Vielä hetken ruotsalainen talomafia: Axwell, Steve Angello ja Sebastian Ingrosso.

Kolme suosittua ruotsalais-DJ:tä pistivät hynttyyt yhteen vuonna 2008, neljä vuotta myöhemmin he keräävät stadionyleisöjä jäähyväiskiertueellaan. Miksi Swedish House Mafiasta tuli tanssimusiikin messiaita?

#1 Kokonaisuus > osiensa summa

Kolme kovaa tiskijukkaa pistää bileet pystyyn erikseenkin, mutta kun he asettuvat laitteiston taakse yhdessä, odotukset ovat kolme kertaa suuremmat. Kansa tulee normaaleille DJ-keikoille tanssimaan, Swedish House Mafian keikoille tullaan sekoamaan kuin herätysjuhlille. Steve Angello on hyvä DJ. Sebastian Ingrosso on hyvä DJ. Axwell on hyvä DJ. Yhdessä he ovat popmaailman supertähtiä, jotka saavat kaiken muun hyvän lisäksi kansan takuulla tanssimaan.

#2 Pilvenpiirtäjien tasolla liitelevä itsetunto

Rolling Stone -lehden haastattelussa Ingrosso rinnasti Swedish House Mafian lopettamisen The Beatlesin hajoamiseen. Kuulenko röhönaurua? Ylilyönti toki, mutta samalla virkistävä muistutus siitä, että bändi on todellakin saanut aikaiseksi jotain suurta. He ovat täyttäneet Madison Square Gardenin ja Milton Keynesin, myyneet miljoonia levyjä sekä nostaneet yhdessä David Guettan kanssa mannereurooppalaisen tanssimusiikin taas USA:n Hot 100 -listan kärkipäähän. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä nykyinen nuoriso hoilaa tippa linssissä sekä Hey Judea että Don’t You Worry Childia.

Video ei ole enää saatavilla

#3 Äärimmäinen kaupallisuus…

Clash Music kirjoitti Until One -albumin (2010) arviossaan: “Levy kuulostaa siltä kuin he olisivat viettäneet kaksi vuotta huonoissa kaupallisuuden raiskaamissa bilepaikoissa, joissa glowstickit eivät koskaan kuole, tanssilattiat pyörivät ja polttariseurueet saavat alennusta”. Sekö muka on huono asia? Kateellisten vikinää. Ruotsalaiskolmikko tanssahtelee ja nussii himokkaita bändäreitä matkalla pankkiin. Tanssimusan pitää tanssittaa ja mielellään myös viihdyttää.

#4 …lyö kättä popin trendien kanssa

Moni viime vuosien isoista pophiteistä on mahtipontisuuden hiivalla kohottunutta pullaa, joka on helppo remiksata täyttämään tanssilattioita: Gotyen Somebody That I Used to Know, Coldplayn Every Teardrop Is a Waterfall sekä Paradise, Usherin Euphoria ja The Temper Trapin Sweet Disposition. Kuunnelkaa lisäksi vaikka ryhmän oma Save the World -hitti. Yleinen popilmasto nyt vain sattuu olemaan otollista maaperää Swedish House Mafian musiikille.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Rock on kuollut – toistaiseksi

Viime vuoden kovimmat bileet ja eräät kiinnostavimmista festareista on järjestetty tanssimusiikin varjolla: Weekend Festival toi Suomeen Skrillexin, Ingrosson ja Guettan, Summer Sound puolestaan Aviciin ja Axwellin. Musen uudella albumilla kuullaan dubstepiä. Samaan aikaan rockalbumilistoja hallitsevat, herranjumala, The Black Keys ja Mumford and Sons! Lisäksi yhtenäisen bändin käsite on tietokoneiden vallattua alaa musiikissa hiljalleen hämärtynyt. Kolme DJ:tä on nyt bändi siinä missä perinteinen rockyhtyekin. Joten on vain luonnollista, että vuoden suurimmat lopettajaotsikot revitään DJ-kollektiivin jäähyväisistä.

Video ei ole enää saatavilla

Swedish House Mafian One Last Tour -jäähyväiskiertue Helsingin Areenalla torstaina 20. joulukuuta. Liput alkaen 80,50 euroa.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 173 Glen Campbell – A Better Place

A Better Place kertoo menneisyyden aaveista, katumuksesta, pelastuksesta ja tuonpuoleisesta. Campbellin ylvään massiivisesti lipuvia klassikkoja muistuttavasta kappaleesta tulee entistä koskettavampi, kun tietää, kuinka läheltä sen teksti liippaa Alzheimerin tautiin sairastuneen kantrilegendan elämää. Tämä mies on elänyt ja rakastanut. Joskus sillä on hintansa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 172 Purity Ring – Ungirthed

Go, Canada, go! Corin Roddick työsti ny-ny-nykivät syntsahoppaavat pohjat Montrealissa. Megan James lauloi heleän viettelevästi Halifaxissa. Yhdessä he tekivät kaunista musiikkia, joka viipyy lautasella kymmentä sekuntia vaille kolme minuuttia ja mielessä pidempään. Unipoppia? Kyllä kai, mutta kavala rytmitys ja nasakat melodiakoukut pitävät silmät ymmyrkäisinä. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 171 Jane’s Addiction – End to the Lies

Muhevan dubahtavasti bassoriffillä starttaava kipale on kierossa yksinkertaisuudessaan perin kiehtova. Sen säväyttävä säe on niin mainio, että biisin nimeä hokeva kertsi jopa latistaa kappaleen tunnelmaa. Kuitenkin erinomaisella bassosoinnutuksella ja sitä oivasti tukevalla kitaraleijutuksella levitoiva kappale on tunnelmaltaan riemastuttava. Sanomakin on naseva. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 170 Swedish House Mafia – Save the World

Upea melankolinen biisi vahvoilla melodioilla, joka toimisi millä tahansa tyylillä tuotettuna, ja koira-aiheinen video. Mitä muuta voisi toivoa? Tietenkään ei ole haitaksi, että tuotanto on Swedish House Mafian tyyliin ihastuttavan modernisti säkenöivä yhdistelmä ajatonta kone-estetiikkaa ja vuotta 2011. Käpälät ilmassa viimeistään huikean loppunostatuksen voimin! (Tommi Forsström)

Video ei ole enää saatavilla

# 169 Magazine – The Burden of a Song

Postpunk ei ole kuollut – itse asiassa se tuoksuu vallan tuoreelta. Lajityypin jättiläinen ainakin kykeni pudistelemaan neljännesvuosisadan tomut tamineistaan ryhtymättä dubstepiin. Magazine rakentuu yhä funkbetonisesta sokkelista, piikikkäästä kitaroinnista ja tivoliuruista. Katolla keikkuu Howard Devoto, tuo lyyrikkojen lyyrikko ja pirullinen seremoniamestari. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 168 DJ Kridlokk – Lainaan enkä palauta

Suomiräpin monista mytologioista Kridlokkin, Stöön, Herkon, Supertuottaja Koksu K:n ja muiden ympärillä pyörivä on kokonaisuutena paras. Tarinoiden ja musiikin yhdistelmä on aivan omaa luokkaansa. Tämä todella carpentermaisen pahaenteiseltä kuulostava kappale käsittelee lähinnä bissen, karkin ja sipsien pöllimistä. Se tuntuu tätä kuunnellessa älyttömän tärkeältä. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 167 Katy B – Movement

Brittien klubimusiikin rehevästä perinnöstä ammentavan Katy B:n esikoisalbumi lukeutui vuoden tyylipuhtaimpiin suorituksiin. Movement on vain yksi hieno biisi albumilla, joka on niin täynnä hienoja biisejä, että siltä on vaikea valita yhtä ylitse muiden. Musiikkia voi suositella kaikille, joilla on ikävä sellaista fiksua tanssimusaa, josta Roisin Murphy tunnetaan. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 166 Active Child – Hanging On

Losangelesilainen Pat Grossi kumosi kaikki todennäköisyyden lait ja sai new agen kuulostamaan hyvältä idealta. Tapa, jolla 28-vuotias poikakuorolainen yhdistelee elektroa ja modernia kuoromusiikkia, teki vaikutuksen erityisesti kappaleella Hanging On, jonka kultapisaroina kimaltelevat harpunhelähdykset raottavat verhoa maailmaan, jota hallitsee Enya – ikuisesti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

# 165 Grouper – Come Softly

Vuoden kaunein juuri ja juuri olemassa ja hereillä oleva popkappale muuttaa minkä tahansa mielialan melankoliaksi, jonka ei toivoisi loppuvan. Hälyutuun ja monofoniaan aina tiukasti verhoutunut Grouper (Liz Harris) ei ole koskaan ennen ollut näin intiimi ja altis. Jos Laura Palmerin ruumista ei olisi koskaan löydetty, Come Softly olisi ollut Twin Peaksin tunnari. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 164 Patrick Wolf – Together

Riikinkukko-Wolf ampui yhdellä laukauksella napakympin tauluun, jonka pienemmille pisteille Hurts sarjatulitti kymmenen kertaa pitkin esikoisalbumiaan. Diskojousilla ja oopperalaululla kuorrutettu Together on menevä, raikas ja viileä pophitti sortumatta lainkaan teennäiseen muovisuuteen. Together suorastaan huokuu lämpöä. Yksin olet hyvä, yhdessä olemme parempia. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 163 Dirty Beaches – Lone Runner

Alex Zhang Hungtain Dirty Beaches oli vuoden yllättäjä. Mies, kitara ja looppipedaali saavat aikaan rujoa jälkeä, ja Hungtain projektia on väsymykseen asti kuvailtu lähtökohdiltaan elokuvamaiseksi. Välillä käytetyt tyylikeinot ovatkin pahinta b-leffakrääsää, mutta meno on niin intensiivistä, että Badlands-levy ja Lone Runner -single eivät jää pölyttymään hyllyssä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 162 The Black Lips – Time

Black Lipsin garage-ronteilta oli oikea neronleimaus palkata Arabia Mountain -levynsä tuottajaksi retrosoundeihin erikoistunut kultasormi Mark Ronson. Hienon albumin loppupuoliskolle piilotetun Timen leppoisasti rullaava folkrock tuo lempeän, mutta sähköisen tuulahduksen 1960-luvun puolivälin Amerikan länsirannikolta. Tästä ei enää retrorokkailu paremmaksi tule. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.