Sugarin kappaleet syntyivät pitkillä ajomatkoilla Bob Mouldin (keskellä) ajaessa soolokiertueellaan ristiin rastiin Yhdysvaltoja.

Ensimmäisen bändinsä Hüsker Dün hajottua Grant Hartin huumesekoiluihin ja manageri David Savoyn itsemurhaan Bob Mould vetäytyi maaseudulle, vanhaan maalaistaloon Pine Cityssä Minnesotan osavaltiossa.

Oli peiliin katsomisen aika. Vuosia raittiina ollut mies oli masentunut ja koki tarpeen jonkinlaiseen muutokseen. Vaikka Worbook-soolodebyytin taustalla oli sininen Fender Stratocaster ja siitä saatu uusi into sähkökitaran soittamiseen, oli levyn perusilme akustinen.

12-kielinen akustinen kitara oli tavallaan silta näiden kahden maailman välillä. Sen rikas sointi transponoi akustisten soittimien maailmaan Mouldin tavaramerkinomaisen Flying V:n soundin, jota mies on itse kuvaillut samanlaiseksi kuin jos hopeatarjottimellinen kristallilaseja putoaisi kivilattialle. Bassokielten yläpuolella helkkyvät oktaavikielet olivat kuin Mouldille rakkaalla MXR:n klassisella keltaisella säröpedaalilla luotu feedback: määrittelemätön amfetamiinikihinä, joka sitoi tummat nuotit yhteen.

”Between the new Yamaha APX acoustic twelve-string I’d just bought in Boston and this blue Strat, it was the beginning of a whole new sound for me…. The Yamaha twelve-string had an enormous sheen, filled with twinkling overtones that floated above the fundamental tone of the guitar. I called the sound the ’bag of dimes’, because it sounded like someone shaking a Crown Royal Bag full of dimes – thththththththth.”
(Mould elämänkerrassaan See A Little Light, 2011)

Toisen soololevynsä jälkeen tuo sama 12-kielinen kitara olikin aika pitkälle kaikki mitä Mouldilla oli jäljellä. Levyllä kitara kuuluu kappaleessa The Last Night, joka on muutenkin synkällä levyllä suorastaan katatonisen pysähtynyt hetki, samasta homeisesta puusta veistetty kuin Hardly Getting Over It ja Thumbtack.

Levyn jälkeisellä kiertueella mies kiersi Amerikkaa vain tuo kitara seuranaan, ajaen loputtomia yksitoikkoisia teitä pikkukaupungista toiseen.

”I ended up being on the road for close to nine months in 1991, winding around the States a couple times, driving a rental car an average of three hundred miles each day. I’d show up in a town, play long sets, then find a cheap motel to lay it down for the evening. All I brought was my guitars, a bag of clothes and a jug of water. I was netting five to seven thousand dollars a week, building up funds to bankroll the next project.”

Yksinäiseltä vaikuttava kiertue kylvi kuitenkin tuon nimenomaisen seuraavan projektin siemenet.

”These streches of time on the road were both lonely and inspiring. Driving for hours every day, I had plenty of time for reflection; consequently, I was writing a lot of songs. I’d come home for a week at a time and head straight for my studio.”

Noiden laulujen pohjalta syntyi Mouldin toinen voimatrio Sugar, joka lunasti Hüsker Dün lupauksen tavalla, joka saa jälkeenpäin tarkastellen pyörittämään päätään. Yhtyeen debyytti Copper Blue on Mouldin teokseksi suorastaan naurettavan positiivinen, mitä nyt aihepiirissä on hukuttamista, itsemurhaa ja AIDS. Nopeatempoiset sävelmät kulkevat miltei säännöstään duurissa.

Tämän kaiken kruunaa If I Can’t Change Your Mind. Levyn kolmantena sinkkuna julkaistu kappale on Mouldin tuotannossa yhtä hämmentävä poikkeus normista kuin The Curen vuotta aikaisemmin julkaisema Friday, I’m In Love. Jotain samaa noissa kappaleissa on muutenkin: 12-kielisen kitaran kuljettama euforia, liitoksistaan repeävä riemu. Jopa lopun lyhyt soolo tuntuu suorastaan sekoavan onnesta: ylös ja alas skaalaa juoksennellessaan se on kuin niityllä kirmaava varsa, joka ei oikein tiedä mihin suutaan juosta.

Kappaleen sanoitus on mouldmaisen kohtalokas, mutta se oivaltaa jotain ihmisten välisistä suhteista: toista ei voi muuttaa. Eikä ehkä pidäkään, sillä tuon saman oivalluksen taustalla on se suurin rikkaus mikä kahden ihmisen välillä on, yhteys erilaisuudesta riippumatta.

”Someday you’ll see I’ve been true
I’ll stay that way until
If I can’t change your mind
then no-one will”

Mould laittoi kaiken tämän kortin varaan. Aiemmista singleistä (A Good Idea ja Helpless) oli kuvattu halvat videot, mutta nyt käytetttiin 35 mm filmiä. Budjetti oli myös huomattavasti aiempaa suurempi, 35 000 dollaria. Riski kannatti: MTV otti kappaleen rotaatioon, ja kun radioasema KRQO teki samoin, murtui pato Sugarin kohdalta kotimaassakin: 30 000 myytyä levyä olikin pian 100 000, ja sitten 300 000.

Erilaisten pariskuntien suhteita tutkiva video oli kipeän henkilökohtainen, sillä se näytti lopussa lähikuvan Mouldista, joka piti kameran edessä polaroidia itsestään ja pitkäaikaisesesta elämänkumppanistaan Kevinistä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Mould oli edes viitannut julkisuudessa homoseksuaalisuuteensa. Pidettyään polaroidia hetken kameran edessä Mould kääntää sen. Selkäpuolella lukee: ”THIS IS NOT YOUR PARENT’S WORLD”.

Kappaleen kertosäe sai taas yhden uuden merkityksen.

Video ei ole enää saatavilla

Grant Hart ja Bob Mould Hüsker Dü -aikoina. Kuvassa eivät näy Greg Nortonin viikset.

Amerikkalaisen vaihtoehtorockin klassikkoyhtye Hüsker Dü imi raivokkaan energiansa kahden lauluntekijänsä, Bob Mouldin ja Grant Hartin, keskinäisestä kilvoittelusta. Yhtyeen levyt ja keikat perustuivat näiden kahden, eri tavoilla lahjakkaan lauluntekijän ja muusikon vuorotteluun valokeilassa.

Hartin melodiantaju ja Mouldin jyräävä kitarointi muodostivat yhtyeen keskeisen voimayksikön, jota sympaattinen basisti Greg Norton fantastisine viiksineen tuki ja tasapainotti. Yhtyeen hajottua mielenkiintoa on pitänyt yllä voimakaksikon vuosikymmeniä jatkunut riiteleminen – vaikka he mahtuivatkin kahden kappaleen ajaksi samalle lavalle vuonna 2004.

Yhtyeen fanien keskuudessa on usein esitetty olennainen kysymys: Hart vai Mould?

Grant Hartin Suomen-kiertueen kunniaksi Nuorgam esitti kysymyksen toimituskuntansa kahdelle kovimmalle Hüsker Dü –fanille.

Jean Ramsay ja Ville Aalto pyrkivät saamaan viidessä erässä lopullisen vastauksen yhteen rockmusiikin suurista kysymyksistä. Ottelun ratkaisee Nuorgamin torilta satunnaisotannalla valittu puolueeton tuomari.

I erä

Jean Ramsay: Grant Hart – tietenkin! Ilman Hartin kykyä tehdä melodisia ja tarttuvia biisejä Hüsker Dü ei olisi koskaan päässyt murtautumaan hardcoren karsinasta ulos. Hart on säveltänyt kaikki yhtyeen parhaat kappaleet: Green Eyes, Girl Who Lives on Heaven Hill, Keep Hanging on, Don’t Wanna Know if You Are Lonely…

Hyräilepäs minulle yksi Mouldin kappale!

Ville Aalto: Bob Mould – tietenkin! Mouldin massiivisesti kirskuva kitara määritteli Hüsker Dütä enemmän kuin mikään muu, ja Sugar olisi ollut merkittävä voimatrio ilman laulajakitaristin menneisyyttäkin.

Mould oli Hüsker Dün lauluntekijöistä laaja-alaisempi. Hänen kynästään ovat sekä Metal Circus -ep:n hardcore-purkaukset että Hardly Getting Over Itin ja Celebrated Summerin kaltaiset kitaroilla kerrostetut popteokset.

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Ottaisitko mieluummin kottikärryllisen rubiineja vai kottikärryllisen smaragdeja? Ensimmäinen erä Hartin ja Mouldin välillä päättyy ratkaisemattomaan.

II erä

VA: Ei ole sattumaa, että Mould on menestynyt Hüsker Dün jälkeisellä urallaan paljon paremmin kuin Hart. Sugarin kaksi ensimmäistä levyä, voimapophelmi Copper Blue (1992) ja meluisa angstitrippi Beaster (1993), ovat ehdottomia 90-luvun pikkuklassikoita, ja Mouldin soolouran lauluista ainakin Poison Years kuuluu vaihtoehtorockin yleissivistykseen.

Mitä merkittävää Hart on tehnyt viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana?

JR: Oletko kuullut kaikki Hartin perustaman Nova Mobin levyt – natsi-Saksaa ja Pompeijin tuhoa kartoittavan teemalevyn Last Days of Pompeii ja yhtyeen toisen, nimettömän levyn vuodelta 1994?

No jälkimmäistä et tietenkään ole, sillä Hartin sukset menivät ristiin hänen silloisen levy-yhtiönsä omistajan kanssa tämän vaimon lähdettyä Ranskaan yhtiön pääinvestoijan matkaan. Mies veti herneen nenään ja kosti tapahtuneen omille artisteilleen!

Olen löytänyt oman kappaleeni albumista nuhjuisesta skotlantilaisesta levykaupasta, ja se on vähintään Copper Bluen veroinen teos!

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Sugarin kolmesta albumista saisi koottua liki Hüsker Dün parhaiden levyjen veroisen mestariteoksen. Saisiko Hartin soolourasta? Mould 1 – Hart 0.

III erä

JR: Grant Hart ei ole koskaan käsikirjoittanut ja selostanut vapaapainia! Grant Hart ei ole koskaan tehnyt paskaa elektroa, saati sitten tehnyt samaa levyä aina uudestaan, välillä Auto-Tunella maustettuna! Eikä soittanut dj-settejä ilman paitaa!

Noiden rikosten lisäksi Bob Mould on pitänyt blogia siitä, kuinka paljon on tullut punnerrettua ja minkälaista itupirtelöä imettyä.

Hart puolestaan vietti edelliset vuosikymmenet varsin mielenkiintoisissa piireissä – hän ystävystyi läheisesti William S. Burroughsin kanssa ja tutustui Gerard Malangaan ja Charles Henriin.

Hart hylkäsi musiikin ja palasi vuosikymmenen ajaksi taiteen ja kirjallisuuden pariin, ja löydettyään musiikin uudestaan, hän valitsi yhteistyökumppaneikseen Godspeed You! Black Emperorin jäseniä.

Voittaa vapaapainin.

VA: Vai olisiko niin, ettei Hartilla ollut mitään musiikillista annettavaa Hüsker Dün jälkeen, ottaen huomioon, että rumpalin heroiiniongelmalla oli osansa yhtyeen hajoamisessa? Kärsivän taiteilijan rooli on helppo.

Mould sen sijaan vaikuttaa terveemmältä ja energisemmältä kuin nuorempana, olkoonkin, että energia kohdistuu hieman erikoisiin asioihin. Bobin vapaapaini-keikka ei kuitenkaan kestänyt pitkään, ja hänen tekemänsä remix Interpolin Length of Lovesta on kaikkea muuta kuin paskaa elektroa.

Ja miksi pitäisi välittää jostain myyttisestä uskottavuudesta, varsinkin jos onnistuu nousemaan seksisymboliksi vielä vanhoilla päivillään?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Vapaapainifetissi vielä menettelee, mutta punnertamiseen ja superfoodiin hurahtaminen on Mouldilta anteeksiantamaton kömmähdys. Juttutuokiot Burroughsin ja Kanadan postrock-nerojen kanssa tuovat pisteen Hartille ja tasoittavat tilanteen. 1–1.

Väliaika

Sillä välin Greg Nortonin maailmassa:

Video ei ole enää saatavilla

IV erä

VA: Mould on tehnyt tunnusmusiikin kaikkien aikojen parhaaseen satiiriseen ajankohtaisohjelmaan, Jon Stewartin juontamaan The Daily Show’hun! (Tosin tätä nykyä ohjelma käyttää kappaleesta They Might Be Giantsin levytystä.)

JR: Mutta onko Mouldista tehty niin hyvää kappaletta kuin The Posiesin Grant Hart?

Video ei ole enää saatavilla

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Hart ja Mould saavat kumpikin iskettyä yllättävän koukun kilpakumppaninsa leukaperiin. Neljäs erä päätyy ensimmäisen tapaan ratkaisemattomaan. Yhä 1–1.

V erä

JR: Kuuleehan sen nimistäkin: toinen on täyttä sydäntä, toinen pelkkää hometta!

Hart ei kieltämättä osaa soittaa rumpuja perinteisellä tavalla, mutta hän on kiertänyt ongelman nerokkaasti. Soitto on aggressiivista, nykivää ja järjettömästi kaiutettua, ja idiosynkraattinen kuvio toistuu liki jokaisessa kappaleessa. Siihen perustuu pitkälti Hüsker Dün musiikin hyökkäävyys.

Väittäisin, ettei Mouldinkaan kitara olisi kuulostanut niin hyvältä perinteisellä tavalla oikein soittavan rumpalin päällä.

VA: Kyllä Mouldin soitto kuulostaa aivan mahtavalta jopa niillä hänen soololevyistään, joilla rytmiä antaa huonosti ohjelmoitu rumpukone.

Mouldin ääritunnistettava kitara joka tapauksessa määritteli Hüsker Dün sointia tuhannesti enemmän kuin Hartin horjuva rytmityöskentely. Arvotti miehiä lauluntekijöinä miten vaan, muusikkona ja kitaristina Mould pelaa aivan eri sarjassa kuin Hart.

Video ei ole enää saatavilla

Nova Mob – See and Feel and Know (Grant Hartin rumpujakkaran takaa, 1994)

Video ei ole enää saatavilla

Tuomari: Mould vie voiton ehkä turhimmalla kuviteltavissa olevalla argumentilla – olemalla taitavampi muusikko! Mould voittaa Hartin 2–1, mutta Hüsker Dülle ei pärjää heistä kumpikaan.

Oliko päätös oikea? Jatka keskustelua alla, ja hae lisäpontta kannallesi soittolistaltamme Hüsker Dün jälkeiset.