Multiploitumisen sietämätön sokeus ((kuva: Mikael Mattila)

Kitaristit Heikki Hautala (vas.) ja Juhana Nyrhinen (oik.) ovat myös käsistään käteviä: Hautala on maalannut kaiken bändin kansitaiteen ja Nyrhinen rakentaa perinnesoittimia muun muassa skeittilaudasta.

Antikapitalistista shokkihoitoa miellyttävän epämiellyttävästi.

Kellopeliappelsiini-elokuvan kohtaus, jossa päähenkilö Alexin väkivaltaisuutta hoidetaan Ludovico-tekniikalla, on ainakin minulle jäänyt mieleen yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista. Menetelmässä Alex pakotetaan aiheuttavan lääkkeen alaisena katsomaan väkivaltaisia kohtauksia jatkuvalla syötöllä, jotta tämä ehdollistuisi väkivallan vastenmielisyydelle ja kokisi pahoinvointia vain sitä ajatellessaankin.

Sokean Pisteen Välikäsi-albumi on kuin Ludovico-tekniikkaa punk-sekamelskan muodossa. Välillä epämiellyttävästi kirskuvat kitaravallit hierovat naamaan kipsisakka-altaan liejua sekä pakottavat juomaan mallinuken halkaistusta muovikallosta maaperään imeytyvää älypuhelimen akkuhappoa. Bändi pakottaa katsomaan kaikkia kapitalismin ikäviä lieveilmiöitä, joita Raimo Sailaksen lapset mielellään loppusijoittaisivat peruskallioon puolittumaan, pois huippuosaajien tieltä. 1980-luvun A.W. Yrjänän sekä 1970-luvun Pelle Miljoonan vesikauhuiselta äpärältä kuulostava Heikki Hautala karjuu:

”Olemme itseämme täynnä jo korviin asti
happi ei riitä, henki ei kulje”

Reilun vuoden takaisella debyytti-LP:llään bändi maalasi vielä mielen sisäisisten kaatopaikkojen kankaalle. Nyt se avaa verhon, jonka takaa paljastuu se maailma, joka tuosta sisäisestä turbulenssista on vastuussa. Tyyli on muuttunut raskaammaksi ja jylhemmäksi ja romumetallilta kuulostavat kitarat vellovat entistä lihaksimmaammin. Samalla biisit ovat välillä irvokkaan tarttuvia, kuten Kylmä asema ja Samassa veneessä osoittavat. Silti tässä ollaan melkoisen kaukana Teemu Bergmanin rillumareistä, mitään vastakkainasettelua kuitenkaan luomatta.

Referenssejä voisi esittää halki raskaamman kentän, aina suomi-hc:sta no waven kautta Isiksen kaltaiseen sludge-kuulauteen: Tornien varjojen rosoisessa melodisuudessa on jotain samanlaista perverssiä kauneutta kuin yöllisten automarkettien parkkipaikoissa.

Tiedostavan taiteen riskinä on toisinaan lipsahtaa kornin itsestäänselvyyksien huutelun tai tosikkomaisen julistamisen puolelle. Eivät Sokean Pisteenkään teemat ole missään tapauksessa omaperäisiä tai uusia, mutta tämä kertonee enemmän ympäröivästä maailmasta kuin bändistä itsestään. Heikin kiteyttävä ilmaisu on kuitenkin tarpeeksi selkeää ja rehellistä ollakseen tehoavaa, ja juuri tämän takia kokonaisuus toimii varmasti kuin shokkihoito.

Sokea Piste on kuin varkain nousemassa yhdeksi tämän hetken näkemyksekkäimmistä mekastusbändeistä, ja reilun puolen tunnin kestossaan Välikäsi on erinomaisen yhtenäinen kaavinta kitkeryyttä sekä uskottavaa angstia. Tästä viheliäisestä maailmasta löytyy vielä paljon sanottavaa.

88

Tavallaan on ikävää törmätä näinkin pessimistiseen maailmankuvaan, mutta tuskinpa voi nykyistä, saalistavien markkinaliberaalien säännöillä pelaavaa maailmaa tämän aurinkoisemmin analysoida. Siksi Välikäsi on huojentava todiste siitä, että vielä on olemassa muusikoita, jotka uhraavat vielä ajatuksen taiteensa yhteiskunnalliselle sisällölle.

https://soundcloud.com/ektrorecords/sets/sokea-piste

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 89 Theophilus London – Why Even Try (feat. Sara Quin)

Tyylitietoinen ja kunnianhimoinen Theophilus London ei vielä vuonna 2011 aivan onnistunut valloittamaan maailmaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettei Sara Quinin kanssa esitetty unenomaisen surumielinen Why Even Try olisi a-luokan popbiisi, kappale, jolla Londonin popin, rapin, uuden aallon, tanssimusiikin ja soulin sillisalaatti loksahtaa täydellisesti paikalleen. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 88 Tune-Yards – Gangsta

Merrill Garbusin on löydettävä tasapaino. Kun tuoreella Whokill-levyllä Tune-Yardsin musiikki on hallitumpaa, se menettää Bird-Brainsin kaoottisuutta. Gangstalla torvet pauhaavat ja rytmi kulkee niin vetävästi, että kappaleesta odottaisi kuulevansa rap-remixejä. Kuvitelkaa vaikkapa Big Boi tähän! Kenties Garbusilla on vielä sisässään jokin Paper Planesin kaltainen crossover-hitti, joka odottaa pääsyä ilmoille. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 87 Sokea piste – Umpikuja

Uudenvuoden aattona 1993 MTV esitti muutamaa viikkoa aiemmin nauhoitetun Nirvanan Live and Loud -liven. Keikan avanneen Radio Friendly Unit Shifterin kaltaiseen olemisen vimmaan ei ole ennen Sokean Pisteen vaikuttavaa Ajatus karkaa -albumia tullut törmättyä. Umpikuja olkoon tietoista läsnäoloa heille, joista mindfulness-meditaatio tuntuu käännytettyjen höpinältä. (Mikko Valo)

Sokea Piste esiintyy. Valokuvaaja Ville Angerin tyylinäyte Tampereen Vastavirralta.

# 86 Smith Westerns – Weekend

Smith Westernsin raikas kitarapop kuulosti erityisen riemastuttavalta vuonna, jona monet huippulevyt olivat kovin vakavamielisiä. Näiden hädin tuskin täysi-ikäisten kaverien glamin, garagen ja indien sekoituksen paras esimerkki oli hieno Weekend. Iskevä kitarakuvio, tanssittava rytmi, tarttuva melodia ja sydänsuruiset sanoitukset – näin sitä kitarapoppia tehdään. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 85 Josh T. Pearson – Sorry With a Song

Suomessa pitäisi soittamisen lisäksi opettaa biisien kirjoittamista ja tunteiden ilmaisemista peruskoulun musiikintunneilla, useita kertoja viikossa. Jos suomalaiset miehet käsittelisivät tunteitaan yhtä avoimesti, nöyrästi, herkästi ja uskomattoman rehellisesti kuin Josh T. Pearson biisinmuotoisessa anteeksipyynnössään, Suomessa olisi paljon vähemmän väkivaltaa. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 84 Drake – Take Care

Siis: Draken cover Jamie xx:n remixistä, jolla Gil Scott-Heron coveroi Brook Bentonin kappaletta I’ll Take Care of You. Hmm, yritetääs uudestaan. Draken kakkoslevy oli vuoden parasta r’n’b:tä ja Take Care soi minimalistisesti tuotettuna tragediana pakahduttavan kauniisti. ”It’s my birthday, I’ll get high if I want to” tulee suoraan yksinäisen kuninkaan sydämestä. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 83 Unknown Mortal Orchestra – Bicycle

UMO on kuin takapihalle tyhjästä pudonnut satelliitinromu. Oudosti rämisevää ja pirullisen tarttuvaa psykepoppia tahkotaan laiskanlaisella slacker-asenteella. Kuulostaa kuin Brill Building olisi romahtamassa ja punkkarit asettuneet taloksi. Debyyttilevy on täynnä koukuttavia riffejä ja laa laa -kertosäkeiden tyyppistä hölmöyttä – vaivatonta kuin polkupyörällä ajo. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 82 Toro Y Moi – Still Sound

Erittävätkö kaiuttimet jotain huumaavaa kaasua Still Soundin aikana? Tai tarkemmin ilmaisten, minne aika ja paikka katoavat kappaleen eteerisen väliosan soidessa? Etelä-Carolinan Chaz Bundick on selvästi Jamie Lidellinsä kuunnellut, mutta samalla soittolistalle on eksynyt myös unipoppia ja yé-yé’tä. Rytmimusiikki ei ole ollut aikoihin yhtä kaihoisaa ja kaikuisaa. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 81 Ydinperhe – 15 vuotta

Tässäpä on törkeän terävä kärjistys teini-iästä. Tekstiin on yllättävän helppo samastua, vaikka olisikin 22 vuotta ja pikkukaupungin verran sivussa aihealueesta. Eihän se ihan ”vitunmoista juoksua piikkien perässä” ollut, mutta tiukka sahaus, asiallinen sylkeminen, sekä vähän ilmestyskirjamaista selkeämmät soundit tekevät tehtävänsä. Minäkin haluan ydinperheen! (Mikko Valo)

“Punk on sitä että olet aina kännissä”, Ydinperhe tietää.

# 80 The Black Keys – Lonely Boy

The Black Keysin El Camino -levy on jäänyt vuosiäänestyksissä harmillisen vähälle huomiolle, koska se ilmestyi joulukuussa. Nyt huomioidaan Lonely Boy -biisi, joka on yksinkertaisesti loistava. Tarttuvampaa kertosäettä saa hakea. Ja se video! Biisi avautuu parhaiten, kun katsoo samalla nollabudjetilla tehtyä musiikkivideota, jossa – tättärää – mies tanssii yksin. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

#79 Von Hertzen Brothers – I Believe

Kotimaisen rokkiprogen suurlähettiläs Von Hertzen Brothers tarjoaa neljännellä levyllään useita huikeita proge-eepoksia, joista I Believe pitää sisällään kaikki oikeanlaisen VHB-keiton ainekset: vaihtelevia melodioita, Queen-henkisiä laulustemmoja, paljon instrumentteja… Ja pituutta tietysti reilu kahdeksan minuuttia, niin kuin kunnon progebiisissä pitää ollakin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 78 Azari & III – Into the Night

Tiesittekö, että Toronto on yksi maailman hienoimmissa suurkaupungeista? Kulttuurien sulatusuuni, joka taipuu muun muassa helposti esittämään New Yorkia Hollywood-rainoihn. Into the Night on tämän hetken kuumimman tanssimusiikki-yhtyeen yksi loistavista kappaleista (albumi haltuun, heti!). Puhdasta aamuöiden Chicago-housea Toronton kaduilta. (Matti Markkola)

Video ei ole enää saatavilla

Sokea Piste esiintyy. Valokuvaaja Ville Angerin tyylinäyte Tampereen Vastavirralta.

Kotimaisen noisepunk-tulokkaan debyytti on parikymmentä minuuttia katharttista turpaanmättöä mielen ja maailman pimeistä syövereistä.

Sokean Pisteen debyyttialbumissa on helppoa ainakin muovikääreen käyttäjäystävällisyys. Tuskin olen koskaan saanut vinyylikotelon muovikäärettä näin vaivattomasti auki. Lisäksi levyn seitsemän kappaletta kestävät vain noin 21 minuuttia. Ainakin orkesteri on oivaltanut ajatuksen niiden kuuluisien löysien pois jättämisestä.

Siihenpä helppous tai yksinkertaisuus jäävätkin. Levyn kannet ovat vuoden komeimmasta päästä, mutta silti kansitaiteen tunnelma on jotenkin painostava. Ajatukset ovat pikkuriikkisinä sirpaleina siellä täällä, näyttäytyen ahdistavan vääristyneinä. Hahmo tuijottaa lasittuneesti kohti pohjatonta mustaa kuilua. Sekavan tajunnanvirran keskeltä erottuu kappaleiden nimiä: Askel syrjään, Vieraantuneet, sopeutuneet, Psykiatriaa, Umpikuja. Konsepti alkaa hahmottua.

Sama kaoottinen paranoia kuuluu äänekkäässä ja dissonoivassa, suorastaan julmassa soundissa. Siinä missä bändin jonkinlainen edeltäjä Kyklooppien Sukupuutto keskittyi lähinnä pistämään musiikissaan reippaasti hösseliksi hc-kaahauksen merkeissä, on Sokean Pisteen soundi totalitaristisempi. Kuin noiserokkaavampi Mana Mana.

Kaikessa ahdistavuudessaan bändin ilmaisu on piristävän erilaista, mikä oli havaittavissa myös taannoisella bändin Vastavirta-keikalla. Illan muut esiintyjät tarjosivat Valse Tristen johdolla karnevalistista punk-kohkausta, mutta Sokean Pisteen tykittäessä ahdistustaan ilmoille, ei yleisökään oikein tiennyt miten päin olla. Pogoilijatkin loistivat poissaolollaan, vaikka bändin biisirakenteet eivät mitään NoMeansNota olekaan.

Mihinkään punkin alalajilaatikkoon ei Sokeaa Pistettä voi täten missään nimessä sijoittaa.

Erikoismaininta vielä rumpali Jukan ja basisti Sepon komeasta yhteispelistä, joka on omiaan vahvistamaan totalitarismin tuntua. Sen päälle kitaristipari Juhanan ja Heikin on helppo murjoa säälimättömiä riffejään yksi toisensa perään. Heikin huutolaulukin on erinomaisimpia vähään aikaan, sillä teksteistä saa jopa jotain selvää.

Niin, ne tekstit. Punkkarit ovat toki laulaneet yksilön ahdistuksesta maailman sivu, mutta usein tematiikka on pyörinyt ulkoisten ärsykkeiden ympärillä. Sokea Piste tuo mieleen pikemminkin Julma-Henrin kaltaiset, päänsisäisistä helveteistä taiteensa vuodattavat näkijät. Tämä heijastuu myös laajempaan yhteiskuntakritiikkiin, joka tosin oli selkeämpää Oire-seiskatuumalla.

Talousennuste kasvaa, kuin myös leipäjonot. Psykiatri käskee nielemään ”nämä napit ja vettä päälle”. ”Välittäjäaineet eivät välitä, me välitetään.” Umpikujassa taas ovat sekä mieli että ihmiskunta menossa siihen yhteen suuntaan.

Vaikka Ajatus karkaa on äärimmäisen vahva ja kompakti paketti, se on kenties liiankin tasainen. Dynamiikan ja soundin noudattaessa koko parikymmenminuuttisen ajan enemmän tai vähemmän samankaltaista reseptiä, on nyansseja kaivettava syvemmältä.

Mutta niitä löytyy, esimerkiksi biisien Askel syrjään, Umpikuja ja Psykiatriaa muodossa. Kaksi ensimmäistä ovat kuin psykoottista Motörheadia, viimeksimainittu taas salakavalasti nielevä pyörre, otsikolleen uskollisesti.

Musta laatikko on hieman eksynyt päätösraitansa roolissa, etenkin jos vertaa Oireen kolkon komeaan Imbesilli jättiläinen -teokseen.

84 Ajatus karkaa esittelee harmaan, lohduttoman ja julman maailman. Tunne levyn kuuntelemisen jälkeen on pelokkaan puhdistunut. Äänikuva on toimivan tasainen, ja siksi lyhyt mittakin jättää sopivan kylläiseksi – että jos sitä jossain vaiheessa saisi lisää. Mielialalääkkeillä höystettyä lohduttomuutta nimittäin.

Umpikuja by Sokea Piste