Suede nyt: Oakes, Osman, Anderson, Gilbert ja Codling.

Yhdentoista vuoden jälkeenkin Suede-maailmassa on kaikki kutankuinkin ennallaan.

”Aniseed kisses and lipstick traces, 
lemonade sipped in Belgian rooms 
couldn’t replace the graceful notions 
that clung to me when I clung to you”


Semmoista. Nuorempana Brett Anderson haki romanttista kaihoa lähiöiden kaduilta ja nuhruisista huumeluolista, nyt 45-vuotiaana hän luulee ilmeisesti olevansa lordi Byronin oopiumi- ja punaviinifrendi 1800-luvun alun Englannissa. Vaikka ei kai silloin ollut vielä keksitty huulipunaa tai limonadia. Joka tapauksessa Sueden paluulevyn aloittava Barriers-single tekee ensiriveillään selväksi, että kypsän aikuisen miehen musiikista ei nytkään ole kyse.

Eikä kukaan sellaista tältä yhtyeeltä odottaisikaan. Katkeransuloisia pilvilinnoja, haikailevia melodioita, ”partaveitsenteräviä” kitaroita ja yleistä keskenkasvuisuutta heiltä halutaan. Ja niistä heitä tietysti haukutaankin, jos sellaisen katsantokannan sattuu omaamaan. Suedea vihataan ja rakastetaan pitkälti samoista syistä.

Mutta tehdään nyt heti selväksi, mistä Suedesta tässä puhutaan. Ei siitä, joka teki klassisen debyytin, vielä klassisemman Dog Man Starin ja nipun briljantteja b-puolia niiden tueksi. Se Suede oli koomisuudessaankin dionyysinen fantasiamaailman rockbändi, joka oli geneettisesti kykenemätön banaaliuteen. Mutta se Suede kuoli kitaristi Bernard Butlerin eron myötä, vaikka tällaiset henkimaailman asiat eivät sinänsä tyhjennykään helppoihin selityksiin.

Tämä Bloodsportsillakin esiintyvä Suede syntyi vuoden 1996 Coming Up -levyllä, joka on kokoelma loistavia popbiisejä, mutta ei enää maaginen eikä dionyysinen. Sen jälkeen asiat etenivät nopeasti huonompaan suuntaan. Sen jälkeinen Suede kierrätti parin albumin ajan omia kliseitään naurettavuuksiin asti ja päätyi lopulta antamaan kappaleilleen sellaisia nimiä kuin Beautiful Loser tai Streetlife. Sitten se hajosi.

Anderson ja Butler löysivät toisensa uudelleen, mutta The Tears -projekti oli samaa loppuaikojen Suede-paskaa vailla vanhan taian häivähdystäkään. Anderson ryhtyi tekemään soololevyjä, joista viimeisin, vuoden 2011 Black Rainbows, on itse asiassa aika hyvä. Mies tuntui lopultakin keksineen, miten tehdä kiinnostavaa musiikkia, joka ei kuulosta pelkästään Suedelta.

Tuo levy ei vain myynyt juuri mitään, joten nyt meillä on taas käsissämme albumillinen Suedea – ilman Butleria, täytynee varmuuden vuoksi huomauttaa. Tiedä sitten, onko sillä tässä vaiheessa mitään merkitystä.

Bloodsports starttaa ihan kohtalaisesti. Barriers ja Snowblind ovat oikein hyviä, nostattavia kädet ilmaan -biisejä. Ne eivät missään nimessä ole niin kammottavan laiskoja kuin lähes kaikki Head Musicin tai A New Morningin materiaali. Eivät ne juuri uuttakaan Sueden yhtyekuvaan tuo: kitarat viiltävät vaaleanpunaisia juovia romanttiselle tähtitaivaalle, Brett Anderson naukuu.

Nämä kaksi ovatkin sitten albumin iskevimmät biisit. Tosin ne kuulostavat kovasti toisiltaan ja jopa kierrättävät samoja sanoituselementtejä.

Jostain syystä kakkossingleksi valittu It Starts And Ends With You vajoaa täydellisen yhdentekevyyden suohon. Matalilla taajuuksilla jyräävä Sabotage on astetta virkistävämpi, jopa aidosti tunnelmallinen pala, mutta For The Strangers ja varsinkin Hit Me ovat hampaita vihlovaa paskaa. Jälkimmäisen miljoonaan kertaan Suede-levyillä kuultu la-la-la-lopetus on levyn nadiirihetki, jonka kohdalla vaatii todellista itsekuria olla painamatta stop-nappulaa välittömästi.

Jos tätä impulssia pystyy vastustamaan, pääsee onneksi rentoutumaan kolmen kuulaanseesteisen balladin pariin: ne eivät ehkä ole sävellyksinä a-kastia, mutta eivät missään nimessä huonojakaan. Niissä kuuluu lopultakin myös Andersonin soolotuotannon vaikutus. Varsinkin Always on ei-lupaavasta nimestään huolimatta oikeastaan aika komea esitys.

Levyn päättävä Faultlines jatkaa samaa herkistelylinjaa, mutta kääntää eeppiset tehot isommalle. Tasan ainoana Bloodsportsin biisinä se kuulostaa samalta yhtyeeltä, joka teki Dog Man Starin. Vastaavasti A New Morningille näin uljasta kappaletta olisi ollut mahdotonta kuvitella. Luulen, että näistä lauluista tulen kuuntelemaan tätä selvästi eniten ja pisimpään.

Vuosimallin 2013 Suede on melko tavanomainen yhtye, joka tarjoilee muutamia suuruuden pilkahduksia, mutta vajoaa vastaavasti huonoimmillaan melkoisiin pohjamutiin. Lauluja on vain kymmenen ja ne ovat kaikki maltillisen mittaisia, joten täytemateriaaliin ei oikeastaan olisi ollut varaa. Sanoitukset ovat melkoista tuubaa tai sitten olankohautuksen arvoisia, mutta tämä tuskin yllättää ketään.

69 Ei voittoisa paluulevy, mutta olisi voinut olla kehnompikin. Kukaan täysijärkinen tuskin odotti enempää, mutta toisaalta Dog Man Starin tehneeltä yhtyeeltä – tai, no, samaa nimeä kantavalta – on vaikea olla odottamattakaan.

Video ei ole enää saatavilla

Suede – kokettimaista poseerausta ja ahdistunutta kengäntuijotusta.

Englannin rockmaailmassa elettiin ankeita aikoja vuonna 1992. Madchester oli hiipumassa Stone Rosesin talvehtiessa ja Happy Mondaysin nauttiessa crackin iloista Barbadoksella. Ruokkoamattomat grungepojat säälivät itseään ruutupaidoissa, englantilaisbändit etsivät itseään tuijottamalla omia kenkiään.

Tähän tyhjiöön pärähti Suede, neljä lontoolaiskeikaria, joilla oli naama ajeltuna, vaatteet kuosissa ja kvartetin kesken yhteensä pelottava määrä hyvin kammattuja hiuksia. Vaikutteet olivat jos eivät omaperäisiä niin ainakin omasta takaa: Bowie, Bolan, Roxy Music, The Smiths.

Eläköön paheet, eläköön seksuaalinen liikkuvuus: laulaja Brett Anderson mainosti itseään biseksuaalisena miehenä, jolta ihan sattumalta olivat jääneet homoseksuaaliset elämykset hankkimatta. Kitaristi Bernard Butlerilla oli oma soundinsa ja sopivan nyrpeä asenne haastatteluihin. Rumpali Simon Gilbert oli ihan oikea homo, vaikka sitä ei kukaan tuolloin vielä tiennytkään, ja basisti Mat Osman osasi pysyä promokuvien laitamilla.

”Paras uusi bändi Britanniassa!” Melody Maker kirkui kannessaan jo ennen ensimmäisen singlen ilmestymistä. Suede ennakoi brittipoppia, tavallaan käynnisti sen, jäi hetkeksi sen jätkäsakin alle jolle tulvaportit avasi, pomppasi takaisin kuin Lazarus-in-a-box, sekosi huumeisiin, selvitti päänsä, työsti liudan epäoleellisia soololevyjä – ja on taas palannut kuin ei olisi koskaan pois ollutkaan, kuin lähteneen rakastajan parfyymi, kuin sinnikäs lehtitilaus, kuin ihottuma jota rakastaa (kuten Brett itse varmasti tilanteen sanoiksi pukisi).

Mutta mitä ostaa, mitä kuunnella, mistä aloittaa? Voih! Ei hätää, Nuorgam auttaa.

Suede – emoalus & kultasuoni

Suede (1993)

Kuinka ollakaan, tämän artikkelin julkaisupäivänä Sueden debyytistä on kulunut kahta viikkoa vaille 20 vuotta. On kiinnostavaa, kuinka nuhruiselta ja paheelliselta debyytti tätä nykyä kiinnostaa: tuotanto on kireää ja tunkkaista, Anderson laulaa pakotetun naukuen ja kireästi, kuin yrittäisi pujottaa kissanpentua neulansilmästä, ja paikoin teennäisellä cockney-aksentilla, Butlerin kitara soi kuivasti ja 1970-lukuisesti.

Ja, ennen kaikkea, kuinka pinnistetyn pahamaineinen Suede vielä tuolloin yritti ollakaan: singlet So Young, The Drowners ja Animal Nitrate viittaavat kaikki kolme eri huumeisiin jo nimessään tai viimeistään kertosäkeessään. Androgyynisyys ja homoseksuaalisuus ovat läsnä jokaisessa pahetta tihkuvassa säkeessä, ja kaksimielisyyksiä riittää: Breakdownin hokema ”Does your love only come? Does your love only come? Does your love only come in a Volvo?” on joko nujertavan typerä tai freudilaisen nerokas – riippuen siitä olettaako automerkin ääntämyksellisen samankaltaisuuden vulva-sanan kanssa olevan vahinko vai ei.

Vaihtamalla puolet kappaleista sinkkujen b-puoliin Suede olisi voinut julkaista kymmentä pinnaa paremman debyytin, mutta tämän me saimme, ja onhan sinkkujen lisäksi The Next Lifen elegisyydessä ja Pantomime Horsen surullisessa tahraisuudessa niissäkin sulateltavaa.

Video ei ole enää saatavilla

Dog Man Star (1994)

Onko Dog Man Star 1990-luvun paras rock-albumi? Keskustelu alkakoon. Ja loppukoon saman tien. Sillä Dog Man Star on 1990-luvun paras rock-albumi.

Introducing The Bandin pervomotorik-junnaus esittelee meille heti bändin, joka on jättänyt debyyttinsä Bowie/Roxy Music-maneerinsa taakseen ja on valmis roikkumaan kattokruunuissa ja kylpemään suihkulähteissä. We Are The Pigs on William S. Burroughs vierailemassa Bryan Ferryn kuumehoureissa, The Wild Ones on Scott Walker laulamassa a-han kauneinta balladia ja The New Generation on Morrissey esittämässä Echo And The Bunnymenia – ja siinä ovat vasta singlet.

Neljän viimeisen kappaleen jatkumo on puolestaan rockhistorian huikeimpia 25-minuuttisia. Ensiksi on The 2 Of Us, joka albumin ilmestyessä oli helppo tulkita bändin jäsenten erolauluksi – Butler lähti kävelemään kesken nauhoitusten, hänen viimeiset sanansa Brettille yhdeksään vuoteen olivat ”you’re a fucking cunt”. Sitten Black And Blue, valssi halki Lontoon, sen jälkeen 9-minuuttinen The Asphalt World, romanttista progea taksin takapenkillä J. G. Ballardin ja kaurissilmäisen mallitytön välissä, ja lopulta Still Life, sinfoninen kliimaksi, joka saa viimeisenkin korpin singahtamaan lentoon vartiotornista.

Ei ihme, että Sueden jäsenet pitkään vihasivat Dog Man Staria. Itselleen on mahdotonta antaa anteeksi sitä, että on tehnyt jotakin mitä ei enää pysty ylittämään.

Video ei ole enää saatavilla

Coming Up (1996)

Jos syksyn 1996 voisi runtata mp3-tiedostoksi, sen nimeksi pitäisi antaa Coming Up, niin kaikkivoivalta ja alati läsnä olevalta Sueden kolmosalbumi silloin tuntui. Se oli yhtä aikaa comeback ja todellinen läpimurto, sillä goottinen Dog Man Star oli ajanut Sueden brittipopin sivuraiteelle, jolta albumin vähärasvaiset pophitit palauttivat sen vaihteet kirskuen luotijunien reitille. Andersonin epätodennäköisenä biisinkirjoittaja-apurina oli alle 20-vuotias Richard Oakes, joka oli oppinut Bernard Butlerilta kaiken muun paitsi kärttyisyyden.

Hittejä riitti. Trash oli täydellinen ”luistinrataklassikko”, kuten Neil Tennant sitä kuvasi, laulu jonka pitäisi soida joka talvi koko ajan Helsingin rautatietorin jääkentällä isoista kaiuttimista. The Beautiful Ones oli ohjelmanjulistus kauniille sukupolvelle, Lazy taas unenpöpperöinen triumfi. She saalisti kuin pantteri ja Saturday Night päätti bileet kutkuttavan ambivalentilla nuotilla: ”oh, whatever makes her happy, on a Saturday night”, Brett lauloi kummallisen surullisena aivan kuin olisi jo aavistanut oman ikääntymisen ja syksyn tuulien tulevan. Ja tulossahan ne olivat.

Muutama laiskempi sävellys ja paikoin muovinen tuotanto estävät albumia nousemasta kestoklassikoksi, mutta sinkkukokoelmana se toimii vailla vertaa.

Video ei ole enää saatavilla

Sci-Fi Lullabies (1997)

Jos Suede julkaisi b-puolia, mitäköhän sitten muut yhtyeet tekivät? Z-puolia? Aakkoset eivät riitä. Sci-Fi Lullabies sisältää 27 b-puolta vuosilta 1992–97 ja lienee yhdessä Pet Shop Boysin Alternativen kanssa kaikkien aikojen paras bonusbiisialbumi.

Se onkin heittämällä Sueden toiseksi paras albumi ja harrastuneille kiinnostavan seurapelin ponsi. Loputtomiin voi siirrellä kappaleita tältä levyltä studioalbumeille ja pohtia mitä siitä seuraisi. Kuinka paljon parempi albumi debyytti olisikaan, jos sille olisi tungettu mukaan debyyttisinglen klassinen My Insatiable One (”on the escalator / we shit paracetemol”) ja taivaita kurotteleva High Rising? Olisiko Dog Man Star Nuorgamin myyttisen täyden sadan pisteen arvoinen, jos yhtyeen livesetissä vuosikaudet viihtynyt aggro-draama Killing of a Flash Boy olisi sivuuttanut jonkin albumiraidoista. Kuinka paljon värikkäämpi ja ravitsevampi kokonaisuus Coming Up olisi ollutkaan, jos sille olisi muutaman rutiininomaisen poprypistyksen sijasta laitettu Bowien Berliinin-kautta mukaileva elektroninen Europe Is Our Playground ja W.S.D.:n nyrjähtänyt diskofunk?

Video ei ole enää saatavilla

Head Music (1999)

Yksi maailman kahdeksasta ihmeestä: The Incredible Shrinking Album. Kun Head Music ilmestyi 1999, me kaikki – allekirjoittanut mukaan lukien – olimme niin innoissamme jo ihan vain uuden Suede-albumin ilmestymisestä, että puolustelimme sen pienissä päissämme ihan hyväksi levyksi. Aika raikkaita nuo elektroniset soundit! She’s in Fashion – siinäpä vasta hyvän mielen kesähitti! Ehkäpä b-puolet ovat parempia!

Nyt on totuuden aika. Brettin crack-kauden tuloksena syntynyt Head Music on aivan hirvittävän huono levy, täynnä Sueden uran heppoisimpia biisejä ja pophistorian huonoimpia tekstejä (usein siteerattu ”She lives in a house / she’s stupid as a mouse” on vain jätevuoren huippu). Steve Osbornen tuotanto osoittaa, että pökälettä ei voi kiillottaa – päinvastoin, jos Head Musicia kuuntelee kuulokkeilla, kuten yhtye toivoi, paskaa saa kaivaa sukkapuikolla korvakäytävistä.

Komeat soundit vain alleviivaavat niin nopeiden rytistysten (Electricity, Can’t Get Enough) kuin glossattujen slovarien (Indian Strings, Everything Will Flow) täydellistä onttoutta. Nykykuuntelussa vain unelias Asbestos sekä nätit Down ja He’s Gone saavat armon.

Kosketinsoittaja Neil Codling sairastui äänitysten aikana krooniseen väsymystautiin. Ei ihme, sillä muita uhkaa sama ihan vain albumin kuuloetäisyydelle joutumalla.

Video ei ole enää saatavilla

A New Morning (2002)

Yhtyeen viidettä albumia on pitkään pidetty jäävuorena, johon Suede lopullisesti kosahti, mutta jälkiviisaasti tarkasteltuna vaikutelma ei ole täysin reilu. A New Morning on varsin vaatimaton levy mutta loppujen lopuksi aika sympaattisella tavalla. Obsessions, Lonely Girls ja Lost in TV ovat arkkityypillisiä kolmosketjun Suede-lauluja: romanttiset sanoitukset, joissa Brett banaalisti listaa milloin ihastuksensa oikkuja tai yksinäisten tyttöjen tapoja viettää aikaansa, Oakesin hämähäkkimäiset riffikuviot, romanttisen toismaailmallinen mutta silti kummallisen mundääni tunnelma.

Kolme ja puoli vuotta pettymyksen tuottaneen Head Musicin jälkeen A New Morning vain oli liian vähän liian myöhään, aivan muuta mitä ihmiset toivoivat. Suurieleisten comeback-orgioiden sijasta fanit saivat pastoraalisen piknik-hetken, eikä asiaa auttanut Stephen Streetin pikkusievä ja varman päälle pelaava tuotanto – Street oli hälytetty apuun, kun Beck-tuottaja Tony Hofferin kanssa tehty elektrofolk-versio albumista ei bändin mielestä toiminut.

Lisäksi albumin ensimmäinen single Positivity elähdytti kuin heräisi siihen, että joku suihkuttaa Rexonaa suoraan suuhun.

Video ei ole enää saatavilla

Bloodsports (2013)

Definitiivistä pistemäärää Sueden kuudennelle albumille olisi vaarallista antaa parin päivän kuuntelun perusteella, ellei se tuntuisi niin ilmeiseltä. Bloodsports ei ole mitään sen kummempaa kuin lisää Suede-musiikkia, mutta toisaalta se on lisää hyvää Suede-musiikkia – mikä edeltävän 17 vuoden kontekstissa tuntuu aivan järisyttävältä konseptilta.

Yhtye kertoo haastatteluissa hylänneensä 40 kappaletta ennen kuin löysivät mielestään kymmenen tarpeeksi hyvää. Se kuuluu. Barriers, Sabotage ja For The Strangers ovat hitti-Suedea parhaimmillaan, mutta soundi on juuri sopivasti Coming Upin brittipop-campia lihaksikkaampi ja pelkistetympi. Albumin loppupuoli keskittyy rauhallisempaan ja maleksivampaan materiaaliin, kuten What Are You Not Telling Me? ja Faultlines, jotka itse asiassa kuulostavat siltä millaista tavaraa yhtye tässä vaiheessa uraansa ja jäsentensä elinkaarta mieluiten väsäisi.

Video ei ole enää saatavilla

Singles (2003) & Best Of (2010)

2000-luvulla Sueden tuotannosta on julkaistu kaksi kokoelmaa. Singles sisältää nimensä mukaisesti kaikki hitit, mutta Suede sattuu olemaan niitä yhtyeitä, joiden tuotannosta pelkät 4-minuuttiset sinkut kaikessa muotopuhtaudessaan antavat hieman puuduttavan ja yksioikoisen kuvan 80 minuutin mittakaavassa. Vuonna 2010 ilmestynyt Best Of paikkaa tilannetta mainiosti ymppäämällä sinkkujen kylkeen toisen albumillisen parhaita albumiraitoja ja b-puolia.

Bernard Butler – kitaristin identiteettikriisi

People Move On (1998)

Butlerin soolodebyytin ilmestyessä Creation-levy-yhtiön Alan McGee vertasi albumia siihen kun Neil Young jätti taakseen Buffalo Springfieldin ja kaikkien vedonlyöntikertoimien vastaisesti käynnisti yhä jatkuvan soolouransa. People Move On sen sijaan osoitti, että jos Butlerilla on oma ääni, se kuuluu hänen kitaralleen, ja mies itse on laulajana ja sanoittajana tuomittu vain säestämään sitä – kummassakin roolissa mies kuulostaa lähinnä kuohitulta Noel Gallagherilta. Vaikka Stay-single kolkutti sinkkulistan kärkikymmenikköä ja Not Alone oli kaikkensa yrittävä Butler-miinus-McAlmont-pastissi, yleisö noudatti albumin nimen esittämää toivetta turhankin kirjaimellisesti ja siirtyi eteenpäin, sivuilleen vilkuilematta.

Video ei ole enää saatavilla

Friends And Lovers (1999)

Butlerin toiseksi ja toistaiseksi viimeiseksi jääneestä soololevystä voisi kirjoittaa vaikka mitä. Jos sen siis olisi kuunnellut edes kerran tällä vuosituhannella tai katsoisi tarpeelliseksi etsiä Spotifysta.

The Tears – ”you can never go home again”

Here Come The Tears (2005)

Brett Andersonin ja Bernard Butlerin paluuta yksiin 11 vuoden vihanpidon jälkeen odotettiin kuin ylösnousemusta, mutta kuten niin usein moisissa tapauksissa, monen mielestä se tapahtui väärällä jalalla. The Tearsin ainoaksi jäänyt levy ei kaikkien yllätykseksi ollutkaan jatkoa Dog Man Starin melodramaattiselle paisuttelulle vaan se on pikemminkin myöhäiskauden Suede-levy yhdistettynä tuottajana häärineen Butlerin suosimaan ”Motownia peltitynnyrissä” -soundiin.

Eikä Butlerkaan onnistunut sysäämään Brettiä pois automaattiohjaukselta: kun Suede oli jo julkaissut kappaleet nimeltä Filmstar, Superstar ja Popstar sekä The Beautiful Ones ja Beautiful Loser, moni pyöräytti silmänsä taivasta kohden nähdessään albumin biisilistalla sellaisia biisinnimiä kuin Co-star ja Beautiful Pain.

Nopeasti unohtuneiden sinkkujen Refugeesin ja Loversin sijasta Here Come The Tears kannattaa muistaa loppupuolen isoista balladeista sekä Southern Rainin kaltaisista b-puolista, jotka nauhoitettiin albumin valmistumisen jälkeen. Ne viittoittivat tietä toiselle, kiinnostavammalle The Tears -albumille, joka jäi tulematta.

Video ei ole enää saatavilla

Brett Anderson – vakavan sedän vaihdevuodet

Brett Anderson (2007)

Brettin soolodebyytti on muotokuva taiteilijasta varhaiskeski-iän vuosilta. Menneitä ovat oodit katujen kauniille roskaväelle, tilalle on tullut vakavia ja pohdiskeluja uskonnosta, kuolemasta – ja kapitalismista: The More We Possess The Less We Own Of Ourselves on omistuspoliittisena lausuntona verrattavissa Valvomon neronleimaukseen ”kaikki omaisuutesi on jonkun toisen omaisuudesta pois”.

Video ei ole enää saatavilla

Wilderness (2008)

Brettin ohkaisen soolodebyytin pelastivat Fred Ballin ilmeikkäät sovitukset, mutta pelkän pianon, viulujen ja satunnaisen akustisen kitaran säestämä kakkoslevy on suorastaan barbaarisen ikävystyttävä ja julmasti paljastaa tekijänsä rajat laulunkirjoittajana. Albumin kylkeen pitäisi olla painettu punainen varoituskolmio.

Slow Attack (2009)

Leo Abrahams auttaa Brettiä biisinteossa ja onnistuukin varsinkin albumin alkupuolella puhaltamaan henkeä laulajan meditaatioihin luonnosta, vuodenaikojen vaihtumisesta ja kaiken katoavaisuudesta. Silti Slow Attack on albumina kuin lumisadelevy: ravista, ihaile hetkisen ajan ja siirrä sitten iäksi syrjään.

Black Rainbows (2011)

Luojan kiitos! Kuin pohjustaakseen nurkan takana olevaa Suede-comebackia Brett kasaa ympärilleen taas yhtyeen ja ensimmäisen kerran viiteen vuoteen kuulostaa siltä kuin ei laulaisi tohvelit jalassa ja korvakarvat trimmaamatta. Ainakin Unsung, Brittle Heart ja This Must Be Where It Ends ovat kappaleita, joilla olisi tarpeeksi kyynärpäitä raivatakseen itselleen tilaa jopa Sueden kultakauden julkaisuilta.

Video ei ole enää saatavilla

Suede: Brett Anderson, Simon Gilbert, Richard Oakes, Mat Osman ja Neil Codling.

Olin etukäteen suunnitellut kirjoittavani Trashista aivan erilaisen tekstin. Muistissani se oli täydellisen toukokuun päivän täydellinen soundtrack: musiikkia sille ensimmäiselle lämpimälle viikonlopulle, kun katupöly ja tyttöjen vähenevät vaatteet huumaavat, takin voi lopultakin jättää kotiin ja virvokkeensa nauttia puistossa. Kuvana klisee, mutta käytännössä elämän tähtihetkiä, ajattelin – ja niin on Trashkin ilmeinen, populistinen, helppo mutta vastustamattoman ihana musiikkiesitys, ajattelin.

Sitten katsoin vuosien tauon jälkeen biisin videon, josta en muistanut paljon muuta kuin Brett Andersonin heiluttamassa persettään ja hakkaamassa tamburiinia – hyvät bileet siis. Vaan ei se mennytkään ihan niin. Näissä bileissä tunnistamattomaksi meikatut postmodernit hahmot välttelevät toistensa katsetta, ja tamburiinia rusikoivan Andersonin hymytön ilme jää tutkimattomaksi. Tunnelma on kokonaisvaltaisen vieraantunut. Biisissäkin tuntui yhtäkkiä olevan haikeaa mollisävyä, jota en ollut aiemmin siinä kuullut.

Olin valmistautunut kirjoittamaan näin: Suede teki Trashin uransa aallonpohjalla, ostavan yleisön ja kitaristineronsa hylkäämänä, hetkellä jolloin juuri kukaan ei uskonut yhtyeen tulevaisuuteen. Biisin voitonriemuinen, uhmakas tunnelma edustaakin keskisormennäyttöä epäilijöille ja brittipopin banaaliksi kaljanjuontifestariksi latistaneille bändeille, Oasikselle ja sen masentaville seuraajille. Trash on täydellistä draamankaarta noudatteleva vaikeuksien kautta voittoon -anthem, itsensä toteuttanut haave uudesta noususuhdanteesta.

Mutta ei sekään ollut näin. Luin brittipop-raamatustani, John Harrisin The Last Partysta, biisin ja sen Coming Up -emoalbumin tekoa koskevan pätkän. Vaikka Suede olikin kaupallisessa limbossa, Trash vaikuttaa lähinnä tarkkaan harkitulta siirrolta tilanteen korjaamiseksi. Brett Anderson tarvitsi hitin ja kirjoitti sellaisen. Lisäksi hän eli noihin aikoihin sosiaalisen elämänsä kulta-aikaa: loputtomia bileitä, trendikkäitä nuoria ihmisiä ympärillä, nostetta tuovia päihteitä heroiinin sijaan. Coming Upin haastatteluissakin hän dissasi aikalaisiaan lähes gallaghermaisin ottein.

Mitä tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Yhtäkkiä Trash ei enää tunnukaan taustamusiikilta kuuman asfaltin tuoksulle. Tiedättehän sen leffakohtauksen, jossa päähenkilö levittää kätensä ja juoksee katua alas edessä odottavaan elämän parhaaseen aikaan?

Jos se olikin naiivia toiveunta? Jos niissä uuden opiskelupaikan maailman parhaissa bileissä onkin tupa täynnä toistensa jokaista liikettä kyttääviä cooliuden vahtimestareita, jotka tekevät peliliikkeensä täydellisen työharjoittelupaikan saamiseksi jo syyslukukauden loppuun mennessä?

Jos todellinen vilpittömyys onkin mahdotonta poplaulajalle, joka oli jo kolme vuotta aikaisemmin hetken kuumin uusi nimi?

Naurettavan tarttuvana liitelevä, rullaava ja jytäävä Trash on tietysti silti esimerkillisen kova biisi. Siinä ei ole ylimääräistä läskiä sen enempää kuin Brett Andersonin poskipäissä. Sen opportunistiset iskulauseet kuulostavat liian hyviltä, että niitä kannattaisi ajatella.

Vaikea silti sanoa, onko se Sueden mestarikauden päätös vai ensimmäisiä rappion merkkejä.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Totuuden toinen puoli: vuoden 1996 Suede pystyi parhaaseen suoritukseensa, kun hittipaineista päästettiin hetkeksi irti ja vajottiin yhtyeen alkukaudelle tyypilliseen yltiöromanttiseen maailman raunioiden melankoliaan. Todistetta ei tarvitse hakea Trash-singlen ja kenties yhtyeen koko uran parasta b-puolta kauempaa.

Video ei ole enää saatavilla

Suede, brittipopin pedot fiiliksissä.

”And like all the boys in all the cities
I take the poison, take the pity
But she and I, we soon discovered
we’d take the pills to find each other ”

Siinä elämäntapaohje vuodelle 1994. Englanti–Brett Anderson –Englanti -sanakirja pysyy todellakin entisellään. Mutta kaikesta ei-kovinkaan-epäselvästä huumeiden ihainnoinnista ei tarvitse New Generationin kaltaisen mahtavuuden soidessa välittää pätkääkään. Sitä toki löytyy, ja Dog Man Star lienee 1990-luvun parhaita puolustuspuheita huumeiden käytön positiivisille vaikutuksille luovassa prosessissa.

Ymmärrettävästi moinen käytös pitkitettynä tuottaa hirveää jälkeä, ajaa bändikaverit kauas pois ja Brett Andersonin tapauksessa saa New Mexicon ylitse lentävässä koneessa aikaan kokaiinipsykoosin. Maailmanloppuhourailun jälkeen kitka luovan kaverin kanssa alkoikin raastaa myös kitarasankari Bernard Butleria vereslihalle. Loputtomat juhlintakierteet vain laskujen ajamiseksi pois, pedofiliasyytöksiä bändin sisällä…

Hetkinen, siis mitä? Kyllä vaan: Brett heilasteli tuohon aikaan nuoren 17-vuotiaan naisen kanssa. Bernard heitteli alati sulkeutuvamman kuorensa jatkuvia syytöksiä moraalittomuudesta. Lopulta heinäkuun alussa 1994 Butler poistui kesken levytyssessioiden, mutta tässä vaiheessa kaikki olivat paradoksaalisesti saaneet hänestäkin tarpeekseen. Kestäisi kymmenen vuotta ennen kuin tämän laulun kirjoittajat pääsisivät uudelleen samalle aaltopituudelle.

Mutta taustatarina vain todistaa Sueden olleen uransa huippukohdassa, sillä äärimmäisestä stressimäärästä huolimatta yhtyeen tuotannosta ei löydy mitään Dog Man Starin veroista. Kaikki kunnia alkuperäisnelikolle siitä, että väistämätön hajoaminen ei kuulu millään tavalla New Generationilla – päinvastoin, olen vasta viime aikoina huomannut, kuinka joustava se lopulta on ja kuinka paljon yhteistyökykyä sen hienostuneimmat piirteet ovat varmastikin vaatineet.

Kuten yleensä, Anderson ja Butler paistattelevat parrasvaloissa, kun Mat Osman ja Simon Gilbert tarjoavat introon raskasta glam-tömistelyä, säkeistöihin kevyen rullaavan pohjan ja kertosäkeeseen rytmin, joka suuntaa heti lantiota kohti.

Ilman Osmania Butler ei voisi peittää tärykalvoja kirskuvalla ja rosoisella riffittelyllään. Ilman Gilbertin hienovaraisen kekseliästä rytmiä kaikki romahtaisi. Sen sijaan kaikkien neljän suoritukset ruokkivat toisiaan.

New Generationin päättävä kitarasoolo on alkuperäisen Sueden tanssittavin hetki. kaikki muu menettääkin merkityksensä viimeistään sillä hetkellä, kun Butlerin typerryttävän nerokas kitarakuvio repii ja riuhtoo kertosäettä joka suuntaan ja Anderson vastaa ekstaattisesti kutsuun. Tässä on kaikki, mikä teki Suedesta loistavan yhtyeen.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!


Dog Man Star sisältää kolikon kääntöpuolen nimeltä The Asphalt World, joka dokumentoi niitä hetkiä, kun ekstaasia ei tainnutkaan olla. Hieman hankala puheenaihe reviteltiin äärimmilleen, ja tyttöystävän tyttöystäväkin nostettiin keskusteluun.

Video ei ole enää saatavilla

Suede 1993: Matt Osman, Brett Anderson, Simon Gilbert ja Bernard Butler.

Puhutaanko taas briteistä ja seksistä? Popmusiikki ei ole ainoa kulttuurin ala, jolla tämä yhdistelmä on tuottanut hatunnoston ja hämmästelyn arvoisia tuloksia. Mutta nimenomaan popmusiikki saa kiittää paljosta brittien taipumusta seksuaalisiin neurooseihin ja kiinnostusta poikkeustiloihin ja perversioihin. Maailma tarvitsee poppia, joka ei jää mutkattoman paritteluunkutsun tasolle.

Vuonna 1993 maailma tarvitsi ehdottomasti Suedea, jolla oli tarjota teini-ikäiselle mielelle jotain eksoottisempaa ja jännempää kuin gangstaräppäreiden tisseistä kiinni -poseeraus tai grungesurkujen turhautumat ja hyljeksityksi tulemisen tunteet. Mitä väliä sillä on, että debyyttilevyn aikainen Brett Anderson on lähinnä rankan seksin ja rankempien huumeiden karkkikaupassa temmeltävä ilahtunut lapsi? Leikkikehässä oli niin hauskaa, että lopputuloksena oli huumaavaa, sähköistävää nerousmusiikkia.

Ja nerokkain yhtyeen täysosumista oli kolmas ja varsinaisen läpimurron tuonut single Animal Nitrate. Se on niitä biisejä, joissa ei tuhlata aikaa. Se lyö kaiken pöytään heti ensi sekunneista: maaginen, partaveitsenterävä, pöyristyttävän tehokas kitarateema ui kuulokuvaan saman tien ja tempaisee kuulijan sarjakuvadekadenssin maailmaan, jossa eritteet eivät tahri kuin korkeintaan nuoren mielen.

Tehokas on myös Brett Andersonin pelinavaus kohdassa 0:24:

”Like his dad, you know that he’s had
animal nitrate in mind
So in your council home he jumped on your bones
Now you’re taking it time after time”

Parissa säkeessä vihjaukset insestin ja väkivaltaisen seksin suuntaan ja sanaleikki amyylinitraatti-huumeella. Yrittämisen puutteesta Andersonia ei voi syyttää.

Vokalistin ottama positio on brittiartistille tyypillinen ja tuttu myös vaikkapa Jarvis Cockerin teksteistä. Hän ei mene skenaarioonsa sisään, vaan ikään kuin kurkkii ikkunoista tai makuuhuoneen ovenraosta. Kyse ei ole tarkkailijan roolista, vaan voyeuristin. Biisin sinä-muoto on varmaankin valittu helpottamaan sukupuolisen ambivalenssin syntymistä. Tosiasiassa Anderson ei puhuttele kaltoin kohdeltua sinä-henkilöään, vaan hekumoi kuulijalle: kelatkaa miten sairaita asioita tämän maan suljettujen sälekaihdinten takana tapahtuu, kelatkaa millaisia kiihottavia hirveyksiä kaupungin kämppien nuhruisilla patjoilla tälläkin hetkellä tehdään.

Samuel Beckettin näytelmien tapaan Animal Nitraten varsinainen päähenkilö on silti hän, joka on poissa, lähtenyt: entinen dominoiva rakastaja, eläin. Kuka tämä pelonsekaista kiinnostusta herättävä hahmo on? Ehkä se primitiivinen voima, joka ajaa ihmisiä vääriin makuuhuoneisiin tekemään vääriä asioita. Se ei ole sinulle hyväksi, mutta ilman sitä maailma tuntuu laimealta ja elämä tyhjältä.

”Animal, he was animal”, Anderson biisin hysteerisessä kliimaksissa ja tuntuu olevan laukeamispisteessä tuon yhden sanan stimuloimana.

Eläin on toive, pelko ja tosiasia. Entä jos se herää? Kuka tahansa meistä voi päätyä vuokrayksiöön säälimättä pantavaksi.

Mutta Animal Nitratea ei olisi ilman Bernard Butleria, jonka vimmainen kitarointi tihkuu sitä samaa aggressiivista kiimaa, jota Andersonkin tässä kanavoi.

Video ei ole enää saatavilla

Antti H, Sami ja Tiskijukka hekumoivat bailukulttuurin ytimessä.

Nuorgam onnittelee tässä kuussa viisi vuotta täyttävää tamperelaista Hang the DJ -klubia mitä sydämellisimminsydämellisesti! Juhlan kunniaksi pyysimme HTDJ-kolmikkoa Antti H, Sami & Tiskijukka valitsemaan viisikymmentä klubin kaikkien aikojen suurinta hittiä.

Hang the DJ juhlii syntymäpäiviään ytimekkäällä maailmankiertueella, joka piipahtaa Pietarista (13.10. Club Griboedov) ennen palaamistaan kotipesään Tampereen Klubille, jossa 14.10. on mukana menossa Nuorgaminkin jututtama Marissa Nadler ja 15.10. puolestaan Magenta Skycode. Hang the DJ tanssittaa myös Helsingin Kuudennella Linjalla lauantaina 22.10.

1. Familjen – Det snurrar i min skalle
2. Two Door Cinema Club – Something Good Can Work [The Twelves Remix]
3. Kings of Convenience – I’d Rather Dance With You
4. Mark Ronson feat. Amy Winehouse – Valerie
5. ESG – Dance
6. Robyn – Dancing On My Own [Fred Falke Remix]
7. Arctic Monkeys – When the Sun Goes Down
8. ZZ Top – Sharp Dressed Man
9. Justice – Phantom Pt. II [Soulwax Remix]
10. Cut Copy – Out There on the Ice
11. The Cure – Close to Me
12. Suede – Beautiful Ones
13. Breakbot – Baby I’m Yours
14. M.I.A. – Paper Planes
15. Risto – Rakkauden rock
16. Cats on Fire – Your Woman
17. Nik Kershaw – The Riddle
18. Jackson 5 – I Want You Back [Dimitri from Paris Supa Funk Brakes Mix]
19. TV on the Radio – Wolf Like Me
20. The Strokes – Someday
21. Beck – Loser
22. Radio Dept. – Heaven’s On Fire
23. Lykke Li – I Follow Rivers [The Magician Remix]
24. Prince & the Revolution – Raspberry Beret
25. Blondie – Hanging on the Telephone
26. Pet Shop Boys – Being Boring
27. Boston – More Than a Feeling
28. Jenny Wilson – Let My Shoes Lead Me Forward
29. The Rapture – House of Jealous Lovers
30. Caesars – Jerk It Out
31. Vampire Weekend – A-Punk
32. Caribou – Odessa
33. Phoenix – If I Ever Feel Better
34. PMMP – Pariterapiaa [Uusi Fantasia Remix]
35. Depeche Mode – Enjoy the Silence
36. Bloc Party – Banquet
37. The Cardigans – Lovefool
38. The Knife – Heartbeats
39. Maskinen – Alla som inte dansar
40. Regina – En tiennyt että osaan tanssia
41. Dizzee Rascal – Dance Wiv Me
42. Daft Punk – One More Time
43. Jay-Z – 99 Problems
44. Snoop Dogg – Drop It Like It’s Hot
45. New Order – Bizarre Love Triangle
46. The Police – Roxanne
47. Mylo – Drop the Pressure
48. The Streets – Fit But You Know It
49. Gossip – Heavy Cross [Fred Falke Remix]
50. MGMT – Kids [Soulwax Mix]

Kuuntele soittolista tästä.

Meg: "Ilmestyisipä uusi My Vitriol -albumi jo huomenna." Jack: "Mm..."

Nuorgamin toimitus kokoontui torikahvilan suurimman pöydän ääreen keskustelemaan levyistä, joita ei vielä ole olemassa – ei välttämättä milloinkaan. Keskustelusta tuli niin vuolassanainen, että kirjurin oli pilkottava se kolmeen osaan. Turinoinnin edetessä toivo horisontissa häämöttävistä mestariteoksista alkoi hiipua.

Alla toiset kymmenen levyä, joita Nuorgam odottaa hengitystään pidätellen. Artisteille ja yhtyeille asetettu vaatimus listalle pääsemisestä oli, että edellisestä albumijulkaisusta on kulunut vähintään kuusi vuotta.

Keskusteluun osallistuivat Markus Hilden (MH), Iida Sofia Hirvonen (ISH), Jarkko Immonen (JI), Aleksi Kinnunen (AK), Teemu Kivikangas (TK), Samuli Knuuti (SK), Kimmo K. Koskinen (KKK), Hannu Linkola (HL), Antti Lähde (AL), Aku-Tuomas Mattila (ATM), Juha Merimaa (JM), Vilho Pirttijärvi (VP), Teemu Purhonen (TP), Santtu Reinikainen (SR), Anton Vanha-Majamaa (AVM) ja Juho Äijö (JÄ).

Cody ChesnuTT – 9 vuotta

Mitä silloin?

Kun flopanneessa The Crosswalk -yhtyeessä vaikuttanut Cody ChesnuTT tarjoili maailmalle rönsyilevän esikoisalbuminsa Headphone Masterpiecen lokakuussa 2002, vaikutti päivänselvältä, että atlantalaisartisti tulisi vuosikymmen myöhemmin komeilemaan Nuorgamin Top 100 mahlanjuoksuttajat – 2000-luvun nerot -listan kärkikymmenikössä. Kävikin niin, että 36 biisin (joista The Seedistä kehkeytyi mannertenvälinen megahitti The Rootsin kanssa tehdyn uusioversion ansiosta) tuplapläjäys imi ChessnuTTin luovuuden kuiviin.

Mitä sen jälkeen?

Eipä juuri mitään. Ensimmäiset ajat Headphone Masterpiecen jälkeen ChesnuTT keikkaili ahkerasti, kunnes muutti Floridaan ja ryhtyi downshiftaamaan oikein olan takaa, perheeseensä ja hengen asioihin paneutuen. Joitakin singleja ja irtobiisejä on laulajalta julkaistu (muun muassa Barack Obamalle omistettu Afrobama), mutta korkean profiilin comebackia yhä odotellaan. Joulukuussa 2010 ChesnuTT ilmaantui yllättäen keikalle Helsingin YK-klubille ja palaa maamme kamaralle viikonlopun Ilosaarirockissa.

Mitä nyt?

Aina yhtä optimistinen Wikipedia ilmoittaa ChesnuTTin tulevan Landing on a Hundred -albumin julkaisuvuodeksi 2011, kuten laulaja The Faderin haastattelussa viime joulukuussa lupasi, mutta kiveen tietoa tuskin kannattaa ryhtyä hakkaamaan. Tuoreen Thank You So Much -kappaleen voi käydä kuuntelemassa Codyn Bandcampissa.

Ilmestymistodennäköisyys: 68 %

Jos juuri nyt pitäisi arvata, niin Landing on a Hundred ilmestyy – kenties vuonna 2012. Tosin me kaikki emme ole uskossa yhtä vahvoja kuin Cody. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Blur – 8 vuotta

Mitä silloin?

Brittipop-ikonin edellinen ja seitsemäs studioalbumi Think Tank oli yhdistelmä aiempaa seesteisempiä ja ”aikuisempia” lauluja sekä kummallisia rykäisyjä. Levyn julkaisun aikaan Blur oli jo supistunut trioksi. Graham Coxonin soittoa kuultiin vielä levyn päätöskappaleessa Battery in Your Leg. Osin Marokkossa äänitetyn albumin Lähi-itä-vaikutteisessa musiikissa kuultiin viittauksia Irakin sotaan, jota Damon Albarn näyttävästi vastusti.

Mitä sen jälkeen?

Blur palasi yhteen vasta vuoden 2009 ylistetyllä paluukiertueella – mukanaan Coxon. Vuonna 2010 Blur julkaisi 1 000 kappaleen pikkuvinyylin Fool’s Day. Blurin jäsenet ovat keskittyneet 2000-luvulla muihin projekteihinsa: Damon Albarn ja Coxon muistetaan parhaiten musiikista, Alex James muun muassa juustojen valmistamisesta, omakohtaisesta Blur-kirjasta ja kokaiinidokumentista, Dave Rowntree puolestaan politiikasta.

Mitä nyt?

Blurin mahdollinen paluu on ollut brittiläisen popmedian kestoaihe, mitä yhtyeen jäsenten kommentit ovat pönkittäneet. Helmikuussa Coxon sanoi NME:lle, että Blur äänittää uutta materiaalia, jota ei kannata odottaa julki aivan heti. ”I suppose it might turn into an LP in six years or something”, Coxon sanoi.

Ilmestymistodennäköisyys: 61 %

Riittääkö britpop-papoilla intoa ja kärsivällisyyttä rakentaa hienon menneisyyden arvoista uutta albumia? Ehkä jossain vaiheessa. (AK)

Video ei ole enää saatavilla

Deltron 3030 – 11 vuotta

Mitä silloin?

Deltron 3030 oli hiphopin superkokoonpano virtahevon kokoisella s-kirjaimella. Dan ”The Automator” Nakamura tunnettiin tuotannoistaan Dr. Octagonille ja Handsome Boy Modeling Schoolin puolikkaana, teinisensaatio Teren ”Del tha Funkee Homosapienin” Jones oli juuri tehnyt palannut parrasvalojen liepeille Hieroglyphics-kokoonpanon myötä ja Eric ”Kid Koala” San oli Ninja Tunen kuumin kyky. Trion nimetön esikoisalbumi (2000) hämmensi 3000-luvulle sijoittuvalla scifi-konseptillaan ja hämmästytti futuristisilla äänimaisemillaan, jotka upposivat erityisen hyvin indie- ja rockyleisöön.

Mitä sen jälkeen?

Deltron 3030:n voittokulku jatkui seuraavana vuonna ilmestyneellä Gorillazin esikoisalbumilla, jolla koko trio oli mukana. Sen jälkeen Dan the Automator jatkoi aherrustaan vaihtelevalla menestyksellä milloin omien projektiensa (Lovage), milloin tuottajatöiden (Head Automatica, Kasabian) parissa. Del teki toisen Hieroglyphics-albumin, kunnes vaipui jälleen puolen vuosikymmenen horrokseen. Kid Koala jatkoi turntablismin evankeliumin levittämistä maailmankiertueillaan ja julkaisi albumeita tasaiseen tahtiin.

Mitä nyt?

Työ Deltron Event II -albumin parissa alkoi jo vuonna 2006. Kaksi vuotta myöhemmin Del kertoi, että Dan ja Kid olivat jo omat osuutensa hoitaneet; levy olisi valmis, kun hän vain saisi lyriikat paperille ja räpit nauhalle. Uusin tilannepäivitys saatiin kesäkuussa, jolloin Del kertoi äänitysten olevan hyvässä loppusuoralla ja lupasi levyn ilmestyvän vielä vuoden 2011 aikana.

Ilmestymistodennäköisyys: 58 %

Eiköhän se sieltä tule. Ainakaan se ei ole kiinni Delin työinnosta: hän on intoutunut viime aikoina todelliseen julkaisuvyöryyn ja tehtaillut reilun kolmen vuoden aikana peräti viisi sooloalbumia. (AL)

Video ei ole enää saatavilla

Suede – 9 vuotta

Mitä silloin?

Syyskuussa 2002 julkaistu A New Morning oli nimestään huolimatta Sueden uran ehtoo. Crackheroiinikoukusta selvinnyt Brett Anderson sävelsi albumin rungon yksin eristäytyneenä maaseudulle, jossa elämä oli hänen omien sanojensa mukaan kuin J.G. Ballardin Concrete Islandista. Tämä ei kuitenkaan välittynyt levylle asti, ikävä kyllä. Huhujen mukaan yli miljoona puntaa maksanut ja moneen otteeseen äänitetty/tislattu albumi oli Obsessionsia lukuun ottamatta kuin irvikuva Sueden uran huippuhetkistä. Maanläheinen, teeskentelemätön ja turvallinen, toisin sanoen tylsä albumi, joka on kuin krapulan jälkeinen ripittäytyminen pieleen menneestä viikonlopusta.

Mitä sen jälkeen?

Albumia seuranneen kiertueen jälkeen yhtye julkaisi vielä singlekokoelman ja ilmoitti hajoamispäätöksestään. Mahdoton tapahtui: Brett Anderson ja helppona ihmisenä mainetta niittänyt ex-kitaristi Bernard Butler saivat fanien iloksi sovittua riitansa, mutta lopputuloksena oli vain laimeahko The Tears -terapiaprojekti. Yhtye hajosi muutaman vuoden sisällä, minkä jälkeen Anderson on keskittynyt soolouraansa. Simon Gilbert muutti Thaimaahan ja liittyi monikansalliseen Futon-elektropunkbändiin (jolla on valitettavan vähän tekemistä musiikkitoimittaja Tomi Nordlundin 2000-luvun alun samannimisen yhtyeen kanssa – toim. huom.).

Mitä nyt?

Suede on palannut jälleen esiintymislavoille sekä antanut muutamia toiveikkaita lausuntoja uudesta albumista. Brett Anderson julkaisee syksyn aikana neljännen sooloalbuminsa, jonka pitäisi lausuntojen mukaan olla tällä kertaa ehkä ihan hyvä, ja Richard Oakeskin on saamassa uuden Artmagic-bändinsä kanssa materiaalia ulos. Sueden koko tuotanto julkaistiin uudelleen laajennettuina painoksina alkukesästä 2011.

Ilmestymistodennäköisyys: 57 %

Suede on jo aikoja sitten todennut A New Morningin olleen yhtyeen uran pahin virheliike. Hyvää tehneen tauon aikana bändin jäsenet saivat nuoltua pahimmat haavat. Yllättävää kyllä, Suede saattaa olla paremmassa keikkakunnossa kuin koskaan – toivottavasti sama välittyy myös mahdolliselle uudelle albumille asti. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

Mirwaïs Ahmadzaï – 11 vuotta

Mitä silloin?

Madonnan huomion herättänyt ranskalainen tuottajalahjakkuus julkaisi vuonna 2000 toisen ja toistaiseksi viimeisen studioalbuminsa Production, jonka singlet Naïve Song ja Disco Science herättivät huomiota myös Suomessa. Rumba antoi levylle täydet kymmenen pistettä.

Mitä sen jälkeen?

Arabijuuristaan ylpeä Ahmadzaï työskenteli Madonnan kanssa Music-albumilla sekä tuotti muutaman kappaleen American Lifelle (2003) ja Confessions on a Dance Floorille (2005). Hän muodosti yhdessä Yasmin Hamdanin kanssa Y.A.S.-nimisen yhtyeen, jonka esikoisalbumi Arabology julkaistiin Ranskassa pari vuotta sitten. Disco Sciencea on käytetty mainoksissa ja elokuvissa. Mikan We Are Golden (2009) sai remix-kohtelun.

Mitä nyt?

Kahden edellisenkin studioalbumin väli venyi vuosikymmenen mittaiseksi, joten ranskalaisnero ei pidä kummoista kiirettä. Eikä hän ole niin iso tähti, että uuden Mirwaïs-albumin ilmestyminen edes olisi itsestään selvää. Miehen nettisivuja ei ole päivitetty muutamaan vuoteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 50 %

Ihan fifty-fifty. Jotain tullee joka tapauksessa, mutta millä nimellä ja milloin? (MH)

Video ei ole enää saatavilla

Dr. Dre – 12 vuotta

Mitä silloin?

Kuusinkertaista platinaa myynyt 2001-albumi vuodelta – kuinkas muutenkaan – 1999 syntyi keskellä lähes ylittämätöntä voittoputkea vielä nuorehkon hiphop-legendan uralla. Albumi määritti pitkälti 2000-luvun alun räppisoundia.

Mitä sen jälkeen?

Eminemin esikoislevyn lisäksi Dre pyöräytti vuosituhannen vaihteessa sellaisia historiaan jääviä jättihittejä kuin Mary J. Bligen Family Affairin, Even ja Gwen Stefanin Let Me Blow Ya Mindin ja 50 Centin In da Clubin. Tämän lisäksi hän ehti polkukäynnistää muun muassa 50 Centin ja The Gamen urat saatellen räppärien debyytit arvostelu- ja myyntimenestykseen. Dr. Dren viime vuosikymmenen tuotantolista näyttää ”Rapin kuka kukin on” -lyhennelmältä.

Mitä nyt?

Hiphopin kaikkien aikojen iisakinkirkoksi muodostunut Detox on ollut valmisteilla pian vuosikymmenen, ja sen ensimmäinen julkaisupäivä lyötiin lukkoon jo vuonna 2005. Lukemattomien varaslähtöjen, turhien lupausten, hämärien nettivuotojen ja peruutusten jälkeen myyttisen albumin pitäisi ilmestyä joskus tänä vuonna. Mutta tiedättekö mitä? Niin sen piti ilmestyä myös viime vuoden lopulla.

Ilmestymistodennäköisyys: 45 %

Oletettavasti Detox putkahtaa ulos jossakin vaiheessa ja tuottaa Chinese Democracyn tapaan kaikille pettymyksen, mutta en alkaisi pidättää henkeäni ihan vielä. (SR)

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – 8 vuotta

Mitä silloin?

Popmusiikin kyseenalaistamaton timantti(koira) julkaisi toistaiseksi tuoreimman studioalbuminsa, hienoa paluuta povanneen Realityn vuonna 2003. Vaikka albumi oli kaikkea muuta kuin täydellinen, se oli kuitenkin samalla jonkinasteinen lupaus tulevasta renessanssista. Tyyllisesti Reality oli vainoharhaista radiopoppia muutamalla kammottavalla covervalinnalla – albumi, joka vilisi viittauksia Bowien menneisyyteen.

Mitä sen jälkeen?

Bowien koko uran suurimmaksi ajateltu maailmankiertue vei veronsa, ja mies sai sydänkohtauksen kesken keikan Hurricane-festivaaleilla Saksassa. Siitä lähtien Bowie on viettänyt hiljaiseloa, keskittyen lähinnä perhe-elämään ja vaihtelevantasoisiin musiikki- ja elokuvacameoihin. Omaan tuotantoonsa hän on kuitenkin paneutunut harmillisen vähän. Viime vuosien kohokohtiin kuuluvat yhteistyöt TV on the Radion, Scarlett Johanssonin ja Arcade Firen kanssa.

Mitä nyt?

Jonkinasteista kuhinaa on ilmassa. Bowien sopimus EMIn kanssa päättyy keväällä 2012, ja alle vuoden sisällä julkaistavaksi huhutaan ainakin yhden uuden biisin sisältävää kokoelmaa, mitä sopii kyllä epäillä. Tavallaan Bowie on hiukan samassa tilanteessa kuin Scary Monstersin julkaisun jälkeen 31 vuotta sitten, jolloin hän tyynesti odotti vanhan sopimuksensa umpeutumista levykiintiön tultua täyteen.

Ilmestymistodennäköisyys: 43 %

Lähes vuosikymmenen kestänyt tauko on Bowien uran pisin, eikä hänellä omien sanojensa mukaan ole enää kiinnostusta perinteiseen popmusiikkiin. Kuinka yllättävää. Viime aikoina nousseista bändeistä kuitenkin huokuu Bowien koko uran laaja kirjo, mikä tekee hänestä – jälleen kerran – ajankohtaisemman kuin koskaan. (JÄ)

Video ei ole enää saatavilla

My Vitriol – 10 vuotta

Mitä silloin?

Vaihtoehtorockin ja shoegazingin (eli Nirvanan ja My Bloody Valentinen) synteesinä – ”nu gazena” – pidetyn lontoolaisbändin debyyttilevy Finelines tuotti suurta iloa äänekkäästi leijuttelevan rockin ystäville. Kotimaassaan yhtye saavutti useammallakin singellä Top 40 -listasijoituksen. Tiiviin kiertämisen ja Between the Lines -bonuslevyllä höystetyn debyyttinsä kansainvälisen version avulla yhtye sai jalansijaa myös Aasiassa, Etelä-Amerikassa sekä Yhdysvalloissa.

Mitä sen jälkeen?

My Vitriol ilmoitti jäävänsä keikkatauolle 2002 ja kirjoittavansa uutta materiaalia. Tästä saatiin esimakua vasta vuoden 2006 puolivirallisella livelevyllä Cast in Amber, jonka mukana tuli kuusiminuuttinen tulevan levyn demosampleri. Studio-olosuhteissa taltioitua uutta My Vitriolia kuultiin vuonna 2007, jolloin yhtye julkaisi A Secret Society -salanimellä This Time -singlen ja omalla nimellään A Pyrrhic Victory -ep:n.

Mitä nyt?

Netissä My Vitriolin elämä ei vaikuta kummoiselta, kun tuorein jalanjälki on MySpace-sivuille kirjautuminen toukokuussa 2010. Bändi on kuitenkin esiintynyt viime vuosina menestyksekkäästi festivaaleilla eri maissa ja kiertänyt kotimaassaan viimeksi 2009. ”Yli 30 kappaleen valikoimasta” koostettua, jo vuodelle 2008 (ja sittemmin vuodelle 2009) lupailtua tupla-albumia – tai edes tavallista – ei ole kuulunut, vaikka studiossa on työstetty vaikka mitä.

Ilmestymistodennäköisyys: 40 %

Liki valmista materiaalia on ilmeisesti kosolti, suosiotakin kymmenen vuoden julkaisutaukoon nähden melkoisesti. Uuden levyn tiimoilta yhtye on nyt jahkaillut reilut viisi vuotta, ja arpominen tuntuu loputtomalta. Toivottavasti debyytin 10-vuotisjuhla olisi houkutteleva kannustin kakkoslevyn pihalle laittamiseen. (KKK)

Video ei ole enää saatavilla

The Jesus and Mary Chain – 13 vuotta

Mitä silloin?

Vuonna 1998 The Jesus and Mary Chainin päihderikas sekoilu oli kääntynyt jonkinlaiseksi hirviöinniksi, ja Reidin riitaantuneet veljekset olivat valmiita liki tappamaan toisensa. Yhtye julkaisi merkitystyhjästi, mutta ruotsalaiseen vaatekauppaketjuun ”hauskalla tavalla” assosioivasti nimetyn Munkin. Albumi myi huonosti eikä menestynyt arvosteluissa. Los Angelesin loppuunmyydyllä keikalla William Reid hortoili ulos lavalta viidentoista minuutin soiton jälkeen. The Jesus and Mary Chain päätti jättää pettymyksen tuottaneen keikkaerheen viimeisekseen ja hajotutti itsensä not with a bang but a whimper.

Mitä sen jälkeen?

The Jesus and Mary Chainin hajaannuttua Reidit keskittyivät välittömästi omiin soolopohjaisiin projekteihinsa. Williamin Lazycame ja Jimin Freeheat eivät nostattaneet kuulijoissa kiinnostuksenhäiväystäkään – voiko noin väljyjä mielleyhtymiä herättävien nimien perusteella muuta odottaakaan – ja unohtuivat nopeasti. Vuonna 2005 Reidit osallistuivat Sister Vanillan kenkiintuijottelumusiikin työstämiseen, ja yhteiselo alkoi jälleen sujua. Psychocandyn, Darklandsin, Automaticin, Honey’s Deadin ja Stoned & Dethronedin uudelleenjulkaisut alkoivat enteillä The Jesus and Mary Chainin paluuta.

Mitä nyt?

Vuonna 2007 yhtye kokosi itsensä muutamaa comeback-keikkaa varten. Scarlett Johansson vieraili Coachellassa laulamassa Lost in Translationin soundtrackilla uudelleenhittiytynyttä Just Like Honeya. Vuotta myöhemmin The Jesus and Mary Chain keikkaili lisää, soitti livenä uuttakin materiaalia ja julkaisi uuden All Things Must Pass -kappaleen Heroes-sarjan soundtrackilla. Jim Reid paljasti uuden albumin olevan työn alla – ja työn alle uusi materiaali on toistaiseksi jäänytkin.

Ilmestymistodennäköisyys: 39 %

Reidien välejä aidoittanut syväjää on ehkä jo sulanut, mutta uuden levyn luomiseen tarvittavaa yhteismusisoinnin vimmaa saattaa olla vuosien etäännytyksen jälkeen vaikea saavuttaa. (ISH)

Video ei ole enää saatavilla

Pulp – 9 vuotta

Mitä silloin?

Uuden ja ympäristöystävällisen Pulpin pitkään odotettu We Love Life -albumi sai kriitikot huutamaan hoosiannaa, mutta kuoroon ei yhtynyt ostava yleisö, joka olisi halunnut Jarvis Cockerin yhä laulavan luokkavihaa hohkaavia kostotarinoita ja traagisia vinjettejä siitä millaista on, kun jää ilman. Mittavalla televisiokampanjalla tuetun Hits-kokoelman (2002) piti korjata tilanne, mutta albumilistan tuomio oli tyly: korkein sijoitus oli 71. Pulp otti tappion vastaan brittityyliin ylähuuli jäykkänä ja ilmoitti jäävänsä määrittelemättömän mittaiselle tauolle.

Mitä sen jälkeen?

Jarvis on pönkittänyt mainettaan linssiluteena piipahtamalla brittitelevisiossa niin usein, että hänen kuuluisi saada kuukausipalkkaa BBC:ltä. Siinä ohessa hän on vieraillut laulamassa ranskalaisten tanssiaktien levyillä ja saanut levytetyksi kaksi sooloalbumia sekä kiekollisen materiaalia hämmentävältä Relaxed Muscle -elektroduolta. Jos jotakuta oikeasti kiinnostaa, mitä Pulpin muut jäsenet ovat tehneet, olkaa hyvä, internet on käytettävissänne.

Mitä nyt?

Yhtye on palannut keikkalavoille tavalla, jota musiikkilehdistöllä on tapana kutsua ”triumfinomaiseksi”. Jatko riippuu ihan siitä, haluaako Cocker jatkaa kevytkenkäistä sekataiteellisuuttaan toisenkin vuosikymmenen vai haluaako hän vielä kerran jahdata Sitä Suurta Popunelmaa, johon hän jo kerran ehti kyllästyä.

Ilmestymistodennäköisyys: 34 %

Yhtye luultavasti testaa varpaallaan listavesiä julkaisemalla ensin uuden kokoelman, uusilla biiseillä tai ilman. Pääsy Top 70:een lienee suotavaa uuden materiaalin mahdollistamiseksi. (SK)

Video ei ole enää saatavilla

Sarjan viimeinen osa ilmestyy huomenna. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.