Polyvinyl

75 Kun kriitikko Stuart Berman taannoin vertasi Animal Collectiven Centipede Hz -albumia tuulilasiin iskeytyvään burritoon, oli tuloksena uusi lentävä lause yhtyeen faneille… tai ainakin lisää naljailua itseriittoisten kriitikoiden hyperbolea kohtaan. No, koska kaikessa levottomuudessaan Breakup Song on kuin tuon loistavan levyn aavistuksen vaatimattomampi pikkuserkku, yritän keksiä yhtä biitistä jääneen vertauksen: Breakup Song on kuin täyteen tällinkiin koristeltu, epileptisesti vilkkuva joulukuusi, joka ilmestyy ajovaloihisi keskelle pimeää tietä viilettäessäsi vuoden 1982 Mitsubishi Coltilla oikeaa radiokanavaa etsien. Satomi Matsuzakin ääni on tällä kertaa vähemmän raastavaa kuultavaa kuin tavallisesti ja se onkin ainoa myönnytys. Instrumentaalisesti Breakup Song on valloittavan hermostunut sekasotku, joskin instrumenteista puhuminen tuntuu harhauttavalta – tästä multiefektoidusta flipperipelistä on vaikea erottaa, mikä soitin milloinkin on äänessä. Parasta Deerhoofia vuosiin edustava kakofonia lämmittää mieltä ja vie takaisin aikaan, jolloin indie oli viimeistä kertaa rehellisesti todella naiivilla tavalla hölmöä, +81 oli valtava hitti ja NBA:n pääsponsorina ei vielä ollut Taco Bell. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Dinosaur Jr. – I Bet on Sky

PIAS

61 I Bet on Sky on Dinosaur Jr:n kolmas albumi sen jälkeen, kun yhtye vuonna 2005 palasi kehiin lähes vuosikymmenen mittaisen poissaolon jälkeen. Kisaväsymys alkaa hiljalleen näkyä ja kuulua 46-vuotiaan J Mascisin johtaman vaihtoehtorocklegendan otteista: siinä missä Beyond (2007) ja Farm (2009) hehkuivat raskasta energiaa, loppuu polttoaine I Bet on Skylla melko varhaisessa vaiheessa. Erinomaisten Don’t Pretend You Didn’t Know’n (räväkkä mutta melankolinen, huipentuu yhteen Mascisin uran parhaista sooloista) ja Watch the Cornersin (keskitempoista tuksutusta, Neil Young -soinnuttelua) jälkeen albumilla ei kuulla mitään sellaista, mitä ei olisi kuultu jollain aiemmalla Dinosaur-albumilla paremmin toteutettuna. Lou Barlow’n ihan-kivat Rude ja Recognition tuovat pientä piristystä albumiin, jolla J Mascis tuntuu penkovan pöytälaatikoidensa perimmäisiä nurkkia. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Gallows – s/t

Venn Records

45 Brittiläinen punkyhtye ällistytti vuoden 2006 esikoisalbumillaan Orchestra of Wolves, jonka parhaat kappaleet, kuten Abandon Ship ja In the Belly of a Shark, pudottivat polvilleen vastustamattomalla energiallaan, kuulijaystävällisyyttä kunnioittavilla hc-sävyillään ja laulaja Frank Carterin antaumuksellisella tulkinnalla. Kakkosalbumi Grey Britain nousi Britannian top 20:een, mutta oli silti bändiin isosti satsanneelle Warnerille pettymys. Gallows sai kenkää ja laulaja Frank Carter lähti omille teilleen. Kolmannelle albumilleen Gallows on pestannut laulajakseen kanadalaisen Wade Macneilin, joka tunnetaan parhaiten Alexisonfire-yhtyeestä. Kysymys kuuluu: onko Gallows onnistunut Carterin lähdöstä huolimatta säilyttämään sen kipinän, jonka ansiosta yhtye aikoinaan erottui lukemattomista kaltaisistaan? Vastaus kuuluu: ei. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Grizzly Bear – Shields

Warp Records

87 Nyt rakennellaan niin kunnianhimoisia asetelmia, että ensikuulemalla meinaa tulla ähky. Shieldsin äänimaisemassa vuorottelevat pintapuolisesti folkahtavan rupisina soivat kitarat ja popin suorasukaiset tarttumapinnat, mutta taustalla häilyy koko ajan äärimmäisellä hienovaraisuudella poimittujen lainojen runsaudensarvi. Jos Shields olisi puisto, se oliisi maaginen paikka, jonka luulee tuntevansa, mutta jonka runsaina rehottavien ruusupuskien ja köynnösten takaa paljastuisi jo unohdettujen suuruuksien patsaita ja myyttisiin mittoihin kasvaneita kasveja, joiden oksilla vuorottelisivat surffikitaroilta ja vuoripurojen solinalta kuulostavien lintuparvien kuorot. Mutta hippeily sikseen. Kyseessä on yksi tämän vuoden hienoimmista, joskin monipuolisuutensa vuoksi kärsivällisyyttä vaativimmista kokonaisuuksista. Kappaleista esimerkiksi The Hunt kuulosti pidemmän aikaa täysin yhdentekevältä hissuttelulta, kunnes se lopulta aukesi korvissani haavoittuneisuuden ja joutilaan uneliaisuuden loistavaksi hymniksi. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pietari – Hopeatähti

Monsp Records

83 Pietari on ehdottomasti yksi kuluvan vuoden yllättäjistä. Turun seudulla uraansa aloitellut räppäri julkaisi vuosituhannen alussa yhden jo keräilyharvinaisuudeksi muuttuneen omakustanteen. Vuosikausiin Pietarista ei kuulunut mitään, mutta hiljaiselo päättyi, kun hän ryhtyi pari vuotta sitten keikkailemaan Kemmurun Jodarokin kanssa. Hiljattain ilmestynyt Hopeatähti-albumi yllättää tasokkuudellaan. Hopeatähdellä Pietarin vahvuudet ovat persoonallisuus ja maanläheisyys. Hän saattaa räpätä samalla raidalla niin lanttupihvien ihanuudesta kuin Jari Litmaselle rakentamastaan alttarista. Yhdysvalloista Pietarin sukulaissieluiksi voisi nimetä Lootpackin ja People Under The Stairsin. Pietarin lakoninen räppäystyyli yhdistettynä mukavasti nuhjuiseen samplepohjaiseen tuotantoon tekevät Hopeatähdestä yhden vuoden kovimmista kotimaisista räppilevyistä. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Sturm und Drang – Graduation Day

HMC

60 Jos Sturm und Drang olisi julkaissut kolmannen albuminsa heti kakkosen perään muutama vuosi sitten, niin ketään ei olisi kiinnostanut, mutta bändi piti ovelasti taukoa ja palasi ”aikuistuneempana”, mikä tietenkin on vain luonnollista, kun teinit varttuvat parikymppisiksi. Harmi, että tässä välillä suomalainen metalli on vuosikymmenen pakkotyrkyttämisen jälkeen kärsinyt inflaation ja Sturm und Drangin täytyy löytää oma kilpailuetunsa uudelleen. Sellaiseksi kehittyy ehkä hyvä biisimateriaali: Your Love Is for Salen jouset miellyttävät, Molly the Murderer on kasarisooloineen erinomainen single, Luckyn kertosäe toimii ja Fatherlandin sävellys riemastuttaa vaivattomalla majesteettisuudellaan. Vastapainoksi albumilla tosin on suorastaan kiusaannuttavan nickelbackmainen kappale nimeltä Party Like a Rockstar, sanoituksia ei uskalla edes kuunnella, biisit venyvät aivan liian usein viiteen minuuttiin ja bändin laulaja André Linman kuulostaa hitaammissa vedoissa imaisseen vaikutteita Ronnie James Dion sijaan Samu Haberilta. Positiivinen yllätys silti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Toy – s/t

Heavenly Recordings

75 Neljä vuotta sitten BBC rankkasi kauhistuttavasti nimetyn Joe Lean & the Jing Jang Jongin popin seitsemänneksi kuumimmaksi tulokkaaksi nousevia artisteja esittelevällä Sound of… -listallaan. Jo seuraavana vuonna lontoolaisyhtye hajosi. Jälkipolville jäi muistoksi pikkuhitti I Can’t Feel My Legs, kaksi muuta singleä sekä kourallinen mairittelevia arvioita esikoisalbumista Eastern European Sex Worker, jota ei koskaan virallisesti julkaistu. ”Lelu” ei ole kaksinen nimi rockyhtyeelle, mutta sentään parempi kuin Joe Lean & the Jing Jang Jong, jonka jäsenistä kolme löytyy nyt viime vuoden tammikuussa ensimmäisen keikkansa soittaneen Toyn kokoonpanosta. Bändi kuulostaa luontevalta, vahvuutensa tunnistavalta ja yhteisen vision johdattamalta tulokkaalta. Sen ainekset ovat taiteellisemman indierockin peruskauraa: krautrockin motorista sykettä, shoegazen vellovia kitaratekstuureja, varhaisen Simple Mindsin ja 1970-luvun parhaan brittiprogen suureellisuutta. Kokonaisuudessa häiritsee oikeastaan vain Tom Dougallin laulu, joka tuo vaisuudessaan mieleen Badly Drawn Boyn Damon Goughin. Toy on noteeraamisen arvoinen ryhmä, joka tuo rohkeimmillaan (Drifting Deeper) mieleen kaveribändi The Horrorsin ja letkeimmillään (My Heart Skips a Beat) mainion, johonkin aikapoimuun kadonneen jenkkibändin Ambulance Ltd:n. Se jokin bändin musiikista kuitenkin vielä puuttuu; liian touhu lipsahtaa yhtä tyhjänpäiväiseksi paisutteluksi kuin jollain Secret Machinesilla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Wild Nothing – Nocturne

Captured Tracks

80 Jack Tatumiin henkilöityvä Wild Nothing herätti kohtalaisen laajasti ns. indieväen huomiota jo parin vuoden takaisella debyyttialbumillaan Gemini sekä sitä seuranneella Golden Haze -EP:llä. Levytykset esittelivät 1980-lukulaisesta indiepopista tyylikkäästi ammentavaa mutta riittävästi myös omaa näkemystä sisältävää dreampopia, jollaista viime vuosien aikana on tosin levytetty varsin runsaasti. Kakkosalbumi Nocturne vakuuttaa kuitenkin, ettei Tatumin ja Wild Nothingin tapauksessa kyse ole pelkästään trendituulien armoilla seikkailevasta päiväperhosta, vaan levytys levytykseltä omaan ilmaisutapaansa rohkeammin luottavasta luomisvoimasta. Wild Nothing taiteilee dreampopille tyypillisen utuisuuden ja toistuvuuden parissa, mutta onnistuu melko hyvin välttämään tyylin ikävystyttävimmät kliseet. Nicolas Vernhesin (Atlas Sound, Dirty Projectors) tuottamalla Nocturnella keskitytäänkin siihen, missä Wild Nothing on parhaimmillaan: haikeasti kaikuviin kitara- ja laulumelodioihin, joiden alla viehättävän pelkistetty rumpu-basso-rytmi pitää yllä tasaista liikettä, kuria ja järjestystä. Parhaiten Wild Nothingin idea kiteytyy albumin alkupuolella (Shadow, Nocturne), mutta kokonaisuuden kannalta levy on silti kiitettävän hyvin tasapainossa. Aiempaan tuotantoon verrattuna Nocturne kuulostaa miellyttävän itsevarmalta, dynaamiselta ja täyteläiseltä. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Sturm und Drang / André Linman (vas.) sekä Alex Ivars 18.05.2007 NRJ In the Park, Särkänniemi, Tampere.

Nyt kävi näin.

Mistä on suomalainen rock-festivaali tehty? Hyvästä meiningistä, koleista öistä, humalahakuisesta juomisesta, hassuista hatuista ja – viime hetken peruuntumisista.

Joka kesä joltain isolta festivaalilta peruu joku iso nimi. Jos se tapahtuu aivan viime tipassa, kuten Jónsi viime vuonna Flowssa, ei tilalle ehditä hankkia ketään, jolloin festivaali paikkaa puutosta aikataulumuutoksin.

Esimerkiksi, kun Pearl Jam perui Ruisrockin 1992, siirrettiin sen paikalle päälavalle kaikista maailman bändeistä Poverty Stinks. Se vitutti. Flowssa 2010 perunutta Jónsia paikkasi erinomaisen keikan heittänyt Caribou. Se ei niin vituttanut.

Pääsääntöisesti viime hetken peruuntumiset kuitenkin vituttavat aina. Erityisen paljon ne tekevät sitä, kun festivaalin tilalle järjestämä yhtye/artisti on aivan jotain muuta kuin se, jota on tullut paikalle katsomaan.

Nuorgam esittelee viisi karuinta Suomi-festareiden peruuntumista ja niiden korvaajaa.

5. The Coral –> Maj Karma (Provinssirock 2003)

Kaverikuvassa Maj Karma ja The Coral. Kuvaa manipuloitu. (Kuva: Denisse Islas)

Kesällä 2003 The Coral oli yksi englantilaisen kitararockin kuumimmista nimistä. Tieto siitä, että liverpoolilaisyhtye esiintyisi Törnävänsaaressa vain reilu kuukausi ennen odotetun kakkosalbuminsa Magic & Medicinen julkaisua, sai kaikkien vähänkään brittipoppia seuraavien mahlan juoksemaan, Antti Lähde muistelee ja muistelee lisää:

”Sama porukka odotti kieli pitkällä myös Junior Seniorin Suomen-ensi-iltaa. Tanskalaisen popkummajaisen Move Your Feet -single oli kuumaa kamaa indiediskoissa ja kuulosti etukäteen ajatellen vahvalta ehdokkaalta festivaalikesän Viralliseksi Teemabiisiksi.

Sitten väliin tulivat ”promootioesteet” (The Coral) ja ”logistiset ongelmat” (Junior Senior) – ja molempien bändien tiedotettiin peruuttaneen keikkansa. Ilmeisesti pettymyksen maksimoidakseen Provinssirock päätti hieroa karkeaa merisuolaa poppareiden vielä vuotaviin haavoihin ilmoittamalla yhtyeiden korvaaviksi esiintyjiksi kotimaisen indiepopskenen kaksi kärkinimeä: Maj Karman ja Peer Güntin.”

4. Neil Young –> Kolmas Nainen (Provinssirock 1997)

Neil Youngin Provinssi-peruutus on Suomen kaikkien aikojen kuuluisin viime hetken festariperuuntuminen. Tuhannet paikalle saapuneet Neil Young -fanit tulevat ikuisesti muistamaan syyn, jonka takia Neil Young perui. Niilo leikkasi sormeensa haavan tehdessään voileipää.

Youngin tilalle Provinssirock hankki pikavauhtia tuolloin jo lopettaneiden kirjoihin merkatun Kolmannen naisen. Se oli ihan ok paikkausyritys. Youngissa ja Kolmannessa naisessa on yhtä paljon samaa kuin ruutupaitoihin pukeutuvissa maajusseissa ja indienörteissä – eli jotain, mutta ei todellakaan riittävästi.

Neil Youngin seuraavaa Suomen-keikkaa saatiin odottaa neljä pitkää vuotta.

3. OutKast –> Ultra Bra (Provinssirock 2001)

Weezer, Tool, Manicsit, The Soundtrack of Our Lives… Vuonna 2001 Provinssirockin line-up oli erinomainen. Lähes täydellisen – sen ajan mittapuulla – siitä olisi tehnyt, jos perjantai-illan olisi päättänyt sinne buukattu esiintyjä, edellisenä vuonna loistavan Stankonian julkaissut, Erykah Badusta kertovalla Ms. Jackson -megahitillään listat valloittanut OutKast.

Mutta ei. OutKast perui. Syy: André 3000:n munuaisvaivat. Näinä Timo Jutilan nilkkatulehdusaikoina syy kuulostaa hyvin, hyvin epäluotettavalta.

Perjantain pääesiintyjäksi Provinssi pestasi pikavauhtia hiphop-kansan suosikkiyhtyeen Ultra Bran. Suuri festivaalikansa ei muutosta pistänyt pahakseen, sillä Ultra Bra oli tuolloin yksi Suomen suosituimpia esiintyjiä ja viimeisellä festarikesällään.

Mutta kumman haluaisit nyt sanoa nähneesi livenä, OutKastin vai Ultra Bran?

Kuten tästäkin jutusta voi huomata, niin kuin niin monta kertaa muulloinkin, vuosi oli Provinssille epäonninen. Samana vuonna perui myös Muse, jonka tilalle buukattiin My Vitriol, joka perui ja jota lopulta paikkasi Kemopetrol.

2. Amy Winehouse –> Sturm und Drang (Provinssirock 2007)

Sturm und Dranghouse. Kuvaa ei ole manipuloitu. Eikun, on sitä. (Kuva: Denisse Islas)

Ja taas Provinssirockia kohdannut vastoinkäyminen. Juha Merimaa raportoi:

”Vuoden 2007 piti olla naisten vuosi Provinssissa. Perjantaina esiintynyt Tori Amos jäi kuitenkin etäiseksi ja lauantain Patti Smith uhrasi liikaa keikastaan yhdentekevän Twelve-cover-levynsä materiaaliin.

Varsinainen pettymys odotti kuitenkin sunnuntaina, kun festariportteihin aamulla teipatut ilmoitukset kertoivat Amy Winehousen peruneen keikkansa.

Ihan puskista ilmoitus ei tullut. Winehouse oli tuolloin jatkuvasti otsikoissa sekoiluistaan ja tehnyt useamman no-shown jo aiemmin. Nyt oli kuitenkin vakuuteltu viimeiseen asti, että keikka todella tapahtuisi. Amyn kerrottiin saapuneen seurueineen Suomeen, mutta lopulta lääkäri oli kieltänyt laulamisen kurkkukivun vuoksi.

Uskokoon ken tahtoo. Ainakaan yhtään näköhavaintoa Amysta Suomessa ei koskaan päässyt lehdistöön asti. Myöhemmin asiaa muistellessaan myös Selmun edustaja arvioi, ettei soultähti päässyt Kööpenhaminaa lähemmäs Seinäjokea.

Kireällä aikataululla korvaajaksi haalittiin vaasalaisten heviteinien Sturm und Drang. En käynyt katsomassa. (Minä kävin. Sympatiat poitsuille, mutta kyllä lähinnä itketti. –vast. toim. huom.)

Illalla esiintyneen Scissor Sistersin keikalla veistä vielä kierrettiin haavassa. Laulaja Jake Shears ilmoitti yllätysesiintyjästä: neiti Amy Winehouse nousisi kohta heidän kanssaan lavalle.

Yleisön epäuskoista kohinaa seurasi kuitenkin punchline: ’Valitettavasti neiti Winehouse onkin kipeä. Olemme todella pahoillamme, mutta joudutte nyt tyytymään meihin’, Shears piruili.

Arvaa naurattiko.”

1. Dream Theater –> Suurlähettiläät
(Nummirock 1995)

No nyt on tuimaa äijää tarjolla! (Kuva: Denisse Islas)

Kuvittele, että olet suomussalmelainen progemetallin ystävä, joka on ajanut autossa seitsemän ja puoli tuntia, 530 kilometriä, päästäksesi juhannuksenviettoon keskelle Etelä-Pohjanmaata, keskelle ei-mitään, vain siksi, että siellä esiintyy suosikkiyhtyeesi Dream Theater.

Ja kun pääset paikalle, sinulle ilmoitetaan, että ei, James, John, John ja Mike eivät ole täällä, mutta meillä on JUSSU! Kyllä, näin on käynyt: kun Dream Theater on perunut, sitä paikkaamaan on tullut SUURLÄHETTILÄÄT.

Voi olla, että silloin päässäsi ovat soineet Suurlähettiläiden sen vuoden jättihitin Kuka pysäyttäisi kellot kertosäkeen sanat ”kuka voisi kellot seisauttaa ja ajan pysäyttää” ja olet toivonut, että olisit pysynyt kotona.