Mistä tietää, että Pate Mustajärvi on Steely Dan -fani?

– Ajaa päivin, Ajaa öin.

Walter Becker ja Donald Fagen, cooleimmillaan.

Olen kymmenen vuotta toistellut sitä: Steely Dan on Amerikan oma Kraftwerk. Pintapuolisesti nörttejä, avoimesti snobeja. Havaintoesitystä yhtyeiden paralleelisuudesta kaipaava verratkoon vain vuoden erotuksella julkaistua Gauchoa Computer Worldiin. Molemmat synteettisiä, ytimeltään yksinkertaisia poplevyjä, joilla koneet ovat lopulta korvanneet ihmiset, ainakin mielikuvien tasolla. Säröt, virheet ja nyanssit on hiottu näkymättömiin, inhimillisyyden häivyttämiseen tähtäävän projektin, äärimmilleen viedyn satiirin ja suuruudenhullun perfektionismin tultua päätepisteeseensä.

Jos saksalaiset koristelivat bändiksi naamioidun popmusiikkitutkielmansa futurismilla ja klassisella taideteollisuudella, teki Steely Dan saman amerikkalaisella kuvastolla: sodanjälkeisellä lähiöromantiikalla, luksusta tihkuvalla jet-set-tematiikalla ja beat-kirjallisuuden paheilla, joita säesti amerikkalainen perinnemusiikki: jazz.

Ja Donald Fagenille ja Walter Beckerille kelpasi vain jazzin etabloitunein, porvarillisin alapää. Duke Ellingtonia versioidessaan he ovat aikalaisensa Woody Allenin kaltaisia pöhyttyneitä, itsetietoisia fossiileja Nixonin kruunaaman swingjättiläisen äärellä. Viimeisillä klassikkolevyillään Steely Dan kuulostaa yhtä lipevältä kuin mikä tahansa David Sanbornin tai Kenny G:n 1980-luvun levytys.

Steely Danin repertuaariin ei koskaan kuulunut avantgarden alueelle seikkaileminen, mikä viimeistään erottaa heidät 1970-luvun fuusiobändeistä. Jazz-rock-imago on silti vaivaavana seurannut yhtyettä siinä missä myös leimat AOR ja soft rock jonkinlaisina alentavina termeinä käytettyinä. Vaikka jazz kuuluu kirosanan lailla kaikkialla duon musiikissa, sen rooli on puhtaasti viihteellinen, elokuvallista dramaattisuutta tavoitteleva tai ainoastaan tarkoituksellisesti banaali yläkeskiluokkakuvauksen väline. Institutionaalinen kuin A-frame-talo tai keskustelusyvennys olohuoneessa. Sisustuselementti.

Musiikillinen lavastaminen on jo luku sinänsä. Kirjallisuudenopiskelijoiden perustaman yhtyeen sanoitukset marssittavat sisään näyttelijät. Bändiksi, joka oli jälleen yksi koulunsa keskeyttänyt jälkidylanilainen paralegaali, Steely Dan oli virtuoosimainen. Hajanaiseen novellimaisuuteen nojaavien tekstien hahmot heräävät eloon oikeiksi henkilöiksi tavalla, joka on popmusiikille tuiki harvinainen. Parhaimmillaan kappaleet ovat kuin antisankaritarinoita Bruce Springsteenin vastaavista – synkkiä skenaarioita koomisemmin kerrottuina.

Samalla ajallinen kaukokaipuu ja elämän rappeuttamien entisten kuningasjätkien kuvaus synnyttää paatunutta melankoliaa. Varmasti jo ilmestymisajankohtana vanhentunut, jazzareiden puheesta tuttu hip slang, joka on olennainen osa yhtyeen lyyristä tyyliä, antaa humoristisen ja samalla menneeseen maailmaan haikailevan vivahteen.

Osa duolle luonteenomaisesta narratiivin näppäryydestä syntyy räikeästä epäuskottavuudesta. Bardin elitistisestä liberal arts collegesta saapuneiden kynäniskojen kertomukset alamaailman hahmoista ja rikoksista luovat oman metarock-kehyskertomuksensa; ehkä nämä kappaleet ovatkin kappaleita Burroughsiinsa ja Kerouaciinsa liian syvälle uponneista keskenkasvuisista hikiotsista, jotka lisäksi kuvittelevat olevansa rocktähtiä. Muusikoiden musiikkia kirjallisuusfaneille? Vai kirjailijoiden musiikkia rockfaneille?

Fiktio, kuvitellun idolisointi ja todellisuuspako ovat olleet parin toivioretkimäisessä kirjoituksessa aina avainasemassa. Fagen muuntui 1950-luvulle sijoittuvalla soololevyllään The Nightflyllä lapsuutensa mielikuvitusradiojuontajaksi. Becker on kertonut Caves of Altamiran allegorisen luolamaalaustekstin kertovan aikuistumisesta: kyvystä nähdä liikkuvia kuvia kivessä ja tuon kyvyn katoamisesta ajan tuhoavan voiman myötä.

Fagen ja Becker ovat luoneet oman universuminsa. Se avautuu tuttuna jokaisen albumin alkaessa soida, kuin maailma jonka genrensä hallitseva kirjoittaja olisi jo kirjoittanut lukijalleen valmiiksi. Luulen, että se sijaitsee jossain Trans-Europe Expressin varrella, Interzonen lähettyvillä. Sanovat, että Wolverine-niminen juna kulkee sinne fuksilastissa Annandale-on-Hudsonin kautta, kun osavaltion nimikkokukka kukkii. Vai lieneekö tämä kaikki pelkkää fanifiktiota?

My Old School – pikakurssi Steely Danin maailmaan

Can’t Buy a Thrill (1972)

Can’t Buy a Thrill -debyytti on pienoinen oudoke kaanonissa. Loistelias biisinkirjoitus ja tutut elementit ovat jo läsnä ja matkalla kohti täydellistymistä. Donald Fagen kuitenkin jakaa lauluosuudet vokalisti David Palmerin kanssa. Tältä osin albumia on vaikea pitää täysin tyylipuhtaana Steely-levynä. Toisaalta Fagenin vahvaa nasaalia vierastaville Palmerin perinteisempi tyyli voi tehdä debyyttilevystä sen kaikkein helpoimmin lähestyttävän oven yhtyeen tuotantoon, eikä instrumentaatiossakaan eksytä vielä kaikkein hikisimpiin noodle-tilutteluihin. Entusiastia Palmerin ääni taas voi turhauttaa, etenkin kun tämän laulamat Dirty Work ja Brooklyn ovat biisivalikoiman parhaimmistoa, mutta ilman Fagenia jotain kuitenkin jää uupumaan tulkinnasta. Muut raidoista ovat vahvaa keskitasoa ja kokonaisuuden päälle lyödään vielä singlet: pahaenteisen letkeä, Heard It Through the Grapevine -poljentoisesti rullaava Do It Again sekä nikottelevariffinen Reelin’ In the Years. Fagen oli tapansa mukaan kappaleen suhteen vähättelevä, mutta kitaristi Elliot Randallin soolon aikana ylimaallinen hurmio on hetken puettuna autoradiorockin muotoon.

Video ei ole enää saatavilla

Major Dudes – parhaat

Countdown to Ecstasy (1973)

Rockpuristit aloittavat tästä. Fagenin vakiintuminen laulajanpaikalle implikoi ydinparin vahvistuvaa keskushallintoa, mutta Ecstasy on toisaalta myös ainoa livebändin soitettavaksi sävelletty Steely Dan -albumi ja juuri bändisoitoltaan tiukin, hämmästyttävän vaivaton ja samalla otteeltaan tiivistetty kokonaisuus. Tätä magiaa on hankalaa selittää auki; sen tajuaa vasta asettaessaan Ecstasyn levylautaselle ja katsellessaan neulan tasaista keinuntaa vinyylillä Bodhisattvan mekaanisesti vaeltelevan riffin ja epäkeskon sähköpianon joviaalin vuoropuhelun soidessa. Razor Boy on soft rockin ytimessä, mutta asettaa yllättäen täysin illuusiottoman tekstin lipevän soiton päälle. A-puolen täydellistävät vielä The Boston Ragin kepeänä nostalgiana alkava, pakkomielteisen painostavaan muisteluun välillä kohoava maanisuus, sekä katkera eepos Your Gold Teeth. B-puolen avaa bändin uran paras riffi ja häijyin kappale: Show Biz Kids kritisoi avoimesti Los Angelesin pintaliitoa junnaten paikallaan viisi minuuttia kuin jumittunut levy 1970-luvun eltaantuneiden Hollywood-tähtien kokaiinipöllyisissä kotibileissä. Kappale päättyy Fagenin turhautuneeseen ranttiin, jonka vuoksi raita ei koskaan saanut arvoistaan radiosoittoa. Loppupuolella My Old School nousee teemoiltaan tumman levyn valopilkuksi. Steely Danin yliopistobändiolemukseen herkullisesti pureutuvassa satiriissa viljellään Bard College -sisäpiirihuumoria ja hamppua, ja maalataan kärähtämisestä E Street Bandin kokoinen draama, jonka jälkeen nuoren miehen elämä ei ole enää entisellään. Lopuksi kuultava King of the World lienee yhtyeen uran rohkein irtiotto. Apokalypsinjälkeisessä funkbiisissä kuultava takaisinotto lähenee sekopäisyyttä.

Video ei ole enää saatavilla

Pretzel Logic (1974)

Pretzel Logicin myötä Steely Dan lakkasi yhä selkeämmin olemasta bändi. Fagen ja Becker potkivat ”palkolliset” jaloistaan; tilanteeseen johtaneita olosuhteita he kertaavat tyypillisen raadollisesti myöhempien painosten kansiteksteissä, myöntäen toki että lähinnä heitä otti päähän rytmisektion tapa viedä kynäniskoilta kaikki naiset. Radioystävällisempää otetta lähestynyt Pretzel Logic on yhtyeen pehmeimpiä kokonaisuuksia – se saattaa kepeydessään olla toisen suosikkilevy tuotannossa, toisen inhokki. Otteeltaan hentoinen biisimateriaali ei haittaa Rikki Don’t Lose That Numberin ja Any Major Dude Will Tell Youn kaltaisten helmien kohdalla ja jopa Barrytownin Beatles-pastissi viihdyttää. Night by Night antaa väläyksen raskaammasta soundista ja luultavasti myös ensimmäisen lukuisista Zappa-alluusioista, joita keskivaiheen Steely-levyillä saattoi etenkin puhaltimissa ajoittain kuulla. B-puoli kuitenkin tuntuu hieman hätiköidyltä lyhyiden kappaleiden kokoelmalta, joka kaipaisi avukseen vahvempia ideoita.

Video ei ole enää saatavilla

Katy Lied (1975)

Moni pitää Katy Liedia Steely Danin uran huippukohtana, paitsi bändi itse. Fagen ja Becker, joiden perfektionismi alkoi tässä vaiheessa muistuttaa enemmän vainoharhaa, vaativat sessiomuusikoilta kymmenittäin uusintaottoja ja levyä äänitettiin Hollywoodin studioilla elokuvakäyttöön tarkoitetuilla sound stageilla. Kaiken päätteeksi parivaljakko väitti viallisen DBX-portin pilanneen koko albumin soundin ja kieltäytyi kuuntelemasta valmista tuotosta. Levyn takakanteen laitettiin disclaimer-teksti viallisesta äänenkuvasta ja etukannessa tuijottaa hepokatti kuin sanoen: ”Mitäs kuuluu?” Kun jätetään moinen pakkomielteisyys omaan arvoonsa, on Katy Lied lähes täydellinen albumi. A-puolen sarja Black Friday, Bad Sneakers, Rose Darling, Daddy Don’t Live in That New York City No More ja Doctor Wu ovat varmasti parasta duon levyttämää musiikkia koskaan, edustaen kaikkea sitä, minkä Becker ja Fagen taitavat niin hyvin: pahasisuista boogierockia, Copacabana-letkeilyä, Dylania purkkapopiksi taivutettuna, alamaailmabluesia ja pehmosouliksi puettua beat-elegiaa vanhalle nistille. Sisäänpäinkääntynempi b-puoli kuitenkin vaatii veronsa. Any World (That I’m Welcome to) on kaunis, typeränkin suuri biisi, joka kuitenkin jää hyrräämään korvaetäisyydelle, mutta sen lisäksi loppu biisimateriaalista ei yllä alkulevyn 99/100-tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

The Royal Scam (1976)

Ennen äärimmäisen kiillotettuun myöhäiseen fuusiosoundiin siirtymistä Becker ja Fagen tekivät vielä yhden kitaralevyn. Countdown to Ecstasyn jälkeen Royal Scam on Steely Danin levyistä raskain ja funkkaavin antaen jopa viitteen siitä, miltä duo olisi saattanut kuulostaa, jos se olisi lähtenyt lopulta ajan nuorisomusiikin tielle: levyttämään äärimmäisen synkkää ja kyynistä diskomusiikkia alaviitteillä. Välityöksikin väitetty levy alkaa valikoimalla yhtyeen historian parhaita yksittäisiä kappaleita: hengästyttävä Kid Charlemagne on bändiä scorseselaisimmillaan kerratessaan Grateful Dead -hippikemisti Owsley ”Bear” Stanleyn vaiheita, vaikka kappaleen intensiteetti sopisi paremmin huumeparonin nousua ja tuhoa kuvaavan elokuvan taustalle. Larry Carlton soittaa täysin pitelemättömän kitarasoolon. Caves of Altamira on haikeudessaan vertaansa vailla vieden kuulijan kivikautisten elokuvien äärelle. Piiritystarina Don’t Take Me Alive puolestaan on yhtyeen blues-raitojen parhaimmistoa ja “I’m a bookkeeper’s son, I don’t want to shoot no one” -kertosäe on hykerryttävä. Alamaailma-teema kummittelee vielä viihdyttävässä Sign in Strangerissa, mutta viimeistään b-puolella Royal Scamin tenho joutuu hienoiseen laskusuhdanteeseen Nimikappale, Everyhing You Did ja etenkin Haitian Divorcen väkinäinen reggaekokeilu ovat laahaavia. Turhautunut, kireä funk lähes new wave -henkisten Green Earringsin ja The Fezin taustalla sen sijaan toimii.

Video ei ole enää saatavilla

Show Biz Kids – vain vannoutuneille

Aja (1977)

Varoitus: hardcorepehmoilu alkaa tästä! Aja merkitsi Steely Danin projektin täydellistymistä. Se on äärimmilleen hiottua musiikillista minimalismia ja teknistä mekanismia. Kovanimisiä sessiomuusikoita marssitettiin studioon kymmenittäin, ottoja oton perään. Albumia voisi ehkä kutsua hissimusiikiksi, paitsi että tässä hississä matkustetaan letkeän verkkaisesti taskut täynnä setelitukkoja, nenä niiskuttaen, kohti ihan hiton ylhäällä olevaa kattoterassia. Onko Aja coolin ruumillistuma vai maailman kuoliaaksi tuotetuinta (”oikeilla” soittimilla soitetuttua) syntikkarockia – päättäkää itse. Black Cow, Deacon Blues, Peg ja nimikappale antavat vahvan näytön duon neroudesta, mutta matelevalla tahdilla ja dynamiikalla esitettyinä. Kaikessa geriatrisessa svengaavuudessaan Aja vaatii keskittymistä, hyvettä jota näinä hektisinä aikoina itsestään saa entistä tarkemmin etsiä. Nykypäivän vinkkelistä vaikutelma on lähes meditatiivinen, eikä syyttäminen käy heitä, joiden mielenkiinto herpaantuu a-puolen loppuun ehdittäessä.

Video ei ole enää saatavilla

Gaucho (1980)

Gaucho on periaatteessa sama levy kuin Aja, vielä piirun verran pidemmälle vietynä. Kumppanukset tajusivat kai itsekin vitsin käyneen vanhaksi ja pakkasivat kamansa pitkiksi venyneiden, vaikeiden ja tähtitieteellisen kalliiden levytyssessioiden jälkeen. Hey 19 ja Babylon Sisters kuuluvat toki niihin huippuraitoihin, jotka kuljettavat tämän levyn maaliin, mutta silti on vaikea välttää kyseenalaistamasta levyn tarpeellisuutta. Eikö Aja olisi riittänyt?

Video ei ole enää saatavilla

Bad Sneakers – coolin hautausmaa

Two Against Nature (2000)

Steely Danin paluulevy varustettiin perinteelle uskollisesti mahdollisimman epämääräisellä kansikuvalla. Tällä kertaa myös musiikki on yhtä särmätöntä ja mitäänsanomatonta kuin kansivalokuvan värit ja hailakat varjot. Grammyn Kid A:n nenän edestä napannut levy on läpeensä dempattu boho-setien uudelleenlämmittelyiltama, jonka hahmottomaksi pehmitetyn äänenkuvan alta kuultaa vielä sama entinen biisinkirjoitus, laimennettuna, vain pienissä yksityiskohdissa ajoittain maaliinsa osuvana. Vaikka nimikappaleesta ja Cousin Dupreesta haluaisikin pitää, yllätyksellisyys ja raflaava karisma ovat poissa. Tilalla on ajoittain noloja sanoituspätkiä ja fragmentaarisena eteneviä sävellyksiä haukottavan yleisvaikutelman luoden.

Video ei ole enää saatavilla

Everything Must Go (2003)

Pienehkö parannus Two Against Naturen jälkeen: Everything Must Go tuntuu henkisesti osuvan lähemmäs Steely Danin olemusta, mistä merkkinä vaikkapa sopivasti paheellisen ja samalla autuuden kuulokuvilla leikkivä, yllättäen Beckerin nasevasti tulkitsema Slang of Ages. Kaikessa soi silti väsyneen lätkimisen tuntu. Kokonaisvaikutelmana onkin Two Against Naturen tavoin turhakemainen jatko-osa yhdelle popin historian vaikuttavimmista menestystarinoista.

Video ei ole enää saatavilla

Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!

Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.

Nuorgam otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.

Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.

Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.

Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)

71

Miksi erinomainen albumi: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt Knocked Out Loaded on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja Gregory Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Ase kädessä. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy Brownsville Girlin ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on Brownsville Girlin ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.

Miksi kamala kansi: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen Charles Sappingtonin piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Kaksintaistelu auringossa (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Steely Dan – The Royal Scam (1976)

77

Miksi erinomainen albumi: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua Ajan ja Gauchon yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (Don’t Take Me Alive), nostalgista AOR-poppia (Caves of Altamira) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (Kid Charlemagne).

Miksi karmea kansi: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat Donald Fagen ja Walter Becker kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten Can’t Buy a Thrillin. Larry Zox designasi painajaisnäkymän alkujaan Van Morrisonille, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita – Royal Scam oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)

80

Miksi erinomainen albumi: Shotgun Willie on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.

Miksi karmea kansi: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – Very (1993)

86

Miksi erinomainen albumi: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen Behaviourin (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: Can You Forgive Her?, I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin sekä mielipiteitä jakava versio Village Peoplen Go Westistä…

Miksi karmea kansi: …josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen Nuorgamin leijuvia Kanye Westin ja Billy Corganin päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat Neil Tennantin ja Chris Lowen päät hattuinaan Go West -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. Veryn kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko Very-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille I’m With Stupid -videolla (2006). Daniel Weilin suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

86

Miksi erinomainen albumi: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen Alain Prostin, Ayrton Sennan ja Michael Schumacherin yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla Versimilituden kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle Sparky’s Dreamin, Mellow Doubtin ja Neil Jungin viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan Grand Prix olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.

Miksi karmea kansi: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. Grand Prix’n kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 Bandwagonesquen. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan Grand Prix on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)

87

Miksi erinomainen albumi: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja Suomi-Finland on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja Jorma Tapion osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.

Miksi karmea kansi: Suomi-Finlandin kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina Raimo Ilaskivestä. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)

89

Miksi erinomainen albumi: Chazwick Bundickin yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. Underneath the Pine -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.

Miksi karmea kansi: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia Alien-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Birthday Party – Junkyard (1982)

90

Miksi erinomainen albumi: Nick Cave, Mick Harvey ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä Iggy & The Stoogesin Raw Power -albumin tavoin Birthday Partyn Junkyard enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.

Miksi karmea kansi: Junkyard on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä Vaughan Oliverin pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti Junkyardin koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin Ed Rothin piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään The Cramps, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin… ööh… syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mansun – Six (1998)

92

Miksi erinomainen albumi: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan Sixillä yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. Six on läpisävelletty potpuri The Beatlesin Abbey Roadia, Rushin ja King Crimsonin huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. Radiohead kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.

Miksi karmea kansi: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. Max Schindler upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (Dr. Who, Saarroksissa), kirjallisuuden klassikoihin (Orwellin 1984), salaliittoteorioihin (Raamattukoodi), lastenkulttuuriin (Nalle Puh), teologiaan (Kolme etikan maistajaa -maalaus) ja skientologiaan (L. Ron Hubbardin Dianetics). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja Eero Aarnion pallotuoli. Tietysti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Boces (1993)

92

Miksi erinomainen albumi: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, Boces, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten Trickle Down kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten Meth of a Rockette’s Kick ja noisepop-täydellisyyttä Bronx Cheerin ja Something for Joeyn tyyliin.

Miksi karmea kansi: Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Smog – Knock Knock (1999)

94

Miksi erinomainen albumi: Bill Callahan kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja Jim O’Rourken Knock Knock -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (Cold Blooded Old Times), läheisyyttä (Held) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (Let’s Move to the Country).

Miksi karmea kansi: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla