Camila Cabello Suomeen, niin kuin olis jo!

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen sata artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa, vaikka mielestämme olisi ehdottomasti pitänyt.

Kuusi ja puoli vuotta myöhemmin sadasta listatusta artistista kolmekymmentäviisi on käynyt tai tulossa Suomeen. On aika uusia äänestys.

Koostimme hieman yli kolmensadan Suomeen odottamamme artistin longlistin, jolta oli siivottu pois tulevan kesän festarijulkistukset, muutama tuleva klubivieras ja hajonneiksi ilmoittautuneita yhtyeitä, mutta muuten toivoa sai ihan mitä tahansa – myös mahdottomuuksia.

Äänestykseen osallistui 27 henkilöä Nuorgamista ja sen reunamilta. Jokainen äänestäjä antoi artisteille nollaa, yhtä, kolmea tai viittä pistettä mielensä mukaan. Muita ohjeita ei ollut. Niin montaa sai äänestää kuin halusi, sataa tai viittä nimeä, ihan miltä tuntui. Listalle pääsemiseen vaadittiin 18 pistettä. Kaksi parasta pääsivät yli sadan pisteen. Ed Sheeranin sijoitus oli 119.

Lopullinen lista julkaistaan viidessä 20 artistin mittaisessa osassa tämän viikon aikana. Tällä kertaa emme lupaa keikkajärjestäjille tuoretta muffinssia, vaan toivomme, vaadimme ja rukoilemme, että ainakin 35 mainituista nimistä on nähty Suomessa jouluun 2025 mennessä.

Jos äänestetty artisti on ollut myös vuoden 2011 listalla, sijoituskehitys kerrotaan suluissa nimen jälkeen.

Tekstien kirjoittamiseen ovat osallistuneet Markus Hilden, Samuli Knuuti, Antti Lähde, Matti Markkola, Juha Merimaa, Oskari Onninen, Arttu Tolonen ja Niko Vartiainen.

#100 The Bleachers (uusi)

Mikä: Edesmenneen Fun.-yhtyeen kolmanneksen, Lena Dunhamin pitkäaikaisen ex-poikaystävän ja tämän hetken velhoimman tuottajavelhon Jack Antonoffin sooloyhtye.

Kauan odotettu: Bleachersin debyyttilevyn ensimmäinen single I Wanna Get Better oli pikkuhitti Yhdysvalloissa kevättalvella 2014. Levy ilmestyi puoli vuotta myöhemmin, ja sillä vierailivat Grimes ja Yoko Ono, mutta Antonoffin kiinnostuspisteitä ovat kasvattaneet ensi sijassa hänen tuotantonsa Taylor Swiftin, St. Vincentin ja Lorden levyille.

Tuleeko: Nojaa. Todennäköisemmin Antonoff nousee Suomessa lavalle Lorden keikalla, kuten on pari kertaa tapahtunut (deittihuhuista puhumattakaan!) kuin tulee maahan Bleachersinä.

Video ei ole enää saatavilla

#99 DJ Khaled (uusi)

Mikä: Supertuottaja ja räppimoguli, joka on julkaissut siinä sivussa kymmenen levyä, joilla äänessä ovat olleet maailman suurimmat tähdet.

Kauan odotettu: DJ Khaled on ollut jo toistakymmentä vuotta skenen suuri nimi, mutta kiertämisen makuun hän pääsi kunnolla vasta 2016 ollessaan Beyoncén Formation-kiertueen erikoisvieras. Ensimmäiset megahitit ovat vasta viime vuoden listaykköseksi nousseelta Grateful-levyltä: Wild Thoughtsin esittivät Rihanna ja Bryson Tiller, I’m the Onen vaatimattomasti Justin Bieber, Quavo, Chance the Rapper ja Lil Wayne.

Tuleeko: Tällä hetkellä Khaled kiertää Demi Lovaton kanssa Yhdysvaltoja. Oma Euroopan-kiertue voisi olla ajankohtainen, jos myöhemmin tänä vuonna ilmestyvä Father of Asahd -levy on Gratefulin kaltainen osuma. Ja silloinkin toiveet pitää osoittaa Blockfestin tai Weekendin rohkelikkoiluun.

Video ei ole enää saatavilla

#98 Field Music (uusi)

Mikä: Sunderlandilaisveljesten David ja Peter Brewisin muodostama indiepopyhtye, joka yhdistelee omalaatuisesti kamaripopin keveyttä, Steely Danin silmäniskuja, Wiren kulmikkuutta ja The High Llamasin rantapoikafantasioita. Kuusi ja tuorein albumi Open Here toi 30. sijallaan yhtyeelle sen uran parhaan noteerauksen Britannian albumilistalla.

Kauan odotettu: Bändi on nauttinut vankkaa kriitikko- ja kulttisuosiota kakkosalbumistaan Tones of Townista (2007) lähtien. Suomessakin bändille löytyy pieni, mutta uskollinen kuulijakunta.

Tuleeko: Tuskin, sillä Field Music keikkailee vain harvoin saarivaltakunnan ulkopuolella. Huhtikuinen minikiertue vei bändin sentään Ranskaan, Belgiaan ja Alankomaihin.

Video ei ole enää saatavilla

#97 Girlpool (uusi)

Mikä: Losangelesiläisten Cleo Tuckerin ja Harmony Tividadin riisuttua indiepoppia soittava duo, joka on velkaa niin 1960-luvun tyttöbändeille kuin Beat Happeningille.

Kauan odotettu: Trve kvlt indie -vastaus on sanoa, että vuoden 2015 debyytistä Before the World Was Big lähtien. Todennäköisemmin bändi on ”uinut tutkalle” vuoden takaisella 123-biisillään ja sitä seuranneella, kehutulla Powerplant-levyllään.

Tuleeko: No joo, miksi ei, varsinkin, jos urakehitys jatkuu. Nykyisellään suomalainen fanikunta lienee omaan keikkaan nähden liian pieni jopa Kuudennelle linjalle, mutta vaikka Sidewaysiin? Todellakin.

Video ei ole enää saatavilla

#96 Doves (–54)

Mikä: 2000-luvun brittirockin sydämellisimmät mörököllit, nuo työläispsykedelian mestarit Manchesterista.

Kauan odotettu: Esikoisalbumin Lost Souls (2000) julkaisusta asti. Dovesin suosio kotimaassaan on kuitenkin ollut koko ajan sitä luokkaa, että Suomen festivaalikesään bändiä on ollut turha haikailla.

Tuleeko: Taitaa olla myöhäistä, ellei comeback-keiju pelasta. Doves on ollut tauolla vuodesta 2010 lähtien, ja sitä johtaneet Williamsin kaksoset ovat jo perustaneet uuden yhtyeen Black Riversin. Vuoden 2018 alussa Britanniassa perustettiin nettiadressi vaatimaan Dovesin comebackia. Tätä kirjoittaessa sen on allekirjoittanut hieman yli 1 100 ihmistä.

Video ei ole enää saatavilla

#95 Camila Cabello (uusi)

Kuka: Fifth Harmony -ryhmästä toissa vuonna soolouralle irtautunut kuubalaissyntyinen popartisti.

Kauan odotettu: Fifth Harmonya ei koskaan saatu Suomeen, sillä he lopettavat tänä vuonna. Camila Cabelloa on odotettu viimeistään talvisesta, vuoden parhaimpiin kuuluvasta Camila-albumista lähtien.

Tuleeko: Jos Cabellon toinen albumi menestyy aikanaan yhtä hyvin kuin ensimmäinen, hän saattaa tehdä laajemman kiertueen myös Euroopassa, jolloin Suomen-keikka on ihan mahdollinen.

Video ei ole enää saatavilla

#94 Ciara (uusi)

Kuka: Ensimmäinen, ja toistaiseksi ainoa, crunk’n’b-ajassa pinnalle noussut kestotähti.

Kauan odotettu: Sitten ison jenkkihitin Goodies (2004), jota seurasi liuta muita menestyssinkkuja.

Tuleeko: Suomessa on ehkä 13 Ciara-fania, joista muutama osallistui tähän äänestykseen. Eli tuskin tulee. Ellei Pori Jazz yllätä muutaman vuoden kuluttua!

Video ei ole enää saatavilla

#93 Marc Almond (–19)

Kuka: Syntikkapopin törkysieluinen kultakurkku, josta on vuosikymmenten saatossa kuoriutunut melodramaattisten soihtuballadien ja kirjallisten laulelmien esittäjä.

Kauan odotettu: Soft Cellin keulamiehenä Tainted Loven (1980) päräyttävistä alkutahdeista saakka, mutta nykyisen rockilmaisun rajat rikkovan esiintyjähahmonsa siemenet Marc istutti 1980-luvun puolivälin soololevyillään.

Tuleeko: Ei kannata pidättää hengitystään, sillä vaikka ”Manteli-Markku” (anteeksi) kiertää Britanniassa kaiken maailman ipswichit, hän saapuu saarivaltiosta mantereen puolelle vain harvakseltaan.

Video ei ole enää saatavilla

#92 Stephen Malkmus & the Jicks (uusi)

Mikä: Stephen Malkmusin uranjatke Pavementin jäätyä ”tauolle” vuonna 1999.

Kauan odotettu: Periaatteessa koko olemassaolonsa ajan. Jicks on julkaissut nipun ihan onnistuneita levyjä, ja tällä viikolla ilmestyvää Sparkle Hardia on kehuttu ennakkoon vaikka kuinka. Silti valtava enemmistö menisi todennäköisesti keikalle nähdäkseen Pavement-keulahahmo Malkmusin, eikä siksi, että Jicks on heistä maailman neljänneksi paras bändi.

Tuleeko: Eiköhän jonain päivänä. Jicks ei ole maailman aktiivisimmin kiertävä yhtye, mutta edellisellä Euroopan-kierroksellaan vuonna 2014 se kiersi Pohjoismaita Bergeniä, Århusia ja Malmöä myöten.

Video ei ole enää saatavilla

#91 Frankie Cosmos (uusi)

Kuka: Vuonna 1994 syntynyt Greta Kline, minuutin tai parin mittaisista lauluistaan tunnettu entinen Bandcamp-tähti ja DIY-indiepoppari (nelisenkymmentä julkaisua eri nimillä vuosina 2008–2014), nykyinen kitaraindien tähtitulokas, jonka maaliskuussa ilmestyneen kolmannen studiolevyn Vesselin julkaisi Sub Pop.

Kauan odotettu: Normaalit musiikki-ihmiset vuoden 2016 Next Thing -levyä ympäröineestä Pitchfork-hypestä lähtien, indiepopparit vuoden 2014 Zentropy-levystä alkaen ja Bandcamp-nörtit kenties vieläkin pidempään.

Tuleeko: Tuskin yhdenkään ihmisen toivelistan kärjessä, mutta mahdollisia paikkoja voisivat olla vaikka Belle and Sebastianin lämmittelyslotti (joita Frankie Cosmos tekee tulevana syksynä) tai Flow’n pallolava siinä vaiheessa, kun Suomessa on katsomollinen ihmisiä, joille Cosmosin nimi sanoo jotain.

Video ei ole enää saatavilla

#90 Let’s Eat Grandma (uusi)

Mikä: Kokeellista syntikkapoppia soittavat 19-vuotiaat Rosa Walton ja Jenny Hollingworth Norwichistä Britanniasta. Tulevan kesän suuri indieläpimurto, kenties.

Kauan odotettu: Varsinainen odotuksen aihe tällä hetkellä on, että kesäkuun lopussa ilmestyvä kakkoslevy I’m All Ears olisi yhtä hyvä kuin maaliskuinen Falling Into Me -single lupailee. Täysipainoinen Suomen-keikan odotus voi alkaa vasta siinä vaiheessa.

Tuleeko: Jos kaikki menee putkeen, festarikesä 2019, tulisit jo!

Video ei ole enää saatavilla

#89 Steve Mason (+–0)

Kuka: The Beta Band -mies, skottilainen monipuolisuusihme, joka on seikkaillut viime vuosina niin elektropopin, hiphopin kuin dubinkin maailmassa.

Kauan odotettu: Siitä hetkestä, kun Beta Bandin esikois-ep (1997) ja sen meditatiivisesti jumittava avausraita Dry the Rain kietoivat pauloihinsa.

Tuleeko: Toivottavasti. Mason on käynyt Ruotsissa viimeisen viiden vuoden aikana kolmesti, ja olisi räjäyttävä kokemus vaikkapa G Livelabin tyyppisissä hifiklubiolosuhteissa.

Video ei ole enää saatavilla

#88 The Decemberists (–39)

Mikä: Historiasta ja ”tarinankerronnasta” sairaalloisen kiinnostunut indiefolkbändi Portlandista.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Picaresque ja vuoden 2006 The Crane Wife esittelivät bändin, jolle dramaattisesti orkestroidut kymmensäkeistöiset tarinat eivät olleet liioittelua vaan kovaa ydintä. Lavalla bändi on harrastanut muun muassa historiallisten meritaisteluiden näyttelemistä.

Tuleeko: “Joulukuulaisille” näkyy käyneen ns. perinteiset. Vuoden 2010 The King’s Dead -levy nousi Yhdysvaltain albumilistan ykköseksi, ja kaksi seuraavaa ovat nekin nousseet top 10:een. Sillä suosiolla Euroopan-visiitit voi jättää muutamaan brittikeikkaan ja pistoihin Pariisiin ja Berliiniin.

Video ei ole enää saatavilla

#87 My Morning Jacket (–58)

Mikä: Jim Jamesin johtama kentuckylaisbändi, joka soittaa maha- ja hatturockia avaruudesta.

Kauan odotettu: Vuoden 2005 Z-albumista lähtien. Odotus on kuitenkin laantumaan päin: vuoden 2011 muffinssilistan sijalta 29 pudotusta on huimat 59 sijaa.

Tuleeko: Epätodennäköistä. Suomi-hype on hiipunut, kuten yltä käy ilmi. Bändi on Yhdysvalloissa niin suosittu, ettei sen tarvitse vaivautua Eurooppaan kuin satunnaisille käväisyille. Vuoden 2015 The Waterfall -levyn jälkeen keulahahmo Jim James on keskittynyt soolouraansa, eikä tietoa seuraavasta My Morning Jacket -levystä ole.

Video ei ole enää saatavilla

#86 Linda Perhacs (uusi)

Kuka: 75-vuotias folk-laulunkirjoittaja, jonka historia unohti ja New Weird America löysi.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun vuoden 1970 Parallelograms julistettiin indieharrastajien keskuudessa salaiseksi aarteeksi, ja Sufjan Stevensin Asthmatic Kitty -levymerkki julkaisi vuonna 2014 Perhacsin paluulevyn The Soul of All Natural Things.

Tuleeko: Eipä taida. Vuosina 2013 ja 2014 Perhacsin saattoi nähdä Euroopassa esimerkiksi Utrechtin Le Guess Who? -festivaalilla, mutta sen jälkeen hän on soittanut harvinaiset keikkansa lähinnä koti-Kaliforniassa.

Video ei ole enää saatavilla

#85 Protomartyr (uusi)

Mikä: Neljä levyä julkaissut post-punk-yhtye Detroitista Yhdysvalloista.

Kauan odotettu: Vuosina 2014 ja 2015 julkaistuista Under Color of Official Right ja The Agent Intellect -levyistä asti. Tai siitä hetkestä asti, kun on oppinut muistamaan, että Preoccupations on kaksi levyä nykynimellään julkaissut post-punk-yhtye Calgarysta Kanadasta.

Tuleeko: Preoccupations esiintyy tämän kesän Sidewaysissa. Se voisi ihan yhtä hyvin olla Protomartyr. Useampi äänestäjä tästä kysyikin.

Video ei ole enää saatavilla

#84 Okkervil River (–21)

Mikä: Juurevaa country- ja folksoundia nautiskelevaan keskitien soft rockiin yhdistelevä indiejyrä Teksasin Austinista. Bändin yhdeksäs albumi In the Rainbow Rain ilmestyi huhtikuussa.

Kauan odotettu: Bändin osakkeet nousivat varsin korkealle vuoden 2005 kolmosalbumin Black Sheep Boyn jälkeen. Top 50 -tasolle bändin sekä kotimaassaan että Britanniassa nostaneen indiefolkbuumin laannuttua bändin suosio on ollut hiipumaan päin.

Tuleeko: Kiire alkaa tulla. Vielä vuosikymmenen alussa bändi olisi ollut oiva kiinnitys esimerkiksi Tavastialle – kuten nokkamies Will Sheffin aiempi bändi, Shearwater – jos bändi vielä 2020-luvun taitteen hujakoilla Suomeen tuodaan, niin kenties Juhlaviikoille?

Video ei ole enää saatavilla

#83 Ke$ha (uusi)

Kuka: Kymmenisen vuotta sitten biisintekijänä huipulle noussut omaleimainen popartisti, joka taisteli tuottajaansa Dr. Lukea vastaan oikeudessa syyttäen tätä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Julkaisi viime vuonna pitkän tauon jälkeen erinomaisen uuden albumin nimeltä Rainbow.

Kauan odotettu: Vuodesta 2010 ja Tik Tok -gigahitistä alkaen. Ke$han status ja vaikutusvalta naisartistien puolestapuhujana on kasvanut eksponentiaalisesti vuosien varrella.

Tuleeko: On parhaillaan Yhdysvaltojen-kiertueella Macklemoren kanssa. Viime vuonna kävi heittämässä yhden keikan Britanniassa. Suomi on kaikin puolin hyvin epätodennäköinen kohde, ellei aikataulu jonkin festarin kanssa osu täydellisesti yksiin hamassa tulevaisuudessa.

Video ei ole enää saatavilla

#82 Big Thief (uusi)

Mikä: Newyorkilaisen Adrienne Lenkerin rytmisesti ja emotionaalisesti monimutkaisia indierock-lauluja esittävä yhtye.

Kauan odotettu: Keväästä 2017, jolloin Saddle Creekin julkaisema kakkoslevy Capacity kuiskaili emo-revivalin aallonharjalla ja osoitti, että kappaleita voi tehdä myös eri tavalla ja eri perspektiivistä kuin on totuttu.

Tuleeko: Ihanaahan se olisi, varsinkin hämärtyvässä syysillassa Flow’n pallolavalla, mutta suosion kasvua joutunee vielä odottelemaan pykälän verran.

Video ei ole enää saatavilla

#81 Tracey Thorn (uusi)

Kuka: Vuosituhannen vaihteeseen asti Everything But the Girlin keulakuva. Vuodesta 2007 alkaen satunnaisesti levyttävä sooloartisti, erinomainen kirjoittaja ja muutenkin maailman paras ihminen.

Kauan odotettu: Indie-postimerkkeilijät Everything But the Girlin esikoissinglestä Night and Daystä (1983) lähtien, valtavirtayleisö hetken verran vuoden I Don’t Want to Talk About -hitin soidessa radioissa (1989), klubbailijat Massive Attackin Protectionin (1994) ja Todd Terryn remiksaaman Missing-singlen (1995) jälkeen.

Tuleeko: Ei, ellei Thorn jollain ilveellä pääse eroon esiintymispelostaan, josta hän on puhunut avoimesti ja johon hän viittaa vuoden 2015 kirjansa Naked at the Albert Hallin nimellä. Keikkatietoja kokoava Setlist.fm listaa 2010-luvulta kolme Thorn-esiintymistä, mutta ne ovat kaikki Thornin kirjaprojekteihin liittyviä haastattelu- tai lukutilaisuuksia.

Video ei ole enää saatavilla

Island

37 Olisiko se Bon Jovi nyt viimein siirtynyt kokonaan kantriin? Vai olisiko What About Now psykedeelistä jamittelurockia, mihin kansi viittaa? No ei ja ei, mikä pettymys! Jos vertaa vaikka vuosituhannen vaihteen It’s My Life -iskuhittiin, niin avausraita ja single Because We Can matelee kuin raajarikko kontiainen kaakelilattialla. Mutta hei, ne alkuperäiset fanitkin ovat jo vähintään nelikymppisiä, joista monella on elämässään muuta tekemistä kuin kuunnella popmusiikkia, joten miksi heille tarvitsi esittää nuorekkaampaa kuin on? Niinpä What About Now’hun pitää suhtautua viisikymppisten keski-ikää hätyytteleville tekemänä hengailurockalbumina ja sellaisena se on ihan kelvollinen – joskin aivan liian pitkä ja vailla minkäänlaista pyrähdystä bändin mukavuusalueen ulkopuolelle saati omaperäisyyttä. Kun se What’s Left of Me ei nimestään huolimatta ole Nick Lacheyn loistava takavuosien pophitti eikä I’m With You tietenkään Avril Lavigne -cover – tosin havahdun siihen, että se voisi olla, kunnes Richie Sambora heilauttaa lettiään ja läväyttää kitarasoolon niin autopilotilla kuin Richie Sambora vain osaa. What About Now sisältää 16 kappaletta välkehtivän valkoista hymyä sekä tarttuvahkoa newjerseyläistä ysärirockia eli musiikkia, jolla minä en tee mitään, mutta jonka suon niille, jotka saavat kicksinsä We Will Rock You -musikaaleista. Ja jäähän meille muille aina esimerkiksi se Always. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Colleen Green – Sock It to Me

Hardly Art

69 Ääripelkistetyille melodioille perso Colleen Green on jo todistanut olevansa palikka palikan päälle -laulunkirjoittaja. Sock It to Me muodostuu yhtä kaltevaksi torniksi ja romahdusalttiiksi rakennelmaksi kuin vuosi sitten kömpelöllä töminällään riemastuttanut Milo Goes to Compton -debyytti, josta Greenin kakkoslevyn erottaa vain silotellumpi äänenkuva. Mukana on nyt vähemmän räimettä, enemmän primitiivisiin syntetisaattoritaustoihin nojaavaa poppia. Naivistisia sanoituksia ja haara-asennossa soitettua kitarointia kuunnellessa mieleen tulee Sally Shapiron ja Ramonesin yhdistelmä. Kappaleet ovat lähes poikkeuksetta nerokkaita poplaulun pelkistettyjä pienoismalleja, mutta kokonaisuutena nytkyttävät ja sihisevät rumpukoneet, monotoniset kitarat ja Greenin punk-lirkutus kerjäävät loppua kohden jotain variaatiota joukkoonsa. Tärkein kysymys Sock It to Men kohdalla onkin, haluatko todella kuunnella koko levyn yhdeltä istumalta, vaiko vaikkapa vain Heavy Shitin kaltaisen yksittäisen kaksiminuuttisen baarin tanssilattialla nosteen ollessa parhaimmillaan? (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Maakuntaradio – Ei voi palata eiliseen

Airiston punk-levyt

90 ”Sä tuut mua vastaan kadulla, eikä sua varmaan kiinnosta / mitä mulle kuuluu mitä mä teen”. Siinä levyn avaussäe. Ei mahda mitään, minä rakastan tällaista musiikkia. Tekstit ovat niin lähellä epävarman nuorukaisen päiväkirjasalaisuuksia kuin olla voi, riimienkin kanssa on vähän niin ja näin. Joo joo, Korroosio, SIG, Karkkiautomaatti jne. vaikutteina, synat saatanan kovalla, totta, mutta tuollaisella ulkokohtaisella paskalla ei ole mitään väliä. Levy herättää tunteita. Vahvoja tunteita. Lukiossa olin kuolettavan ihastunut yhteen Leenaan, joka sitten repikin sydämeni kokonaisena rinnasta, talloi, repi kappaleiksi ja syötti verisenä mössönä riekale kerrallaan. Pahimman tuskan keskellä huomasin äikäntunnilla erään toisen tytön. Kolme vuotta sitten mentiin naimisiin. Tätä levyä kuunnellessani huomaan aina palaavani tuohon käännekohtaan ja muistan, miltä silloin tuntui. Kiitos siitä. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason – Monkey Minds in the Devil’s Time

Domino

86 Nyt se on virallista ja sen voi sanoa ääneen: rakastan Steve Masonia. Mies on hassannut suurimman osan kuluvasta vuosituhannesta joutavuuksiin (kuten synapop-projekti Black Affair), mutta nyt, kolmannen peräkkäisen täysosuman jälkeen entisen The Beta Band -laulajan voi julistaa 2010-luvun toistaiseksi kiinnostavimmaksi brittiläiseksi sooloartistiksi. Monkey Minds in the Devil’s Time on ihana levy ja juuri oikeaan suuntaan suuntautuva loikka Boys Outsiden (2010) ja sen dub-version Ghosts Outsiden (2011) täsmällisen täydellisyyden jälkeen. Albumilla on kaksikymmentä raitaa, joista noin puolet on lyhyitä skittejä, biisiaihioita tai instrumentaaleja. Ne tuovat tarvittavaa rosoa ja arvaamattomutta pitempiin levylle, jolla Mason on pari kertaa vaarassa upottaa kinttunsa retrotietoisen brittirockin suohon; A Lot of Love voisi sävellyksensä puolesta olla vaikka Noel Gallagheria, kun taas gospeliin ja souliin vivahtava Lonely tuo mieleen Spiritualizedin viime levyt. Monkey Minds in the Devil’s Timessa riittää sulateltavaa vähintään kuukausiksi. Ensimmäisinä sen ilmavista, laiskasti svengaavista ja muutamasta nuotista kaiken tehon irti puristavista transsittajista ovat ihon alle ryömineet The Policen Every Breath You Taken vaivattomuudella rullaava Come to Me ja elektronisilla sirinöillään lumoava Lie Awake, jonka avaussäkeet ovat vuoden toistaiseksi vangitsevinta rocklyriikkaa: ”At 15 years old I had to know / What makes you fail and what makes you grow”. Eikä levy, jonka kappaleista yksi on espanjankielisellä selostuksella ja formulaäänillä höystetty melodika-dub-tribuutti Ayrton Sennalle (The Last of the Heroes) voi olla muuta kuin neroutta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Nyrkkitappelu – Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks

Svart / Blast of Silence

70 ”Sitä saa mitä tilaa”, lauloi Yölintu. Jos bändin nimi on Nyrkkitappelu ja levyn nimi varastettu Hanoi Rocksilta, tulee väistämättä mieleen, että näinköhän… Ja kyllä näin. Vaihteita on yksi ja siinä lukee R niin kuin Ralli. Varmaa paalujunttausta alusta loppuun ilman pissataukoja. Teksteistä kuitenkin pilkistää hienovarainen sarkasmin ja itselle nauramisen vivahde, joka nostaa kiinnostusarvoa välittömästi, mutta saattaa hätäisemmältä rokkipoliisilta mennä ohi. Meininki on vähän sellainen, että naureskellaan huuli-ilme-bändeille ja kuitenkin itse pidetään se huuli-ilme koko ajan naamalla ihan pokerilla. Onneksi levyllä on mukana bändin ensimmäisellä seiskalla potin korjannut jytähelmi Voi pyhä äiti, nyt mennään!, Nyrkkitappelu on nimittäin selvästi nousemassa kovaa kyytiä kansalliseen tietoisuuteen, ja tuon rallin soisi soivan mökkiviikonloppujen pullojenpalautusreissuilla laajemminkin. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Rhye – Woman

Polydor

83 Kanadalainen Mike Milosh ja tanskalainen Robin Hannibal kierrättävät esikoisalbumillaan tuttuja aineksia, mutta sekoittavat niitä tavalla, joka erottaa duon juuri riittävästi aikalaisistaan. Woman on viimeistä piirtoa myöten tyylikäs ja suorastaan häikäilemättömän virtaviivainen tuote, jota voisi vallan hyvin mainostaa Cigar Aficionadossa huvipursien, mallasviskien, viiksivahojen ja urheiluautojen rinnalla. Siinä kaikuu James Blaken ontto emotionaalisuus, Junior Boysin ekonominen elektro ja Saden ultraviileä eroottisuus. Kokonaisuus kruunataan minimalistisilla, mutta maukkailla jousi- ja puhallinsovituksilla, joissa on Burt Bacharachin hikikarpaloilta säästynyttä vaivattomuutta. Woman saattaa olla hieman liiankin raukea ja tyylikäs, mutta kokonaisuutena se on sikäli nappisuoritus, etteivät keskinkertaisemmatkaan sävellykset riko täydellisyyden illuusiota. Sébastien Tellierin La Ritournellen pianokoukun ja Cat Powerin soulfolkin yhdistävä single The Fall on edelleen Rhyen kruununjalokivi, mutta Marvin Gayelle kumartava Last Dance ja levyn hyväilevän olemuksen täydellisesti kiteyttävä 3 Days (”stealing kisses in those bloody sheets / … / we got three days to feel each other”) kimaltavat sen rinnalla lähes yhtä kirkkaina. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Stornoway – Tales of Terra Firma

4AD

62 Stornoway on täsmälleen 36 prosenttia kiinnostavampi kuin Mumford & Sons. Se ei ole vielä järin paljon, mutta sentään jotain. Oxfordilaisyhtyeen folkrockilla höystetty indiepop on kohteliasta ja nättiä ja tuo rosoisimmillaan mieleen amerikkalaisen The Decemberistsin (laulaja Brian Briggs känisee kuin Colin Meloy) ja melodisimmillaan walesilaisen Gorky’s Zygotic Myncin. On vaikea kuvitella, että Tales from Terra Firma toisintaisi hopeaa Britanniassa myyneen ja raivostuttavasti nimetyn Beachcomber’s Windowsill -esikoisen (2010) menestystä. Levyn kappaleista vain hiukan juurevampi Farewell Appalachia, hitikkäästi sävelletty Knock Me on the Head sekä The Shinsin ja The Smithsin suuntaan kumartava The Bigger Picture saavat viisarin värähtämään oikeaan suuntaan. Päinvastaiseen suuntaan sen heilauttaa The Great Procrastinator, jonka hulluttelevuus on kapakkapianoineen ja sirkustunnelmineen niin väkinäistä, että kuulijassa saattaa herätä väkivaltaisia ajatuksia Stornoway-henkilöitä kohtaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Team Ghost – Rituals

wSphere

66 Ranskalaisyhtye Team Ghostin keulakuva on M83:n perustajajäsen Nicolas Fromageau. Fromageau jätti M83:n vuonna 2004 Dead Cities, Red Seas & Lost Ghosts -albumia seuranneen kiertueen jälkeen. Ei siis mikään ihme, että Team Ghostin musiikissa on runsaasti yhtäläisyyksiä M83:n tuotantoon. Epätasaisista albumikokonaisuuksistaan huolimatta M83 on aina onnistunut yllättämään tanssilattiat täyttävillä täysosumilla. Team Ghost ei edes yritä sitä, sillä Rituals on alusta loppuun suureellista, öisiltä kaupungeilta kaikuvaa scifi-rockia. Tylsimmillään kappaleet kuulostavat siltä kuin ne olisi parsittu kokoon Interpolin ja Black Rebel Motorcycle Clubin albumien ylijäämäraidoista. Sinkkunakin julkaistu Dead Film Star ja Montreuil esittelevät onneksi yhtyeen leikkisämpää puolta. Kokonaisuutena Rituals on kuitenkin turvoksissa omasta mahtipontisuudestaan. Albumilla on kaikkea liikaa. Liikaa huokailevaa laulua, liikaa melodramaattisuutta, liikaa takovia rumpuja ja ennen kaikkea liikaa kappaleita, jotka päättyvät valtavaan särökitaravalliin. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Wavves – Afraid of Heights

Warner

78 Levykaupanpitäjien suhde myymäänsä musiikkiin on usein reaktionäärinen. Ja jos he perustavat bändin, he haluavat vähiten olla osa sitä tuotetta, jonka kanssa arkisissa päiväduuneissaan olivat tekemisissä. Nathan Williamsin projekti alkoi näin, mutta viidessä vuodessa Wavves on ehtinyt muuttua typerästä valkoisen pojan läpästä yhdeksi indien vakiokaartin myyntiartikkeliksi muiden joukossa. Simppelit popvaikutteet eivät enää peity hälyn alle. Sekoilu on siivottu Afraid of Heightsilta, uho on enää rocktähden suusta konemaisena putoilevaa automaattikapinaa, ilmassa on enemmän The Strokesin kitaranuotteja ja Foo Fightersia kuin säröpedaalin läpi ajettua sähköä. Dookiet ja nevermindit on kuunneltu ja vaikutteista tislattu häpeämätön poplevy. Nykyään Nathan Williams on tyyppi, joka käy vierailemassa Big Boin tuhoon tuomitulla albumilla, ja jota tuottaa Rihannaa sekä Santigoldia peesannut John Hill. Joku voi sanoa, että kaikki tämä oli odotettavissa jo Wavvesin debyytin melun alta kuuluneiden koukkujen perusteella, mutta en olisi uskonut lopputuloksen olevan mitään näin raikasta. Teinihenki haiskahtaa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Vaadimme Suomeen muun muassa Portisheadin ja Beth Gibbonsin.

Olkaa hyvä, yhtä vaille sata yhtyettä ja artistia, joiden ensimmäisestä Suomen-keikasta Nuorgamin torilla on tähän päivään asti saatu vain haaveilla.

Kymmenosaiseen artikkeliimme perustuvalta soittolistalta puuttuu ainoastaan Bill Callahan, jonka musiikkia ei Spotifystä löydy.

Tartu siis lähipromoottoriasi kraivelista ja vaadi häntä hankkimaan paikalliseen kuppilaasi joku alla olevista artisteista, niin Nuorgam kiittää!

Heitä me odotamme Top 100 (okei, 99):

1. Portishead – Machine Gun
2. Pixies – Where Is My Mind?
3. My Bloody Valentine – Only Shallow
4. OutKast – Ms. Jackson
5. Sufjan Stevens – For the Widows in Paradise, for the Fatherless in Ypsilanti
6. The Knife – We Share Our Mother’s Health
7. Beck – Gamma Ray
8. Bon Iver – Skinny Love
9. Daft Punk – One More Time
10. PJ Harvey – Let England Shake
11. Kate Bush – Flower of the Mountain
12. Justin Timberlake – LoveStoned/I Think She Knows
13. Arctic Monkeys – Piledriver Waltz
14. Feist – 1234
15. Guided by Voices – Everywhere With Helicopter
16. Yo La Tengo – You Can Have It All
17. The Divine Comedy – Absent Friends
18. Gorillaz – On Melancholy Hill
19. The Magnetic Fields – The Book of Love
20. Mission of Burma – Academy Fight Song
21. Neu! – Neuschnee
22. Coldplay – Clocks
23. Beyoncé – Best Thing I Never Had
24. The Strokes – You Only Live Once
25. Stereolab – Cybele’s Reverie
26. The Fall – Totally Wired
27. Mariah Carey – Fantasy
28. My Morning Jacket – Victory Dance
29. Kasabian – Fire
30. The Blue Nile – Tinseltown in the Rain
31. Yeah Yeah Yeahs – Heads Will Roll
32. Hot Chip – One Life Stand
33. Magazine – Definitive Gaze
34. Aretha Franklin – (You Make Me Feel Like) A Natural Woman
35. Gary Numan – Are ’Friends’ Electric?
36. Basement Jaxx – Raindrops
37. Death Cab for Cutie – I Will Follow You into the Dark
38. Wire – Adapt
39. Beirut – Santa Fe
40. Wild Beasts – We Still Got the Taste Dancin’ on Our Tongues
41. Doves – Winter Hill
42. Devendra Banhart – Baby
43. Built to Spill – Liar
44. Spoon – You Got Yr. Cherry Bomb
45. Gang Gang Dance – MindKilla
46. Dolly Parton – Jolene
47. The Avalanches – Frontier Psychiatrist
48. The Decemberists – O Valencia!
49. Joni Mitchell – Coyote
50. Camera Obscura – Lloyd, I’m Ready to Be Heartbroken
51. The Hold Steady – Your Little Hoodrat Friend
52. The Shins – Phantom Limb
53. Ennio Morricone – L’Estasi Dell’oro
54. St. Vincent – Cruel
55. Happy Mondays – Kinky Afro
56. Stars Of The Lid – Dungtitled (In A Major)
57. Orchestral Manoeuvres in the Dark – Messages
58. Bat for Lashes – Daniel
59. Grizzly Bear – Two Weeks
60. British Sea Power – Waving Flags
61. Mount Eerie – Between Two Mysteries
62. Okkervil River – The Valley
63. Noel Gallagher’s High Flying Birds – If I Had a Gun…
64. Sunset Rubdown – You Go On Ahead
65. Guillemots – Walk the River
66. Rob Zombie – Dragula
67. Sun Kil Moon – Carry Me Ohio
68. Eminem – Lose Yourself
69. The Walkmen – The Rat
70. Archie Bronson Outfit – Dart for My Sweetheart
71. The Rapture – How Deep Is Your Love?
72. Cat Power – The Greatest
73. The Black Keys – Tighten Up
74. Marc Almond – Tears Run Rings
75. Tyler, the Creator – Yonkers
76. The The – Uncertain Smile
77. Boards of Canada – Music Is Math
78. Beady Eye – The Roller
79. A Sunny Day in Glasgow – Close Chorus
80. Conor Oberst – Cape Cañaveral
81. Charlotte Gainsbourg – IRM
82. Drive-By Truckers – Used to Be a Cop
83. Explosions in the Sky – Your Hand in Mine
84. Luke Haines – Love Letter to London
85. Christina Aguilera – Beautiful
86. Metronomy – The Look
87. Richard Hawley – Tonight the Streets Are Ours
88. Steve Mason – Boys Outside
89. White Denim – Let’s Talk About It
90. Adele – Rolling in the Deep
91. The Get Up Kids – Holiday
92. Nelly Furtado – I’m Like a Bird
93. Clinic – Walking With Thee
94. Dead Can Dance – The Host of Seraphim
95. Death In Vegas – Your Loft My Acid
96. Aimee Mann – Save Me
97. Daniel Johnston – Life in Vain
98. The Besnard Lakes – Albatross
99. Silversun Pickups – Lazy Eye

Pääset soittolistaan tästä.

#90 White Denim

Mikä? White Denimin keväisellä pitkäsoitolla D southern rock, jazz ja psykedelia törmäsivät miellyttävin tuloksin.

Odotettu? Ainakin viime keväästä.

Tuleeko? Yhtye kiersi eurooppalaisia estivaaleja viime kesänä päätyen lähimmillään Ruotsiin. Ehkä ensi kesänä tai sitä seuraavana kesänä joku kutsuu yhtyeen Suomeenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#89 Steve Mason

Kuka? Skottilainen monipuolisuusihme, joka on seikkaillut Beta Bandin hajoamisen jälkeen niin elektropopin, hiphopin kuin dubinkin maailmassa.

Odotettu? Siitä hetkestä, kun Beta Bandin esikois-ep (1997) ja sen meditatiivisesti jumittava avausraita Dry the Rain kietoivat pauloihinsa.

Tuleeko? Toivottavasti. Vain jokusen festivaalikeikan Britannian ulkopuolella tehnyt Mason olisi räjäyttävä kokemus Kuudennen linjan tyyppisellä klubilla.

Video ei ole enää saatavilla

#88 Richard Hawley

Kuka? Brittipopbändeissä Longpigs ja Pulp soittanut, 2000-luvulla äänensä löytänyt 44-vuotias englantilainen laulaja ja kitaristi.

Odotettu? Soolouralle vuosituhannen alussa lähteneestä Hawleysta tuli haluttu vieras viimeistään läpimurtolevyn Coles Corner (2004) myötä.

Tuleeko? Eiköhän. Hawley levyttää ja keikkailee aktiivisesti. Sheffieldistä Helsinkiin on vain 1 760 kilometriä.

Video ei ole enää saatavilla

#87 Metronomy

Mikä? 2000-luvun sympaattisin yhden miehen makuuhuoneprojektina käynnistynyt popyhtye.

Odotettu? Vuodesta 2008, kun Metronomy julkaisi Heartbreaker-hitin.

Tuleeko? Hyvinkin mahdollista, vaikka bändi onkin hankalan kokoinen – liian suuri Kuudennelle linjalle, kenties liian pieni Tavastialle.

Video ei ole enää saatavilla

#86 Christina Aguilera

Kuka? Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Odotettu? Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko? Mahdollista, mutta vuonna 2012 ilmestyvä uusi levy pitää laulajattaren toistaiseksi kiireisenä.

Video ei ole enää saatavilla

#85 Luke Haines

Kuka? Mies The Auteursin ja Black Box Recorderin takana on nyt kärttyinen sooloilija ja pahansuopa kirjailija.

Odotettu? Vuodesta 1992, jolloin The Auteursista povattiin kiintotähteä brittipopin taivaalle.

Tuleeko? Popin oravanpyörästä sivuun astunut eksentrikko ei itse promoottorien ovia kolkuttele, mutta voisi hyvinkin tulla, jos joku erehtyy pyytämään.

Video ei ole enää saatavilla

#84 Explosions in the Sky

Mikä? Austinilaiskvartetin melodista postrockia on kuultu levyjen lisäksi televisiossa ja valkokankaalla.

Odotettu? Viimeistään kolmosalbumin Earth Is Not a Dead Cold Place (2003) myötä yhtyeestä innostuivat niin popparit kuin rockaritkin.

Tuleeko? Ehkä joskus. Marraskuussa bändi saapuu taas Ruotsiin, muttei Suomeen. Yhtye tosin palaa tammikuussa Eurooppaan.

Video ei ole enää saatavilla

#83 Drive-By Truckers

Mikä? Juurevan americanan ja vaihtoehtorockin risteyksen tienoilla viidentoista vuoden ajan ansiokkaasti hurjastellut konkariyhtye.

Odotettu? Joissakin piireissä 2000-luvun alusta asti, mutta viimeistään viimevuotinen albumi The Big To-Do herätti laajemmankin musadiggarijoukon.

Tuleeko? Rekkakuskin työtahdilla Yhdysvalloissa keikkaileva yhtye piipahti viime kiertueellaan pari kertaa Euroopassa, joten pientä toivoa on.

Video ei ole enää saatavilla

#82 Charlotte Gainsbourg

Mikä? Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin tytär, joka lienee tunnetumpi näyttelijänurastaan.

Odotettu? Debyyttialbumi jo 15-vuotiaana vuonna 1986, mutta aktivoitunut laulajana vasta 2000-luvun alusta lähtien.

Tuleeko? Elokuvat työllistävät jatkossakin, joten suuret maailmankiertueet lienevät utopiaa. Toisaalta marraskuussa ilmestyy tuplalevy Stage Whisper – kenties sen tiimoilta?

Video ei ole enää saatavilla

#81 Conor Oberst

Mikä? Indierockin 31-vuotias ex-ihmelapsi, joka on tehtaillut kymmeniä julkaisuja teinivuosien sooloteoksista Monsters of Folk -superkokoonpanon esikoisalbumiin.

Odotettu? Valistuneiden keskuudessa jo vuosituhannen vaihteesta. Laajemmin vuodesta 2004, jolloin Bright Eyes -singlet Lua ja Take It Easy (Love Nothing) valloittivat jenkkilistan kärkipaikat.

Tuleeko? Luulisi. Oberst on esiintynyt säännöllisesti Tukholmassa (viimeksi helmikuussa), joten eiköhän Suomen-keikkakin toteudu ennen pitkää. Kulttuuritalolle?

Video ei ole enää saatavilla

Hear
82 The Cars kehittyi urallaan laskusuuntaisesti yhdestä uuden aallon klassisimmista levytyksistä (nimetön debyytti vuodelta 1978) juustoiseen stadionrockiin ja hiukan yskivään loppuun vuonna 1988. Tuskinpa kukaan odotteli yhtyeen paluuta henkeään pidätellen, ja siksi yllätys Move Like Thisiä kuunnellessa onkin mitä iloisin. Ric Ocasek ja kumppanit (alkuperäiskokoonpanosta puuttuu vain vuonna 2000 kuollut basisti/laulaja Benjamin Orr) tähtäävät tiukalla osumatarkkuudella alkuaikojensa soundiin, ja sellaiset kappaleet, kuten Too Late, Sad Song ja Blue Tip ovat juuri sellaista jäntevää, särmikästä ja tarttuvaa poppia, mitä The Cars parhaimmillaan teki. ”Viimeinen hidas” -suosikki Driven suuntaankin kumarretaan slovareilla, kuten Soonilla ja Take Another Lookilla. Keep on Knockingin turpea hardrock tai osuvasti nimetty Drag on Forever ihastuttavat vähemmän. Kaiken kaikkiaan Move Like This on kuitenkin paljon parempi kuin mitä näiltä jo harmaahapsisilta uuden aallon poppareilta olisi ikinä uskaltanut odottaa. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Dengue Fever: Cannibal Courtship

Concord
76 Amerikkalaisyhtyeen levyn kannessa komeilee kitaristi Zac Holtzmanin instrumentti ”the Mastodong”. Sen yläosassa on etenkin surf-, garage- ja indierokkareiden suosima Fender Jazzmaster -kitara, alaosassa puolestaan kambodžalainen perinnesoitin chapei dong veng. Mutanttisoitin kuvaa aika hyvin Dengue Feveriä – se on yhdistelmä amerikkalaista ja kambodžalaista kulttuuria, mennyttä ja nykypäivää, popkulttuuria ja Kambodžan veristä historiaa. Kovin paljon uutta Dengue Feverin neljäs levy ei tuo yhtyeen psykedelian, surf rockin, garagen, jazzin ja 1960-luvun kambodžalaisen popin sekoitukseen. Jotkut albumin englanninkieliset lyriikat (suurin osa levyn kappaleista on laulettu khmerin kielellä) hiukan särähtävät korvaan, mutta kaiken on kuitenkin valmis antamaan anteeksi silloin, kun vokalisti Chhom Nimolin taivaallinen ääni ja yhtyeen hypnoottinen musiikki loksahtavat paikoilleen ja löytävät kuuloluita aivan uudella tavalla värisyttävän soundin. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

The Horrors – Skying

XL Recordings
83 The Horrors ilmeisesti omistaa aikakoneen. Nimettömällä esikoisalbumillaan (2007) yhtye remusi kuin vuoden 1968 huuruisimpiin halloween-bileisiin buukattu garageprojekti, kun sitä seuraavalla Primary Colorsilla (2009) se sukelsi päätä pahkaa vuoden 1990-luvun alun velloviin MBV-kitarameriin. Kolmannella albumillaan se pakittaa 1980-luvun alkuun, stadionsuosiota edeltäneen Simple Mindsin ja The Chameleonsin kaltaisten taiderock-romantikkojen mahtipontisiin maisemiin. Vaikka Horrors tykkääkin takkinsa kääntämisestä ja trendien nuuskimista, parantaa se juoksuaan albumi albumilta – myös myynnillisesti: Skying singahti ilmestyessään Iso-Britannian albumilistalla jo viidenneksi. Laulaja Faris Badwan on The Horrorsin vahvuus ja heikkous; jäänviileän 24-vuotiaan ääni on kolhoudessaan vaikuttava, mutta karismaa tai sanottavaa voisi olla enemmänkin. Vuoroin sotilaallisine, vuoroin baggysti svengaavine rytmeineen ja vuoroin vellovine, vuoroin helmeilevine kitaroineen Skying on tasaisen komeaa ja yllättävänkin monipuolista kuultavaa. Levyn kymmenestä kappaleesta nousevat esiin jylhät I Can See Through You ja Still Life, raukea You Said sekä vanhan Horrorsin rapeudesta muistuttava Monica Gems. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Mason & Dennis Bovell – Ghosts Outside

Domino
89 Steve Mason on äänensä puolesta rauhoittavin laulaja sitten Red House Paintersin Mark Kozelekin. Britin lempeää muminaa on kuultu paitsi kovasti kaivatun The Beta Bandin, myös sitä seuranneiden sooloprojektien King Biscuit Timen ja Black Affairin levyillä – sekä tietysti viime vuoden Boys Outsidella, Mason mestarillisella sooloesikoisella, joka on nyt päässyt 58-vuotiaan tuottajagurun Dennis Bovellin (The Slits, Linton Kwesi Johnson) käsittelyyn. Steve Mason ja dub ovat taivaassa syntynyt liitto ja Ghosts Outside mahdollisesti jopa emoalbumiaankin vaikuttavampi kokonaisuus. Bovell on löytänyt Masonin kappaleista olennaisen, eikä ilmava tuotanto kuulosta missään vaiheessa päälle liimatulta. Tila on tehnyt hyvää erityisesti The Letterille ja Lost and Foundille, jotka genren perinteitä kunnioittaen on nimetty uudelleen, ensimmäinen Letter Dubiksi ja jälkimmäinen Lost & Dubiksi. (Antti Lähde)
Steve Mason & Dennis Bovell – Letter Dub

Paavoharju – Ikkunat näkevät EP

Fonal
64 Olkoonkin Paavoharju tinkimättömimpiä ja hienoimpia suomalaisbändejä ikinä, ryhmän ensimmäinen julkaisu kolmeen vuoteen jättää puoliviileän olon. 20-minuuttisen, myöhemmin kasettina julkaistavan digi-ep:n seitsemästä biisistä kolme on uusia versioita vanhoista biiseistä, kolme täysin uusia ja yksi internetissä pyörinyt, mutta vain kokoelmayhteydessä julkaistu harvinaisuus. Uutuuksista Tuonen marja ja Tulilehtisade ovat varsin luonnosmaisia äänikollaaseja ja Mistä hän oli tullut lyhyt biittipohjainen välike. Spesiaalia antia ep:llä on vain toismaailmallinen päätösbiisi Aurinkotuuleen, joka lienee bändiin vihkiytyneille jo ennakkoon tuttu. EP:n kannalta on hieman harmi, että levyn onnistunein runko muodostuu vanhojen biisien vaihtoehtoisista versioista. Kevätrummun uusi versio on onneksi hukannut originaalin karmean Bollywood-humpan ja onnistuu kuulostamaan biitittömältä tanssimusiikilta. Aamuauringon tuntuisesta tehty kitaraversio puolestaan on Paavoharjun mittapuulla hämmentävän rytmikästä ja hämmentävän poppia. Pahin pettymys hälvenee, sillä Yann Tiersenistä muistuttavan pianon säestämä nimikappale on Paavoharjun uran hienoimpia. Kun bändin mieslauluista vastaava Toni Kähkönen pyytää lepopaikkaa, Paavoharjun musiikin surumielinen pyhyys hohkaa vahvempana kuin koskaan. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Yes – Fly From Here

Frontiers
47 Yes on postmoderni yhtye. Kokoonpanot vaihtelevat, miehiä tulee ja menee. Nyt, kun laulaja-lauluntekijä Jon Anderson on mitä ilmeisimmin heivattu kokoonpanosta lopullisesti, seisoo – tai kaatuu – yhtye toisen tukipilarinsa, basisti-lauluntekijä Chris Squiren varassa. Historia toistaa itseään: vähän yli 30 vuotta sitten Yes oli samassa tilanteessa. Andersonin tilalle otettiin klooniksi Trevor Horn, ja koskettimiin Geoff Downes. Nyt Downes ja Horn ovat palanneet, tosin Hornin tontiksi jää tuotanto ja säveltäminen. Levy koostuu parikymmenminuuttisesta Fly from Here -teoksesta sekä muutamasta irrallisesta esityksestä. Paikoitellen tuntuu kuin kuuntelisi aitoa Yes-levyä. Steve Howen kitarointi on hänelle tyypillistä ja Squiren jykevät bassoriffit edelleen sovitusten keskiössä. Downes ei ole mikään soittovirtuoosi, ja tästä syystä koskettimien osuus on levyllä varsin näkymätön. Rumpali Alan White on aina ollut kykenevä, mutta varsin persoonaton. Fly from Here jää teoksena hieman etäiseksi. Lentokenttä-metaforat eivät kolahda. Paikoitellen teos on musiikillisesti ihan kelvollista, mutta siitä jää väärän rahan vaikutelma. Jon Andersonin korvaaminen samankuuloisella laulajalla ei ole kovin järkevä ratkaisu. Paikoitellen kuuntelija menee halpaan, kun Benoit Davidin laulu nyansseineen muistuttaa täysin Andersonin ääntä. Aiemmat Hornin tuottamat Yes-levyt (90125 ja Big Generator) ovat olleet melkoisia täysosumia. Fly from Here on sen sijaan epätasainen musiikiltaan ja sijoittelultaan. (Marko Virta)

Video ei ole enää saatavilla