Vain yksi heistä voi olla Suvi Koivu.

Urbaania romantiikkaa Ultramariinin puutteessa kituville.

Kaupunki ei ole Suomessa rockmusiikinkaan luonnollinen koti. Arvostetuimmat artistimme ovat yleensä ammentaneet joko maaseudulta, sisäavaruudesta tai myyttis-traditionaalisesta maisemasta. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että suurin osa suomalaisistakin rockmusiikin kuuntelijoista asuu kuitenkin jonkinlaisissa kaupungeissa. Tietysti ne ovat pieniä kaupunkeja, mutta kyllä niissä voi käydä kahviloissa, kirjastoissa ja yksiöjatkoilla, tavata uusia ihmisiä ja jättää vanhoja.

Ehkä siksi Suvi Koivun debyyttialbumiin on niin helppo ihastua. Se tuntuu todelliselta ja raikkaalta ja saa muistamaan, miksi sitä itsekin haluaa asua kaupungissa. Ehkä se vähän romantisoi kaupungissa asuvan nuorehkon ihmisen elämää, mutta kyllä kaikkea saa ja pitää romantisoida, se on mielekkään olemassaolon ehto.

Suvi Koivu on kuulemma virallisesti yhtye, mutta sooloartistiksi hänet tietysti mieltää – siltikin, vaikka biisinteossa on ollut tasaveroisena aisaparina Ultramariinin kitarahommista tuttu (ja Nuorgamin kirjoittajakunnassa vaikuttava) ja tälläkin levyllä musisoiva Ville Aalto. Suvi itse taas on Ultramariini-vokalisti Matti Johanneksen pikkusisko. Tuohon harvakseltaan levyttävään hämeenlinnalaiseen kulttibändiin Matkalla uuteen kaupunkiin ensimmäisenä rinnastuu. Myös Ultramariini on suomalaisittain urbaani yhtye, ja tyylilaji, maalailevan romanttinen kitarapop, on periaatteessa sama. Suvi Koivun musiikissa ja teksteissä on ehkä aavistuksen maanläheisempi, konkreettisempi viba. Hänen herkkä, hieman unelmoiva laulutulkintansa riittää tekemään levystä ennen kaikkea itsensä kuuloisen, mutta kyllä sitä silti voi suositella nimenomaan Ultramariinin faneille.

On varmaan ihmisestä kiinni, kuulostaako Matkalla uuteen kaupunkiin puhtaasti ihanalta vai hieman pikkunätiltä. Itse kallistun 90-prosenttisesti ensin mainitulle kannalle. Levyn kymmenen kappaletta eivät pidä meteliä itsestään, vaan soljuvat ihailtavan pakottomasti ja hyväilevät sisintä tarkkaan annostellulla kaiholla. Aallon kitarat häikäisevät kristallinkirkkaudellaan, rytmisektio luo syvyysvaikutelmaa lievillä postpunk-sävyillä. Hienovaraisen dramaattinen Kun lähdin pois kuulostaa jopa Faithin aikaiselta The Curelta. Se nousee yhdeksi kohokohdaksi levyllä, joka on kyllä erittäin tasalaatuinen. Välillä popataan rivakammin, välillä hidastetaan balladitempoon, ja molemmat vaihteet taittuvat yhtyeeltä leikiten.

Myös tekstejä on tullut niin Koivulta kuin Aalloltakin, mutta tuntuu turhalta väijyä kansiteksteistä, mikä on kummankin. Ne nivoutuvat yhteen jonkinlaiseksi väljäksi konseptialbumiksi elämästä siinä kahdenkymmenenviiden kieppeillä, kun moni kokee ensimmäiset suuret elämänmuutokset sitten kotoa pois muuttamisen. On aika lopettaa aikuisiän ensimmäiset parisuhteet, joihin ei kuitenkaan halua juuttua loppuiäkseen. Voi vähän vielä sekoilla, mutta toisaalta siitä seuraa jo enemmän ahdistusta kuin täysi-ikäistymisen aikoihin. Ihmiset asuvat vielä sotkuisissa kämpissä, joissa juodaan punaviiniä aamuun asti.

Kertoja on niin konkreettisesti kuin metaforisestikin matkalla uuteen kaupunkiin. Tai kai hän on jo saapunut sinne ja totuttelee nyt uusiin kadunkulmiin, kuppiloihin, kulkijoihin ja tunnetiloihin.

Tällaisiin aiheisiin voi suhtautua alleviivaavan dramaattisesti tai sitten banalisoiden, mutta Suvi Koivu on valinnut keskitien. Draama ja isot asiat ovat rivien ja nuottien välissä. Draaman aistii, sitä ei välttämättä kuule. Lähestymistapa tekee levystä helppoa ja moneen tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Ehkä parhaiten se sopii lauantain aamuteen juomisen tai sunnuntain lievän, morkkiksettoman kankkusen taustalle. Aika monet hienot levyt sopivat juuri näihin fiiliksiin, mutta suomalaisia sellaisia ei koskaan ole liikaa. Nyt on taas yksi enemmän.

Levyihin ihastutaan kai samoista syistä kuin ihmisiinkin. Määrittelemättömistä syistä. Siksi, että ne vain tuntuvat oikeilta ja puutteiden etsiminen väärältä. Koska ne osuvat kohdalle juuri silloin, kun on tietämättään kaivannut jotain sellaista.

83 Hurmaava, viimeisen päälle toteutettu, aidolta ja eletyltä tuntuva debyytti. Ei elämää suurempi, vaan juuri oikean kokoinen.

Video ei ole enää saatavilla

Suvi Koivu – Kaupunki on julma paikka

Suvi Koivun ääntä on kuultu tähän mennessä lähinnä hänen veljensä Matti Johanneksen sekä Janne Laurilan sooloalbumeilla. Koivun ensimmäinen single ennakoi keväällä ilmestyvää esikoisalbumia, jonka kappaleet ovat Suvin itsensä ja Ultramariinin (ja Nuorgamin!) Ville Aallon käsialaa.

Video ei ole enää saatavilla

Joose Keskitalo & Kolmas maailmanpalo – Kärpäset

Kärpäset on lohkaisu Joose Keskitalon kuudennelta albumilta, jonka jälkeen yhteistyö Kolmas maailmanpalo -taustayhtyeen kanssa päättyy. Videon on ohjannut Lauri Ainala. Albumi Vyötä kupeesi ja tule! ilmestyy 15. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Polica – Lay Your Cards Out

Vain viisi kuukautta sitten ensimmäisen keikkansa tehnyt Polica tulee Minneapolisista ja kuuluu kevään mielenkiintoisimpiin indietulokkaisiin. Lay Your Cards Out -kappaleella vierailee Bon Iverin Mike Noyce. Videon ovat ohjanneet Chris Hadland, JoLynn Garnes ja Hannah Fidell. Albumi Give You the Ghost ilmestyy 14. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Perfume Genius – Hood

Seattlelainen indietrubaduuri Mike Hadreas on saanut valmiiksi Learning-esikoisalbumilleen (2010) odotetun seuraajan, jonka ovat tuottaneet John Goodmanson (Blonde Redhead, Death Cab for Cutie) ja säveltäjä Andrew Morgan. Miehenmakuisen videon on ohjannut Winston H. Case. Albumi Put Your Back N 2 It ilmestyy 21. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

bob hund – Harduingetmankandansatill?

Ruotsalainen indieveteraani lähestyy kappaleella, jonka nimi saa jokaisen itseään kunnioittavan dj:n ihon kuoriutumaan palkeenkielille. Videon on ohjannut Henry Moore Selder. Albumi Låter som miljarder ilmestyy 14. helmikuuta.

Video ei ole enää saatavilla