Spinal Tap hurmoksellisessa kolmen kitaran hyökkäyksessä – demonipääkallon valvovien silmien alla.

Raskaan rockin ja huumorin suhde on ongelmallinen. Huumori on hevissä samaan aikaan sisäänrakennettua ja samalla tiukasti välteltyä. Vaikka liki kaikissa heavybändeissä kuitenkin on sekä hauskuutta musikanttien persoonissa sekä jossakin määrin myös ilmaisussa, harva yhtye tekee muutamaa irtoraitaa enempää hauskaa musiikkia. Siis sellaista, jonka on tarkoituskin saada kuulija nauramaan.

Hassutteluhevin alalla on silti ollut jonkin verran yrittäjiä, joista jotkin ovat jopa menestyneet. Tietyllä tavalla ne toki tekevät itsensä jo lähtökohtaisesti tarpeettomiksi parodioidessaan jo äärimmäisyyksiin itsensä parodioinutta ilmiötä – esimerkiksi Manowar on läpeensä huvittava ilmiö, mutta se ei silti ole tarkoituksellisesti huumoribändi. Naurettava ehkä, mutta ei sen taiteellisena intentiona ole naurattaa. Alan vaikeutta kuvastaa hyvin se, että huumoriheavya soittaneet yhtyeet saivat riemukkainta jälkeä aikaan debyytillään, ja osa yhtyeistä jopa tajusi sen eikä jatkanut uraansa pidemmälle. Ohessa keskitytäänkin huumoribändien debyyttituotantoon.

Millä kriteereillä huumoriheavyksi sitten voi lokeroida? Tavallisesti sanoitukset paljastavat meiningin, mutta lisäksi on hämmentävää nimeämispolitiikkaa, ylilyöviä artistihahmoja, hupaisia levynkansia, performansseja, omituisia videoita ja ties mitä. Oleellisesti touhuun liittyvä musiikillinen hassuttelu manifestoituu tyylillisen kikkailun muodossa (ylilyhyitä biisejä, hämmentäviä tyylivalintoja, pastisseja), ylisoittamisena, alisuoriutumisena tai hassunkurisina sirkusteluääninä. Siis, kuten huumorissa yleensä, hassussa hevissäkin on yleisesti ottaen pelleilyä jossakin muodossa, tarkoituksena saada kuulija nauramaan.

Allaolevista yhtyeistä kolme ensimmäistä on selkeästi osastoa koomikot muusikoina tai muusikot koomikoina. Kahden viimeisen kohdalla muusikot ovat asialla hauskoina muusikoina. Näiden yhtyeiden hauskuutta on kenties hankalampi hahmottaa, jos niitä lähestyy genren ulkopuolelta.

Mutta miksi mukana eivät ole Cannabis Corpse, Gwar, Green Jellÿ, Pigmy Love Circus tai kotimaiset Roctum, FM 2000, Itä-Saksa, Kumikameli ja Hevinkelium? Tai Circle ja etenkin sen lukuisat oheisilmiöt? Entä Dragonforce tai Dog Fashion Disco? Tai Devin Townsend, ainakin hulvattoman Ziltoid the Omniscient -scifi-spektaakkelinsa tiimoilta? Sitä voi miettiä artikkelin kakkososaa odotellessa (hengityksen pidättämistä ei suositella), tai kertoa näistä itse kommenteissa.

#1 Spinal Tap

Spinal Tap on tunnetuin heavy-parodia. Se sai alkunsa tv-sketsistä jo vuonna 1979. Siitä ilmiö laajeni elokuvaksi ja muuntautui oikeaksi, keikkailevaksi bändiksi. Back from the Dead -levyn tiimoilta (2009) yhtye teki maailmankiertueen, joka kattoi muhkeat kaksi keikkaa, kumpikin Englannissa.

Amerikkalaisten näyttelijöiden muodostaman ”brittiläisen” bändin kylmäilmeisestä kohelluksesta on lohjennut monia klassikkovitsejä, kuten omituisessa puutarhanhoito-onnettomuudessa kuollut rumpali (kaikkiaan yhtyeen jo 1964 alkaneella fiktiivisellä ”uralla” oli ainakin 18 kuollutta rumpalihahmoa). Kenties parhaiten elämään jäänyt yksityiskohta on kitaravahvistimen volyymipotikka, jossa suurin äänenvoimakkuus on kymmenen sijasta vielä vähän kovemmalle menevä 11. Merkittävä osa bändin kommelluksista, kuten eksyminen matkalla takahuoneesta lavalle ja vääriin mittasuhteisiin tehdyt lava-rakennelmat, ovat poimintoja raskaan rockin todellisuudesta.

Koska kokonaisperformanssi sai alkunsa elokuvasta, jäsenillä on asiaankuuluvat taiteilijanimet Nigel Tufnel, David St. Hubbins ja Derek Smalls. Yhtyeen nimessä on klassinen heavy metal -umlaut, tosin ääkkös-pisteet ovat epätavallisesti vokaalin sijasta konsonantin eli n-kirjaimen päällä. Vastapainoksi i-kirjaimessa ei ole lainkaan pistettä.

This Is Spinal Spinal Tap -elokuvan musiikki (ja samanniminen soundtrack-levy, 1984) on kehyskertomuksen kautta saatu monipuolisemmaksi kuin elokuvan tapahtumahetkellä, jolloin yhtye on piinkova heavy rock -bändi. Deep Purplen, Saxonin ja vastaavien pastissista se laajenee musiikillisesti ”menneisyytensä” hippi-rockiin (Listen to the Flower People) ja kirkasotsaiseen Kinks-poppiin (Gimme Some Money). Myöhemmin myös ”taiteellisesti kunnianhimoinen” jazz livahtaa bändin repertuaariin (Jazz Odyssey I & II).

Soitannollisesti bändin debyyttilevy on kohtuullinen, ainakin julkaisuajankohtaansa nähden. Ja siihen, että näyttelijät itse opettelivat soittamaan instrumenttejaan projektia varten. Yhtye oli niin vakuuttava, että osa aikalaisyleisöstä ei musiikin perusteella edes tajunnut bändin olevan läppä.

Spinal Tapin sanoitukset ironisoivat raskaan rockin teemoja. Ne ulottuvat vaivoin havaittaviin kielikuviin verhotuista seksihommista (Sex Farm, Big Bottom) rockin ylistykseen (Heavy Duty) sekä tarustoaiheiseen fantasiaan (Stonehenge). Parhaisiin lyyrisiin oivalluksiin lukeutuu Big Bottomin nerokkaan ”how could I leave this behind” -säkeen lisäksi Tonight I’m Gonna Rock You Tonightin kakkossäe:

”You’re sweet but you’re just four feet
And you still got your baby teeth
You’re too young and I’m too well hung
But tonight I’m gonna rock ya (Tonight I’m gonna rock ya)
Yeah, tonight I’m gonna rock ya (Tonight I’m gonna rock ya)
Tonight!”

Video ei ole enää saatavilla

#2 Bad News

Bad News kuulostaa tismalleen samalta kuin näyttääkin: älykkäältä ja taidokkaalta

Bad News oli Spinal Tapin tapaan sketsistä laajentunut näyttelijäporukan (Comic Strip, The Young Ones) luomus. Comic Strip -sarjassa esiintyneestä Bad Newsistä tehtiin kenties maailman huonoin levyttävä bändi, jota tosin mainoksissa tituleerattiin maailman pahimmaksi (”the baddest rock and roll band in the world”). ”Bändin” ”jäsenet” olivat Vim Fuego, Den Dennis, Colin Grigson ja Spider Webb.

Bad Newsin ainoalla levyllä (Bad News, 1987) esiintyy tarkoituksellisen heikosti suoriutuvia muusikoita soittamassa järkyttävän yksinkertaisia kappaleita – ja yrittämässä räpeltää Bohemian Rhapsodya. Kuvaavaa onkin, että kappaleita enemmän levyssä riemastuttaa sen yksityiskohdilla silattu kansi (mm. reiteen teipattu kesäkurpitsa) ja biisien väliset ”sketsit” eli erinäiset studionahistelut ja suorastaan ällistyttävän ääliömäiset ja samalla nerokkaat keskustelut. Pitkä tovi esimerkiksi käytetään väittelyyn siitä, onko lehmä kotieläin.

Jotta Bad Newsin lyyrinen anti pääsisi koko loistoonsa, tässä Masturbike-kappaleen koko riemukas sanoitus:

”Fires of hell, doomsday bell
Prison cell, bloody hell
On my masturbike

See the cat, on the mat
See the cat, it has shat
Look out we’re going to hell

Eat my brain, go insane
Eat my brain, go insane Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaagh!

Ride the rat nightmare man
Ride the rat…pick up the fucking beat!
On my masturbike

(Vim: Fucking cunt) (Spider: What’s that?)

Fucking cunt fucking cunt
Spider is fucking cunt
Goodbye Radio 1!

Eat my brain eat my brain
Eat my brain eat my brain
Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaagh!

Hello Bill, chermobyl
I feel ill, hospitil
On my masturbike”

Video ei ole enää saatavilla

#3 Steel Panther

Mitä muuta tarvitaan kuin bandanat, leopardihousut ja Kalifornian auringonlasku?

Sukkahousuheavy-show’ta vuosikaudet Hollywoodissa Metal Shop ja Metal Skool -nimillä vetänyt yhtye on glam rock -bändien (L.A. Guns, jne) ex-jäsenten uusi nousu tai ensimmäinen oikeasti menestynyt orkesteri. Sen turvin b-liigan kehäraakki-rockarit saivat mehustella menneillä kokemuksillaan nostamalla ne ironian varjolla toiseen potenssiin ja samalla pääsivät oikeasti menestyksen makuun. Täysin överiksi vedetty glam rock -hedonismi onkin yhtyeen keskeinen teema – ehkä aito flashback 1980-luvulta, ehkä ei.

Bändin häpeilemätön mutta taitava ryöstely puudeliheavyn suurten nimien riffi- ja melodiavarastoista toimii musiikillisesti mallikkaasti. Yhdistettynä härskeihin, törkeisiin ja hölmöihin, mutta luiskaotsaisuudessaankin nerokkaisiin sanoituksiin Steel Pantherin jykevä hård rock tuottaa suurta riemua edelleen (ainakin debyyttinsä). Sanoitukset suorastaan vilisevät genitaalialueiden käsittelyä mitä moninaisimmin toimenpitein, taajaan mainittua kokkelin nauttimista unohtamatta. Ja tyyppien toivottelua helvetin kuuseen, kauniisti sanottuna.

Debyyttilevy Feel the Steelin (2009) vaikutus on yhä sykähdyttävä. Lisäpisteitä ropisee musiikillisesti laadukkaasta tuotannosta ja vavisuttavan aidosti 1980-lukua toisintavista hahmoista. Muusikot ovat valinneet seuraavat nimet: Michael Starr, Stix Zadinia, Satchel ja Lexxi Foxxx.

Lyyrinen anti on myötähävettävässä rasvaisuudessaan silti parhaimmillaan loistavaa, etenkin yhdistettynä taidokkaasti tehtyyn pastissiheavyyn. Alla näyte herkän Community Property -slovarin kauniista sanomasta:

”I would give you the stars in the sky
But they’re too far away
If you were a hooker, you know
I’d be happy to pay
If suddenly you were a guy
I’d be suddenly gay

’Cause my heart belongs to you
My love is pure and true
My heart belongs to you
But my cock is community property

You’re the only girl that I like to screw
When I’m not on the road
When I come home, my dinner’s made
And the front lawn is mowed
I’ll kiss your mouth
Even after you swallow my load”

Video ei ole enää saatavilla

#4 Lawnmower Deth

Lawnmower Deth ei tehnyt älykästä musiikkia, mikä näkyy myös päällepäin.

Brittiläinen death-thrash-punk-bändi, joka oli (tai on taas, bändi hilasi jäsenensä yhteen vuonna 2008) musiikillisesti ja teemoiltaan silkkaa hassuttelua, toveribändi Metal Duckin tavoin. Debyyttilevynsä Ooh Crikey… It’s the Lawnmower Deth (1990) alkaa kuvaavasti Delta Jengi -leffasta napatulla samplella: ”I think that this situation absolutely requires a really futile and stupid gesture be done on somebody’s part! We’re just the Guys to do it!”

Levy itsessään on kankeaa, mutta intomielisellä punk-asenteella höyryävää soittoa ja kamalaa laulua epämääräisen älämölön kera. Äkkiväärillä sovituksilla simppeleistä aineksista tehdyissä kappaleissa on myös musiikillista venkoilua, joskaan ei teknisesti järin taidokasta. Esimerkiksi Cobwoman of Deth Meets Mr. Smellymop -biisissä on perusmölyämisen lisäksi taitoihin nähden ylinopeudella soitettua grindcorea ja sitä ”herkullisesti” tasapainottava reggae-osio. Yhtye hyödynsi ilmaisussaan myös hassuja ääniä.

Krediittiä yhtyeelle annettakoon mahtavista taiteilijanimistä: Qualcast ”Koffee” Mutilator, Concord Face Ripper, Scitzophrenic Rotary Sprintmaster, Mightymo Destructimo ja Explodin’ Dr. Jaggers Flymo. Yhtye kunnostautuikin parhaiten juuri nimissä ja sanoituksissa: Biisit kuten Got No Legs? Don’t Come Crawling To Me, Can I Cultivate Your Groinal Garden ja Sumo Rabbit & His Inescapable Trap Of Doom ovat selkeästi suurta sanataidetta. Satan’s Trampoline -kappaleen elämän tarkoitusta mitä tyhjentävimmällä tavalla valottavat sanat puolestaan menevät seuraavasti:

”Big and fat and bouncy,
Rectangle on the floor,
You bounce and bouncer,
’Till you can’t take anymore,
You’ll bounce for ever, you try and look so mean,
You’ll wish you’d never been on Satan’s Trampoline.
How he’s gone and got you,
He’s got you and got you,
He’s got you where he wants,
Dressed in shorts and vest,
You look like a real ponce,
You’ll bounce for ever, you try and look so mean,
You’ll wish you’d never been on Satan’s Trampoline.
How many times can you bounce up and down on Satan’s big old Trampoline?
I do not know, but I’ll let you have a go on Satan’s big old trampoline”

Debyyttinsä jälkeen yhtye jatkoi uraansa vielä muutaman vuoden ajan, mutta yleisön kiinnostus niin heavya kuin huumorimusiikkiakin kohtaan latistui radikaalisti. 2000-luku kun on retrohevin kulta-aikaa myös ö-liigassa, myös Lawnomer Deth laittoi taas leikkurinsa kuntoon ja niittää nyt kenties suurinta yleisöä urallaan.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Stormtroopers of Death

S.O.D. seuranaan vieraileva tähti Freddy Krueger (keskellä).

Anthraxin hardcore-pohjaisesta luppoaikaprojektista muodostui poliittisesti epäkorrekti ja kaikessa haistattelevuudessaan mahtava ilmiö. Yhtyeen debyyttilevy Speak English or Die (1985) on noussut kiistattomaan hardcore-thrashin klassikkoasemaan.

Anthrax-roudarin roolista mikin varteen ylennetyn Billy Milanon karjumat sanoitukset aiheuttivat bändin ympärillä syystäkin hämminkiä: sanoituksissa toivotetaan Lähi-itä vittuun, kehotetaan luusereita tappamaan itsensä, ja nimikappaleessa haistatellaan maahanmuuttajille kielitaidon puutteesta.

Oikealla suhtautumisella (tai hyvällä tahdolla) myötähävettävän punaniskaiset sanoitukset voi tulkita sysimustaksi huumoriksi, jonka on tarkoituskin säväyttää kuulijoita ja sohia konservatiivista muurahaispesää. Karjutaan levyllä myös kevyemmistä aiheista, kuten loppuneesta muromaidosta, osakuntajuhlista, kuukautiskiertoprinsessoista ja Freddy Kruegerista. Kaiken kruunaa Ballad of Jimi Hendrix: viiden sekunnin mittainen kappale, jonka sanat ovat vähintäänkin ytimekkäät: ”You’re dead”. Bändi teki myöhemmin vastaavat kunnianosoitukset ainakin Kurt Cobainille ja Michael Hutchencelle.

Milk-kappaleessa raivoisan piiskauksen ryydittämä syvä sanallinen sanoma kuvaa nuoren miehen kärsimyksiä perinpohjaisesti:

”I woke up, can’t wait to eat
Got my cereal, boy was I beat
Opened the fridge, and to my dismay
There was no milk, my mother will pay

I want some milk, my coffee grows cold
I want some milk, I should’ve been told

I wish I had some god damn milk
My Cheerios just ain’t the same
I wish I had some god damn milk
Too bad the milkman never came

I can’t go out to the store
I’ll just wait till my mother buys more
I’ll just have wheat thins and beer
If I get sick, the toilet is near”

Tiukasti soitettu hardcore-thrash-punk-rysäys on edelleen musiikillisesti valtava energiapiikki. Soitannollista hassuttelua levyllä edustavat lyhyet pyrähdykset, kuten Joan Baez -cover Diamonds and Rust (Extended Version), jonka kesto on muhkeat kaksi (2) sekuntia. Anti-Procrastination Songilla on mittaa nimensämukaiset sekuntia. Livenä yhtye onnistui soittamaan putkeen kuusi biisiä seitsemässä sekunnissa.

S.O.D. oli alkujaankin vain projekti, mutta jatkoi satunnaista keikkailua. Ristiriitaisena hahmona näyttäytyvä Milano perusti oman bändinsä M.O.D:n, joka ei ainakaan ensilevynsä jälkeen ollut kovin hassu. S.O.D. teki toisen pitkäsoiton, Iron Maidenin Number of the Beast -levyn kantta mukailevan Bigger than the Devilin vuonna 1999.

Video ei ole enää saatavilla

Koska Nuorgam on vankka tasa-arvon kannattaja ja syrjinnän vastustaja, päätimme nostaa framille parhaat musiikkielokuvat, jotka ovat painuneet unholaan. Viime viikolla loppuneen Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestivaalin kunniaksi (ja, okei, helpottaaksemme omaa urakkaamme) keskityimme festivaalin toimintavuosina eli vuoden 1987 jälkeen ensi-iltansa saaneisiin kuviin. Dokumentit ja musikaalit säästimme kuitenkin toiseen kertaan.

Pidemmittä puheitta: 5 + 1 musiikkielokuvaa, jotka aika unohti, olkaa hyvä.

5. Still Crazy (1998)

Anteeksi mikä?
Sympaattinen, railakas ja vähän nähty brittikomedia fiktiivisestä hard rock -bändistä nimeltä Strange Fruit, joka lähtee tukevasti keski-ikäistyneenä reunion-keikoille arvattavin seurauksin.

Keitä on mukana?
Bändiä näyttelee varsinainen saarivaltakunnan koomikkojen Kuka Kukin On Bill Connollysta Timothy Spalliin. Yhtyeen keulakuvana patsastelevaa David Coverdale -kloonia puolestaan esittää Surreyn lahja maailmalle, Bill Nighy. Ylittämätön Nighy riemastutti has been -rockarin roolissa myös Rakkautta vain -söpöstelyssä.

Miksi se pitäisi muistaa?
Kertomuksessa miesmenopaussin kanssa tuskailevien rockarien viimeisestä yrityksestä saavuttaa suosiota tavoitetaan lämminhenkisesti ja terävästi sekä tilanteen karvaansuloinen pateettisuus että huumori. Ja siksi että, Bill Nighy on nero.

Kenen kannattaa katsoa?
Saxon-fanien, vanhoilla päivillään taivaita tavoittelevien, rispaantuneen brittiäijäkarisman ystävien.

Video ei ole enää saatavilla

4. Rampe ja Naukkis – kaikkien aikojen superpari (1990)

Anteeksi mikä?
Pulttibois-sarjassa debytoineen Trio Erektus -bändin kaksikko (kyllä, luitte oikein) ottaa lopputilin työmaakahvion keittiöstä, saa soittopestin huoltoasemalta ja joutuu pakosalle gangstereilta.

Keitä on mukana?
Tietenkin Rampea ja Naukkista ”näyttelevät” huonon huumorin vaikean lajityypin taiturit Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala. Mukana vilahtavat myös suomalaisäijyyden herkkinä tulkkeina tunnetut Eskot Nikkari ja Hukkanen.

Miksi se pitäisi muistaa?
Aiemmin suomalaisen tv-huumorin klassikoissa mukana olleet Petelius ja Kalliala omaksuivat tässä vaiheessa uraansa ns. Spede-metodin: proverbiaalinen paska pakettiin ja rahat pois (kuten Manitbois-sarjan nimikin kertoi). Siitä syntyi varhaisiin Spede-leffoihin verrattavaa kökköhuumorin juhlaa, jonka komedia-arvoa vain lisäsi se, että tekijät tiesivät tasan tarkkaan tekevänsä melkoista tuubaa.

Kenen kannattaa katsoa?
Kaikkien, jotka nauraa kieriskelevät lattialla, kun Nauravaa kulkuria soitetaan jatkoilla levyltä. (Ihmisten, jotka istuvat kädet puuhkassa biisin läpi, kannattaa sen sijaan jättää VHS-kasetti hyllyyn.)

Video ei ole enää saatavilla

3. Sweet and Lowdown (1999)

Anteeksi mikä?
Fiktiivinen ”maailman toiseksi paras kitaristi” Emmett Ray seikkailee 1930-luvun lama-ajan Yhdysvalloissa. Tarinaa rytmittävät muka-dokumentaariset puhuvat päät, jotka kertaavat hänen vaiheitaan.

Keitä on mukana?
Elokuvan on ohjannut loputtoman tuottelias ohjaajalegenda Woody Allen. Pääosassa on hauskimman roolinsa sitten teinikomedian Fast Times at Ridgemont High – kuumat kinkut tekevä Sean Penn.

Miksi se pitäisi muistaa?
Nostalgian huntuun verhottu elokuva on sitä parempaa Woodya: hauskaa, leikkisää ja hienosti tapahtumapaikan luonteen tavoittavaa. Penn on suorastaan briljantti näyttäviin vaatteisiin ja rottien ampumiseen tykästyneen, hieman yksinkertaisen ja itserakkaan jazz-kitaristin roolissa.

Kenen kannattaa katsoa?
Ihmisten, joiden mielestä Penn on vakava mörkö. Ihmisten, joiden mielestä Allen ei ole tehnyt hyviä elokuvia kahteen vuosikymmeneen.

Video ei ole enää saatavilla

2. A Mighty Wind – Hei me folkataan! (2003)

Anteeksi mikä?
Muka-dokumentti (eli mockumentti) seuraa kolmea taannoin suosittua folk-yhtyettä, jotka kokoavat rivinsä ensi kertaa vuosikymmeniin esiintyäkseen kuolleen managerinsa televisioitavassa muistokonsertissa.

Keitä on mukana?
Elokuvan taustalta ja itse selluloidilta löytyy pitkälti sama porukka, joka teki 20 vuotta aiemmin kaikkien aikojen musiikkiparodian Spinal Tap – Hei me rokataan! Itse asiassa elokuvan folk-akteista The Folksmen on yhtä kuin Spinal Tap -yhtye.

Elokuvan on ohjannut Spinal Tapin tampiokitaristi Nigel Tuffnel eli Christopher Guest. Aiemmissa mockumenteissaan Guest kumppaneineen oli parodioinut yhtä hilpeästi koiranäyttelyiden (Best in Show) ja harrastelijateatterin (Waiting for Guffman) maailmaa.

Miksi se pitäisi muistaa?
A Mighty Windillä ja saman ryhmän aiemmilla elokuvilla on ollut valtaisa vaikutus elokuva- ja televisiokulttuuriin. Elokuvien esittelemästä muka-dokumentaarisesta myötähäpeähuumorin tyylilajista tuli 2000-luvulla tv-komedian määrittävä lajityyppi.

Sitä paitsi elokuva on täynnä veitsenterävää ihmiskuvausta ja hauskaa dialogia, josta hämmentävän hieno näyttelijäkaarti tekee niin sanottua jauhelihaa.

Kenen kannattaa katsoa?
Työväenopiston opettajien, Spinal Tap -fanien ja Devendra Banhartin (siinä toivossa, että hänkin oppisi ottamaan itsensä vähemmän vakavasti).

Video ei ole enää saatavilla

1. Mo’ Better Blues (1990)

Anteeksi mikä?
Elokuva kertoo nousevan trumpetistitähti Bleek Gilliamin tasapainoilusta kahden naisen ja musiikkinsa välissä. Mutta oikeastaan se kertoo pikemminkin mustasta kulttuurista ja eritoten jazzista.

Keitä on mukana?
Mo’ Better Bluesin on kirjoittanut ja ohjannut urbaanin elokuvan kuningas Spike Lee. Pääosan magneettisesta roolisuorituksesta vastaa nuori Denzel Washington, kun taas hänen ystäväänsä ja kilpailijaansa esittää mainio Wesley Snipes, joka ei ollut vielä muuttunut itsensä karikatyyriksi. Musiikin elokuvaan on säveltänyt jazz-mies Branford Marsalis.

Miksi se pitäisi muistaa?
Aikalaiskriitikot eivät ymmärtäneet elokuvaa, jonka sirpaleinen rakenne seuraa enemmän jazzin logiikkaa kuin perinteisiä kerronnan lakeja.

Leffa tihkuu seksiä, jazzia, politiikkaa, utuisen sensuellia atmosfääriä ja mustan kulttuurin suulliseen traditioon pohjaavaa napakan soljuvaa dialogia – kuin poetry slameissa konsanaan.

Näistä aineksista syntyy huumaava elokuva, joka kertoo musiikin olemuksesta enemmän kuin tusina biografialeffaa. Lyhyesti: se on pieni mestariteos.

Kenen kannattaa katsoa?
Afrosentrikkojen, leffafriikkien, jatsipäiden.

Video ei ole enää saatavilla

Bonuskierros!

Elokuvalle, joka elää omalla planeetallaan…

Moonwalker (1988)

Anteeksi mikä?
Michael Jacksonin zeusilainen oodi itselleen, joka yhdistää samaan hourupäiseen pakettiin Popin kuninkaan musiikkivideoita, scifi-dystopiaa ja miesten pukuihin sonnustautuneita koiria. Muun muassa.

Keitä on mukana?
Uskoisitteko, jos väittäisin, että mukana on Michael Jackson? Muissa rooleissa nähdään ainoastaan kolme lasta ja – kukas muukaan kuin – Joe Pesci poninhäntäisenä scifi-huumeparonina.

Miksi se pitäisi muistaa?
On kyseenalaista, saisiko kukaan nykypäivänä vihreää valoa näin ihanan hullulle turhamaisuusprojektille.

Elokuvasta löytyy vähän kaikkea: Bubbles-apina, niityllä MJ:n kanssa kirmaavia lapsia, kuvavirrassa leijuva Liz Taylor, Jacksonia jahtaavia jättimäisiä savihahmoja, kornia scifi-kuvastoa sekä vähintään kotitarpeiksi ynähtelyä ja paukkuvia lanteita. Kaikki heitettynä samaan pataan kuin ne olisi ammennettu suoraan Jacksonin raivokkaasti kuplivasta piilotajunnasta.

Elokuva huipentuu siihen, että Jackson muuttuu 10-metriseksi hopeiseksi taistelurobotiksi. Tarvitseeko minun todella sanoa enempää?

Kenen kannattaa katsoa?
Kaikkien, jotka pitävät totaalisesta mahtavuudesta.

Video ei ole enää saatavilla