Beady Eye / Sony

48 Ei tarvitse kuin kuunnella Supersonic, Some Might Say, Rockin’ Chair tai joku muu Oasiksen kultakauden klassikoista palauttaakseen mieleen, kuinka pistämätön rocklaulaja Liam Gallagher parhaimmillaan oli. Beady Eyen kakkosalbumin heikoimpia kappaleita (Don’t Brother Me, Iz Rite) kuunnellessa on vaikea uskoa, että tuo nuhainen ja alavireinen määkinä on peräisin samasta kultakurkusta. Be on heikko esitys ihan kelvolliselta rockyhtyeeltä. Sen yhdestätoista kappaleesta vain kaksi nousee positiivisella tavalla esiin: maltillisesti jännitettään kasvattava Soul Love on onnistunein bändin The Soundtrack of Our Lives -pastisseista, jylhästi jyräävän Flick of the Fingerin Stax-tunnelmat puolestaan riittävät perustelemaan Dave Sitekin (TV on the Radio) pestaamisen albumin tuottajaksi. Kokonaisuutena levy jättää tympeän jälkimaun: ilmeisesti rocklevyjä on tehtävä, koska rocklevyjä on tehtävä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Eri esittäjiä – Italians Do It Better: After Dark 2

Italians Do It Better

82 Enemmän tuottaja Johnny Jewellin pseudonyymeiltä kuin oikeilta artisteilta vaikuttavat Italians Do It Better -nimet kokoontuvat levymerkin toisella portfoliolla. Olisi aliarvioivaa sanoa, että sarjan ensimmäinen osa olisi vuonna 2007 vanginnut ajan hengen, kun se sen sijaan ennusti parin vuoden jälkeen kaikkialla kuuluvan muotokielen, joka syntetisaattoripopin oli omaksuttava säilyäkseen relevanttina genrenä. Sen jälkeen vähän on muuttunut. After Dark 2 kuulostaa yhä nimensä mukaisesti läpeensä yölliseltä, enemmän korvakuulokkeista pimeässä kuin klubilla kuunneltavalta nostalgiselta diskomusiikilta. Se helisee kristallikruununa tyhjissä huoneissa. Se on täydellinen, koskemattomana eltaantuva sarja kallista kosmetiikkaa pukeutumispöydälle aseteltuna. Jos vertailut Kraftwerkin postuumisti tuottamiin Nicon eurodiskosinkkuihin, Kate Bushin holviin jääneisiin extended mixeihin ja Jaggerin Lennonin sijaan pokanneeseen Yoko Onoon (Miss Youn taustoja tulkitsemassa, anyone?) tuntuvat kyllästyttäviltä, todettakoon vain, että After Darkin kakkososan avainsana ei ole uutuudenviehätys, vaan päinvastoin laatu ja sen täydellinen korruptio. Se on musiikkia, joka voi tuhoutua vain paremmaksi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Frankie & the Heartstrings – The Days Run Away

Wichita

39 Esikoislevyllään varsin sympaattisen kuvan itsestään antaneen Frankie & the Heartstringsin voi kakkosalbuminsa myötä arkistoida menetettyjen brittipoplupausten liitoksistaan tursuavaan kansioon. Se, mikä Hungerilla (2011) kuulosti oppipoikatason Orange Juicelta ja The Clashilta, on The Days Run Awaylla taantunut kolmosdivarin Razorlightiksi. Frankie & the Heartstringsin tapa veivata new waveaan on piinallisen ponteva, mutta vielä syvempiä otsaryppyjä sunderlandilaisyhtye aiheuttaa yrittäessään olla herkkä (Light That Breaks), eeppinen (Scratches) tai – Luoja paratkoon – The Velvet Underground (Losing a Friend). Terävä-ääninen laulaja Frankie Francis ähkii edelleen kuin ABC:n Martin Fry – mutta kuulostaa kyllä huomattavasti enemmän Ronnie Starrin ja The Expectedin Janne Äyräväiseltä! (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Isimasa – Pitäs, pitäs

V.R. Label

73 Turkulaisräppäri Isimasaa kuunnellessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi kahteen seikkaan. Ensiksikin on pakko kelailla, miksi ihmeessä hän on valinnut artistinimen, joka eroaa vain kahdella kirjaimella Asan käyttämästä Asamasa-pseudonyymistä? Toiseksi joutuu kummastelemaan, kuinka paljon Isimasan ääni muistuttaa kotikaupungissaan vaikuttavan Ritarikunnan Lempi-Joen ulosantia. Kun näistä sinänsä merkityksettömistä seikoista pääsee yli, huomaa stereoissa pyörivän miellyttävän kotikutoista hiphopia, joka tunnelmaltaan ja soundimaailmaltaan vie aikamatkalle vuosituhannen vaihteeseen. Isimasan debyytiltä huokuu samankaltaista maanläheistä asennetta kuin viime syksynä ilmestyneeltä, valitettavan vähälle huomiolle jääneeltä Haamun Aikaa kalliimpi -levyltä. Isimasan vahvuus on hänen kykynsä kertoa tarinoita. Kappaleet eivät ole vain kokoelmia nasevia rivejä, vaan ajatuksella kirjoitettuja kokonaisuuksia. Keskel tauluu -päätösraidan vastenmielinen väkivaltafantasia jättää kuitenkin mahdollisesta ironisesta otteestaan huolimatta ikävän jälkimaun. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen tulli – Kolme kevättä

Rocket Records

68 Viime vuonna ilmestyneellä debyyttialbumillaan Suomen tulli astui, jos ei nyt valokeilaan, niin ainakin pois kellarin pimeydestä. Yhtyeen kevyehkö ja melodiaideoita pursuava progressiivinen rock antoi kuuntelijalle mahdollisuuden kiinnostua ja yllättyä. Debyyttinsä myötä Suomen tulli vaikutti virkistävältä lisältä kotimaisen rockin kirjoon, vaikka albumi menikin suurelta yleisöltä varmasti täysin ohi. Kakkosalbumin kohdalla ei siis voida puhua täydellisestä yllättäjästä, vaikka sitä Suomen tulli monille vielä on. Debyyttiin verrattuna Kolme kevättä vaikuttaa hieman varmemmalta kokonaisuudelta, mikä ei toisaalta tee siitä debyyttiä parempaa. Ensimmäisen levyn hienoinen hajanaisuus ja poukkoilu tunnelmasta toiseen antoi albumin tähtihetkille selvemmän mahdollisuuden loistaa ja erottua, koukuttaa kuuntelijaa. Kolme kevättä poukkoilee nyt ikään kuin raskaammalla jalalla, suunnitelmallisemmin ja omaan korvaani aavistuksen yllätyksettömämmin. Silti kappaleet Kevät, Lisa ja Yhden täydenkuun aikaan pitävät huolen siitä, että Suomen tullia on syytä seurata jatkossakin. Littipeukku myös tuotantopuolelle, sillä albumi soi miellyttävästi. (Tuomo Yrttiaho)

Surfer Blood – Pythons

Sire

61 En haluaisi kuulostaa kliseeltä, mutta sanottava se silti on: Pythons on albumi, jollaisia indieyhtyeillä on tapana tehdä, kun ne onnistuneen esikoislevyn jälkeen kiinnitetään isolle levy-yhtiölle. Pythons on kuin virtaviivainen, tehokas ja siistitty versio floridalaisyhtyeen Astro Coast -debyytistä (2010). Samalla se on sitä huomattavasti tylsempi ja verettömämpi. Gil Norton (Pixies, Throwing Muses – mutta myös Sum41, Feeder, You Me At Six, etc.) on loihtinut levylle tuhdin power pop / alternative rock -soundin, josta ihminen jaksaa nauttia juuri niin monen kappaleen verran kuin ihminen syö kakistelematta lihaisia Kabanossi-makkaroita yhteen pötköön. Kyllä, avausbiisi Demon Dance on letkeä ja aika ihana, kyllä, kertosäkeet irtoavat Surfer Bloodilta kuin tappi veneen pohjasta ja kyllä, Brian Wilsoninsa opiskellut John Paul Pitts erottaa duurin molliseiskasta. Mutta lähinnä Pythons saa ikävöimään kahden ensimmäisen levyn aikaista Weezeriä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gracias teki erinomaisen levyn. Nyt sen sai sanottua Nuorgamkin.

Se oli siinä. Vuoden 2012 A-puoli, meinaan. Vaikka arvioimme sen aikana päälle 250 albumia tai ep:tä, kaikensorttisia hyvyyksiä jäi aika paljon huomioimatta.

Siispä ohjeistimme toimittajakuntaamme kirjoittamaan miniminikritiikin niistä alkuvuoden parhaimpiin kuuluvista levyistä, joita emme ole vielä Nuorgamissa arvioineet, jotta tiedottajat saisivat jotain siteerattavaa ja te kenties löytäisitte uusia tuttavuuksia. Tässä on teille kooste ja siinä mainituilta levyiltä poimituista kappaleista koostettu soittolista.

Talkoisiin osallistuivat, Iida Sofia Hirvonen (ISH), Juuso Janhunen (JJ) Joni Kling (JK), Kari Koivistoinen (KK), Antti Lähde (AL), Mikael Mattila (MM), Oskari Onninen (OO), Teemu Purhonen (TP), Tapio Reinekoski (TR), Anton Vanha-Majamaa (AVM), Niko Vartiainen (NV), Mervi Vuorela (MV), Verna Vuoripuro (VV) ja Tuomo Yrttiaho (TY).

Kuuntele soittolista tästä.

Francis Bebey – African Electronic Music 1975–1982

70 Francis Bebey löysi syntetisaattorin 1970-luvulla ja kohteli sitä kuin akustista akustista kitaraa. Lopputuloksena oli safaribaarin hermostuttavaa onnentuntimusaa, joka kuulostaa paperisateenvarjoilta ja pelikoneilta. (ISH)

Allo Darlin’ – Europe

73 ”So you’re scared and you are thinking that maybe we ain’t young anymore” -tyyppistä pophaikeilua The Go-Betweensin hengessä. (ISH)

Black Dice – Mr. Impossible

74 On 11-vuotissyntymäpäiväsi. Olet toivonut lahjaksi Frontside Ollien tms. levyä. Juhlapäivänä lahjapaperista paljastuu tämä. Seuraavat 20 vuotta mietit, oliko se oikeasti vahinko vai sairasta pilaa. (JK)

Father John Misty – Fear Fun

77 Välillä unohtuu, miten hyvältä näinkin amerikkalainen kantrirock-soundi voi kuulostaa. Fleet Foxesin ex-rumpalin kahdeksannella levyllä kuuluu kyseisen bändin kaiku, mutta klangi on rouheampi. (MM)

Damien Jurado – Maraqopa

78 Amerikkalaislaulaja-lauluntekijän levyihin on mukava uppoutua. Edeltävän Saint Bartlettin tavoin Maraqopa on nasta yhdistelmä levollista ja jämptimpää Juradoa. Kuin hienoa käsityötä. (TY)

Friends – Manifest!

78 Surffikitarat, funk ja new wave -rytmit, teiniromantiikkaa kukkivat sanoitukset sekä Samantha Urbanin raukean hekumallinen ääni muodostavat Manifestin selkärangan. Täydellinen kesälevy, kuin prosciuttoa cantaloupe-melonin kera ja lasillinen rommikolaa: sopivasti suolaista, makeaa ja humalluttavaa. (JJ)

The Cribs – In the Belly of the Brazen Bull

79 Viidennellä levyllään The Cribs kumartaa Dave Fridmannin ja Steve Albinin avustuksella 1990-luvulle, onnistuen samalla luomaan hävyttömän tarttuvia kertsejä. (KK)

Phédre – s/t

79 Phédre on visuaalisempaa musiikkia kuin miltä se kuulostaa. Sen pinta on sisäsyntyisempi kuin sen ulkopuolelle jäävä sisäpuoli. En tiedä – se on yksi helvetin kompostiastia täynnä ideoita. (JK)

Kiveskives –Joystick

80 Kiveskiveksen lanseeraama nintendohevi on Joystickillä läsnä, mutta soppaan mahtuu myös loisteliasta pekkapohjolamaista progehenkeä. Trion juna rullaa hyvin, mutta suunnasta ei liene hajua kellään. (TP)

Suomen Tulli – Uuteen maailmaan

80 Torniossa perustetun yhtyeen perinnetietoinen ja silti selvästi 2010-lukulainen debyytti palauttaa kiinnostuksen uudempaan kotimaiseen progressiiviseen rockiin. Ei mikään Korppi, mutta lähellä. (TY)

The-Drum – Heavy Liquid

80 Yhdysvaltalainen tuottajakaksikko The-Drum herättää hetkittäin mielleyhtymiä Burialiin, mutta kappaleet soivat laskuhumalaisempina ja alakuloisempina. (TK)

 The Magnetic Fields – Love at the Bottom of the Sea

82 Jotkut eivät saisi luopua hyväksi havaituista toimintametodeista. Stephin Merritt on yksi heistä. Syntikoiden kaivaminen komeroiden perältä palautti The Magnetic Fieldsin pienen ja hennon otteen nerouteen ja sydänsuruihin. (OO)

Circle – Manner

83 Harvoinpa osuu termi ”avant-AOR” näin naulan kantaan. Toto ja Can kohtaavat mitä sopuisammin, kun Porin spandex-ristiretkeläiset maalaavat hienoimpia riffejään hetkeen aikaan. (MM)

d’Eon – LP

84 Arkkienkeli Gabrielista internetissä kertova teemalevy on valtavien kaarien IDM-r&b-odysseia, jonka rumpukoneet paukkuvat hyperaktiivisemmassa tilassa kuin 20 tuntia newsfeedejään maanisesti skrollannut somenisti. (OO)

Colleen Green – Milo Goes to Compton

84 Kalifornian osavaltiossa on tiettyjä lakeja, jotka rajoittavat metsästystä: esimerkiksi liikkuvasta autosta ampumisen kieltäminen ja säädös, joka estää Colleen Greenin käyttämisen elävänä pyydyksenä. (JK)

Killer Mike – R.A.P. Music

84 Michael Render tuuppaa riimiä ilmoille taidolla ja raivolla, kaapaten huomiosi. Tämä musiikki ei vaeltele ujosti taustalla, vaan nappaa rinnuksista kiinni ja pakottaa kuuntelemaan. (KK)

Roberto Rodriguez – Dawn

84 Kotimaista house-osaamista parhaimmillaan. Maailmaa riivaavan EDM-buumin aikakaudella on riemastuttavaa löytää näin tinkimättömän tyylitietoista, hiottua ja soundimaailmaltaan raikasta tanssimusiikkia, josta löytyy niin klubien lattiat täyttävää tykitystä kuin leudon kesätuulen lailla hitaasti vietteleviä tunnelmapaloja. (JJ)

Mac DeMarco – Rock and Roll Night Club

85 Langanlaiha montrealilainen on ihastuttava tuttavuus jokaiselle, jolle yhden miehen/naisen lofi-outsiderit ovat heikko kohta. Rockabillyä, loungea, suhinaa ja seksiä, sopivassa suhteessa, sopivan epävireisesti. (AL)

Pyuria – Incarnadine Reverly

85 Incarnadine Reverlylla soiva tekninen ja sopivasti härski kuolonmetalli toimii kuten se kuuluisa kuutio Hellraiserissa: helvetin hyvin. (TP)

Trust – TRST

87 Jos Interpolin Paul Banks kärsisi kroonisesti ummetuksesta ja alkaisi tehdä synteettistä goottipoppia Anvil-klubin tarpeisiin, syntyisi musiikkia, jollaista kanadalaisen Trust-duon esikoislevy on tulvillaan. (AL)

Actress – R.I.P

88 Reivaamiseen väsynyt dj silpoo korvienvälikirjastoaan ja tekee täyteäänistä groovea. Jos olisin algoritmi, tanssisin itseni solmuun vuoden hinkatuimmalla biisillä Ravenilla. (TR)

Lapko – LOVE

88 Melko nopeasti unohtuneen New Bohemian jälkeen Love tuntuu henkeäsalpaavan intensiiviseltä. Lapko on nyt täydellisessä tasapainossa mustien vyörytysten ja Ville Maljan melodisuuden kanssa. (VV)

Ride For Revenge – Under the Eye

88 Helsinkiläistynyt Ride For Revenge on kolmannella levyllään juuri niin kvlt, lofi ja evil (in league with satan), kuin vitun kovan black-/death metal -bändin kuuluukin olla. Hail! (MV)

Verneri Pohjola Quartet with Aki Rissanen – Ancient History

88 Pohjolan yhtyeet soittavat aina kuin yksi kieltä pakeneva ajatus, nykyinen kvartetti jo ehkä liiankin saumattomasti. Hulppeaan pop-standardien sarjaan liittyy nyt putoileva Björkin Hyperballad. (TR)

Ty Segall Band – Slaughterhouse

88 Ylituotteliaan Segallin nerous kristalloituu viimein koukukkuuden ja murhaavuuden yhdistäväksi jyystöksi. Levy, jolta turpaan saaminen naurattaa räkäisesti sekä lyöjää että lyötävää. (OO)

Ilkka Kalevi Tillanen & Rantaremmi – Maailman paras maa

88 Tillasen ja Rantaremmin Joku Roti -debyytti yllättää kypsyydellään. Ote on terävöitynyt ja lopputulos on suora, paikoin jopa roisi tulkinta upean Suomenmaan nykytilasta. Lisää tätä herkkua! (TP)

Homeboy Sandman – Subject: Matter

89 Hykerryttävän hieno 20-minuuttinen 31-vuotiaalta newyorkilaiselta, jolla on älyttömän hieno nimi: Angel de Villar II! Ajaton sekoitus hiphopia, soulia ja psykedeliaa priimakauden Commonin ja Cunninlynguistin hengessä. (AL)

Gracias x JTT – Globe

90 Deogracias Masomi teki vuoden parhaan räppilevyn. Miksei tästä ole puhuttu enemmän? Vaivaton flow, JTT:n a-luokan tuotanto ja huipputerävät enkunkieliset lyriikat. Jumaloin. (AVM)

Voices from the Lake – s/t

90 Ambient-teknon hienoimpia teoksia sitten Global Communicationin 76:14:n. Tuudittaa, kunnes koukuttaa. (NV)

Shaved Women – s/t

90 Noisepunk-trio Shaved Womenin debyyttilevy on raaka ja verinen kuin tartar-pihvi. Tätä pihviä ei tosin nautita ravintolassa, vaan mahdollisimman matalakattoisessa squattikellarissa. (MV)

Gareth Davis and Frances-Marie Uitti – Gramercy

91 Bassolla, klarinetilla ja pohjattomalla varannolla mustaa, mustaa ja mustaa kaivetun kaivon seinistä ahdistuu hengiltä aina kuin ensimmäistä kertaa. (TR)

Can – Lost Tapes

92 Vuoden 2012 paras musiikki on tehty 1960- ja 1970-lukujen taitteessa! Kolmituntinen arkistokokoelma perustelee Canin ylivertaisuuden suvereenilla yhteissoitolla, eläimellisellä funk-groovella ja hulppeilla drone-sukelluksilla. (MM)