Metapoppia om nom nom.

Metapop on poppia popista, se on musiikkia joka on koottu pääosin muun musiikin paloista. Se on Popedan kuuntelua keittiössä ja Duran Durania tanssilattialla. Mistä suomalaisessa metapopissa on kyse?

”Kuunnellaan Oasista ja lauletaan omilla sanoilla
me ollaan paljaita, haarniskaa ei täällä tarvita”
Sanni – Mitä jos ne näkee

”Oltais niinkuin tähän asti
keittiössä luontevasti
kuunneltaisiin Popedaa”
Erin – Popeda

”Viimeinen tanssi ennen kuin maailma herää valoon
juuri silloin Duran Duran riensi auttamaan meitä”
Jenni Vartiainen – Duran Duran

Ouroboros on vanha egyptiläinen mystinen symboli, jossa lohikäärme syö omaa häntäänsä. Sen on ajateltu kuvaavan syklisyyttä, tai jotain, erilaisissa uskonnollisissa ja gnostisissa traditioissa. Mutta konkreettisessa mielessä se kuvaa myös itseensäkäpertymistä ja itseriittoisuutta – oman hännän mussuttaminen riittää, ulkopuolelle ei ole tarvetta. 2010-luvulla suomipop on osoittanut melko suurta kiinnostusta omaa häntäänsä kohtaan.

Kaikki kulttuuri on lainaa tai viittauksia. Niiden etsiminen biiseistä, leffoista ja kirjoista on parhaimmillaan pseudosivistynyttä piilosleikkiä. Suora shout-out on paljon tehokkaampaa: vaikeiden kielikuvien sijaan voi Sannin tavoin sanoa heti, että tämä biisi tapahtuu sitten sellaisessa moodissa, jossa kuunnellaan Oasista. Oasis on jykevä merkitystihentymä, kaikki tietävät mitä siitä pitää ajatella. Oasista ei esimerkiksi välttämättä kuunnella selvin päin. (Toim. huom: merkitystihentymät sen kuin tihenevät, jos kohdan lukee viittauksena Girlsin kakkoskaudella nähtyyn kohtaukseen, jossa Hannah ja Jessa istuvat kylpyammeessa ja taustalla alkaa soida Wonderwall.)

Oikeastaan näitä esimerkkejä ei pitäisi edes kutsua suomipopiksi, sillä kyseessä on jo jotain, joka tulee itsenäisenä, elinvoimaisena eliönä suomipopin jälkeen. Sitä pitäisi kutsua pikemminkin metapopiksi. Metapop ei viittaa popin itsensä ulkopuolelle, vaan rakentaa merkityksensä maailmassa, jonka jokainen pinta on jo kyllästetty popmusiikilla.

Viittauksien käyttö ja intertekstuaalisuus on myös ensimmäinen helppo tapa olla ”hyvä” kirjottaja: jo yläasteen äidinkielentunneilla voi oppia pudottelemaan aineiden sekaan lainauksia pakinoista, popmusiikista, televisiosta – ja saada siitä sinänsä ihan ansaitut kehut opettajalta. (Sitten voikin ryhtyä unelmoimaan romaanien, tai vähintään nokkelien pop-esseiden kirjoittamisesta.) Intertekstuaalisuuden käyttäminen tekstissä kuitenkin on jotain, jonkin oikean tehokeinon käyttöä. Sannin queer-tunnelmointiinkin tulee hyvää särmää, kun ajattelee, että taustalla soi Champagne Supernova.

8 kappaletta suomalaista metapoppia

Elokuvassa, arkkitehtuurissa ja kirjallisuudessa tällaista suoraa aikaisempiin kulttuurituotteisiin nojaamista on tavattu kutsua postmoderniksi. Näihin on kuitenkin usein liitetty tietty nokkeluus: ysäri-Tarantinon leffat, Pulp Fiction edellä, on kasattu pienistä paloista ranskalaista uutta aaltoa ja yhdysvaltalaista populaarikulttuuria, mutta lopputuote on virtuoottisen näppärä. Pulp Fiction on toki myös itseironinen, koko leffan nimi ilmoittaa kyseessä olevan huonolle paperille painettua kioskikirjallisuutta. Elokuvan ensi-ilta oli Cannesin pääsarjassa, josta elokuva poimi pääpalkinnon.

2010-luvun suomalainen metapop on populaarimpaa, keskitiemäisempää, pikemminkin nostalgista kuin virtuoottista. Se on post-nokkelaa tai uusvilpitöntä. Mitä näillä viitteillä sitten tehdään? Toivotut vaikutukset ovat ainakin neljänlaiset: traditioon asettuminen, tunnelman rakentaminen, hipsulipisteiden nostaminen ja humalainen oispa-kaikki-vielä-hyvin-ja-keski-ikä-kaukainen-haave-nostalgiassa vellominen.

”On aika soittaa naapurin Allulle, lähdetäänpä parille kaljalle
jukeboxiin kilahtaa lantti, siellä laulaa Hammarbergin Antti”
Stig – Ryyppy

Video ei ole enää saatavilla

Ei tarvita kirjallisuuden maisterintutkintoa sen tajuamiseen, että Stigin märänpudotteluanthemin kannuksia rakennellaan Irwinin haamun päälle. Sama pätee Jenni Vartiaisen Duran Duraniin; biisi kuulostaa siltä, että sen jälkeen voisi hyvin pyöräyttää Duran Duranin Rion, josta kappale kertoo. Duran Duran on turvallinen mutta seksikäs vertauskuva: kokaiinia ja olkatoppauksia, mutta kuitenkin 1980-luvulla eli hyvinvointivaltiossa ja harmaassa Helsingissä. Se herättää tunnelmaan muttei säikäytä, vähän kuten rakastaja/tar alasti mutta villasukissa.

Samaa erootillista kudinkasaa kaivelee Erin Popedassa. Toiveena on, ettei tehtäisi asioista liikaa numeroa, pidettäisiin homma omissa käsissä ja otettaisiin ihan iisisti. Naimisiinmenon sijaan pitäisi kuunnella keittiössä luontevasti Popedaa. Samaan aikaan post-nylonbeat-Erin lainaa vähän Paten huolettomuutta ja maskuliinisuutta: ei tässä mitään prinsessoja olla! Ja ei kai kukaan Popedaakaan selvin päin kuuntele.

Jotta viittauksia toisiin teksteihin voisi ymmärtää, pitää niiden kohdistua menneisyyteen. Nostalgia on erottamaton osa metapoppia. Duran Duran, Irwin ja Popeda ovat toki aina ajankohtaisia, mutta ehkä kuitenkin 2010-luvulla pikemminkin historiallisten viitepisteidensä ansiosta. Olavi Uusivirta seilaa tätä samaa merkitysten merta täysin purjein.

Olavi Uusivirran Toton Africa

”Jos tuut mun luo
ollaan niin kuin ennen vanhaan
se vanhat merkit tuo
ohimenneet vuodet takaisin
soitetaan silmät kii väsynyttä Wonderwallii
perustetaan sata bändii
juodaan tuhat kaljaa
toivotaan radiosta Toton Africaa”
Olavi Uusivirta – Toton Africa

Artisti, jonka nimi on Olavi Uusivirta, päätyy väistämättä suhteeseen suomalaisen populaarimusiikin kaanoniin. Kun itse näin nimen ensimmäistä kertaa, olin varma että kyseessä oli sinänsä nokkela sanaleikki, nom de guerre. Keikkajulisteessa mainostettiin Kruununhaan yläasteen tanssiaisia ehkä vuonna 1998, joissa esiintyi Joni & the Teachers -yhtye, solistinaan Olavi Uusivirta. Myöhemmin kävi ilmi, että kyseessä ei ollutkaan salanimi, vaan ihan ehta filosofiasta kiinnostunut kasiluokkalainen. Olin itse jo 13.

Toton Africa on biisinä siitä nokkela, että kuten hyvässä saksalaisessa lauseessa, merkitys muodostuu vasta fraasin lopussa. Ensimmäinen säkeistö on löysää tunnelmointia nuoruuden Pariisista, kertsissä soitetaan silmät kiinni ”väsynyttä Wonderwallia”, kuten kuka tahansa entinen taidekoululainen pari vuotta lukion jälkeen on 2000-luvun alussa rommikolapäissään tehnyt, ja vasta aivan viimeisenä sanoina pudotetaan kuulijalle Toton Africa. Perkussiot ja synat saapuvat, ja samalla hetkellä kuulija tajuaa, että niin tosiaan, myös biisin sointukierto käväisee Kilimanjaron puolella, perkussioiden pulssista puhumattakaan.

Tulevissa säkeistöissä maistellaan vielä Dave Lindholmin Romanssia ja Mustan Paraatin Peilitaloa ja kierrätetään Toton African riffejä. Olavi-levyä kriitikot pitivät vähän tylsänä keskitienä verrattuna Uusivirran parhaisiin, joten ehkä indie-juurien nimeäminen on muistuttamassa, että ei tässä nyt ihan tusinapoppia olla. Preeria-levyn kipeän nostalgiseen menneen uudelleenarviotiin tässä pikkusinfoniassa ei päästä, mutta missäpä päästäisiin. Toton African kirjoittaja ei ole enää nuori ja kaunis, liekö enää edes niin helppoa olla onnellinen?

Kuten kaikki paras nostalgia aina, myöskään Toton African nostalgia ei oikeasti kohdistu omaan nuoruuteensa, vaan vähän kauemmas. Toton African ollessa hitti Uusivirta on ollut kohdussa. Samalla se heittää epäilyksen koko kappaleen sanoman yläpuolelle – kyllä Olavi tietää, että vanhaa heilaa on turha pyytää takaisin, että vaikka kapteeni Morganin voitelemana perustettaisiin ne sata bändiä, ne olisivat kaikki sen illan harhaa. Keski-ikäistä sattuisi silmiin aamun valo.

Biisi kuitenkin toimii ns. musiikkina. On ehkä nörttiä arvostaa uudelleensoinnutettua Africaa, ja sitä miten hyvin tuon perkussiobiitin ja synat saa soljumaan suomalaisen metapopin takana, mutta olkoon!

Lisäksi yhdessä asiassa Toton Africa on objektiivisesti parempi kappale kuin Toton Africa. Jälkipolville tuntemattomaksi jäänestä syystä Steve Lukather pidättäytyi kolonialistisesta runkkukitarasoolosta. Uusivirran bändiä sama häveliäisyys ei onneksi vaivaa, vaan Timo Kämäräinen antaa ihan rohkeasti tulla, ja siksi se on niin ihanaa.

Kahleet – a millennial love story

”Kerroit myös et Leevin lauluja
kuuntelet kun sua surettaa
me sielunveljiä ollaan”
Ellinoora – Kahleet

Ellinooran Kahleet käsittelee parisuhteen päättymistä, tai ehkä sitä, että parisuhde ei pääty vaikka sen pitäisi.

Välillä tällaisen nimeltä mainitun viittauksen seuraaminen avaa loputtoman kolon. Ellinooran Kahleissa kuunnellaan leevejä ja ollaan sielunveljiä, mutta tapahtuu paljon muutakin. Bridgessä Ellinoora valittaa ”sä meet ja sä teet mitä teet mä vuodan mun kyynelet”. Meen / teen / kyynelet -riimit eivät toki ole omalaatuisia, mutta avaavat polkuja: Eppu Normaalin Vihreän joen varrella podetaan suunnilleen samoilla sanoilla kadotettua rakkautta, samoin Kaija Kärkkäisen ja Ile Kallion Kuka saa kyyneleet -biisissä.

Myöhemmässä säkeistössä joku laulaa radiossa ”täytyy irrottaa”, eikä siitä näin jälkikäteenkään voi olla aivan varma, että kukahan se oli, sillä niin ovat laulaneet ainakin Emma Salokoski, Pauli Hanhiniemi, Stig sekä Apulanta. Näistä vähintään Salokoski laulaa siitä miten huonosta parisuhteesta pitäisi päästä pois.

Mutta ehkä kaiken tämän intertekstuaalisuuden alta ei ole pääsyä pois, edes siitä parisuhteesta. Kahleet metaforana tarkoittavat ikuista kiinnioloa, vaikka oikeastaan irti pitäisi jo päästä. Ellinooran kappale onkin täydellistä metapoppia – siinä vedetään kansainväliseltä ykkösketjulta lainattua melodiaa ja tuotantoa, surautetaan blenderissä 1980-luvun suomipop ja kuorrutetaan se aivan kurantilla ajankuvalla. Erilaiset viitteet surumielisestä Leevistä Eppuihin ja geneeriseen temaattiseen menettämiseen vetäytyvät yhteen koherentiksi paketiksi. Ainoana särönä sielunveljet, jossa ei ole kyse rakkauden haikeasta menettämisestä tai irtipäästämisestä, ja koko biisin pelastava c-osa, joka sekin auttaa vain kerran.

Indietä vai kulttuurista pääomaa

”Mä en oo viimeaikoin pystyny kuuntelee Fleetwood Macii itkemättä
se on hassu juttu
Stevie Nicks
Stevie Nicks
Stevie Nicks
Stevie Nicks”
Paperi T – Stevie Nicks

Metapopin viitteissä ei yleensä ole kyse kulttuurisen pääoman rakentamisesta, eli itseään coolimpien bändien namedroppailusta, sen osoittamisesta että tiedetään jotain mitä muut eivät tiedä. Metapop täyttää lautasensa suomipopin ruotsinlaivan buffetista eikä ymmärrä edes panostaa katkarapuihin: luotetaan lämpimän puolen leeveihin, popedoihin, siekkareihin ja 1980-luvun kansainväliseen turvallisiin aor-suuruuksiin.

Poikkeuksina pitää mainita PMMP:n Päät soittaa, joka on pikemminkin kategoriassa supersuositun indie-rajan ylimurtautuneen bändin hatunnosto vähemmän tunnetulle edeltäjälleen, ja Paperi T:n koko tuotanto.

Tai siis, niinhän sitä luulisi. Stevie Nicksissä Paperi T hokee obsessoiden Fleetwood Macin Stevie Nicksin nimeä kertsissä, mikä herättelee hyviä indieviboja, niin suurta suosiota bändin Rumours pari vuotta sitten nautti hienovireisen pop-maun piireissä. Tässä kohtaa kuitenkin nykyisyys vääristää: Sama kokaiini se kiilsi niin Nicksin kuin Duran Duranin Simon Le Boninkin nenässä 1980-luvulla – Fleetwood Macin Rumours on edelleen yksi maailman kymmenestä myydyimmästä levystä. (Noin muuten olen sitä mieltä, että jonkun pitäisi tehdä Malarian pelolle sisarteos ”Paperi T:n pelko”, jossa levyn jokainen kulttuuriviittaus korvattaisiin viittauksella Paperi T:hen itseensä ja hänen omaan tuotantoonsa. Tiedättehän: ”Me tavattiin joskus Paperi T:n keikalla…”)

Paperi T itse tietää kaiken tämän varmasti. Stevie Nicks biisinä kuitenkin kompastelee myös suomirock-viittauksiin. Rivit tulee täyteen vaikka riimit ei (kuten Peitsamolla), harmaana lauantaina soi Mandoliinimies (kuten Hectorilla). Depressiokuvaushan kappale on, jäähyväiset Ruger Hauerille (extra-ouroborospisteet nimiviittauksesta toiseen omaan projektiin). Tasojakin löytyy, depressiosta ovat kärsineet myös Peitsamo, Hector – ja Nicks. Ja koska kaikki on kuitenkin aina vitsiä ja kaikki vitsit ovat totta, Ruger Hauer toki teki myös yhden levyn vielä Malarian pelon jälkeenkin.

Lopuksi

Kun toistaiseksi viimeistä kertaa – ja ehkä ensimmäistä yläasteen ja lukion jälkeen – kohtasin Olavi Uusivirran, satuimme viisi vuotta sitten samaan porukkaan kello 4:32 tihkusateessa Kitisen rannalla Sodankylän filmifestareilla. Olin humalassa, ehkä Captain Morganista, ehkä tuhannesta kaljasta, Olavilla oli kitara, oltiin väsyneitä. Jotain hoilattiin, mutta tarina ei kerro oliko se Wonderwallia vai Africaa. Joka tapauksessa hetki olisi oman metapop-kappaleensa, tai ainakin pienen esseen arvoinen. Ehkä metapopin sanoma on, että kaikki nostalgia on kaunista mutta turhaa.

Vielä tämän tekstin lopussa pitää päästää ääneen Haloo Helsinki! Kappaleen nimi on Pulp Fiction ja siinä tanssitaan niin kuin Pulp Fictionissa – mutta hurjemmin! Ollaan Uma sekä John! Ja tanssitaan niin kuin Greasessa – mutta hurjemmin! Ja ollaan Olivia sekä John! Ja ollaan Pulp Fictionia, viitteiden ja kierrätyspalojen tyylikästä uudelleenkasausta, postmodernia oman hännän imeskelyä – mutta sama John vaivaa lantiotaan, yhä cool, yhä vaarallinen, mutta jo vanhempi ja väsyneempi, ironisen etäisyyden päässä, mutta nostalgian kyllästämänä, ei enää nuorena ja kauniina…

Video ei ole enää saatavilla

Niks, naks, snap, crackle ja pop. Mitä näitä nyt on.

Niks ja naks on itsetarkoituksellisen ironisella otteella tehty albumi.

Muusikko Pasi Siitosen muuttuminen lipevästä r’n’b-laulajasta Stig Doggista heinänkorsi suupielessä kantria veivaavaksi Stigiksi on ollut yllättävimpiä takinkääntöjä kotimaisessa popmusiikissa pitkään aikaan.

Artistinimi ja musiikkityyli vaihtuivat vuonna 2011, kun Siitonen osallistui Laululeija-kappaleellaan Uuden musiikin kilpailuun päästäkseen Euroviisuihin.

Euroviisuedustajaa Siitosesta ei tuolloin tullut, mutta ainakin hän pystyi tekemään tiettäväksi Stig Doggin muodonmuutoksen Stigiksi. Omaa materiaalia julkaisevasta artistista Stig Dogg on muuttunut Siitosen käyttämäksi pseudonyymiksi, kun kotimaiselle räppilevylle on tarvittu miesvokalisti laulamaan kertosäkeitä.

Viimevuotinen Puumaa mä metsästän oli Siitosen debyyttialbumi Stiginä. Sillä hän pääasiallisesti versioi omia vanhoja kappaleitaan, mutta Niks ja naks pitää sisällään vain uutta materiaalia.

Totuttuun tapaan Siitosen kappaleissa on humoristinen pohjavire. Se on myös taakka, joka estää hänen musiikkiaan olemasta aidosti kiinnostavaa tai koskettavaa.

Mietitäänpä nyt. Jos artisti tietoisesti rakentaa uraansa ja imagoaan sen varaan, että hänen musiikkivideoitaan katsotaan YouTubesta etkoilla ja jatkoilla, koska niissä lauletaan pikkutuhmia, hän ennemmin tai myöhemmin löytää itsensä musiikillisesta umpikujasta.

En tiedä, oliko artistinimen ja musiikkityylin vaihtaminen yritys ravistaa harteilta Stig Doggin mukanaan tuoma painolasti. Epäilen ettei ollut, sillä Siitonen luottaa yhä siihen, että pilke silmäkulmassa sävelletyt ja sanoitetut kappaleet vetoavat kuuntelijoihin.

Ulkokohtaisuus ja itsetarkoituksellisen ironinen ote eivät kuitenkaan tee Siitosesta 2000-luvun Jaakko Teppoa. Kappaleiden tekstit tarjoilevat kädenlämpöistä ihmissuhdedraamaa, mutta niiden kuvasto ei vain tunnu sopivan Siitosen suuhun. Albumia kuunnellessa tekisi mieli työntää suu kiinni läppärin kaiuttimiin ja huutaa: ”En usko yhtään mitään, mitä sä laulat!” Toisaalta ei ole varmaan tarkoituskaan, jos tämä kaikki on vain yhtä suurta vitsiä.

Albumin tarttuva, jopa herkkä nimiraita jää sen ainoaksi helmeksi. Heikoimpina hetkinä, kun levy flirttailee ysärihenkisen ja iskelmällisen tanssipopin kanssa, voisi luulla kuuntelevansa Tauskia.

En ole ammatinvalintapsykologi, mutta en olisi lainkaan pettynyt, jos Siitonen ajaisi viiksensä, ripustaisi lippiksen naulaan ja tekisi musiikkia seuraavaksi vaikkapa kokonaan uudella artistinimellä. Konsepti Stigistä iskelmällisenä kantriartistina tuntuu tyhjiin lypsetyltä jo tällä albumilla, vaikka taustavoimissa onkin Matti Mikkolan kaltaisia listahittejä tehneitä ammattilaisia.

46 Levyllä kuulee kaikuja niin kesähiteistä kuin 2000-luvun Suomi-iskelmästäkin, mutta albumimittaan venytettynä vitsi ei naurata.

Video ei ole enää saatavilla

Stig 08.06.2013 Kivenlahtirock, Espoo.