Soundgarden, sons of a gun.

Tavallisesti yhtyeen kuin yhtyeen ulosannista saa hyvän kuvan tarkastelemalla sen cover-valintoja. Soundgardenin kohdalla keskeisimmät ilmaisua määrittävät laina-artistit ovat itsestään selvästi Black Sabbath ja The Beatles. Näistä toisilleen vastakkaisista mutta suurista popin kulmakivistä yhtyeen sointi suurilta osin rakentuu: painavista ja hitaasti soutavista kitarariffeistä sekä soitannollista raskautta tasapainottavista uljaista melodioista jotka tarttuvat korvaan kuin sula purukumi tennarinpohjaan.

Soundgardenin moniulotteisuudesta ja avarakatseisuudesta kertovat kuitenkin täydennykset: bändi on soittanut taiderockia (Devo), perinnerockia (The Rolling Stones), garagea (The Stooges) funkia (Gladys Knight & the Pips, Ohio Players), punkia (Fear, The Buzzcocks) ja psykedeelistä rockia (Jimi Hendrix). Ja jottei yhtyettä luultaisi liian vakavamieliseksi, bändin on lainannut myös Cheech & Chongia ja Spinal Tapia.

Soundgardenin monimuotoisuutta lisäsi – tai lisää – se, että biisinkirjoittamisessa kunnostautui jokainen bändin jäsen. Vaikka laulajakitaristi Chris Cornell on tehnyt leijonanosan yhtyeen kappaleista, omintakeisia otteita harrastavan kitaristi Kim Thayilin merkitys yhtyeen sointiin on oleellinen. Myös isolyöntinen, sittemmin Pearl Jaminkin rumpaliksi ryhtynyt Matt Cameron sekä basistit Hiro Yamamoto ja myöhemmin Ben Shepherd ovat kantaneet kortensa kekoon ansiokkaasti.

Grunge-lokeroon itsestäänselvästi asettuva Soundgarden perustettiin Seattlessa, grungen pääkallonpaikalla vuonna 1984. Yhtye muunsi ilmaisunsa reilun kymmenen vuoden aikana punk-vetoisesta poprockista sludge metalilla ja taidehäröilyllä silatun popin pariin. Bändin kehityskulku levy levyltä olikin huimien harppausten askellusta, ainakin uran ensimmäisen vaiheen päättäneeseen, taantumuksen merkkejä heijastelleeseen Down on the Upside -levyyn asti.

Bändi teki vain kourallisen levyjä, mutta kuunneltavaa yhtyeen diskografiassa riittää silti paljon – osittain ylipitkistä levyistä, mutta pääasiassa runsaasta irtobiisien ripottelusta johtuen. Yhtyeen marjanpoimija-fani koostaakin helposti oheistuotannosta erinomaisen kokoelman, yllämainituista covereista muodostuvan lainakappalepaketin lisäksi. Bootleg-muodossa on julkaistu irtokappaleita kehräävä Fresh Deadly Rarities.

Oheisessa listassa ei ole pienjulkaisuja, kokoelmia tai livelevyjä. Kaikkia bändi on julkaissut, ja jos noista yhden perusteella pitäisi hahmotella, mistä Soundgardenissa on parhaimmillaan kyse, suositus kohdistuu pari vuotta sitten julkaistuun, 1996 taltioituun livelevyyn Live On I-5. Tätä 1990-luvun materiaaliin keskittyvää liveä sopii täydentää Spotfystäkin kuultavalla Gun-bootlegillä, jolla yhtye rymistelee vanhempaa materiaaliaan raa’alla voimalla.

Peruskurssi

Badmotorfinger (1991)

Grunge-buumin nousussa Soundgardenin panokset kovenivat äärimmilleen. Kun uusi basisti Ben Shepherd (välissä nelikielistä lohmi Nirvanassakin piipahtanut Jason Everman) oli ajettu sisään, Louder than Love -nosteen jälkipoltteissa yhtye oli hurjassa vireessä. Tästä todisteena on sekin, että yhtyeen kovimmat ylijäämäraidat Birth Ritual ja Cold Bitch ovat peräisin tältä kaudelta. Myös yhtyeen vuonna 2010 tapahtunutta paluuta pönkittäneen Telephantasm-kokoelman ”uusi biisi” Black Rain on Badmotorfinger-sessioiden peruja.

Luomisvimma tuntui ainakin osittain avautuvan myös Temple of the Dog -projektin kautta, joka osui samaan saumaan Badmotorfingerin pohjatyön kanssa. Temple of the Dogissa Cornell ja Cameron yhdistivät voimansa Pearl Jam -äijien kanssa yhteisen menetyksen kautta. Mother Love Bonen laulajan Andrew Woodin kuoleman surullisissa jälkimainingeissa he loivat vapaamuotoista jamipohjaista musiikkia, joka vaikutti selkeästi Soundgardeninkin biisimateriaalin terävyyteen.

Sillä oli syynsä, miksi laadukasta materiaali jätettiin Badmotorfingeriltä pois. Se on käytännössä täydellinen sellaisena kuin se julkaistiin. Aiempaan verrattuna kaikki on kovempaa: melodiat, riffit, soundit, soitto, dynamiikka… Levy on huikeaa riemumarssia alusta loppuun, aina taiteellisemmasta vyörytyksestä (Jesus Christ Pose) punk-pohjaiseen metakointiin (Face Pollution) ja raskassoutuisesta riffimyllytyksestä (Room a Thousand Years Wide) aurinkoisempaan melodisuuteen (Outshined). Yhtye sulatti nyt myös blues-kaavan tyylillä omakseen: levy päättyy New Damagen majesteettiseen lunastukseen.

Maanisesti takovan videobiisin Jesus Christ Posen ansiosta Badmotorfinger nosti Soundgardenin valtavirran huomioon. Noin outo ja vimmainen kappale ei kuitenkaan noussut varsinaiseksi hitiksi, kuten ei muutkaan levyn kappaleet. Se ei silti hälvennä biisien rautaista tasoa; omassa vaihtoehto-lokerossaan ne ovat mestarillisia tekeleitä. Biisien laadukkuutta alleviivaten itse Johnny Cash otti levyn mahtavan avauskappale Rusty Cagen tulkittavakseen.

Video ei ole enää saatavilla

Superunknown (1994)

Tästä levystä muistuu mieleen se, että siinä on tajuton määrä todella hienoja kappaleita ja mutta myös liikaa biisejä. Jälkimmäinen syö kokonaisuuden iskuvoimaa aika pahasti, semminkin kun osa kappaleista on aikamoista tauhkaa: tuskin monikaan erityisesti kaipaa kuultavakseen Mailmania, Fresh Tendrilsiä tai Limo Wreckiä, instrumentaalisekoilu Halfista puhumattakaan. Superunknown on ladattu täyteen myös laadukkaita kappaleita, joiden elinvoima sykkii edelleen vahvana.

Superunknownilla Soundgardenin pop-sensibiliteetti oli kovassa nousussa. Se yhdistyi mahtavasti luomuisan lo-fi-estetiikan kanssa flirttailevaan mutta todella nautinnolliselta kuulostavaan tuotantoon. Sen ansiosta bändi kuulostaa samaan aikaan massiivisen jykevältä, vapautuneelta ja ilmavalta. Upean orgaaninen äänimaisema saa lisäksi kappaleet rullaamaan erinomaisesti, mistä toki on kiittäminen myös kovan luokan musikanteiksi kehittyneiden soittoniekkojen otteita instrumenttiensa parissa.

Uutena, tai ainakin aiempaa selkeämmin tunnistettavaksi muotoutuneena elementtinä ovat mukana 4/4-tahtijaosta poikkeavat rytmit. Bändi tuntuu monimutkaistavan rytmipohjaansa kuin kiusallaan: jos kerran melodioissa ja soundissa on suurta yleisöä kosiskelevaa otetta, biiseihin upotetaan osioita, joiden aikana junteilta aivot nyrjähtävät ja jalat sekoavat. Silti, ratkaisu toimii, ja Soundgardenissa aina läsnä ollut kierous sai uuden ja ilmaisua aidosti elähdyttävän ilmenemismuodon. Tämä musiikillinen kierre myös upposi: 7/4-tahdissa klenkkaava Spoonman osui suurenkin yleisön makuhermoon. Myös erinomainen popralli My Wave riuhtoo ajoittain poikkeavin askelin.

Isoimman vaikutuksen levyn kappaleista tekee suoraviivaisin rallatus Black Hole Sun. Se on bändin suurin hitti ja luku sinänsä, eikä sen kuulemiselta liene monikaan välttynyt. Tuon lähes kyllästymiseen asti toistetun voimahiturin avulla levy ja yhtye nousivat supertähtitasolle.

Bändi myös laajensi otteitaan yhä syvemmälle myös popista vastakkaiseen suuntaan: 4th of July on yhtyeen hitain ja raskain biisi, ja sitä myöten silkkaa doom metalia. Siinäkin bändin väläyttää kontrastitajunsa ylivoimaisuutta: laahaten ja alavireisesti moukaroivan riffin kuljettamaa biisiä kannattelee elähdyttävä laulumelodia, joka on yhtyeen herkimpiä.

Loppuun jemmattu pelleilyltä kuulostavia kappaleita, jotka ovat oikeasti hienoja kappaleita: hitaasti kasvava Like Suicide on selkeä ässäbiisi ja venkoillen liikkeelle lähtevä She Likes Surprises pamahtaa myös tehokkaasti päin näköä.

Video ei ole enää saatavilla

Jatkokurssi harrastuneille

Louder than Love (1989)

Kakkoslevylleen Soundgarden kehittyi huikeasti. Ylimääräinen häröily ja kolkkava tuotanto jäi taakse, ja fokus siirtyi raskassoutuiseen tumppaukseen. Riffeihin tuli samalla kieroutta ja tarttumapintaa, kun kitaristikaksikko oivalsi hyödyntää sekä toisiaan tukevia että hämmentäviä sointukulkuja. Jo lähtökuoppia kaivellut basisti Yamamoto pitää yhdessä isolyöntisen Cameronin kanssa ilmaisun täydellisesti kasassa kitaristien ripotellessa omia aineksiaan sekaan paikoitellen varsin vapaamuotoisesti.

Louder than Lovella Cornellin korkea ääniala vie yhtyeen ilmaisua metalliseen suuntaan. Kailotus sopii muutenkin kovaääniseltä kuulostavaan musiikkiin: laulu puhkoo karhean särömaton esimerkillisen tehokkaasti. Myös etniset melodiat alkavat hahmottua, ja paikoitellen pitkillä kutreilla silattu ja lihasharjoitteilla itsensä miehistänyt Cornell kajauttaa kuin minareettiin sijoitettu ehta heavy-äijä ikään.

Soundgarden löysi soundiinsa myös siihen hyvin istuvia elementtejä, kuten drone-jumitusta ja meluista taiderockia. Jykeväriffisenä jumittava avauskappale Ugly Truth psykdeelisine väliosineen ja huuruisine loppuosioineen toimii mainiona esimerkkinä. Yhtye heijastelee levyllä myös perin jykevää Black Sabbathin perintöä, ei vähiten raskaasti lanaavalla Gun-kappaleella.

Kokonaisuutena vakuuttava levy on kappaletasolla puolillaan hienoja kappaleita. Majesteettisesti kajahtava nimibiisi on aloituskolmikon (Ugly Truth, Hands All Over, Gun) ohella bändin parhaimmistoa. Loput kappaleet ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän kelvollista täytettä. Levyn ainoa oikeasti heikko raita on macho-kulttuurille irvaileva Big Dumb Sex.

Video ei ole enää saatavilla

Down on the Upside (1996)

Tällä levyllä Soundgardenin kehitys katkesi. Ja kun yhtye tyytyi enemmän tai vähemmän toisintamaan Superunknownin kaavaa, levy suorastaan haiskahtaa siltä, että loppu on lähellä. Ja se oli, alle vuoden päässä.

Valmiiksi hiottu sapluuna toki on edelleen toimiva, eikä lopputuloksessa sinällään ole valittamista; materiaali ei ollut kuitenkaan yhtä loisteliasta kuin Superunknownilla. Myös ylijäämää oli liikaa ja se oli aiempaa turhanpäiväisempää. Tahtilajien koukeroisella hahmottelulla yhtye yritti saada biiseihin lisää ytyä, ja kohdakkoin se onnistuikin. Akustisin sävyin ryyditetty kokonaisuus on silti jokseenkin tukkoinen yritys antaa tekohengitystä sisätaudin kourissa kärvistelevälle yhtyeelle.

Aiempia levyjä kuljetti vimmainen tarve kehittyä ja rikkoa rajoja. Tällä levyllä tuo suuntaus eteenpäin jäi vajaaksi. Bändikemian rakoilemisen vuoksi levystä kehkeytyi musiikillisesti ja tunnelmaltaankin jotenkin tukahduttava. Tähän on syynä aiempaa omituisemmat sovitukset, joiden toimivuudessa on paikoitellen toivomisen varaa.

Pahiten pöhöttyneisyyden tunnetta lisää levyn ylimitoitettu pituus. Erityisesti levyn loppupuolisko löpsähtää selkeästi tyhjäkäynnin alhoon, vaikka joku Overfloater sieltä nostaakin päätään. Toisaalta, lepsakkaa yleiskuvaa virkistävää punk-vetoista mätkintää on useampikin raita. Näistä eritoten railakas Ty Cobb renkuttavine banjoineen on levyn parhaimmistoa ja yksi yhtyeen railakkaimpia biisejä. Ilman näitä energiapurkauksia levy olisi peräti ankea.

Levyn kohokohtiin lukeutuu avauskappale, rämisevän melodisena tarttuva ja perinteisempiäkin rock-korvia miellyttävä Pretty Noose. Reipas mutta mietteliäs Burden In My Hand on sekin itseoikeutettu lisä yhtyeen paraatikappaleiden kokoelmaan. Hiturikaavaa kertaava ja järeällä dynamiikalla toimiva Blow Up the Outside World muodostui yhdeksi levyn suosituimmista kappaleista, mutta on osittaisesta erinomaisuudestaan huolimatta myös jokseenkin väljähtynyt esitys.

Kokonaisuudessaan Down on the Upside jää vajaatehoiseksi, vaikka onkin hetkittäin varsin oivallista ja oivaltavaa rockia. Kuten monesti, ulkopuolinen tuottaja olisi tehnyt levylle terää, ainakin pahimpien koukeroiden ja liiallisen materiaalimassan suitsijana.

Video ei ole enää saatavilla

King Animal (2012)

Pitkän tauon jälkeen yhdessä musiikkia luonut bändi palasi levykantaan verevästi. Yhtye ei tyytynyt jäljentämään menneitä kuvioitaan, vaan jatkoi rohkeasti, kehittäen ulosantiaan yhä kierompaan suuntaan.

Tästä lienee kiittäminen siitä, että Cornell sai soolourallaan rämpytellä helppoja pop-laulelmia vuosikaudet ja Cameron jytyytti Pearl Jamin suoraviivaista rock-jytinää. Myös rock-kentän valokeilasta pitkäksi ajaksi poistuneilla kitaristi Thayililla ja basisti Shepherdillä oli intoa puskea ilmaisua rohkeasti kimuranttiin suuntaan. King Animal heijastaakin soittamisen riemua ilman paineita menestyksestä tai hittien tavoittelusta. Se kuuluu vankkana omaehtoisuutena, joka ilmenee jokseenkin vaikeina rakenteina, tasatahtia karttelevina rytmityksinä ja kieroina sovituksina.

Taiteellisesti kunnianhimoiseksi luonnehdittava King Animal on selkeästi tunnistettavaa Soundgardenia, mutta sen kokonaiskuva on varsin koukeroinen, vaikea vallan. Soittamisen iloluontoinen henki kuitenkin puskee esiin niin vahvasti, että hankalakin materiaali vaikuttaa itsetarkoituksellisen venkoilun sijaan täysin luontevalta ilmaisulta.

King Animal on parhaiden Soundgarden-levyjen tapaan selkeä grower. Se vaatii viitseliäisyyttä paneutua mutkikkaaseen ulosantiin: tahtilajit kun tuntuvat parhaansa mukaan karttelevan tasaista poljentoa ja riffien omintakeinen monisäikeisyys hämmentää.

Kappaleiden maukkainta kermaa tällä levyllä ovat rytmisesti kiehtova ja melodialtaan tajuntaan sykkivään jumiutuva Non-State Actor ja samoilla kriteereillä mieleen jäävä, itämaisittain sävytetty A Thousand Days Before. Ennakkopala Been Away Too Long on räväkkä ja oudoudessaankin tarttuva ralli. Bones of Birds on levyn helpoimpia raitoja, ja lähimpänä hittiaikojen Soundgardenia – silti laskemoidulta kuulostamatta. Halfway There puolestaan lopsahtaa Cornellin soolotuotannon rämpyttelylokeroon turhankin helposti.

Video ei ole enää saatavilla

Syventävät opinnot

Screaming Life -ep (1987) + Fopp-ep (1988)

Soundgarden taltioi ensimmäiset kappalekimaransa ep-muotoisina. Yhtye oli tuolloin hetkittäin erittäin kovassa vireessä, mutta osumatarkkuus oli silti vielä haulikkoammunnan luokkaa. Sub Popin julkaisemat (koko lafka sai alkunsa Soundgardenin julkaisemisen ansiosta, Bruce Pavitt oli Yamamoton ja Thayilin kavereita) Screaming Life– ja Fopp-ep:t julkaistiin lopulta yksissä kansissa. Ne sopivatkin railakkaasti mekastavina biisinippuina yhteen.

Tiukasti soittava nuori bändi takoo muutaman ehdottoman nappiosuman, etenkin Screaming Life -osiolla. Parhaat palat tosin julkaistiin jo bändin napakkana ensisinkkuna: kiivas Hunted Down ja laiskanröyhkeästi lanaava Nothing to Say. Myös dub-sävyijä rivakkaan räimintään yhdistävä Entering on kuuntelemisen arvoinen kappale. Tulkinta Seattlen grungepioneeri Green Riverin Swallow My Pridestä on hassu, samoin Ohio Playersin Fopp, erityisesti sen dub-versio. Eklektistä, kyllä. Hetkittäin mainiota, hetkittäin ei.

Video ei ole enää saatavilla

Ultramega OK (1988)

Soundgardenin ensimmäinen täyspitkä levy on käytännössä muutaman kelvollisen biisin ep omituisilla ja mitäänsanomattomilla täytebiiseillä paisutettuna. Kokonaisuutena levy on aiempien ep:iden antamiin lupauksiin nähden verrattuna pettymys, vaikka hetkensä silläkin on. Yhtye kuitenkin kuulostaa parhaina hetkinään tunnistettavasti itseltään, vaikka tuotanto onkin jokseenkin kirskahtelevaa ja kappalemateriaali vähintäänkin ailahtelevaa.

Levyn herkkuihin kuuluvat rujoriffisestä murjonnasta psykedeelisiin sointuihin vellova Flower, maanisesti etupotkiva All Your Lies, mateleva särölaahustelu Beyond the Wheel ja blues-lunastus Incessant Mace. Meluavaa ja kolisten vyöryvää punk-räimintää on tarjolla useammassakin kappaleessa, mutta riipivä ote ei vielä tavoita sitä mestarillista tasoa, joka yhtyeelle myöhemmin siunaantui tälläkin saralla. He Didn’t ei kappaleena ole järin ikimuistoinen, mutta antaa silti jo varsin hyvän viitteen yhtyeen kaaoksenhallintakyvystä ja tulevasta ilmaisun kulmikkuudesta.

Levyn päättää ”cover-kappale”, eli tulkinta John Lennonin ja Yoko Onon raidasta Two Minutes of Silence. Soundgardenin versio on nimeltään One Minute of Silence ja kattaa vain ”Lennon osuuden” – eli on vain minuutin mittainen. Eikä tulkinta mene muutenkaan ihan oikein, sillä kappaleen äänikuva ei ole alkuperäisen tavoin täysin hiljainen vaan ilmastointilaitteen suhinan seasta kuuluu sekalaista mölinää ja plugien irroittelua vahvistimista.

Video ei ole enää saatavilla

Loppukevennys:

Kuten vuonna 1989 taltioidulta Louder than Live -videolta käy ilmi, Soundgardenin jyskävä ote toimii myös huumorimusiikin parissa. Mestarillinen Spinal Tap -laina Big Bottom istuu bändille kuin hanska nenään. Astetta viistommin mestarillinen Cheech & Chong -laina Earache My Eye niin sanotusti lähtee.

Video ei ole enää saatavilla

Singles. Katso vain omalla vastuulla.

Flanellipaidat. Villapaidat. Doc Martensit. Converse All Starsit. Risaiset ja revityt farkut. Pojilla pitkät tukat ja orastavaa naamakarvoitusta, tytöillä suttuiset meikit ja värjätyt hiukset.

Grunge oli 1980- ja 1990-lukujen taitteessa Seattlessa, Yhdysvalloissa kehittynyt musiikki- ja pukeutumistyyli. Musiikillisesti grungessa kuului vaikutteita hard rockista ja heavy rockista, mutta myös punkista ja hardcoresta. Harmoniat ja melodiat toivat musiikkiin vaikutteita perinteisemmän popilmaisun puolelta, mutta grunge oli pitkään nimenomaan vaihtoehtokultuuria.

Grungen viisi suurta nimeä 1990-luvulla olivat Soundgarden, Nirvana, Alice in Chains, Pearl Jam ja Stone Temple Pilots. Nirvana kuoli Kurt Cobainin itsemurhan myötä vuonna 1994, mutta neljä muuta suurta nimeä ovat edelleen aktiivisia.
Nuorgam esittelee grungeaallon nuo viimeiset mohikaanit. Mitä he olivat ja mitä he tekivät grungen kultavuosina 1990-luvun alussa? Entä mitä he ovat ja mitä he tekevät tänä päivänä? Mikä on heidän jättämänsä grungejalanjäljen koko?

Stone Temple Pilots

1990-luku: Laulaja Scott Weilandin, kitaristi Dean DeLeon, basisti Robert DeLeon ja rumpali Eric Kretzin muodostama yhtye oli suosittu Yhdysvalloissa. Debyyttilevy Core (1992) ja kakkoslevy Purple (1994) olivat myyntimenestyksiä. Suurimmat hitit olivat Plush, Sex Type Thing, Vasoline ja Interstate Love Song.
Stone Temple Pilots näytti aikalaisistaan ehkä vähiten grungebändiltä. Weilandin päihdeongelmat veivät suurimman huomiota pois yhtyeen musiikista 1990-luvun puolivälissä.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Yhtye jäi tauolle vuonna 2002. Weiland sai pestin entisten Guns N’ Roses -jäsenten muodostamassa Velvet Revolverissa, joka toimi vuoteen 2008 asti. Samana vuonna Stone Temple Pilots palasi yhteen. Itsenimetty paluulevy julkaistiin 2010.
Kuluvan vuoden maaliskuussa Scott Weiland sai potkut bändistä ja hänen tilalleen palkattiin Linkin Parkin solisti Chester Bennington.

Grungejalanjäljen koko: 39.

Alice in Chains

1990-luku: Alice in Chains on suurista grungeyhtyeistä synkin sekä heavyvaikutteisin. Synkkyys kumpuaa pitkälti laulaja Layne Staleyn huumeongelmista, itsemurhista ja masennuksesta kertovista sanoituksista. Staleyn ja kitaristi Jerry Cantrellin lauluharmoniat muodostivat Alice in Chainsin musiikin ytimen.
Dirt (1992) oli menestys, ja siltä irrotetut singlet Would?, Down in a Hole, Them Bones ja Rooster hittejä. Bändi lopetti toimintansa vuonna 1996 julkaistuaan edellisenä vuonna kolmannen pitkäsoittonsa.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Layne Staley kuoli huumeiden yliannostukseen vuonna 2002. Alice in Chains palasi keikkalavoille vuonna 2005, esiintyen eri solistien kanssa. Uudeksi laulajaksi valikoitui William DuVall, jonka kanssa yhtye on julkaissut kaksi levyä.

Grungejalanjäljen koko: 40

Soundgarden

1990-luku: Laulaja Chris Cornellin ja kitaristi Kim Thayilin perustaman yhtyeen menestyneimmät levyt olivat Badmotorfinger (1991) ja Superunknown (1994). Ensin mainitulta löytyneet hitit Rusty Cage ja Outshined saivat paljon radiosoittoa, mutta Soundgardenin suuri läpimurto tapahtui Superunknownilta julkaistun singleballadi Black Hole Sunin myötä. Vuonna 1996 julkaistu Down on the Upside on yhtyeen paras pitkäsoitto, mutta se ei menestynyt edeltäjiensä lailla. Soundgarden hajosi vuonna 1997.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Chris Cornell julkaisi vaihtelevalla menestyksellä soololevyjä ja liittyi Rage Against the Machinen soittajien muodostamaan Audioslaveen. Rumpali Matt Cameron liittyi 1990-luvun lopulla Pearl Jamin riveihin. Vuonna 2010 Cornell ilmoitti Soundgardenin palaavan konserttilavoille ja julkaisevan kokoelmalevyn. Kokonaan uutta materiaalia sisältänyt King Animal julkaistiin syksyllä 2012.

Grungejalanjäljen koko: 42

Pearl Jam

1990-luku: Kitaristi Stone Gossardin ja basisti Jeff Amentin perustaman Pearl Jamin kolme ensimmäistä levyä olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä. Ten (1991), Vs. (1993) ja Vitalogy (1994) sisälsivät myös hittejä. Muun muassa Alive, Jeremy, Better Man ja Daughter soivat paljon niin vaihtoehtoisilla kuin valtavirtaisimmilla radioasemilla. Vuosituhannen lopulla myös Given to Fly ja Wishlist nousivat hiteiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Nykypäivä: Pearl Jam on ainoa grungejättiläinen, joka on jatkanut toimintaansa tauotta tähän päivään asti. Yhtyeen kymmenes studioalbumi Lightning Bolt julkaistaan lokakuussa. Laulaja Eddie Vedder on julkaissut myös akustista soolomateriaalia. Pearl Jam keikkailee aktiivisesti, ja yhtyeen kiertueet ovat lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä.

Grungejalanjäljen koko: 45

Soundgarden konsertoi Helsingin Hartwall-areenalla keskiviikkona 4. syyskuuta.

Chris Cornell sävelsi bändinsä suurimman hitin vartissa, joten aikaa jäi röökaamisellekin.

Seattlelainen, Doug Hollisin maataideinstallaatiosta nimensä ottanut Soundgarden oli todella kova bändi. Ja kuten riemastuttavan omaehtoinen paluulevy King Animal todistaa, on edelleen.

Soundgardenin suurin hitti on Black Hole Sun. Se on myös on se kappale, jota King Animalin kohdalla pelättiin: noinko sedät ottavat paluunsa airueksi kuuluisimman ja jotakuinkin veltoimman raitansa ja toisintavat sen helppoa markkinoitavuutta? Onneksi ei.

Black Sabbathista, Beatlesista, Devosta, Black Flagista ja ties mistä muusta aineksia ilmaisuunsa ammentanut yhtye kehittyi julkaisuillaan huikeasti. Alkuaikojen riipivästä avant-punk-metallista neljännen pitkäsoiton häränsilmä Black Hole Sun ei juuri eritä tuoksuja, mitä nyt c-osan räiskeessä hiukan vainuttavaa siihen suuntaan on.

Black Hole Sun oli vasta kolmas single Superunknown-levyltä. Soundgarden ei ilmeisesti edes uskonut kappaleeseen täydellisesti tai sitten ei rohjennut ottaa sitä levyn kärkibiisiksi. Sitä edelsi turvallisemmin outo Spoonman-klenkkaus ja kirskuen lanaava The Day I Tried to Live. Varsinkin Spoonman menestyi hyvin, mutta kappale oli silti liian outo päätyäkseen kaikkien tuntemaksi valtavirtasuosikiksi. Siinä onnistui Black Hole Sun, heittämällä.

Alice In Chainsin Would?-klassikkoa ruotiessa Black Hole Sun tuli määriteltyä helpoksi pop-biisiksi. Ja sitä se onkin, beatlesiaaninen rallatus, josta miltei kaikki Soundgardenin vimmainen särmä ja viistous on haihtunut. Se, että biisi on yhtyeen mittakaavassa perin vaivaton tekele, ei kuitenkaan vähennä Black Hole Sunin tarttuvuutta, suosiota tai varsinkaan merkitystä Soundgardenin tunnettuuden tekijänä.

Oleellisimmilla Soundgarden-kappaleilla, kuten edellislevy Badmotorfingerin maanisesti kirskuvalla Jesus Christ Pose -luukutuksella yhtye sai kuitenkin vain vaihtoehtojengin riehaantumaan – mitä nyt Johnny Cash tykästyi samaisen levyn Rusty Cage-avausraitaan siinä määrin, että otti sen tulkittavakseen. Black Hole Sun on se kappale, josta Soundgardenin tunnistavat nekin, jotka eivät bändin muuta tuotantoa voisi sietää. Se on siis antanut hienolle yhtyeelle sen ansaitsemaa huomiota, osin väärin perustein tosin.

Laulaja Chris Cornell sävelsi biisin vartissa. Hän oli huolissaan siitä, kelpaako näin kepoinen kipale erikoisia tahtilajeja, taiteellista räiskintää ja omaehtoista paukutusta suosivalle bändille, mutta läpi meni. Jonkin sortin piilotettua särmää siihen kuitenkin kehkeytyi madalletun vireen, leimahtelevan kitarasoolon sekä jykevästi soittavan bändin ansiosta. Cornell on esittänyt kappaletta ahkerasti soolonakin, mutta leirinuotioversiona biisin kiinnostavan epämääräistä pohjavirettä on miltei mahdoton havaita.

Musiikillisesti melko aurinkoisissa merkeissä etenevä Black Hole Sun on sanoituksiltaan silkkaa diibadaabaa. Cornell on kertonut sanoilla leikkivien, ilman selkeää johtoajatusta kulkevien lyriikoiden muistuttavan lähinnä surrealistista kuvaa. Toki säkeissä on hienoja oivalluksia ja kiinnostavia ajatusfragmentteja.

”In my shoes a walking sleep
And my youth I pray to keep
Heaven send Hell away
No one sings like you anymore”

Kokonaisuudesta saa vääntämällä ja väkisin tulkitsemalla vaikka millaista neroutta, mutta sitä ei taustalla tekijän mukaan ole – vain hyvänkuuloisia laineja, jotka todellakin hahmottuvat lähinnä kappaleen videon kaltaisena oudon painajaismaisena, tuhoa odottavana idyllinä. Vai mitä kertovat esimerkiksi säkeet “call my name throught the cream, and I’ll hear you scream again”?

Kappaleen kertosäkeeseen ladattiin toiveikkuutta, tosin hämmentävästi kryptisen mustana aukkona käristävän auringon voimalla.

”Black hole sun, won’t you come
and wash away the rain”

Oli biisin sanoma synkkä, toiveikas tai yhtä tyhjän kanssa, tarttuva kertosäe jokseenkin positiivisina miellettävine sanoineen kuitenkin oli ilmeisen toimiva resepti huikeaan suosioon. Tätä suosiota Cornell ei omin voimin osannut – eikä Soundgardenin kanssa halunnut – toisintaa.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

Suuri hitti on saanut osakseen myös lukuisia versiointeja, aina Paul Ankan swing-tulkinnoista Anastacian luentaan, analogisyntetisaattoriesityksiin ja jazz-versioihin. Myös hassuttelijat ovat ottaneet Black Hole Sunin kynsiinsä, mutta ölisevää Beavis & Butthead -kaksikkoa tai Weird Al Yankovicin polkkaotteita ikimuistoisemman tuotoksen on saanut aikaan Bob Rivers. Ja biisin nimihän on tietysti Asshole Son.

Video ei ole enää saatavilla

Grunge-fossiili Soundgarden palaa marraskuun puolivälissä ilmestyvällä King Animalilla albumikantaan 16 vuoden tauon jälkeen. Adam Kasperin (Foo Fighters, QOTSA) tuottaman levyn alleviivaavahkosti nimetty ensisingle on Been Away too Long.

Video ei ole enää saatavilla

Absoluuttinen Nollapiste – Planeetta hyvä

Suomiprogen tamperelais-rovaniemeläinen mestariyhtye on juuri julkaissut Pisara ja Lammas 1 -nimisen albumin, joka on ensimmäinen osa kahden levyn teemakokonaisuudesta. ”Lammasoopperan” toinen osa julkaistaan vuoden päästä.

Video ei ole enää saatavilla

Prince Rama – Rage Peace

Taraka ja Nimai Larson ovat Hare Krishna -kommuunissa kasvaneet yhdysvaltalaissisarukset, jotka ovat tehtailleet viiden vuoden ajan enemmän tai vähemmän psykedeelistä rockia. Kuhina Prince Raman ympärillä moninkertaistui, kun Animal Collective nappasi duon pari vuotta sitten levymerkilleen. Viime vuoden Paw Tracks -debyyttiä Trust Now’ta seuraa marraskuun alussa uhmakkaasti nimetty Top Ten Hits of the End of the World.

Video ei ole enää saatavilla

Sky Ferreira – Everything Is Embarrassing

I’m Not Alright, julistaa pandasilmäinen popkomeetta Sky Ferreira esikoisalbumillaan, joka julkaistaan vielä tänä vuonna – tai sitten ei. Tässä kuultava ja nähtävä Everything Is Embarrassing on päätösraita Ferreiran tuoreelta ep:ltä Ghostsilta, jonka lisäksi laulajattarelta on julkaistu muutaman viime vuoden aikana kuusi singleä ja toinenkin ep.

Video ei ole enää saatavilla

Pop Levi – Strawberry Shake

Muun muassa Ladytronista ja Super Numerista tuttu muusikko-dj-elokuvaohjaaja-tyyli-ikoni Jonathan James Mark Levi julkaisee marraskuussa Medicinen, kolmannen albuminsa Pop Levi -nimellä. Onko lahjakkuuttaan joka suuntaan huiskiva kulttisuosikki vihdoin ison läpimurron äärellä?

Video ei ole enää saatavilla

Vajaa kymmenen vuotta sitten Curtis Jackson III oli hiphopin suurin tähti; hänen esikoisalbumiaan Get Rich or Die Tryinia (2003) myytiin maailmanlaajuisesti noin 15 miljoonaa kappaletta ja sitä seurannutta Curtisia (2005) sitäkin 7 miljoonaa. Artistin edellisestä isosta hitistä (Ayo Technology) on kuitenkin kulunut jo viisi vuotta, eikä edellinen albumi Before I Self Destruct (2009) suuria laineita nostattanut. Street King Immortal onkin 50 Centin uran kannalta ratkaiseva albumi, mikä näkyy suurina satsauksina: taustatukea räppärille antavat ”executive producer” -titteliä kantavat Dr. Dre ja Eminem, ja vieraslistalla kimaltelevat ainakin Alicia Keys, Busta Rhymes ja Wiz Khalifa, joiden lisäksi puhetta on ollut esimerkiksi Frank Oceanista, Kanye Westistä ja Rihannasta.

Video ei ole enää saatavilla

Clinic – Free Reign

Leikkausmaskit, kraut-poljento ja falsettilaulu eivät mene Liverpoolin klinikalla koskaan muodista. Seitsemänteen levyyn ennättänyt Clinic julkaisee Free Reignin nimellä kulkevan terveysoppaansa Domino-levy-yhtiön kautta. Miksausapuna toimii Oneohtrix Point Never.

Video ei ole enää saatavilla

Crystal Castles – (III)

Torontalaisten Ethan Kathin ja Alice Glassin kokeellinen elektroduo julkaisee kolmannen albuminsa. Uskonsa ihmiskuntaan menettäneen Glassin mukaan (III):n kantava teema on sorto. Levy on äänitetty Varsovassa.

Video ei ole enää saatavilla

Deftones – Koi No Yokan

Kalifornialainen vaihtoehtometalliyhtye julkaisee seitsemännen albuminsa. Reprise Recordsin kautta ilmestyvän levyn on tuottanut Nick Raskulinecz (Evanescence, Alice in Chains). Laulaja Chino Morenon mukaan Koi No Yokan on aiempia Deftones-levyjä ”dynaamisempi”. Morenon mukaan levyä on inspiroinut merkittävästi Chi Cheng, Deftones-basisti, joka on ollut koomassa vuoden 2008 autokolarin jälkeen. Chengiä tuuraa edelleen Sergio Vega, uudelle levylle biisejäkin säveltäneelle entiselle Quicksand-basistille, joka debytoi Deftonesissa kahden vuoden takaisella Diamond Eyes -albumilla.

Video ei ole enää saatavilla

El Perro del Mar – Pale Fire

”Meren koira” on Sarah Assbring (ei tirskuta siellä takarivissä!), göteborgilainen lauluntekijä, jolta on tätä ennen ilmestynyt kolme studioalbumia, yksi ep- ja singlekokoelma sekä split-singlet muun muassa Jens Lekmanin ja Lykke Lin kanssa. Levyllä on kymmenen kappaletta, ja ainakin Walk on Byn perusteella El Perro -soundia on ruuvattu elektronisempaan ja tanssittavampaan suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

Green Day – Dos!

Kalifornialaisen punkrock-jättiläisen kymmenes studioalbumi on trilogian toinen osa. Syyskuussa ilmestyneen ¡Uno!-albumin jatkeeksi ilmestyvä ¡Dos! saa jatkoa vuodenvaihteen jälkeen, jolloin ilmestyy ¡Tres! Laulaja Billie Joe Armstrong on maininnut trilogian esikuvaksi Van Halenin I–III-albumitrilogian. ¡Dos!-albumin tuottanut bändin pitkäaikainen luottomies Rob Cavallo. Nightlife-kappaleella vierailee Lady Cobra.

Video ei ole enää saatavilla

Ital – Dream On

Daniel Martin-McCormick on kannuksensa ansainnut: 2000-luvun hän lauloi washingtonilaisessa hardcoreyhtyeessä Black Eyesissä, johti sen jälkeen dub-psykedeliaryhmä Mi Amia ennen kuin sukelsi kokeellisen konemusiikin maailmaan Sex Workerina. Dream On on Martin-McCormickin toinen Ital-nimellä julkaisema albumi. Tyylilaji on tällä kertaa suoraviivainen house, jota maustetaan elementeillä dubista, industrialista ja minimalismista.

Video ei ole enää saatavilla

Lau Nau – Valohiukkanen

Lau Nau on muun muassa Kiilassa ja Avarus-yhtyeessä soittanut Laura Naukkarinen ja Valohiukkanen hänen kolmas albuminsa. Fonalin julkaisemalla levyllä Naukkarista säestävät muun muassa Pekko Käppi ja J. Tolvi Semibandista tuttu Jaakko Tolvi. Levyn kymmenestä kappaleesta yksi on lainabiisi, Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma!

Video ei ole enää saatavilla

Ninni Forever Band –s/t

Pintandwefallin Dumb Pintinä tunnetun Ninni Luhtasaaren debyytti saa kunnian avata Sami Sänpäkkilän ja Ville Pirisen uuden, ”valtavirrasta poikkeavaan pop- ja rock-musiikkiin” keskittyvän Äänetön-levy-yhtiön tien. Levyn naivistisen indiepopin yhteydessä on mainittu niin Lykke Lin, Belaboriksen kuin Vaselinesinkin nimet.

Jukka Orma – Öisin olemme samanlaisia

”Walker Brothers, D’Angelo, Oasis, Johanna Kurkela, Gil Evans, Amy Winehouse, Mantovani, Last Poets”. Satunnainen otanta valveutuneen musiikinystävän iPod-shufflesta? Ei, vaan Jukka Orman uudesta albumista kertovan tiedotteen referenssit. Sielun Veljet -kitaristin albumin julkaisee TUM Alternative, ja se on sävelletty Orman puolison, kirjailija Anja Snellmanin runoihin. Levyn solisteina kuullaan Orman lisäksi Maarit Hurmerintaa, Roni Martinia ja Siiri Nordinia. Lisäksi muutamassa kappaleessa Anja Snellman tulkitsee runojaan itse.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – King Animal

Grunge-fossiili Soundgarden palaa uudella albumillaan levytyskantaan. Edellisestä onkin jo 16 vuotta. Onnea pojille! Tuottajan pallilla tönötti Adam Kasper (Foo Fighters, QOTSA).

Video ei ole enää saatavilla

The Weeknd – The Trilogy

Viime vuonna kolmella mixtapellaan (House of Balloons, Thursday, Echoes of Silence) modernin r&b:n kurssia uuteen suuntaan reivannut Abel “The Weeknd” Tesfaye julkaisee vihdoin virallisen esikoisalbuminsa. The Trilogylla kuullaan viimevuotisten mixtapejen parhaita paloja päivitettyinä versioina sekä kolme kokonaan uutta kappaletta. Tänä vuonna The Weeknd on vieraillut muun muassa 2Chainzin ja Wiz Khalifan levyillä.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä muuta?

Uuden albumin julkaisevat muun muassa Action Bronson & The Alchemist, rktau Eos, The Babies, Bush Tetras, Celine Dion, Enforcer, Brian Eno, Eternal Tapestry, Example, Freeway, Guided by Voices, Steve Hauschildt, Roc Marciano, Midnight Magic, Oneida, OneRepublic, Pop Levi, Pää Kii, Styles P, Kim Talon, Tyvek, The UV Race, White Flame, Wires Under Tension, Yleislakko ja Jozef Van Wissem and Jim Jarmusch.

Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla