Beady Eye / Sony

48 Ei tarvitse kuin kuunnella Supersonic, Some Might Say, Rockin’ Chair tai joku muu Oasiksen kultakauden klassikoista palauttaakseen mieleen, kuinka pistämätön rocklaulaja Liam Gallagher parhaimmillaan oli. Beady Eyen kakkosalbumin heikoimpia kappaleita (Don’t Brother Me, Iz Rite) kuunnellessa on vaikea uskoa, että tuo nuhainen ja alavireinen määkinä on peräisin samasta kultakurkusta. Be on heikko esitys ihan kelvolliselta rockyhtyeeltä. Sen yhdestätoista kappaleesta vain kaksi nousee positiivisella tavalla esiin: maltillisesti jännitettään kasvattava Soul Love on onnistunein bändin The Soundtrack of Our Lives -pastisseista, jylhästi jyräävän Flick of the Fingerin Stax-tunnelmat puolestaan riittävät perustelemaan Dave Sitekin (TV on the Radio) pestaamisen albumin tuottajaksi. Kokonaisuutena levy jättää tympeän jälkimaun: ilmeisesti rocklevyjä on tehtävä, koska rocklevyjä on tehtävä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Italians Do It Better: After Dark 2

Italians Do It Better

82 Enemmän tuottaja Johnny Jewellin pseudonyymeiltä kuin oikeilta artisteilta vaikuttavat Italians Do It Better -nimet kokoontuvat levymerkin toisella portfoliolla. Olisi aliarvioivaa sanoa, että sarjan ensimmäinen osa olisi vuonna 2007 vanginnut ajan hengen, kun se sen sijaan ennusti parin vuoden jälkeen kaikkialla kuuluvan muotokielen, joka syntetisaattoripopin oli omaksuttava säilyäkseen relevanttina genrenä. Sen jälkeen vähän on muuttunut. After Dark 2 kuulostaa yhä nimensä mukaisesti läpeensä yölliseltä, enemmän korvakuulokkeista pimeässä kuin klubilla kuunneltavalta nostalgiselta diskomusiikilta. Se helisee kristallikruununa tyhjissä huoneissa. Se on täydellinen, koskemattomana eltaantuva sarja kallista kosmetiikkaa pukeutumispöydälle aseteltuna. Jos vertailut Kraftwerkin postuumisti tuottamiin Nicon eurodiskosinkkuihin, Kate Bushin holviin jääneisiin extended mixeihin ja Jaggerin Lennonin sijaan pokanneeseen Yoko Onoon (Miss Youn taustoja tulkitsemassa, anyone?) tuntuvat kyllästyttäviltä, todettakoon vain, että After Darkin kakkososan avainsana ei ole uutuudenviehätys, vaan päinvastoin laatu ja sen täydellinen korruptio. Se on musiikkia, joka voi tuhoutua vain paremmaksi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Frankie & the Heartstrings – The Days Run Away

Wichita

39 Esikoislevyllään varsin sympaattisen kuvan itsestään antaneen Frankie & the Heartstringsin voi kakkosalbuminsa myötä arkistoida menetettyjen brittipoplupausten liitoksistaan tursuavaan kansioon. Se, mikä Hungerilla (2011) kuulosti oppipoikatason Orange Juicelta ja The Clashilta, on The Days Run Awaylla taantunut kolmosdivarin Razorlightiksi. Frankie & the Heartstringsin tapa veivata new waveaan on piinallisen ponteva, mutta vielä syvempiä otsaryppyjä sunderlandilaisyhtye aiheuttaa yrittäessään olla herkkä (Light That Breaks), eeppinen (Scratches) tai – Luoja paratkoon – The Velvet Underground (Losing a Friend). Terävä-ääninen laulaja Frankie Francis ähkii edelleen kuin ABC:n Martin Fry – mutta kuulostaa kyllä huomattavasti enemmän Ronnie Starrin ja The Expectedin Janne Äyräväiseltä! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Isimasa – Pitäs, pitäs

V.R. Label

73 Turkulaisräppäri Isimasaa kuunnellessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi kahteen seikkaan. Ensiksikin on pakko kelailla, miksi ihmeessä hän on valinnut artistinimen, joka eroaa vain kahdella kirjaimella Asan käyttämästä Asamasa-pseudonyymistä? Toiseksi joutuu kummastelemaan, kuinka paljon Isimasan ääni muistuttaa kotikaupungissaan vaikuttavan Ritarikunnan Lempi-Joen ulosantia. Kun näistä sinänsä merkityksettömistä seikoista pääsee yli, huomaa stereoissa pyörivän miellyttävän kotikutoista hiphopia, joka tunnelmaltaan ja soundimaailmaltaan vie aikamatkalle vuosituhannen vaihteeseen. Isimasan debyytiltä huokuu samankaltaista maanläheistä asennetta kuin viime syksynä ilmestyneeltä, valitettavan vähälle huomiolle jääneeltä Haamun Aikaa kalliimpi -levyltä. Isimasan vahvuus on hänen kykynsä kertoa tarinoita. Kappaleet eivät ole vain kokoelmia nasevia rivejä, vaan ajatuksella kirjoitettuja kokonaisuuksia. Keskel tauluu -päätösraidan vastenmielinen väkivaltafantasia jättää kuitenkin mahdollisesta ironisesta otteestaan huolimatta ikävän jälkimaun. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen tulli – Kolme kevättä

Rocket Records

68 Viime vuonna ilmestyneellä debyyttialbumillaan Suomen tulli astui, jos ei nyt valokeilaan, niin ainakin pois kellarin pimeydestä. Yhtyeen kevyehkö ja melodiaideoita pursuava progressiivinen rock antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kiinnostua ja yllättyä. Debyyttinsä myötä Suomen tulli vaikutti virkistävältä lisältä kotimaisen rockin kirjoon, vaikka albumi menikin suurelta yleisöltä varmasti täysin ohi. Kakkosalbumin kohdalla ei siis voida puhua täydellisestä yllättäjästä, vaikka sitä Suomen tulli monille vielä on. Debyyttiin verrattuna Kolme kevättä vaikuttaa hieman varmemmalta kokonaisuudelta, mikä ei toisaalta tee siitä debyyttiä parempaa. Ensimmäisen levyn hienoinen hajanaisuus ja poukkoilu tunnelmasta toiseen antoi albumin tähtihetkille selvemmän mahdollisuuden loistaa ja erottua, koukuttaa kuuntelijaa. Kolme kevättä poukkoilee nyt ikään kuin raskaammalla jalalla, suunnitelmallisemmin ja omaan korvaani aavistuksen yllätyksettömämmin. Silti kappaleet Kevät, Lisa ja Yhden täydenkuun aikaan pitävät huolen siitä, että Suomen tullia on syytä seurata jatkossakin. Littipeukku myös tuotantopuolelle, sillä albumi soi miellyttävästi. (Tuomo Yrttiaho)

Surfer Blood – Pythons

Sire

61 En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta sanottava se silti on: Pythons on albumi, jollaisia indieyhtyeillä on tapana tehdä, kun ne onnistuneen esikoislevyn jälkeen kiinnitetään isolle levy-yhtiölle. Pythons on kuin virtaviivainen, tehokas ja siistitty versio floridalaisyhtyeen Astro Coast -debyytistä (2010). Samalla se on sitä huomattavasti tylsempi ja verettömämpi. Gil Norton (Pixies, Throwing Muses – mutta myös Sum41, Feeder, You Me At Six, etc.) on loihtinut levylle tuhdin power pop / alternative rock -soundin, josta ihminen jaksaa nauttia juuri niin monen kappaleen verran kuin ihminen syö kakistelematta lihaisia Kabanossi-makkaroita yhteen pötköön. Kyllä, avausbiisi Demon Dance on letkeä ja aika ihana, kyllä, kertosäkeet irtoavat Surfer Bloodilta kuin tappi veneen pohjasta ja kyllä, Brian Wilsoninsa opiskellut John Paul Pitts erottaa duurin molliseiskasta. Mutta lähinnä Pythons saa ikävöimään kahden ensimmäisen levyn aikaista Weezeriä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

!K7

72 Daniel Brandt, Jan Brauer ja Paul Frick ovat kolme vakavan musiikin opiskelijaa, joiden ensemblen perusajatus on kieltämättä kiinnostava: yhdistää teknon rytmit ja dynamiikka jazzista ja klassisesta tuttuun instrumentaatioon ja estetiikkaan. Alkuviehätyksen karistua Mr. Machine paljastuu kuitenkin konseptiltaan hieman liian nokkelaksi ja sisällöltään hieman liian köyhäksi, jotta siihen pystyisi toden teolla rakastumaan. Samanlaisista aineksista musiikkinsa rakentavien Hauschkan ja Penguin Café Orchestran musiikissa on sydäntä, joka tämän saksalaistrion musiikista puuttuu. Taustamusiikkina asiansa ajavan levyn parhaiksi kappaleiksi kohoavat Kraftwerkia ja jazzia yhdistävä Bop, dubstep-artisti Emikan tympeästä hönkimisestä huolimatta tunnelmallinen Pretend ja Lalo Schifrinin soundtrackien hengessä puhkuva Mi Corazon. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Decemberists – Long Live the King

Capitol

50 Portlandilainen indie-folk-retkue The Decemberists julkaisi tammikuussa Yhdysvaltojen listaykköseksikin kivunneen kuudennen albuminsa The King Is Deadin. Levyllään yhtye siirtyi progemmasta ilmapiiristä akustiseen americanaan lietsoen suosiotaan entisestään. Samuli Knuuti teilasi kuitenkin Rumbassa albumin yhdellä tähdellä ja julisti ”sodan huonoa americanaa vastaan”. Tuoreella ep:llään Long Live the Kingillä yhtye jatkaa edellisen julkaisunsa kanssa samalla linjalla, ja sen kuultuani myös minä olen miltei valmis rintamalle. Vaikka EP on sielukas ja viihdyttävä, siinä on jotakin niin auttamattoman keskinkertaista, keskilinjaista ja keski-ikäistä, että sen kuunteleminen uuvuttaa. Kappaleissa on sielua ja tunnelmaa, mutta ei mitään, mikä yllättäisi alkuvuodesta kokopitkän albumin kuullutta. Ainoa ero on että Long Live the King kuulostaa hieman laiskemmalta ja synkemmältä. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

The Field – Looping State of Mind

Kompakt

83 Tukholmalainen Axel Willner on todistanut kahdella ensimmäisellä albumillaan, From Here We Go Sublimella (2007) ja Yesterday and Todaylla (2009), olevansa yksi 2000-luvun kiistatta tärkeimmistä ja tunnistettavimmista elektronisen musiikin artisteista. Willner rakentaa kappaleensa muutaman sekunnin mittaisista ja taatusti tunnistamattomista sampleista (jotka voivat olla vaikka Lionel Richietä), joita hän toistaa kevyesti sykkivän housebiitin yllä usein kymmenenkin minuutin ajan. The Field on nimensä mukaista musiikkia; avaraa, laajaa, loputonta. Kolmannella albumillaan Willner tarjoaa enemmän samaa, pienin viilauksin. Erona entiseen on lähinnä se, että kappaleiden hännissä kuullaan tällä kertaa aiempaa enemmän oikeita instrumentteja; Is This Poweria maustaa kaikuisa kitara, Looping State of Mindia kimalteleva syntikkamelodia ja It’s Up Thereä napakka basso. Edellä mainitut kolme kappaletta ovat silkkaa timanttia, mutta muuten Looping State of Mind on – The Fieldin kohtuuttomalla mittapuulla – lievä pettymys. Etenkin levyn päättävät Then It’s White (pianochillailu) ja Sweet Slow Baby (kompuroivasti etenevä valkoinen kohina) tuntuvat täyteraidoilta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Hannibal & Joku Roti Mafia – Viimiseen hengenvetoon

Monsp

78 Mainion Tulenkantajat-yhtyeen hajoamisen jälkeen Hannibal Stark on levyttänyt lähinnä biittipohjaista peruskamaa – viihdyttävää, mutta ei mitenkään unohtumatonta. Viimeisellä Joku Roti Mafia -nimellä julkaistavalla albumilla horisontti on taas laajempi. Mukana on runsaslukuinen joukko taitavia muusikoita: etenkin Tulenkantajissakin vaikuttaneen Janne Hastin koskettimet ja Sami Sippolan liekehtivät fonisoolot terästävät tuottaja Ilari Aution rakentamaa tiukkaa funk-groovea. Hannibal itse kuulostaa suurimman osan aikaa kiitettävän vittuuntuneelta maan ja maailman nykytilaan, mutta myös valmiilta muuttamaan sitä. Poliittista räppiä ja Tankit on tulossa ovat suomihiphopin taistelulaulujen kärkeä. Kaikki läpät eivät ole kovin omaperäisiä, mutta kompakti, alle 40-minuuttinen levy nostattaa peukun jo ihan silkan svenginsä voimalla. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

R. Kelly – The World’s Greatest

Sony

77 Jos selviät traumoitta The World’s Greatest -tuplakokoelman aloittavasta slovarinelikosta The World’s Greatest, I Believe I Can Fly, If I Could Turn Back the Hands of Time ja I Wish, olet joko R. Kelly -diggari – eli hieno ihminen – tai nautit itsesi kiduttamisesta. Tässä vaiheessa siirappi on valunut kaapista pitkälle keittiön lattialle. Seuraavaksi harrastetaan intiimiä kanssakäymistä joko yksin, kaksin tai ryhmässä. Satisfaction guaranteed. Albumi on koottu harvinaisesti siten, että ensin tulevat hitaat ja myöhemmin jorataan. Upeita biisejä piisaa pitkälti toista tuntia mainitusta nelikosta Your Body’s Callingin, You Remind Me of Somethingin ja Ignition Remixin kautta Bump n’ Grindiin. Fantastinen When a Woman’s Fed Up kiteyttää yhä kolmentoista vuodenkin jälkeen, mistä r&b:ssä on kyse: intohimosta, vokaaliakrobatiasta ja upeista melodioista. Sonyn yllättäen julkaisemalta koosteelta puuttuu useita merkkipaaluja, muun muassa kaikki TP-3 Reloadedin (2005) ja Double Upin (2007) hitit, mutta Kels-perusteoksena tämä vetää vertoja vuonna 2003 ilmestyneelle The R in R&B Vol. 1:lle, jonka jatko-osaa ei ole vielä näkynyt. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Lil B – I’m Gay

Amalgam Digital

75 Lil B on viimeistä piirtoa myöten Web 2.0 -ajan rapin henkilöitymä. Sosiaalisen median suurkäyttäjä on julkaissut netissä käytännössä kaiken, mitä on koskaan tuottanut – mikä tarkoittaa noin 3 000 kappaletta ja freestylea. Twitterissä, Facebookissa ja keikoillaan hän on herkeämättä itse yhteydessä faniensa kanssa, minkä ansiosta Lil B:llä on heihin yhteisöllis-henkilökohtainen suhde, jollaista ei olisi voitu kuvitella edes kymmenen sitten. Bay Arean räppärillä on myös ärsyttäjän maine: hän on ateisti, joka julkaisi kappaleen I’m God etupäässä närkästyttääkseen rap-puristeja. Sama tuntuu pätevän myös tällä kertaa; vaikka Lil B julistautuu levyn nimessä homoksi, hän ei kuitenkaan ole sitä. Itse asiassa albumilla ei juuri sivuta koko aihepiiriä, mikä tuntuu pettymykseltä. Eikö vieläkään, 30 vuoden ja lukemattomien homofobisten kappaleiden jälkeen? No ei. Mutta on tämä päänavaus, joka kertoo asenteiden muutoksesta uuden sukupolven myötä. Lil B:n viesti on positiivinen; antaa kaikkien kukkien kukkia vaan, ja tärkeintä on olla mieleltään vapaa ja ”gay” – sanan perinteisessä merkityksessä (”iloinen”). Musiikillisesti liikutaan samalla alueella kuin muut post-reppuselkärapartistit, kuten Kid Cudi, Theophilus London ja tietysti Lupe Fiasco. Se tarkoittaa varsin isoa, 1980-luvun poptuotantoa muistuttavaa soundia ja sampleja Goo Goo Dollsista 90-luvun alun New Jack Swingiin. I’m Gay saattaa ohittaa tilaisuuden ottaa vielä rohkeammin kantaa, mutta musiikillisesti avomielinen albumi lunastaa paikkansa; se on parasta Lil B:tä tähän mennessä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

M83 – Hurry Up, We’re Dreaming

Mute

77

M83-nimellä musisoiva Anthony Gonzalez on mies, joka listaa aivan varmasti Facebookinsa interests  ja activities -kohtiin megalomanian. Ensimmäiseksi esimerkiksi käy nimeään myöten unihalvausmainen Before the Dawn Heals Us (2005). Sitä seurannut, vuoden 2008 Saturdays = Youth vei suuruden entistä pidemmälle. Levy oli täynnä lucid-unista ja pastellisävyistä teiniangstia, jonka täytyi ommella muutama multiplex-teatterillinen valkokankaita yhteen saadakseen laajakangaspopilleen riittävät puitteet. Nyt Gonzalez tähtää superlatiiviin. Tuplavinyylin, mutta vain yhden täyteen ahdetun cd:n mittainen Hurry Up, We’re Dreaming on kuin valtava kanuuna, joka ampuu sateenkaaren väreissä loistavaa laseria loputtomiin jatkuvan ilotulituksen lävitse. Harmi on, että audiotykin toiminta yskähtelee hieman, ja levylle on päätynyt nippu turhia ja räiskettä rauhoittavia välikebiisejä, jotka eivät tue Gonzalezin levylle antamaa eeppisyyslupausta. Sen täyttämiseksi hänen olisi suonut joko typistävän aiempaa tanssittavamman avaruusseikkailunsa tunnin mittaiseksi tai venyttävän täytebiisit kokonaisiksi. Biisintekotaidoista tämä ei olisi jäänyt varmasti kiinni, minkä todistavat jo molempien levypuoliskojen molemmat aivopuoliskot kiertoradalle jysäyttävät avauskolmikot. Kaksituntinen suurteos olisi varmasti räjäyttänyt galaksit. Nyt ne vain kipinöivät ja leimahtelevat hetkittäin liekkeihin. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Owen – Ghost Town

Polyvinyl

68 Chicagolainen Mike Kinsella on ehtinyt olla mukana soittamassa muun muassa Owlsissa ja Alohassa, mutta pelkät bändiprojektit eivät näytä riittävän miehelle. Hän on nimittäin tehtaillut Owen-nimen alla jo lukuisia sooloalbumeita, jotka kaikki sisältävät akustista rakkaustunnelmointia muutamilla jousiosioilla terästettyinä. Kun tarkastellaan musiikkityylin lisäksi vielä herran uusimman levyn Ghost Townin pastellisävyistä suloista kansipiirrosta, Damien Rice -viboilta on vaikea välttyä. Owen ei onneksi marise sydänsuruistaan aivan yhtä suurella ulinalla kuin Rice, joten Brian Deckin (Iron & Wine) tuottama Ghost Town on miellyttävää kuunneltavaa. Vaihtelua tai tasoja kokonaisuudesta on silti turha etsiä, joten levyn nokkeluus ja kiinnostavuus piileekin piikikkäissä ja välinpitämättömän toteavissa lyriikoissa. (Verna Vuoripuro)

Video ei ole enää saatavilla

She & Him – A Very She & Him Christmas

Domino

40 ”Ei vielä ole joulu”, parkaisi kaupan kassa, kun ostin levyllisen joulusuklaata lokakuun puolivälissä. Ei olekaan, mutta kova työ vaatii järeät aseet. Ilman joulusuklaan kaltaista stimulanttia en todennäköisesti pystyisi kuuntelemaan tätäkään kiekkoa alkua pidemmälle. Mikä siinä onkin, että sinällään kauniit ja muistorikkaat sävelmät vääristyvät aina joululevyille päätyessään? Minkä takia paraskaan artisti ei pysty välttämään sovinnaisuutta ja teennäisyyttä upotessaan joululaulujen pariin? Ja kun näin on, miksi joululevyjä, noita musiikkiteollisuuden rasvaisimpia tuotoksia, pitää silti julkaista? Kappale kappaleelta käy selväksi, etteivät edes Zooey Deschanelin ja M. Wardin kaltaiset läpeensä tyylitajuiset ja upeaääniset muusikot selviä yrityksestään kuivin jaloin. Kaksikko tulkitsee tuttuja ja tuntemattomia angloamerikkalaisia joululauluja aistikkaasti folkahtaen, mutta tunnelma jää kaikenlaista käyttöä ajatellen liian yksipuoliseksi. Vaikka albumi on todennäköisesti vuoden parhaita joululevyjä, taidan laittaa sen pakettiin ja pistää vahingon kiertämään. Tänäkin jouluna odotetuimman levyn tarjoilee Fazer. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Summer Camp – Welcome to Condale

Moshi Moshi

71 Hei, murut! Huh, onpa rankka olo bodypumpin jälkeen! Sattuu! Aah! Nestehukka on musta jotenkin ihana tunne. Voisin kuolla nestehukkaan (jättäkää mut yksin kuumaan autoon). Mutta en halunnut kuolla vielä, niin väsäsin sitten palautumista varten smoothien, jossa on pakastemansikoita, kiivejä, D-vitamiineja ja MDMA:ta. Hedelmät on niin raikkaita näin pimenevässä syksyssä! Klikkailin kans tylsyyksissäni Urban Outfittersiä ja sitten ajauduin tilaamaan aleista pari mekkoa, joita oon katellut viiimeiset pari kuukautta. Oli vaan pakko saada ne, s000 obsessed, heh. Sitten rohkaistuin ja värjäsin vihdoin mun hiukset latvoista violeteiksi. Ja onneks nyt on perjantai! On mahtava tunne, kun voi lähteä tänä iltana ulos näiden uusien hiusten kanssa. Aiotaan ottaa hipstamaticilla paljon kuvia. Se on ihanaa, kun ei ees tarvii maksaa erikseen filmistä ja kaikki näyttää silti sellaselta, söpösti kuluneelta ja psykedeeliseltä. Ihan ku oltais oltu dokaamassa 80-luvulla tai jotain. Näätte sitten, xoxo Summer camp (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Surfer Blood – Tarot Classics EP

Kanine

77 Mainion Astro Coast -esikoisalbumin viime vuonna julkaissut floridalaisyhtye palaa ep-levyllä, jonka neljästä kappaleesta kaksi ensimmäistä olisivat ensiluokkaisia singlejä. Ei sillä, että I’m Not Ready ja Miranda mitään ennen kuulematonta tarjoaisivat; molemmat yhdistävät The Shinsin sofistikoitunutta ja sliipattua popsoundia Wavvesin ja The Cribsin kaltaisten räväkämpien indierockryhmien suoraviivaiseen poljentoon. Nälkää herättelevän välipalan täydentävät Voyager Reprise, joka on niin perusbiisi kuin biisi vain voi olla, ja kuriositeetinomainen Drinking Problem, jolla Surfer Blood kokeilee soundipalettinsa laajentamista synteettisempään suuntaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Brian Wilson – In the Key of Disney

Walt Disney Records

19 Ajatus Brian Wilsonista esittämässä Disney-elokuvien säveliä tuntuu kornilta. Yhtälö on kuitenkin looginen; Disney ja Wilson asettuvat luontevasti samalle viihdekulttuurin jatkumolle, joka kuljettaa halki modernin amerikkalaisen unelman. Sekä Walt Disneyn että Wilsonin toive paremmasta maailmasta on katsaus konservatiiviseen, valkoiseen yhteiskuntaan, jossa paska kielletään kitsin uhallakin ja jossa perheet kokoontuvat pianon ääreen laulamaan lauluista suloisimpia. Jos jonkun on siis näihin lauluihin koskettava, olkoon se juuri Wilson. Kokonaisuus on kuitenkin onnettoman likilaskuinen. Wilson on muovannut Disney-elokuvien ikimuistoisista sävelistä laiskasti hölkkäävää viihderockia, joka tuo mieleen kaikki ne pikkujoulujuhlat, joihin en tahdo kuunaan osallistua. Ajoittaiset hienot stemmakerrokset ja muutamin paikoin pintaan nouseva leikkisyys herättävät mielenkiinnon, mutta pääasiassa levy tympii ja kyllästyttää. Veltossa riskittömyydessään floridalaiselta eläkerahastolta maistuva kiekko huipentaa kokonaisen kulttuurihegemonian tarinan. Onneksi seuraava sukupolvi on löytänyt itselleen uudet arvot ja ihanteet. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla