Sophie Ellis-Bextor ja popin kauneimmat kasvot.

Aluksi mainittakoon, että termi roskapop on hyvin harhaanjohtava – mikään hyvä musiikki ei ole roskaa. Käsitän roskapopin tarttuvaksi ja rakenteeltaan helpoksi, mutta tuotannoltaan loppuun asti hiotuksi popmusiikiksi ja käytin tässä termiä rajaamaan pois Pinkin kaltaiset rockin suuntaan kumartavat artistit, kaikki pehmeät radiopopsuosikit sekä Lady Gagan ja Madonnan tyyppiset renessanssitähdet, jotka hyppivät tyylilajista toiseen.

Hyviä roskapopalbumeita eksyy kuunneltavaksi oikeastaan varsin harvoin, sillä tyylilaji on ja pysyy hyvin singlevetoisena. Albumikokonaisuus on toissijainen – hyvä albumi tarkoittaa mahdollisimman montaa hyvää singlekelpoista kappaletta yhden otsakkeen alla. Nämä viisi ovat onnistuneet säilyttämään charminsa kokonaisuuksina ja kestämään kulutusta jo pidempään.

#5 Girls Aloud – Tangled Up (2007)

Surullisenkuuluisassa Popstars: The Rivals -sarjassa koottu Girls Aloud nousi 2000-luvun alussa Xenomanian muusiksi. Parhaimmillaan loistavia sinkkuja tehtaillut porukka oli alusta lähtien selvää tähtiainesta, mutta heidän studioalbuminsa jäivät laadullisesti pettymyksiksi. Tangled Up -nelosalbumilla kaikki muuttui: Xenomanian kynä oli kokemuksen teroittama ja Girls Aloud ryhmänä rutinoituneempi. Albumille tuupattiin ehkä muutama täyteraita, mutta täysosumat ovat sitäkin upeampia. En ole koskaan ymmärtänyt, miksei viisikko breikannut toden teolla manner-Euroopassa. Esimerkiksi ainoa meillä kunnolla radiosoittoa saanut kappale taitaa olla debyyttisingle Sound of the Underground (2002). Jopa tytöistä ensimmäisenä soolouralle lähtenyt Cheryl Cole on otettu meillä vastaan lämpimämmin.

Kolme parasta kappaletta: Girl Overboard, Call the Shots, Close to Love

Video ei ole enää saatavilla

#4 Dannii Minogue – Neon Nights (2002)

Dannii Minogue on aina joutunut kurkkimaan Kylie-siskonsa varjosta, mutta toisaalta Kylien menestyksestä on ollut hyötyäkin: Danniin onnistui palata listojen kärkeen huokailemalla Rivan Who Do You Love Now -kappaleen vokaalit vuonna 2001, samoihin aikoihin kun Kylie oli kuumempi kuin koskaan. Kylie ei kuitenkaan julkaissut viime vuosikymmenellä Neon Nightsin kaltaista poptimanttia – toki pääsi lähelle X-albumillaan. Neon Nightsilla hedonistiset klubirytmit törmäävät aikakauden osaavimpien hömppätehtailijoiden näkemyksiin täydellisestä popkappaleesta. Lopputulos on parhaimmillaan huikea ja keskinkertaisimmillaankin toimivaa elektronista purkkaa.

Kolme parasta kappaletta: Push, Put the Needle on It, I Begin to Wonder

Video ei ole enää saatavilla

#3 Ke$ha – Animal (2010)

Herätessään krapulaisena Kesha tuntee itsensä P. Diddyksi ja sänkyyn mielivän miehen kannattaa näyttää Mick Jaggerilta. Tik Tok on ehkä kuluvan vuosikymmenen riemastuttavin kappale. Animalin sen sijaan odotettiin jäävän muutaman valopilkun sävyttämäksi kertakäyttöiseksi poplevyksi, mutta toisin kävi – minä kuuntelen sitä yhä kaksi vuotta ilmestymisen jälkeen vähintään kerran kuussa. Keshan paikoin käsittämättömässä autotune-mongerruksessa on jotain hurmaavaa ja kierolla tavalla aitoa eivätkä biisitkään ole mitenkään kehnoja. Ne kasvavat kunnon popanthemeiksi, joita on pakko fiilistellä volyymit kaakossa mukana laulaen. Kesha Sebert on paitsi erinomainen poptähti, niin myös lahjakas biisintekijä, minkä todistaa vielä Cannibal-laajennusosalla julkaistu taivaallinen Blow, jonka kertosäe lähtee kuin alkuräjähdys.

Kolme parasta kappaletta: Tik Tok, Backstabber, Chain Reaction

Video ei ole enää saatavilla

#2 Sophie Ellis-Bextor – Trip the Light Fantastic (2007)

Hömpän leidi numero uno, yläluokkainen Rimmelin mainoskasvo Sophie Ellis-Bextor sai hiteistään huolimatta juonesta toden teolla kiinni vasta kolmannella albumillaan. Trip the Light Fantasticistä tuli huiman tasokas poplevy, joka huokuu Ellis-Bextorin nonsaleeraavaa eleganssia ja seikkailee elektron, laajakangaspopin ja puhtaan euroviisudiskoilun maailmassa. Albumi nousi useiden maiden listoilla ihan kivoille sijoille, mutta täydellisellä kasvojen luustolla siunattu popkaunotar hukkasi silläkin kertaa momentuminsa. Seuraavaa, melko onnistunutta Make a Scene -albumia saatiin odottaa neljä vuotta.

Kolme parasta kappaletta: China Heart, Catch You, New York City Lights

Video ei ole enää saatavilla

#1 Rachel Stevens – Come and Get It (2005)

Mahtavan S Clubin jäsenistä Rachel Stevens ei ehkä ollut kaikkein lahjakkain, mutta ehdottomasti viehättävin, suorastaan häiritsevän kaunis. Sen, minkä laulunlahjoissa hävisi, hän voitti ulkonäössä. Lienevätkö popin kultasormet Hannah Robinsonista ja Rob Davisistä Richard X:n kautta Pascal Gabrieliin ja Xenomaniaan häikäistyneet Stevensin jumalaisista sääristä, sillä sen verran komeita napakymppejä albumille eksyi, ei pelkästään kaksi tai kolme vaan peräti kymmenkunta. Levy tietenkin floppasi. Stevens ei sittemmin ole julkaissut mitään, mutta Come and Get It on ehkä maailmanhistorian aliarvostetuin popalbumi – sellaisenaan suoritus, josta kaunottaren kannattaa olla ikuisesti ylpeä. The Guardian nimesi lätyn tuhannen ennen kuolemaa tsekattavan albumin joukkoon. Minä sanon, että se on ihan viiden kärjessä.

Kolme parasta kappaletta: Some Girls, So Good, Negotiate with Love

http://www.dailymotion.com/video/x2v4r2_rachel-stevens-some-girls_music

Bonus!

Jos roskapop kiinnostaa, kannattaa näiden levyjen lisäksi tutustua ensisijaisesti kokoelmiin, muun muassa BWO:n fantastiseen Pandemonium-koosteeseen. Tässä heidän Melodifestivalen-tyrkkynsä vuodelta 2008.

Video ei ole enää saatavilla

Secretly Canadian

79 Tunnetta pursuavan avantgardepopin mestari Antony Hegarty on niitä artisteja, joiden tekemisiä on vaikea verrata mihinkään muuhun kuin tämän omaan tuotantoon. Antony & The Johnsonsin viime vuotinen Swanlights-pitkäsoitto oli selkeä yritys laajentaa bändin repertuaaria niin soundillisesti kuin tunnelmallisestikin. Parhaimmillaan tulokset olivat loistavia, kuten elämänmyönteinen Thank You for Your Love -biisi sielukkaine puhallinsovituksineen, mutta albumin yleisilme jäi ehkä hieman etäisemmäksi ja kylmemmäksi kuin yhtyeen aiemmilla albumeilla. Swanlights EP jatkaa samoilla linjoilla ja esittelee nimikappaleen ja kahden uuden sävellyksen lisäksi Swanlights OPN Edit -remixin, jonka on tehnyt Oneohtrix Point Never -nimellä tunnettu elektroartisti Daniel Lopatin. Ensimmäinen uutuus, Find the Rhythm of Your Love, on varsin perinteinen Antony-tunnelmapala hieman keskivertoa perinteisemmästä instrumentaatiostaan huolimatta. Kissing No One taas on hieman väkevämpi esitys ja vie ajoittain jopa yhtyeen läpimurtolevyn I Am a Bird Now’n tunnelmiin, vaikka aivan samaa sydänveren vuodattamisen meininkiä ei saavutetakaan. Swanlights OPN Edit ei kompastu remixien helmasyntiin (olemalla täysin turha lisäke), vaan yllättää positiivisesti surisevalla elektrosovituksellaan, joka sopii kappaleen mystisen jylhään perusvireeseen hienosti. Version kuulisi mielellään jopa jonkin öisen ja tähtikirkkaan ulkoilmafestarin showstopperina. Kaiken kaikkiaan Swanlights EP on mallikas jatke albumille, mutta ei tämäkään ui ihon alle yhtä aseistariisuvalla voimalla kuin bändin aikaisemmat tuotokset. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

Blondie – Panic of Girls

Eleven Seven

36 On yhtyeitä, joiden toivoisi soittavan jokaisella keikalla vain Greatest Hits -setin. Usein nämä yhtyeet ovat tiettyyn aikaan tai muotiin sidottuja, eivätkä ole joko kyenneet tai halunneet uusiutua. Comebackinsa jälkeen vain yhden nerokkaan singlen (Good Boys) julkaissut Blondie tuskin on enää palaamassa popmaailman aatelisiin, sillä veteraanibändin yritys päivittää itsensä vuodelle 2011 kuulostaa kymmenen vuotta sitten parasta ennen -päivämäärän ylittäneeltä elektrohutulta. Kuuntelijaa hemmotellaan myös täysin tarpeettomilla ja mauttomilla reggaepastisseilla, joiden paikkaa levyllä on hankala perustella. Levyn ensimmäinen ja viimeinen vähänkään mielenkiintoinen kappale, Love Doesn’t Frighten Me at All, kuullaan vasta puolivälissä, eikä sekään olisi päässyt Blondien heydayna edes täyteraidaksi. Parhaimmillaan Panic of Girls on niin hyvä, ettei sitä edes huomaa kuuntelevansa – käytännössä kyseessä on vain albumillinen sliipattua keskitien popmusiikkia. Blondie teki levyn, jota kukaan ei kaivannut. (Juho Äijö)

Video ei ole enää saatavilla

Sophie Ellis-Bextor – Make A Scene

EBGB

51 Valitse numeroni. En voi taistella tätä tunnetta vastaan. En luovuta tämän rakkauden suhteen. Listapop on esperantoa, ja Sophie Ellis-Bextor hallitsee kielen hyvin neljännellä albumillaan. Tyypillinen kappale kun kertoo sisältönsä jo nimellään, minkä jälkeen Ellis-Bextorille annetaan aikaa keskimäärin kolme minuuttia ja kaksikymmentäseitsemän sekuntia perustella kuulijalle biisin nimi rutinoitujen trendirytmien tahdissa. Make A Scenellä on yhteensä peräti neljätoista tuottajaa, mikä johtaisi hajanaisuuteen, ellei Sophie Ellis-Bextoreita olisi vain yksi. Sophiella on mukavan omintakeinen ääni, yläluokkainen aksentti, kummallisen ovaalit kasvot ja muutenkin hän on poptähtenä muistuma ajoilta, jolloin Madonnaa pidettiin oikeasti uskaliaana ja jolloin naislaulajien musiikkivideot eivät olleet kuin käyntikortteja tankotanssijan uralle. Bittersweet ja Synchronized ovat onnistunutta esipornografisen ajan listapoppia, mutta muuten Sophien kannattaisi satsata yhteistyökumppanien suhteen enemmän laatuun kuin määrään. (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Ford & Lopatin – Channel Pressure

Kemado

84 Aiemmin Games-nimellä tunnettu amerikkalaisduo löytää esikoisalbumillaan ilahduttavasti vielä yhden tulokulman räikeästi ryöstökalastettuun 1980-luvun poppiin. Channel Pressure on yksi taidokkaimpia ja sydämellisimpiä kunnianosoituksia pilkottujen samplejen ja Fairlight-syntetisaattorien aikakaudelle, jolloin kuumimmat soundit olivat vain Trevor Hornin ja Jan Hammerin kaltaisten supertuottajien lompakon ulottuvilla. En päässyt koskaan kurkistamaan Joel Fordin tai Daniel Lopatinin (yllä Antony-arviossakin mainittu Oneohtrix Point Never) teinivuosien levyhyllyihin, mutta on suoranainen ihme, jos kunniapaikalla eivät loistaneet Jean-Michel Jarren Zoolookin, Art of Noisen Who’s Afraidin ja Grace Jonesin Slave to the Rhythmin kaltaiset kiiltävän ja kalliin konepopin luksustuotteet. Channel Pressure on tuotannollinen mestarinäyte, mutta hienointa albumissa on, ettei se toimi vain estetiikkansa ansiosta; Scritti Polittille kumartava Emergency Room, M83:n tähtipölypopista muistuttava The Voices ja levyn hataran retro-scifi-teeman kiteyttävä Joey Rogers olisivat erinomaisia popkappaleita tuiki tavallisen kitararockbändinkin esittäminä. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Foster the People – Torches

Columbia

66 Losilainen Foster the People on saanut kunnon kesähitin vallan mainiosta Pumped Up Kicksistä, vaikka siinä lauletaan nuorukaisesta, joka aikoo lahdata hipstereitä. Torchesilta löytyy myös toinen napakymppi, sillä Houdini on mitä kirkkain pophelmi. Bändin esikoinen on muutenkin tasokas julkaisu, mikä kertoo sekä bändin johtohahmon Mark Fosterin että nimekkäiden yhteistyökumppaneiden (mm. Greg Kurstin, Paul Epworth) kyvyistä. Esimerkiksi avausraita Helena Beat pörisee kuin MGMT:n parhaat palat, ja Life on the Nickelin kertosäkeelle riittäisi varmasti ottajia. Torchesiin on siis panostettu, ja lopputulos kuplii kesäisesti. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Kid Congo & The Pink Monkey Birds: Gorilla Rose

In the Red

81 Kid Congo Powersin (Brian Tristan) meriittiluettelo on niin painavaa luettavaa, että hiki tulee: ikään kuin ei olisi tarpeeksi perustaa Gun Clubin kaltainen legendaarinen punk-bluesin ja psychobillyn pioneeriyhtye, mies on soittanut muun muassa The Crampsissa ja Nick Cave & The Bad Seedsin klassikkoalbumeilla Tender Prey ja The Good Son. Mitä tällaisen uran jälkeen voi enää tehdä? Mitä päristävämpää voi enää saavuttaa? No, ei ehkä suurempaa tai yhtä uraauurtavaa, mutta kunnon garagerockia ainakin. Kid Congo & The Pink Monkey Birdsin kolmas albumi Gorilla Rose (nimi on tribuutti Los Angelesin punk-ympyröissä 1970-luvulla pyörineelle taiteilijalle) jatkaa edellisten levyjen linjaa: raa’asti rullaavaa 1960-luvun garagea hienovaraisilla surf- ja Motown-mausteilla. Ja miksi pitäisikään muuttua? Näin rock’n’rollia kuuluukin tehdä. Edellisen albumin tapaan Gorilla Rose on äänitetty koulun liikuntasalissa. Yksittäinen detalji kertoo paljon Congon ja kumppaneiden terveestä asenteesta materiaaliaan kohtaan: rock’n’rollissa fiilis on kaikki kaikessa, ja jos jumppasalissa on hauskempi soittaa kuin studiossa, kannattaa levy tehdä jumppasalissa. Ja soittoalbumi nimenomaan onkin kyseessä: Congo ei laulajana suuremmin elvistele, vaan jättää tilaa svengaavalle soitannalle. Ja silloinkin kun hän laulaa, on se lähempänä lakonista lausahtelua tai kiimaista ulvahtelua, ja soitto pysyy pääosassa. Soundit eivät ole aivan yhtä raa’at kuin aiemmilla albumeilla, mikä on pääosin hyvä asia. Lopputulos on hieman lämpimämpi, eikä niin lofi-estetiikan sääntökirjan mukainen; bändi kuulostaa yksinkertaisesti muhkeammalta. Gorilla Rose ei todellakaan mullista maailmaa – eikä edes yritä – mutta se on juuri sellainen, levy jonka haluaa laittaa hyvissä kotibileissä loppuillasta vielä kerran soimaan liian lujalla, ettei hyvä meno loppuisi. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Ladybug Transistor – Cluthing Stems

Merge

71 The Ladybug Transistorin nokkahahmo Gary Olson on tottunut siihen, että miehistö vaihtuu hänen ympärillään. Siitä huolimatta Clutching Stems lienee ollut hänelle poikkeuksellisen vaikea albumi. Orkesterin pitkäaikainen luottorumpali San Fadyl menehtyi edellisen kiekon (Can’t Wait Another Day, 2007) julkaisun aattona, ja yhtye oli hetken aikaa valmis lopettamaan toimintansa. Lopulta Olson kasasi rivit uudelleen voidakseen käsitellä ystävänsä menetystä musiikin keinoin. Surutyöstä kumpusi hahmotelmamainen, mutta samalla koherentti sikermä sydämellistä popmusiikkia, jossa laulaja kaipaa ja musiikki lohduttaa. Jälki on samanaikaisesti nukkavierun kodikasta ja huolitellun ilmavaa, aivan kuin rutinoitunut yhtye tahtoisi mukailla The Magnetic Fieldsistä ja The Smithsistä innostunutta harrastelijakomboa. Levyn lauluista noin puolet vilahtaa ohi korvien ja puolet jättää suloisen jäljen. Joka kuuntelukerralla näihin kategorioihin päätyvät eri kappaleet. Valloittavaa, koskettavaakin. (Hannu Linkola)

Paradise Oskar – Sunday Songs

Warner

51Paratiisin poika olisi helppo maali. Varsinkin näin lauantai-iltana, kun kuohuviiniä on valunut reippaanoloisesti tämmöiseen amerikkalaistyyliseen laakeaan lasiin. Mutta okei, siis tää eka biisi. Da da dam. Aika James Bluntia. Jotain tuotantonappulaa olis varmaan voinut painaa, että kokonaisuus olis jossain toisessa sfäärissä. Toisessa biisissä alkaa muistua miksi Fool’s Gardenin ainoa hitti vituttaa vuosi vuodelta enemmän. Ei tässä pahemmin kyllä suomiklangi kuulu, muttei tämä mitään brittipoppiakaan ole. Vähän sama asia kuin latvialainen Brainstorm, joka sai aikanaan Turun Säätämössä Dingo-tasoisen vastaanoton. Sunday Songs on jotenkin hetkessä kiinni olematta siinä kiinni ollenkaan. Akustinen ja lähellä, mutta jotenkin ihan yhtä lähellä kuin Paradise Oskar promokuvissaan. Se pirullinen virne. Ärsytysmittari alkaa mennä biisi biisiltä enemmän punaiselle. Ensin soi akustinen kitara ja sitten alkaa maneerilaulu, joka saa minuutin kohdalla taakseen laiskan ammattiorkesterin. Dear Mother -biisin pateettisuuden jälkeen näen Brainstormin Euroviisu-lavalla ilman sitä flirttailevaa ties monenko lapsen isää. Enkä enää mitään James Bluntia. Hyvä Oskar, mieti mikä Sarah the Sparrow -biisissä meni nappiin. Ja lähde siitä eteenpäin. Siinä kertosäkeessä on paljon jotain ihan muuta kuin mitä edellisillä riveillä on itketty. (A. Arvaja)

Video ei ole enää saatavilla