Acid house auttoi meitä. Mikä sinua auttaa?

Hektisessä ”nyt kaikki mulle heti” -maailmassa oletuksena on, että bändi joko breikkaa pian tai sitten ei koskaan. Viimeistään silloin kun ensimmäinen levy on ulkona, mutta listasijoitus vain kaukainen kangastus, yhtyettä lasketaan jo kuoppaan ja innokkaimmat ripottelevat multaa päälle. Samalla menestyneitä bändejä pidetään lähinnä onnekkaina.

Vaikka onnella on osansa, yleensä menestyksen takaa löytyy pitkä ura, näännyttäviä rundeja ja paljon vastoinkäymisiä. Tämä juttu onkin omistettu bändeille, joiden matka maailmanmaineeseen oli pitkä ja monesti kivinen.

Genesis – Myydyin levy 19 vuotta perustamisen jälkeen

Vuonna 1967 perustetun Genesiksen alku ei ollut lupaava, sillä ensimmäinen levy (From Genesis to Revelations, 1969) myi aikanaan vaivaiset 650 kappaletta. Bändi tarvitsi lopulta 13 vuotta ja 9 levyä puskeutuakseen suuren yleisön korviin. Voidaan puhua myös aikamoisesta työvoitosta, kun 19 vuotta yhtyeen perustamisen jälkeen julkaistusta, uran 13:sta levystä, tuli bändin myydyin.

Video ei ole enää saatavilla

Elbow – Kun levy-yhtiö jätti julkaisematta debyytin

Kuinka sopivaa onkaan, että nallemaisen Guy Garveyn luotsaama Elbow aloitti uransa vuonna 1990 nimellä Mr Soft. Nimi vaihtui ennen ensimmäistä levyä, joka jäi arkistojen uumeniin Universalin ahmaistaessa sisäänsä silloisen Island Recordsin. Onneksi bändi ei jäänyt naftaliiniin, vaan tästä sisuuntuneena äänitti kolmen EP:n ja albumin suoran, joka sai kiitosta kriitikoilta. Suuren yleisön suosiota nämä ansiokkaat äänitteet eivät kuitenkaan tuoneet.

18 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu The Seldom Seen Kid muutti kuitenkin kaiken. Vaikka albumi ei sinkoutunut räjähdysmäisesti listakärkeen, levy on myynyt tasaisen varmaan tahtiin tähän päivään mennessä yli miljoona kappaletta. Osaltaan menestystä ovat tukeneet albumin ”sivutuotteet”, kuten Mercury-palkinto, esiintyminen Wembleyllä ja Coldplayn kanssa kiertäminen. The Seldom Seen Kidia seuranneella Build a Rocket, Boys! -kiekolla (2011) Elbow pääsi ensimmäistä kertaa brittien albumi-listan kakkoseksi.

http://vimeo.com/15736825

Pulp – 17 vuoden matka huipulle rullatuolissa, pyllistellen ja nenä valkoisena

Vaikka Pulp tuli suurelle yleisölle tutuksi 1990-luvun brittipop-buumin yhteydessä, aloitti bändi taipaleensa jo 1978. Oman tyylin lisäksi hakusessa oli myös miehistö. Tätä nykyä bändin entisten jäsenten määrä on kasvanut jo yli parinkymmenen. Pulpin alkumetreille mahtui myös ulkomusiikillisia vastoinkäymisiä. Huvittavin lienee Jarvis Cockerin hämähäkkimies-episodi. Tehdäkseen vaikutuksen erääseen tyttöön hän esitti supersankaria ikkunanlaudalla ja huonostihan siinä kävi. Herra kopsahti kuudesta metristä alas ja vietti seuraavat pari kuukautta pyörätuolissa.

Myös musiikkibisnes heitti kapuloitaan Pulpin rattaisiin. Yhtyeen kolmas levy (Separations, 1992) nauhoitettiin viikossa levy-yhtiön painostuksesta, mutta sen julkaisun kanssa viivyteltiin vuosi. Seuraava levy-yhtiö ei tarjonnut juurikaan sen parempaa kokemusta; yhtiö jätti orkesterin purkittaman singlen kokonaan julkaisematta.

17 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Different Class nosti Pulpin lopulta maailmanmaineeseen. Mainetta tuli ehkä enemmän kuin oli hyväksi, sillä pian menivät liitot karille, Kolumbian vientituote maistui ja omaa sarjaansa oli tietysti Jarvisin hyökkäys BRIT Awardseissa Michael Jacksonin keikalle, lapsikuoron keskelle pyllistelemään.

Tällä hetkellä Pulp on kuitenkin jälleen kasassa. Ja ehtipä Cocker joukkioineen esiintymään Ruisrockissakin päättyneenä kesänä.

Video ei ole enää saatavilla

Primal Scream – Kun masteri haihtui savuna ilmaan

Vuonna 1982 perustetun Primal Screamin alku ei ollut helppo. Bändin ensimmäinen kesken jäänyt nauhoitussessio oli sellaista galaksien räjähtelyä, että sinkun masteri ilmeisesti poltettiin ihan varmuuden vuoksi. Sitten laulaja Bobby Gillespie liittyi hetkeksi The Jesus and Mary Chainin riveihin ja jäi melkein sille tielle. Keikoilla homma ei myöskään toiminut, rumpalille näytettiin ovea ja vihdoin kun saatiin ensimmäinen levy valmiiksi, se lytättiin lehdistössä. Paremmin ei käynyt toisenkaan levyn kanssa, kun fanikunta ei pitänyt tyylin vaihdoksesta, eivätkä arvostelijatkaan olleet sen armollisempia.

Mikä pelasti sitten ryhmän? Innostuminen acid housesta. Bändi tapasi reiveissä DJ Andrew Weatherallin, joka työsti uudelleen kakkoslevyn kipaleen I’m Losing More Than I’ll Ever Have. Tuloksena oli Loaded, josta tuli yhtyeen ensimmäinen hitti. Nousukiidon aikana orkesterin jalat eivät kuitenkaan pysyneet maassa ja heroiinia alkoi kulua summattomasti. Loistavan Rocks-kipaleen sisältävän  Give Out But Don’t Give Upin ilmestymisen jälkeen bändi melkein hajosi, mutta pysyi kuitenkin pystyssä ja  24 vuotta perustamisen jälkeen julkaistu Country Girlistä tuli ryhmän myydyin sinkku.

Video ei ole enää saatavilla

R.E.M. – viidennellä levyllä tärppäsi

Vaihtoehtorockin suuri nimi R.E.M. perustettiin vuonna 1980, mutta bändi pääsi suosion syrjästä kiinni vasta viidennellä albumillaan Document vuonna 1987. Tämä varsin kantaanottava albumi sisälsi mm. hitin The One I Love ja oli ilmestymisen jälkeisenä vuonna myynyt jo yli miljoona kappaletta. Tämä oli kuitenkin vasta alkusoittoa, sillä 1990-luvulla bändi loisti listoilla Shiny Happy Peoplen, Man on the Moonin ja Losing My Religionin kaltaisilla biiseillä.

Video ei ole enää saatavilla

Screaming Trees – Kun edes Chris Cornell tuottajana ei auttanut

Vuonna 1985 perustetun Screamin Treesin neljä ensimmäistä levyä eivät ottaneet tulta alleen. Vaikka monet Seattle-bändit saivat sekä näkyvyyttä että myyntiä, ei yhtyeen viidennestäkään yrityksestä, Uncle Anesthesiasta, tullut kuin korkeintaan kulttiklassikko. Ei, vaikka tuottajana hääri Chris Cornell. Vasta kuudes levy, Sweet Oblivion, iski kultasuoneen. Osakiitos menestyksestä kuuluu Cameron Crowen ohjaamalle Singles-elokuvalle, jonka soundtrackille kiinnitetty Nearly Lost You pääsi X-sukupolven soittolistoille.

Video ei ole enää saatavilla

Soundgarden – Kun isolle levy-yhtiölle siirtyminen ei ollutkaan avain onneen

Kun cover-bändi The Shemps jammaili 1980-luvun alussa, ei kukaan vielä osannut arvata, että neljä vuotta myöhemmin sen jäsenistä Chris Cornell ja Kim Thayil perustaisivat yhden seuraavan vuosikymmenen tärkeimmistä bändeistä.

Soundgardenin uran alku ei kuitenkaan mennyt ihan putkeen. Yhtyeen ensimmäisen levyn (Ultramega OK, 1988) tuottajalla ei ollut hajua, mitä Seattlessa oli tapahtumassa. Vaikka Soundgarden kirjoitti debyyttilevynsä jälkeen ensimmäisenä grunge-bändinä sopimuksen ison levy-yhtiön kanssa, ei se päässyt kaupalliselle aallonharjalle yhtä nopeasti kuin esimerkiksi Nirvana ja Pearl Jam. Sen sijaan suurelle levy-yhtiölle siirtyminen herätti närää faneissa.

Bändi löysi oman soundinsa vasta kolmannella levyllään, Badmotorfingerillä (1991). Myös kokoonpano asettui tällöin lopulliseen muotoonsa. Avaimia täydelliseen läpimurtoon ei tämäkään kiekko antanut, eikä MTV:n päätös lopettaa Jesus Christ Posen näyttäminen ohjelmissaan auttanut asiaa. Vasta kymmenen vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyt Superunknown toi kultaa ja kunniaa.

Video ei ole enää saatavilla

The Black Keys – Hiljaa hyvä tulee

Vaikka atleettinen Dan Auerbach ja syrjäänvetäytyvä Patrick Carney ovat tunteneet toisensa alle kymmenenvuotiaista lähtien, he eivät koskaan ole viettäneet vapaa-aikaansa yhdessä. He eivät tee sitä vieläkään, vaikka yhteinen bändi on ollut kasassa yli kymmenen vuotta. Kaksikon sovittivat aikanaan yhteen veljet ja olosuhteiden pakko, mutta myös yhdessä soittamisen ilo.

Yhtyeen matka maineeseen oli niin hidas, että Carney mietti kolmannen levyn jälkeen (Rubber Factory, 2004) vakavissaan paluuta koulun penkille. Vähitellen maine alkoi kuitenkin kasvaa ja bändin kappaleita käytettiin runsaasti TV-sarjoissa ja mainoksissa. Nyt tiukkaakin tiukempi seitsemäs albumi El Camino on myynyt kultaa Englannissa ja päässyt Yhdysvaltain albumilistan kakkoseksi. Tulevaisuus näyttää kuinka isoksi bändi vielä kasvaa.

Video ei ole enää saatavilla

Refused – Kun paras tapa saada hypeä on lopettaa bändi

Ruotsissa vuonna 1991 perustettu hardcorepunk-bändi Refused ehti tehdä viisi EP-levyä ja kolme albumia ennen kuin se pisti pillit pussiin vuonna 1998. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että tänä aikana bändillä ehti olla kolmetoista basistia. Viimeiseksi levyksi jäänyt Shape of Punk to Come oli ryhmän kohdeyleisölle liikaa, sillä se yhdisteli ennakkoluulottomasti muun muassa hardcorea, teknoa, progea ja hitusen jazzia.

Levyn yhteydessä tehty rundi oli henkisesti musertava ja pari viikkoa kiekon ilmestymisen jälkeen pojat pistivät pillit pussiin kesken kiertueen. Hyvän fiiliksen maksimoimiseksi poliisi keskeytti viimeisen keikan neljännen biisin jälkeen. Eipä siis ihme, että viimeinen katkera lehdistötiedote oli otsikoitu nasevasti ”Refused are fucking dead!”

Vuosia bändin hajoamisen jälkeen alkoi kuitenkin tapahtua. Vähitellen sana alkoi kiiriä ja  mm. Kerrang! listasi viimeiseksi jääneen levyn kaikkien aikojen 13:ksi vaikutusvaltaisemmaksi levyksi.  Innostus kasvoi kun Epitaph julkaisi deluxe-version, joka sai lehdistöltä rakkautta, ja lopulta fanien vinkuna sai bändin kasaamaan rivinsä. Tänä vuonna startannut paluukiertue kiertää sellaisia suuria festareita kuin Coachella, Primavera ja Roskilde. Vetipä bändi loistavan keikan myös Ruisrockissa.

Video ei ole enää saatavilla

Bad Religion – DIY-meiningillä maailmanmaineesen

Vuonna 1979 perustettu Bad Religion on merkittävä bändi monellakin tavalla. Yhtyeen levyjä myydäkseen kitaristi Brett Gurewitz perusti legendaarisen punk-lafka Epitaph Recordsin, ja yhtye on toiminut esikuvana lukemattomille ryhmille AFI:sta The Offspringiin. Kuten aina, yhtyeen paras julkaisu on makuasia, mutta bändi breikkasi isosti vasta vuonna 1993 ilmestyneellä Recipe for Hatella. Seuraavan vuonna ja 15 vuotta bändin perustamisen jälkeen julkaistu Stranger Than Fiction oli puolestaan yhtyeen kaupallisesti menestynein levy. Vaikka tänä päivänä Bad Religion ei olekaan ehkä se kovin juttu, on 16. albumi jo tuloillaan.

Video ei ole enää saatavilla

The Flaming Lips – Häröjengi iskee kultasuoneen 19 vuoden jälkeen

Muusikot ottavat yleensä tekemisensä vakavasti ja fanit ovat usein vielä tosikkomaisempia.  Vuonna 1983 perustettu The Flaming Lips on kuitenkin tehnyt alusta asti selväksi, että se on moisen yläpuolella. Niinpä sen häröilyt, kuten Christmas on Mars -leffa, eivät ole saaneet fanikuntaa kääntämään selkäänsä. Oikeita vastoinkäymisiä on kuitenkin tarjoillut varsinkin multi-instrumentalisti Steven Drozdilla, jonka taistelu heroiinin kanssa sai aika surullisia piirteitä.

The Flaming Lips saavutti kohtalaista suosiota Yhdysvalloissa jo vuonna 1993 julkaistulla She Don’t Use Jelly -kappaleellaan, mutta stadionluokkaan oli tuolloin vielä matkaa. Uransa taiteellisen lakipisteen yhtye saavutti vuonna 1999 julkaistulla The Soft Bulletinilla, ja 19 vuotta bändin perustamisen jälkeen ilmestynyttä Yoshimi Battles the Pink Robotsia pidetään bändin läpimurtolevyinä.

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Bändi, joka melkein lopetti ennen läpimurtoaan

Useimmille Soul Asylum tuli tutuksi vuoden 1992 Runaway Train -hitin myötä. Bändi aloitti kuitenkin jo vuonna 1981 nimellä Loud Fast Rules; Soul Asylumina yhtye tunnettiin vuodesta 1983 lähtien. Yhtyeen 1980-luvun vähäinen levymyynti ei ole suuri ihme, sillä ryhmän alkuaikojen räkäinen punk oli kaukana hittilistojen kasari-meiningistä, jota hallitsivat tukkahevi ja Culture Club. Niinpä esimerkiksi yhtyeen sinänsä hieno debyytti Say What You Will, Clarence… Karl Sold the Truck myi alle 10 000 kappaletta. Homma toimi livenä, mutta kun pari vuotta ennen läpimurtolevyä ilmestynyt viideskään albumi ei myynyt, bändi harkitsi vakavissaan lopettamista. Se olisi ollut virhe, sillä heidän kaksi seuraavaa levyään myivät vähintään platinaa.

Video ei ole enää saatavilla

Goo Goo Dolls – Punkista mainstream-siirappiin

Soul Asylumin tavoin myös Goo Goo Dolls aloitti punkilla. Muun muassa The Replacementsilta kuulostanut bändi perustettiin ilman suurempia suunnitelmia ja yhtyeen nimikin poimittiin muuatta keikkaa varten lelumainoksesta. Kymmenen vuotta perustamisensa jälkeen bändi löi läpi viidennellä levyllään A Boy Named Goo. Tähän päivään mennessä yhtyeen albumeita on myyty jo yli 10 miljoonaa kappaletta.

Video ei ole enää saatavilla

Nick Cave and the Bad Seeds – Luolamiehen heroiinihöyryistä Kylie-duetolla maailmanmaineeseen

Nick Cave and the Cavemen perustettiin vuonna 1983 The Birthday Partyn vielä savuaville raunioille. Myöhemmin Bad Seeds -nimen omaksuneen australialaisbändin matkaan mahtuu kaikenlaista; ongelmia ovat tuottaneet muun muassa Caven 1980-luvun sekoilu alkoholin ja huumeiden kanssa, joka on jatkunut vieroituksen jälkeenkin. Bändi rantautui listoille vuonna 1996 Kylie Minoguen kanssa nauhoitetun Where the Wild Roses Grow -dueton julkaisun myötä.

Video ei ole enää saatavilla

Ministry – Synapopista raskassoutuisille vesille

Trent Reznorin tapaan myös vuonna 1981 perustetun Ministryn menneisyys on kirjoitettu synapopin ihmeellisessä maailmassa. Vasta vuonna 1992 julkaistu viides levy Psalm 69: The Way to Succeed and the Way to Suck Eggs avasi yhtyeen tien listoille Jesus Built My Hotrod -hitin siivittämänä.

Video ei ole enää saatavilla

Night People

62 Vermontilaisduo Blanche Blanche Blanche on kovin perinteinen makuuhuonebändi. Luotto äärimmäisellä DIY-meiningillä kahmittavaan indiepuristisuosioon on niin kova, että lopullinen visio ja arvostelukyky hämärtyy. Puhuttiin sitten Ariel Pinkistä, The Magnetic Fieldsistä tai John Mausista, kotipoppareiden varhaistuotantoihin mahtuu järjetön määrä kuonabiisejä ennen fokuksen löytymistä. Juuri varhaisesta Magnetic Fieldsistä Blanche Blanche Blanchen kakkoslevy Wink With Both Eyes muistuttaakin. Erotuksena on se, että laulajatar Sarah Smith kuulostaa Susan Anwayn sijaan Stereolabin Lætitia Sadierilta. Siihen nähden, miten huikeita kymmenen sekunnin melodianpätkiä levy sisältää, lopputulos on uskomattoman ärsyttävää ja hahmotonta kuunneltavaa. Syy on enimmäkseen siinä, että Blanche Blanche Blanchen maailmassa biisin päällimmäinen funktio tuntuu olevan mahdollisimman monen syntikkaraidan yhdistäminen levottomaksi äänisotkuksi. Onneksi sekaan mahtuu johnmausiaanisen vääristynyt The River, polyfoniakokeilussaan onnistuva, ylinopeutetulta Saint Etienneltä kuulostava Jason’s List ja ofmontrealmaisen sokerinen 4amour 4. Enää näiden lo-fin pikku hengetärten (äh, anteeksi) pitäisi löytää punainen lanka makuuhuoneensa pölyn seasta, eikä julkaista viittä levyä yhden vuoden aikana. Nykyvammailu on melodiakorvan tuhlauksena verrattavissa omasta huolimattomuudesta johtuvaan pikkulegojen vahinkoimuroimiseen. Katsotaan parin vuoden päästä uusiksi. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Deep Time – s/t

Hardly Art

59 Yhden albumin ja kourallisen ep-levyjä Yellow Fever -nimellä julkaissut austinilaisduo tekee napakkaa, minimalistista ja matemaattisen tarkkaa kitarapoppia, jossa on valitettavasti hengen paloa yhtä vähän kuin taulukkokirjassa. Jennifer Moore tulkitsee notkeita melodiakulkuja ilmeettömästi kuin Laetetia Sadier, mutta tämän Stereolab-yhtyeen värikylläisestä hurmaavuudesta Deep Time jää toivottoman kauas. Yhdeksän kappaleen kokonaisuus voi viehättää Life Without Buildingsin, Young Marble Giantsin tai Organin kaltaisten kuivakkaan indiepopin mestareiden ystäviä, mutta heillekään Deep Time tuskin tarjoaa muuta kuin melko pätevää korviketta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Dying Fetus – Rign Supreme

Relapse

81 Wow! Pikkupoikana ajattelin, että tältä se paljon puhuttu death metal varmaan kuulostaa. Ja niin se kuulostaakin! Eli kolmelta vihaiselta mieheltä kiinalaisessa ravintolassa. He lukevat ruokalistaa ääneen kiinankielisiä merkkejä foneettisina aakkosina käyttäen, rummuttavat pöytää syömäpuikoilla ja ovat tosi nälkäisiä. Kevätkääryleitä pöytään ja heti! Ahmivatkohan nämä tyypit yhtä nopeasti kuin soittavat? Sen täytyy olla oikea ruokaverilöyly! Kuuntelen tätä levyä juuri Soundcloudissa. Se sisältää sellaisia kappaleita kuin Devout Atrocity, From Womb to Waste, Invert the Idols, In the Trenches ja Blood of Power. Jokaisen nimen perässä on Soundcloudin pieni sydänlogo, jota painamalla voi ilmaista tykkäävänsä biisistä. Haluan klikata jokaista niistä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Holograms – s/t

Captured Tracks

77 Tukholmalainen Holograms mallintaa 1980-luvun alun jälkipunkia – esikoislevynsä kantta myöten – jopa huvittavan uskollisesti. Bändi ei kuitenkaan vaikuta tippaakaan opportunistiselta, vaan sen soitosta heijastuu rempseä teeskentelemättömyys ja hällä väliä -asenne, joka monelta samoilta apajilta ammentavalta nykybändiltä puuttuu. Holograms asettuu keskellä kolmiota, joiden kulmissa seisovat monoliittimaisen jylhinä ja taatusti monokromaattisina varhainen Killing Joke, itsensä vielä punkbändiksi mieltävä Joy Division sekä se yhtye, joka Buzzcocksista olisi voinut kehittyä, mikäli Howard Devoto ei olisi kalppinut karkuun perustamaan Magazinea. Kolhosti rämisevien kitaroiden, holtittoman rummutuksen ja epämääräisesti pörisevien alkusyntetisaattorien muodostaman äänikuvan täydentää laulaja Anders Lagerströmin oikeaoppisen alavireinen kailotus. Biiseistä Monolith, Stress ja You Are Ancient nousevat jopa esikuviensa tasolle. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

The Ice Choir – Afar

Underwater Peoples

72 The Pains of Being Pure at Heartin rumpali Kurt Feldman ei luultavasti osaa päättää, haluaisiko hän olla mieluummin Pet Shop Boysin Neil Tennant, Prefab Sproutin Paddy McAloon vai Scritti Politin Green Gartside. Siispä hän haluaa olla ne kaikki samanaikaisesti. Ice Choir -projektin debyyttilevy on kuin Feldman olisi tehnyt tribuutin suosikkibändeilleen. Albumilla soi se sydämellisellä tavalla synteettinen 1980-luvun pop, jolle paras mahdollinen paikka on John Hughesin elokuvissa. Sofistipopisti kimaltava Teledrips tanssittaisi ujosti ihastustaan vilkuilevaa poikaa koulubileissä, Everything Is Spoilt By Use -slovari soisi kun elokuva päättyy suutelukohtauksen jälkeen pysäytyskuvaan. Lopputekstit virtaisivat Simple Mindsin soundeja Pet Shop Boysin melodioihin naittavan Two Ringsin soidessa. Loppuun vielä ainaiset retromania retromania plaa plaa plaa -hokemat, vaikka The Ice Choir kierrättää niin oikeita asioita, ettei sille pitäisi olla vihainen. Pastissin paksuudesta johtuen lopputulos on vain enemmän harmiton kuin hurmaava. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Lawrence Arabia – The Sparrow

Bella Union

63 Viimeisen päälle tyylikäs musiikki voi olla joskus kovin tylsää. Niin myös Lawrence Arabian eli muun muassa The Ruby Sunsissa sekä Feistin ja Okkervil Riverin kiertuekokoonpanoissa soittaneen James Milnen tapauksessa. Uusiseelantilaisen multi-instrumentalistin johtamaan yhtyeen kolmas albumi on ilmavaa ja taidokkaasti sovitettua kamaripoppia, josta tulee mieleen ennen kaikkia Andrew Bird mutta myös Danger Mousen 1960-lukuiset tuotannot Norah Jonesille ja Broken Bellsille sekä Lambchop leikkisimmillään. Milne laulaa väräjävällä, Hefnerin Darren Haymanista muistuttavalla äänellään näppäriä popkudelmiaan, jotka eivät kuitenkaan pahaenteistä Bicycle Riding -pianomietelmää lukuun ottamatta tunnu oikein miltään. Vuoden keskinkertaisimpia hyviä levyjä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Rick Ross – God Forgives, I Don’t

Maybach Music / Def Jam

78 Kuluvan ja viime vuoden sekalaisia hiphop-äänestyksiä dominoinut ihmisvuori Rick Ross ilmoitti jo hyvissä ajoin, että tästä albumista tulee Snoop Doggin Doggystylen ja Biggien Ready to Dien kaltainen klassikko. Ja kyllähän hän sitä toivoo ja yrittää, voi kuinka hän toivoo ja yrittääkään. Melkein puolen albumin verran kuulostaa, että Rozay saattaa päästä liki ainakin pienempiä räppiklassikoita – sellaisia kuin Ghostfacen Fishscale. Siinä määrin mustan karhuherran räppäys huokuu karismaa ja biitit valuvat hunajaa kuin konsanaan valtavirtaräpin loistokaudella aiemmin 2000-luvulla. Sitten pölkylle putoaa Hold Me Back -kappaleen johdolla kolme juuri sellaista kalkkunaa, joiden sävyttömyys ja umpimielinen, hengästyttävä typeryys ovat raahanneet kaupalliset rap-levyt viime vuosina pohjaan kuin ankkuriin tarttuneet merihirviöt. Sen jälkeen albumi toipuu taas oikein nautittavaksi kokemukseksi, mutta vahinko on jo tapahtunut. Klassikko jää haaveeksi ja Ross saa tyytyä vuoden alkupuolen toiseksi parhaan mainstream-rap-albumin titteliin. Edelle kiilaa nimittäin mies, jolla on tilillään se kaikkien aikojen hiphop-klassikko. Vanha kettu Nas ei ole ainoastaan ylivertainen räppäri, hänen uusi albuminsa Life Is Good on myös parempi levy kuin tämä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Soul Asylum – Delayed Reaction

429 Records

39 Soul Asylumin ensimmäinen kansainvälinen hitti Runaway Train julkaistiin singlenä vuonna 1993 ja viimeinen, Misery, kahta vuotta myöhemmin. Kappaleiden väliin jäävä menestysjakso on vain murto-osa yhtyeen liki 30-vuotisesta urasta. Suosion syrjäseuduilla orkesteri on kuitenkin onnistunut keräämään itselleen pienen ja uskollisen ystäväkunnan, joka jäänee yhtyeen kymmenennenkin studioalbumin kohderyhmäksi. Pitkän linjan fanien iloksi David Pirner joukkioineen vertyy muutamankin kerran (Gravity, The Streets) rouheaan iskuun, joka tuo mieleen mainiosti aikaa kestäneen Hang Time -albumin (1988). Elinvoimaisten kiskaisujen vastapainona on kuitenkin harmillisen paljon yhtyeen perisyntejä – college-rockin ennalta arvattavaa dynamiikkaa, keskitien riffittelyä ja 1990-lukulaista tuotantojälkeä. Niiden myötä kokonaisvaikutelma lipsahtaa yhtyeen omistautuneisuudesta ja kokeilunhalusta huolimatta laiskanpulskeaksi ja paljastaa Soul Asylumin epämuodikkuudessaan krooniseksi b-sarjalaiseksi. Tämä on hienoinen sääli, sillä asiaansa vilpittömästi uskovalle Pirnerille soisi kernaasti vielä toisenkin työvoiton. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla