Innovative Leisure

61 Jaahas: albumillinen surisevaa, pörisevää ja rujoa kitararockia, jossa on fuzzia, buzzia, garagea ja surffia. On sointuja, soundeja, säkeistöjä ja kertosäkeitä. On Sonicsia, on Ramonesia, on Dead Moonia. Mutta Bass Drum of Deathin harmiksi on jo pelkästään tänä vuonna myös Thee Oh Seesiä, The Meniä, Obliviansia, Fidlaria, California X:ää ja noin 20 albumillista uutta Ty Segallia. Biiseistä talteen Shattered Me, Faces of the Wind ja Crawling After You – ja sitten kohti uusia seikkailuja. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Maya Jane Coles – Comfort

I/AM/ME

78 Maya Jane Coles on suoltanut viimeisen viiden vuoden aikana maailmaan singlejä, ep-levyjä ja remixejä tahdilla, joka saa Robert Pollardin vaikuttamaan peruspirkanmaalaiselta perseenraapijalta. Esikoisalbuminsa Flow Festivalille saapuva lontoolainen julkaisee kuitenkin vasta nyt, kypsässä 23 vuoden iässä. Comfort on varsin suvereeni näyte superlahjakkuuden taidoista tuottajana, joskaan ei vielä biisintekijänä. Albumi tuntuu kahdentoista kappaleen mittaisenakin rajusti ylipitkältä, sillä Colesin musiikista ei juuri variaatiota löydy – ei, vaikka 50 minuutin aikana mikrofoniin tarttuu hänen itsensä lisäksi seitsemän vierailijaa takuuvakuuttavasti kähisevästi Trickystä ruotsalaiseen Kariniin, joka ei feverraymäisestä ilmaisustaan huolimatta ole sukunimeltään Dreijer vaan Park. Musiikillisesti Coles operoi rajallisella alueella, mutta varsinainen minimalisti hän ei ole. Biisien pohjana on yleensä house, joko deep- tai tech-liittein tai ilman, johon Coles etsii kiinnostavia kulmia niin 1990-luvun Bristolista (Comfort), ambientista (Wait for You) kuin soul-vaikutteisesta popistakin (When I’m in Love). Kokonaisuutena Comfort on linjakas, toisin kuin vaikkapa Disclosuren hiljattain hurmannut sillisalaatti Settle. Levy sopiikin hetkiin, jolloin tekee mieli tanssia, mutta korostetun pidätellysti, varovaisen sensuellisti ja silmät taatusti kiinni. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Metals – Lenses

Captured Tracks

81 Patricia Hallin ja Ian Hicksin muodostama Soft Metals on raikas tuttavuus elektronista popmusiikkia tekevien duojen ylikansoittamassa maailmassa. Nimettömän esikoisalbumin vuonna 2011 julkaissut portlandilaiskaksikko työstää kylmää ja kolkkoa musiikkia, johon se monista hengenheimolaisistaan poiketen saa puhallettua aitoa inhimillisyyttä. Soft Metalsin soundi on amalgaami monista vaihtoehtoisen konemusiikin alalajeista: jo pelkästään 1980-luvulta mukaan on tarttunut elektroa, acid housea ja goottilaisen synkkää industrialia, varhaisemmista vaikuttajista muistuttaa erinomainen Hourglass jarremaisen melankolisine synamattoineen ja sointuvaihdoksineen. Persoonalliseksi Soft Metalsin konseptin tekee laulaja Patricia Hall, jonka haikea, Dubstarin Sarah Blackwoodista muistuttava huhuilu tuo musiikkiin pinnipäisen indiepopin herkkyyttä ja haavoittuvuutta, jota siihen ei äkkiseltään osaisi yhdistää. Napakan mittaiseen levyn kruunaa loppuun säästetty 8-minuuttinen ambient-pulputus Interobserver, joka puhdistaa makuhermot ennen bändin parhaat puolet kiteyttävää In the Air -päätösraitaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Ricky-Tick
75Säveltäjä Kerkko Koskinen uppoutuu yhä syvemmälle jazzin maailmaan. Mieltymys isoihin sovituksiin kulkee yhä mukana tärkeänä osana Koskisen tyyliä, aivan kuten muutama vuosi sitten UMO:n ja Verneri Pohjolan kanssa toteutetulla Agathalla. Trains & Letters –albumilla lauteilla hönkii pitkälti Ricky-Tickin vakionaamoista ja muista kotimaisen nykyjatsin eturiviläisistä koottu big band. Puhallinsektioissa ja rytmipuolella siis riittää voimaa ja svengiä. Koskisen sävellyksissä ja sovituksissa on kaiken monikerroksisuuden ohella kuitenkin mukavasti vivahteita ja rytminvaihdoksia, joiden myötä aluksi kuuntelijan tajuntaan suorastaan tulvahtava albumi hieman asettuu. Koskisen cembalo ja Panu Savolaisen vibrafoni tasapainottavat orkestraatiota mukavasti. Trains & Letters on kiivasrytminen mielikuvitusmatka suurkaupungin sykkeeseen, swingin ja third streamin kautta. Vilma Melasniemen ja Eero Ahon väliin lukemat kirjeet korostavat romanttisesti nimetyn albumin elokuvallisuutta, mutta jäävät silti hieman irrallisiksi. Toisaalta puhetta taustoittavat osuudet tuovat kokonaisuuteen sopivasti pohdiskelevuutta albumin urbaanin elinvoiman rinnalle, aivan kuten sen päättävä hieno It Was a Long Luxurykin tekee. (Tuomo Yrttiaho)

Moonface – Organ Music Not Vibraphone Like I’d Hoped

Jagjaguwar
72 Spencer Krugin toisella Moonface-levyllä (jos vuoden 2009 Sunset Rubdown -albumia Introducing Moonface ei lasketa) soivat sen nimen mukaisesti urut eivätkä sen edeltäjällä kuullut ”marimba ja paskat rummut” (Dreamland EP: Marimba and Shit-Drums, 2010). Wolf Paradesta parhaiten tunnettu kanadalaismuusikko käyttää viiteen kappaleeseensa 38 minuuttia, jotka hän täyttää kevyesti puksuttavilla konerytmeillä, jurnuttavilla urkumatoilla ja kohtalokkaan meditatiivisilla laulumelodioilla. Konsepti toimii erinomaisesti albumin kahdella ensimmäisellä kappaleella (Return to the Violence of the Ocean Floor, Whale Song), jotka kuulostavat Cabaret Voltairelta soittamassa Interpolin Lights-singleä, noin suunnilleen. Nopeatempoisemmat Shit-Hawk in the Snow ja Fast Peter jäävät ylipitkiksi sormiharjoitelmiksi, mutta Loose Heart = Lose Plan -päätösraidalla (”Talking Heads make me miss my friends”) Krug tavoittaa jälleen albumin yleistunnelmaksi muodostuvat lannistuneen, vaikeasti määriteltävän haikeuden. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Soft Metals – s/t

Captured Tracks
68 Ian Hicksin ja Patricia Hallin elektroduo esittäytyy lupauksia antavasti. Soft Metalsin nimetön esikoislevy soi tummasävyisiä elektropoppia, jossa on tunnelmaa ja tyylitajua siinä missä vaikkapa samoin tänä vuonna debytoineen Austran musiikissa. Sisällön kanssa portlandilaisilla on kuitenkin vielä tekemistä. Albumi käynnistyy erinomaisesti Psychic Drivingilla, Alwaysilla ja Voicesilla, jotka tuovat mieleen vuoroin Propagandan ja Ladytronin sofistikoituneen euroelektron, vuoroin Golden Filterin ja Glass Candyn nykydiscon. Sen jälkeen ideat ovat kuitenkin kortilla, ja kymmenen kappaleen joukkoon mahtuu lopulta liian monta instrumentaaliharjoitelmaa ja sisällöllisesti köyhää tunnelmapalaa, jotta albumia kehtaisi kokonaisuutena ylistää. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla