsinaisia pyöräilykappaleita.

David Byrne on sen sijaan julkaissut pyöräpäiväkirjoja ja niistä koostetun kirjan. Hän on esiintynyt pyörän selässä lukuisissa haastatteluissa. Kiertueellaan Byrne kuljettaa polkupyörää tai laittaa vuokrapyörän raideriinsa tutustuakseen kiertuekaupunkeihin. Näin Tamperekin on päätynyt Byrnen blogiin hänen raportoituaan pyöräilystä ympäri Tamperetta mainion vuoden 2004 konserttinsa yhteydessä.

Talking Headsin This Must Be The Place on kuulunut Byrnen soolokiertueidenkin vakionumeroihin. Biisi ei ole pyöräilybiisi, mutta sen tunnelmassa on silti jotain pyöräilymäistä. Siitä tulee mieleen iloisesti helähtävä soittokello. Siinä on pyöräilyaiheisille biiseille tyypillinen naiivius mukana vaikkei aiheesta lauletakkaan.

Hopeton Lindo – Bicycle man (1988)

Video ei ole enää saatavilla

Pyöräilyaiheiset biisit antavat siitä yleensä todella positiivisen kuvan. Mutta onko pyöräily tosiaan oikeasti cool juttu? Valloittavatko hipsteripojat tyttöjen sydämiä kaupungilla sittenkään pyörien avulla?

Reggaeartisti Hopeton Lindo tiputtaa realismia pöytään todella vakuuttavan kuuloisesti. Hanki sittenkin se auto, jos haluat statusta. Mutta toisaalta omalle luonnolleen ei kukaan mahda mitään. Bicycle man is what I am!

Guns N’ Roses – You Could Be Mine (1991)

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne voi olla nykyään yhtä tunnettu pyöräilyteoistaan kuin taiteestaan. Mutta Byrnen lisäksi on paljon kovia pyöräilijämuusikoita, joiden mainetta pyöräilijöinä ei samalla tavalla tunneta.

Esimerkiksi nostettakoon rock-kitarasankari Slash. Slashista on YouTubessakin video, jossa hän leikkii ja kaatuilee todennäköisesti humalassa vanhalla bmx-pyörällä Gunnareiden lavarakennelmissa soundcheckiä odotellessaan. Slashilla pyöräilystä meinasi tulla ammattiura ennen kuin kitara vei voiton. Slash oli oman aikansa nuori bmx-lupaus, jonka kuvat päätyivät alan lehtiin ja jonka ovella pyörätallit koputtelivat.

Slashin tavoin kovia pyöräilijöitä on ollut muitakin. Esimerkiksi Twisted Sistersin laulaja ja kasarihevijumala Dee Snider kuului joukkioon joka aloitti Kaliforniassa maastopyöräilyn. Dee Snider loikki hyppyreistä ennen kuin maastopyöriä oli kunnolla keksittykään. Sniderin pyöräuran kunniaksi on jopa tehty hänen myöhäisemmän ja tuntemattomamman bändinsä nimeä kantava maastopyörämalli.

Slashin ja Guns N’ Rosesin nostaa tälle lista muiden pyöräilymuusikoiden ohi kuitenkin Axl Rose. Miehen meriitti pyöräilyn kannalta on hieman toisenlainen. Axl nimittäin tappoi pyöräilyshortsit muotikuvastosta kymmeniksi vuosiksi.

Muotisuunnittelijat olivat onnistuneet tekemään 1980-luvulla pyöräilyshortseista osan katukuvaa. Sitten Axl Rose veti niin pahat pyöräilyshortsiöverit, ettei niistä toivuta välttämättä koskaan.

Axl pukeutui vuonna 1992 kokonaisen kiertueen ajan lähinnä pyöräilyshortseisin ja yhdisti ne kaikkeen vaatetukseen. Pyöräilyshortsit ja prätkänahkatakki. Pyöräilyshortsit ja flanellipaita. Pyöräilyhousut ja kiltti. Pyöräilyshortsit ja toiset pyöräilyshortsit? Todellakin!

Axl saattoi vaihtaa keikan aikana parikin kertaa pyöräilyshortseja. Ensin valkoiset, sitten punaiset, sitten siniset. Koska suosikkiväriä on mahdoton valita, niin biisiksi poimittakoon You Could Be Mine, josta löytyy nettivideo legendaarisilla jenkkilippushortseilla!

R.A.M.B.O. – U-Lock Justice (2001)

Video ei ole enää saatavilla

Tämä kappale soi pitkän linjan fillarilähettien ja fiksiharrastajien ytimessä. Punk on ollut aina luontainen valinta yhteiskunnan marginaalissa eläneille rähjäisille pyöräfriikeille. R.A.M.B.O.:n rutistuksessa kuuluu tämän jengin elämän rytmi.

Biisi kuvaisi fillariskenen ydinjengiä pelkällä musiikillaankin, mutta vasta sanoma tekee sitä selvän fillarikappaleen. U-Lock Justice, eli fillarilukko nyrkkiraudaksi, kun sännätään pyörän selästä tappelemaan autoilijoiden tai muita jurpojen kanssa.

Klamydia – Ookko tehnyt lenkkiä… (2002)

Video ei ole enää saatavilla

Fillarijengin musiikki on tyypillisimmillään R.A.M.B.O.n kaltaista on vihaista ja undergroundia punkia. Klamydian punk ei missään nimessä edusta punkin vihaista tai marginaalista laitaa, mutta sen avulla voi ottaa varovasti tuntumaa fillaripunkiin. Lisäksi biisin kieli poskessa tehdyt fillariaiheiset sanoitukset nostavat sen fillariskenenkin soittolistoille hc-revittelyn rinnalle.

Juhani – Poljen mun pyörää (2005)

Video ei ole enää saatavilla

Suomenkielisen folkhenkisen hiphopin esitaistelija on tehnyt monta pyöräilyaiheista kappaletta. Niissä pyörät ovat luontevasti esillä. Biiseistä puuttuu monia pyöräilybiisejä  vaivaava naiivius. Silti ne ovat sielultaan positiivisia.

Juhani onkin pyöräalan ammattilainen. Pyörien rakentelua harrastanut ja nykyään Töölössä pyöriä päivästä toiseen huoltava mies tietää, mistä puhuu.

Kapteeni Ä-ni – Rullaan (2002)

Video ei ole enää saatavilla

Kapteeni Ä-nen lyhyen uran loppuvaiheen kappaleessa on jotain esimakua Jukka Pojan soolotuotannon iloisista tunnelmista ja aiheista. Varhaisemmalla Kapteeni Ä-nellä rullaaminen olisi todennäköisesti viitannut pyöräilyn sijaan savukkeiden käärimiseen.

Kappaleen naiivius vaivaa liian monia pyöräilystä sanoituksissa kertovaa kappaletta. Tämän kohdalla video korostaa naiiviutta. Simppeli 3d-animaatio ei ole oikein kestänyt aikaa.

Nummiranta – Jag gillar min fillar (2008)

Video ei ole enää saatavilla

Nummiranta on melko uusi tulokas fillaribiisien listoille. Juhanin tavoin Porvoon suunnalta ponnistava Nummirantakin onnistuu saamaan fillaribiisiinsä positiivisuutta ilman naiiviutta. Muutenkin meininki on nykyfolkhenkisen popin parempaa päätä. Hyvä video kruunaa paketin. Tätä kuuntelisi ja katsoisi pidempäänkin kuin alle kaksi minuuttia.

Mc SpandX – Performance (2009)

Video ei ole enää saatavilla

Missä kulkee oikean popkappaleen ja vain euroilla tehdyn mainosmusiikin raja? Keksityn taitelijanimi SpandX:n takana on yllättäen Performance-niminen jenkkiläinen halpapyöräkauppaketju. Mutta biisiä voi pitää oikeana biisinä, koska sen voi ostaakin ainakin iTunesista.

Performancen julkistus oli yksi kaikkien aikojen onnistuneimpia netin viraalikampanjoita. Sen ajoitus oli täydellinen. Fiksipyöristä innostuneet edelläkävijät olivat juuri alkanet innostua myös vaihteellisista kilpapyöristä, kun fiksejä alkoi olla jo liikaa katukuvassa. Performance oli kuin bensaa tähän juuri syttyneeseen maantiepyöräinnostuksen liekkiin.

Performance uskalsi nauraa fiksipyörille juuri samalla hetkellä, kun moni aktiiviharrastaja itsekin oli uskaltanut kyseenalaistaa fiksin ainoana oikeana pyöränä. Ja loput fiksiharrastajista innostuivat biisistä ironiana.

Joka tapauksessa fiksi- ja fillarijengi levitti biisiä netissä kulovalkean tavoin joko ironialla tai ilman. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin levittäjät itse saivat tietää biisin mainokseksi. Silloin moni nolostui, ja ironia loisti poissaolollaan. Mutta vahinko oli jo sattunut, ja biisi soi kaikkien päässä.

Monen fillarien ja musiikin ja fillarimusiikin ystävän kesä pelastuu perjantaina 27. heinäkuuta. Silloin edellä mainittu Juhani tekee odotetun paluun mikin ja dekkien ääreen. Juhani esiintyy Jätkäsaaren idyllisessä L3-Makasiinissa Bicycle Film Festivalin jatkoklubilla. Järjestäjät lupaavat että polkupyörät, skeittilaudat ja muut kaupunkirullailuvälineet saa ottaa halutessaan sisään konserttisaliin.

New Order juhlii voittoaan Nuorgamin Popklassikko-skabassa 83-tyyliin.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kahdeksas osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuvat kokonaan Mike Oldfieldin Moonlight Shadow ja Hüsker Dün Real World. Pahoittelemme.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Sisters of Mercyn Temple of Lovesta kuullaan vuonna 1992 äänitetty versio ja The Go-Betweensin Cattle and Canesta vuonna 1988 äänitetty liveversio.

Vuoden 1983 Top 30 (no okei, Top 28)

1. New Order – Blue Monday
2. The Smiths – This Charming Man
3. David Bowie – Let’s Dance
4. Tom Waits – In The Neighbourhood
5. U2 – Sunday Bloody Sunday
6. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
7. Sisters of Mercy – Temple of Love [1992]
8. Yes – Owner of a Lonely Heart
9. The Go-Betweens – Cattle And Cane [live]
10. Spandau Ballet – True
11. Eurythmics – Sweet Dreams (Are Made of This)
12. Frankie Goes to Hollywood – Relax
13. Billy Bragg – A New England
14. Madonna – Holiday
15. Kajagoogoo – Too Shy
16. Talking Heads – Burning Down the House
17. Aztec Camera – Oblivious
18. Run-D.M.C. – It’s Like That
19. The Lotus Eaters – The First Picture of You
20. The Police – Every Breath You Take
21. Liquid Liquid – Optimo
22. Depeche Mode – Everything Counts
23. Bonnie Tyler – Total Eclipse of the Heart
24. S.O.S. Band – Just Be Good to Me
25. Public Image Limited – This Is Not a Love Song
26. Cybotron – Clear
27. Cyndi Lauper – Time After Time
28. Suicidal Tendencies – Institutionalized

Linkki soittolistaan tästä.

Kokaiini saa kasvot kiiltämään, tietää David Byrne (oikealla).

Talking Heads oli jokseenkin eksentrinen orkesteri. Laulaja David Byrnen neuroottisessa energiassa oli yhtä aikaa felakutimaisista rituaaleista kumpuavaa alkukantaisuutta ja jotain kovin newyorkilaista: valkoinen mies siistissä valkoisessa puvussa pomppimassa ympäriinsä.

Byrnen läsnäolo kaikessa ekspressiivisyydessään suorastaan vyöryy kuulijan päälle heti Burning Down the Housen kitaraintron jälkeen. Tuttu kimeä kailotus kuulostaa jälleen kerran siltä kuin hän olisi lähtemässä lentoon.

Lennokasta meno onkin: tämä Speaking in Tongues-albumin avaava villi funk-tykitys kun on Talkkareita tanssittavimmillaan, ja näin suoraa jatkumoa Remain in Lightin karnevalistiselle afrobeatille. Ovathan kappaleen koukut massiivisen tarttuvia, ja suosio niin listoilla kuin lukemattomina uusiotulkintoina ansaittu.

Burning Down the House oli Speaking in Tonguesin virallinen lippulaiva, joka nousi Talking Headsin ainoaksi top 10 -hitiksi Pohjois-Amerikassa. Briteissä taas bändin ilmaisu ei näyttänyt ainakaan vielä menevän läpi, sillä sinkku ei noussut edes listalle. Kenties Madnessin vuoden takainen Our House sai riittää, mitä tulee taloaiheisiin jytähitteihin.

Stop Making Sense. Tuntuu kuin tähän sananparteen koko Talking Headsin tuotanto olisi aina perustunut. Vaikka kvartetti ja etenkin David Byrne olivat tunnettuja taidepunkin intelligentsiana, perustuivat monet bändin toimintatavat irrationaalisille visioiden kohtaamiselle.

Tämäkin kappale alkoi jamina, jonka pohjaideana oli rumpali Chris Franzin Parliament-Funkadelicin keikalla kuulema ”burn down the house” -fraasi. David Byrne rupesi laulamaan päälle lähinnä hölynpölyä ja merkityksettömiä tavuja, jotka loppujen lopuksi muotoutuivat varsin kryptiseksi lyriikaksi:

”All wet
Hey you might need a raincoat
Shakedown
Dreams walking in broad daylight
Three hundred sixty five degrees
Burning down the house”

Byrne käytti noihin aikoihin jonkin verran kokaiinia, mikä ehkä selkeimmin kävi ilmi miehen huomattavasta hikoilusta keikoilla (”all wet”) – kyseessä kun on eräs huumeen sivuvaikutuksista. Siksi Burning Down the Housen onkin selitetty olevan taas yksi huumelaulu.

Tämän havainnollistaa myös psykedeelinen video, jolla biisin menevyyteen verrattuna melko staattisesti elehtivä kivikasvoinen Byrne näyttää mieluummin jopa palavan kuin esiintyvän ison yleisön edessä. Kun konsertti on ohi, ollaan taas tien päällä ja valkoiset keskiviivat kulkevat pilvessä olevan näköisen Byrnen naaman yli. Assosiaatio lienee selkeä.

Vaikka kokaiinin itsevarmuutta ruokkiva vaikutus varmasti auttoi ujoa Byrneä esiintymään, on hän selittänyt tulen symboloivan myös jungilaista psykologista muutosta persoonassa. Sen lisäksi, että kappaleen nimi onkin löyhästi teorian representaatio, käy videon lapsihahmoista ilmi myös tämä taustalla vaaniva persoona, joka loppua myöten käy aina vain päällekäyvämmäksi – kirjaimellisesti. Laulun viimeiset sanat Byrne laulaa jo kaksinkerroin, pikkupojan kiipeillessä selkää pitkin.

Laulu palavasta talosta tulkittiin hieman konkreettisemmin syyskuussa 2001, jolloin Burning Down the Housella oli kyseenalainen kunnia päästä Clear Channel -radiokanavan epäsopivien kappaleiden listalla.

Video ei ole enää saatavilla

Niin tarttuva kuin studioversio onkin, kalpenee sen energia tämän Stop Making Sense -live-esityksen rinnalla. Tässä on sitä todellista kreisibailua:

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Burning Down the Housea ovat versioineet ainakin ”Weird Al” Yankovic, Dave Matthews Band, Marcus Miller ja Bonnie Raitt. Itselläni on ehkä henkilökohtaisin side Tom Jonesin ja The Cardigansin duettoon. Sen tinapaperiset, pienissä kuutioissa joranneet ufomiehet kun pyörivät MTV:llä vuosituhannen vaihteessa melko taajaan. Itse versio ei mikään suuri syrjähyppy alkuperäisestä ole, joskin meno on hieman tomjonesimpaa torvisektioineen kaikkineen:

Video ei ole enää saatavilla

Vastapainona sitten väkisin katu-uskottavaan muotoon taottu The Usedin tulkinta, joka on ehkä omaleimaisempi, mutta silti melko tympeä:

Video ei ole enää saatavilla

Televisio ei tappanut soittolistatähtiä.

Taas se on täällä: syksyn vittumaisin influenssavirus H3N2. Vaikka tautia vastaan taistelisi kierrepotkuin ja liekinheittimin, aina löytyy ihmisiä, jotka räkivät päin naamaa joko julkisessa kulkuvälineessä, kirjaston lukusalissa, baarin nurkkapöydässä tai käräjäoikeuden istunnossa. Oli tauti miten paha tahansa, nämä oman elämänsä bobflemingit eivät ikinä jää kotiin sairastamaan.

Syysflunssaan on onneksi olemassa useampikin lääke. Yksi niistä on televisio, joka juuri nyt tulvii kesätauolta palanneita kotimaisia reality-sarjoja. Mikäpä olisikaan parempi keino tappaa aikaa, aivosoluja ja bakteereja kuin katsella ahtaaseen tilaan tungettuja moniongelmaisia vammaisia, huippumalleiksi halajavia puhe- ja kävelytaidottomia dorkia tai Hjalliksen alaisiksi pyrkiviä selkäänpuukottavia sössöttäjätunareita. (Mervi, älä ole noin kiukkuinen, vaikka oletkin kipeä. Diili ja Huippis on hyviä ohjelmia. BB on… ohjelma sekin. Nuorgam on rakkauden media. Me rakastamme tv-viihdettä! t. yx vaan)

Tai mikäli haluaa esittää kultturellia humanistia, voi aina ilmoittaa katselevansa Teeman dokumentteja, joita kaikki sanovat katsovansa, mutta eivät kuitenkaan katso. (Me Nuorgamissa katselemme Teeman dokumentteja! t. sama)

Alla olevan Spotify-linkin takaa löytyy 26 tv-aiheista biisiä, joiden tahdissa voi virittäytyä haluamaansa televisionkatselutunnelmaan. Mukana on niin televisiota ylistäviä kuin sitä kritisoivia biisejä pääasiassa punkrockin ja postpunkin parissa ansioituneilta bändeiltä. Lista on koottu häpeilemättömän subjektiivisesti eli siltä löytyy vain yllekirjoittaneen korvaa miellyttäviä biisejä.

• Black Flag – TV Party
• Misfits – TV Casualty
• The Rezillos – Top of the Pops
• Pelle Miljoona & 1980 – TV
• Kari Peitsamo ja Ankkuli – Hesan telkkariin
• The Cramps – TV Set
• Ebba Grön – Tittar på TV
• Wire – Ex Lion Tamer
• Magazine – TV Baby
• Fall – A Lot of Wind
• Talking Heads – Found a Job
• Gang of Four – 5.45
• The Normal – T.V.O.D.
• The Damned – Idiot Box
• Skids – TV Stars
• The Dickies – I’m Stuck in a Pagoda with Tricia Toyota
• Bad Religion – Television
• Wavves – TV Luv Song
• Public Enemy – She Watch Channel Zero?!
• The Disposable Heroes of Hiphoprisy – Television, the Drug of the Nation
• Bruce Springsteen & The E Street Band – 57 Channels (And Nothin’ On)
• Dire Straits – Money for Nothing
• ZZ Top – TV Dinners
• The Handsome Family – All the TVs in Town
• American Music Club – Mom’s Tv
• Lou Reed – Satellite of Love

Olemme Tom Tom Club ja haluamme riihikuivaa rahaa.

Tom Tom Club on varsin käsittämätön yhtye. Genius of Love on julkaistu – kuten nokkelimmat juttusarjan otsikosta ovatkin päätelleet – vuonna 1981, mutta sen voisi yhtä hyvin olla levyttänyt vuonna 2011 jokin Flow-festivaalin kiinnitys, joka näyttää suurin piirtein tältä.

Genius of Love on myös esimerkki vielä nuorten new waven ja hiphopin ristisiittoisuudesta 1980-luvun taitteessa. Tunnetuin tällä rajalla tasapainoillut oli Blondien Rapture, ensimmäinen listaykköseksi kavunnut kappale, jolla kuultiin räppäystä. Genius of Love puolestaan oli massiivinen klubihitti, joka vaikutti suoraan kehittyvään hiphop-musiikkiin – kappaleesta tuli nimittäin eräs hiphopin kaikkien aikojen sämplätyimmistä biiseistä, joka putkahtelee musiikillisesta aluskasvillisuudesta esiin säännöllisin väliajoin. Tärkein lainoista oli varmaankin jo vuonna 1982 ilmestynyt Grandmaster Flash and the Furious Fiven kappale It’s Nasty (Genius of Love), jonka kautta biisi lienee löytänyt tiensä monelle muulle rap-levylle.

Tom Tom Clubin perustaneet Chris Frantz ja Tina Weymouth olivat varsinaisen bändinsä Talking Headsin kanssa kattamassa pöytää tuleville muusikkosukupolville ja inspiroimassa kriitikkojen läähätystä, mutta Heads joutui lähes vararikkoon ja jäi pienelle tauolle. Kuten kenellä tahansa, Frantzilla ja Weymouthilla oli laskuja maksettavanaan, joten he allekirjoittivat yhden albumin sopimuksen Island Recordsin kanssa.

Tom Tom Club syntyi siis pakon edessä, ja sen motiivi oli raadollisin mahdollinen – riihikuiva raha. Tämän huomioon ottaen on varsin ällistyttävää, että bändi onnistui luomaan musiikkia, joka on vielä 30-vuotissyntymäpäivänään hyvinkin relevanttia.

Genius of Love on lastenlorumainen, nyrjähtänyt tutkimusmatka rennosti pulputtavaan valkoiseen funk-grooveen ja se tekee sanoituksissaan kunniaa muun muassa George Clintonille, James Brownille ja Kurtis Blow’lle. Kappaleen korvamadot ovat porautuneet nyt jo useamman sukupolven korvakäytäviin lukuisten eri levytysten välityksellä, eivätkä näytä vielä menehtymisen merkkejä.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Taiderockarit tuskin arvasivat, että viisitoista vuotta myöhemmin heidän kappaleensa löytäisi tiensä tällaiseen yhteyteen.

Video ei ole enää saatavilla

David Byrne ottaa rauhallisesti ja säästää voimia Once in a Lifetimen videokuvauksiin.

”Billy Pilgrim on joutunut ajasta irralleen.”

Tällä lauseella alkaa Kurt Vonnegutin Teurastamo numero 5, mutta yhtä hyvin se voisi kuvata Once in Lifetimen mahdollisuuksien virrassa kamppailevaa kertojaa.

”And you may find yourself living in a shotgun shack
And you may find yourself in another part of the world
And you may find yourself behind the wheel of a large automobile
And you may find yourself in a beautiful house, with a beautiful wife
And you may ask yourself: Well… How did I get here?”

David Byrnen teksti on tulkittu usein keski-iän kriisiksi ohi soljuvista päivistä – erityisenä todistuaineistona tästä on käytetty loppupuolen kauhistunutta parkaisua ”Oh my God, what have I done!”

Kysymys on kuitenkin laajempi. Once in a Lifetime – aivan kuten Teurastamo numero 5 – on näkemys elämän sattumanvaraisuudesta, siitä miten voimme löytää itsemme mitä omituisimmista kohtaloista, jos ja kun annamme virran viedä. Omien tekojen kauhistelu on vain yksi mahdollinen kohtalo, siinä missä pohdinta siitä, että mitenkäs tähän nyt päädyttiin.

Virran viemisen vaikutelmaa korostavat kappaleen nerokas, veden liplatusta muistuttava kosketinkuvio sekä pysähtelevä ja uudelleen käynnistyvä basso. Kappaleen tuotanto on muutenkin harkittua, mistä kertovat kertosäkeiden hienovaraiset kitaraosuudet.

Myös kaupallista näkökulmaa on selvästi ajateltu, ja Once in a Lifetime pääseekin parhaiten oikeuksiinsa juuri radion ohjelmavirrassa. Remain in Light -levyn a-puolen lopussa se sen sijaan kuulostaa jopa kesyltä.

Jälkiviisaasti tuntuu uskomattomalta, ettei single yltänyt edes Yhdysvaltain listan top 100:n! Lohdutusta antoi kuitenkin videon päätyminen MTVn voimasoittoon. Sittemmin video on löytänyt tiensä jopa New Yorkin modernin taiteen museon kokoelmiin.

Video ei ole enää saatavilla

”I can’t sleep ’cause my bed’s on fire /
Don’t touch me I’m a real live wire”

Talking Headsin vastaväreissä hehkuvan Talking Heads 77 -esikoisalbumin ensimmäinen single, Psycho Killer, lienee tanssittavin mahdollisen tappajan näkökulmasta tehty popkappale.

Kappale, jonka David Byrne, Tina Weymouth ja Chris Frantz kirjoittivat ennen Modern Loversin Jerry Harrisonin liittymistä bändiin, ei saavuttanut aikanaan mainittavaa listamenestystä (92. sija Billboard Hot 100 -listalla helmikuussa 1978), mutta myöhemmin se on soinut myöhemmin muun muassa Simpsoneissa ja Heroesissa.

Lisäksi kappaleen kertosäkeen kysymystä ”Psycho killer, q’est-ce que c’est”, lainataan HBO:n tv-sarjassa Flight of the Concords sekä Commodore 64 -pelissä Ghetto Blaster.

Jonathan Demmen vuonna 1984 ohjaama Talking Heads -konserttielokuva Stop Making Sense alkaa hienolla mies, kitara ja boombox -versiolla Psycho Killeristä.

Monien muiden mahtavien artistien lisäksi Barenaked Ladies, Pete Doherty, Velvet Revolver, Phish, Terrorvision sekä Italian X Factor -voittaja Marco Mengoni ovat katsoneet velvollisuudekseen tulkita paineen alla luhistuvan mielipuolen tuntoja.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Iho kananlihalle! Massachusettslainen The Fools päätyi paikalliseen kulttisuosioon julkaistuaan singlenä kylmäävän parodiaversion Psycho Killeristä vuonna 1979.

Video ei ole enää saatavilla