Sadcore-miehen parempi päivä.

Dream River on albumi, jonka vähäeleisen pinnan alla kuohuu. Bill Callahan on onnistunut jälleen.

Bill Callahan on noussut Smog-projektinsa usvasta, jättänyt c-kasetit taakseen, mutta hänen musiikissaan on edelleen samaa tunnelmaa, elämän katkeransuloista mysteeriä, arjen outojen pikku hetkien sublimaatiota. Keinot vain ovat muuttuneet, samalla laajentuneet että tiivistyneet. Dream River onkin albumina taattua Bill Callahania, vakaa mutta yllätyksellinen, haikea mutta toiveikas, harva sekä tiheä.

Callahan on rakentanut musiikillista uraansa omassa rauhassaan jo päälle parikymmentä vuotta. Alun perin hänet tunnettiin nimellä Smog, hänen nyrjähtänyt ja epävireinen lofi-maailmansa oli miltei läpipääsemätöntä ja synkkää. Mutta suhinan ja kohinan läpi on aina kuulunut sana, ja nyrjähtänyt huumori. Callahanin maailmassa ihmiselämä on kosminen huumorinäytelmä, ja onkin jokaisen päähenkilön tehtävä suhtautua siihen ainoalla oikealla tavalla – nauramalla. Callahanin musiikillinen evoluutio on merkillinen sinänsä, että vaikka Smogina hänen biisinsä olivat rosoisempia ja karumpia, olivat ne jollain tapaa rönsyileviä ja monimutkaisia. Siirryttyään äänittämään levyjä omalla nimellään Callahan on yksinkertaistanut ilmaisuaan.

Callahan on aikaisemmilla levyillään käsitellyt pääosin yksilön kohtaloa absurdissa maailmassa, mutta nyt hän tuo yhtälöön toisen ihmisen. Dream Riverillä ei tietenkään anneta mitään suuria lausuntoja ihmisten välisistä kohtaamisista, vaan, niin kuin usein Callahanin musiikissa, vihjeet löytyvät rivien välistä. Mitä arkisimmat hetket nousevat kosmisen yhteyden symboleiksi. Monesti Callahanin levyjä onkin verrattu joko romaaniin, tai novellikokoelmaan: kaikki kappaleet nivoutuvat jotenkin yhteen joko saman hahmon tai teeman alle.

Dream River ei ole Callahanin tuotannossa poikkeus, vaan se tuntuu jopa edellisiä levyjäkin yhtenäisemmältä kokonaisuudelta. Dream River on albumi, jonka pohjavireenä on jonkinlainen uhmakas toiveikkuus, usko parempaan. Yllättäen parempi huominen toteutuu toisen kanssa. Small Plane -kappaleessa Callahan laulaakin suloisesti ”Sometimes you sleep while I take us home/that’s when I know we really have a home”.

Dream Riverin sovitukset muistuttavat minua Tim Buckleyn aistikkaasta ja meditatiivisesta psykedeliasta. Kappaleet liukuvat tarinan ja sanojen ehdoilla, myötäilevät niitä eivätkä kurista niitä perinteisiin säkeisiin tai kertosäkeisiin. Pääosassa on kuitenkin Callahanin rikas ja syvä baritoniääni, jonka käyttöä hän ei enää kainostele. Se on hyvä, sillä hänen lyyrinen ulosanti on enemmän kuin laulamista. Se on tarinankerrontaa laulun muodossa. Tämä hämmästyttävien lyriikoiden, ja näennäisesti yksinkertaisten biisien yhtälö, tekee Bill Callahanin musiikista niin voimakasta.

Levyn huippukohta on upea Ride My Arrow. Kappale lähtee hitaasti liikkeelle, ja kun Callahan laulaa ”I don’t ever want to die”, kalisevat rymikapulat kuin luut. Ride My Arrow nousee kotkan siiville, lentämään joen ylle, suunnistamaan ja polveilemaan havaintoihin elämän liikkeistä ja sattumista. Callahan yhdistelee pohdinnoissaan vaivattomasti sodan, kuoleman, ihmisen yksityisyyden rajat ja rakkauden kotimaahan ja ihmisen suhteen luontoon. Ride My Arrow leijuu noiden teemojen yllä kuin shamanistinen näky, liitää määrätietoisesti kohti tuntematonta.

Callahanin musiikkia voisi helposti luonnehtia monilla yksinkertaistavilla labeleilla (folk, americana, country), mutta totuus, ja lopputulos, on usein monimutkaisempi. Yhtye, joka tukee Bill Callahania Dream Riverillä, on mahdottoman upea. Perkussiot ovat soitettu kokonaan käsirummuin, rytmikapuloin ja shakerein. Psykedeelisiä tekstuureja loihtiva sähkökitara uppoaa syvään kaikuun, ja nousee paikoitellen esiin kuin hurrikaani kappaleessa Summer Painter. Callahanin rytmikitarassa on miltei joka kappaleessa pehmeä phaser-efekti, joka vie menneille vuosikymmenille. Callahanin orkesteri liimaa Dream Riverin musiikillisesti yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Levy kuulostaa todella hyvältä livetaltiolta.

Sanoitukset, kuten päätöskappale Winter Roadissa kuultava ”time itself means nothing”, ovat niitä hetkiä, joita Callahanilta on tottunut odottamaan. Ne vievät jalat alta, kuten tieto siitä kuinka monta kilometriä syvyyttä on meren pinnan alla. Kun pinta liikahtaa, on liike alkanut jo jostain niin syvältä ettei sitä näe. Ja miten hyvältä voi kuulostaa sanat ”beer” ja ”thank you”, kun niitä toistetaan The Sing –kappaleessa uudestaan ja uudestaan. Monikaan lyyrikko ei osaisi upottaa noita sanoja kappaleeseen kuulostamatta ironiselta tai pöhköltä, mutta Callahan nostaa ne elämän symboliksi. Oluita saattaa olla monta samana iltana, tai ne ovat jaettu hiljaisten perjantai-iltojen ratoksi. Jokaisesta oluesta kuitenkin kuuluu kiittää, niin kuin onneaan että on tuota huurteista juomassa.

Bill Callahanin edellinen mainio albumi Apocalypse tuntui artistin uran huipentumalta. Dream River jatkaa Callahanin hidasta, mutta varmaa, nousujohdetta. Vaihdettuaan artistinimensä omaansa, tuntuu että Callahanista on tullut varmempi, terävämpi eikä yhtään vähemmän ällistyttävä tai moniuloitteinen kuin hänen tuotantonsa Smogina. Dream River on täydellinen levy syksyyn, se avartaa tajuntaa, lämmittää ja hämmästyttää.

96 Dream River on niin täynnä elämää, sekä sen tummempia että kirkkaimpia hetkiä, ettei sitä sanoihin vangita. Se liikkuu mielen lävitse kuin kesätuulen haamu. Koe tämä!

Video ei ole enää saatavilla

Luonto täyttyy Smogista.

Jos indiemuusikoita arvotettaisiin heidän parisuhdehistoriansa mukaan, mikä on toki ajatuksena järjetön ja kamala, Bill Callahanin status olisi kärkipäässä. Tai siis, Cat Powerin ja Joanna Newsomin kanssa seurustelusta irtoaisi väistämättä kovat pisteet.

Callahanin ensimmäinen omalla nimellään julkaisema albumi Sometimes I Wish I Were an Eagle (2009) oli tekijänsä yleiseen kryptisyyteen nähden avautuminen erosta Newsomin kanssa. Kymmenen vuotta aiemmin Smogin nimellä julkaistu – ja ainakin minun kirjoissani Callahanin huikean uran huikein mestariteos Knock Knock kietoi puolestaan mahdolliset eroviitteet paksun arvoitusverhon taa.

Knock Knockin kansi, jossa kissa pönöttää salamoivan taivaan alla, sisältää toki 1+1-tyyppisesti ratkaistavan metaforan, mutta muutoin Cat Power -viitteiden etsiminen albumilta vaatii mielikuvitusta ja ennen kaikkea uskoa siihen, että niitä sieltä löytää.

Albumin keskipisteenä sijaitseva Cold Blooded Old Times soi muuten raskasmielisellä ja jylhällä levyllä leppoisana ja hyväntahtoisena renkutuksena, joka tosin käsittelee varsin selkokielisesti lapsuustraumoja ja niiden vaikutusta ihmisluonteeseen.

the type of memories
that turn your bones
turn your bones to glass

and though you were
just a little squirrel
you understood every word

and in this way
they gave you clarity
a cold-blooded clarity

cold-blooded old times
cold-blooded old times

Selvittämättömäksi jäävä mysteeri on siinä, viittaako kappaleen viimeinen säkeistö hyväksikäyttöön vai siihen, että Chan Marshall olisi pettänyt Callahania. Jos vaihtoehto on jälkimmäinen, koko kappaletta voisi pitää viitteenä Marshalliin ja hänen menneisyyteensä jatkuvasti paikasta toiseen muuttaneen eroperheen lapsena, joka 16-vuotiaana etääntyi täysin äidistään.

how can I stand
and laugh with the man
who redefined your body?

Albumina Smogin Knock Knock on erityislaatuisimpia moderneja lauluntekijälevyjä. Kokeellisena ja Jandekin innoittamana muusikkona 90-luvun alussa aloittanut Callahan oli viimeistään edellisellä levyllään Red Apple Fallsilla (1997) tuonut lo-fi-kohinan sijaan kappaleisiinsa toiveikkaana junnaavaa folkia. Red Apple Fallsin tavoin Jim O’Rourken tuottama Knock Knock oli Smogin ensimmäinen bändilevy, jonka sävyt vaihtelevat No Dancingin jyrisevästä folkrockista River Guardin surumieliseen slowcoreen.

Laulunkirjoituksensa lisäksi albumin hienous piilee siinä, miten se uskaltaa monessa yhteydessä olla niin vähän. Cold Blooded Old Timesia vetävät monotonisen kitaranrenkutuksen lisäksi koomisen veltot taputukset ja myöhemmin ilmestyvät yksittäiset pianosoinnut. Kappale voisi olla ohi jo kolmen minuutin kohdalla, mutta Callahan päättää vielä huikennella hieman. Bändi jatkaa soittamistaan samalla kuivakalla mekaanisuudella kuin tähänkin asti, mutta maestro irroittelee rennosti löyhän pentatonisen kitarasoolon.

Ja taivas varjele millaisen kitarasoolon! 52 sekuntia tremolona soitettua säveltä, jonka nimeä tai käytettyjä kitaraefektejä en näillä korvilla osaa suoraan nimetä. Mutta vähemmästäkin on ihmisiä julistettu neroiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hih! Meidän albumillamme on aika karmea kansikuva!

Maailmanlaajuinen verkko on täynnä jos jonkinlaista rumien kansien listausta, mutta harvoin niissä huomioidaan musiikillisia mestariteoksia. Lähes täydellinen musiikkikin voi silti kääriytyä aivan kammottaviin kuoriin.

Nuorgam otti asiakseen tonkia tätä(kin) aihetta. Kukin talkoisiin osallistunut valitsi suosikkilevyistään sen kaikkein rumimman ja ryhtyi hehkuttamaan sisältöä ja haukkumaan ulkoasua.

Albumit on pisteytetty ns. rumuusindeksin mukaan: normaalistikin käytettävään musiikilliseen arvosanaan on lisätty rumuusarvosana 0–100 (äärimmäisen kaunis → ruma) ja summa on jaettu kahdella. Puolikkaat on pyöristetty ylöspäin.

Tämän artikkelin viimeisenä esiintyvä albumi on siis lähes virallisesti maailman paras rumin levy.

Bob Dylan – Knocked Out Loaded (1986)

71

Miksi erinomainen albumi: 1980-luvulla Bob Dylanilta oli markkinoilla kahdenlaisia levyjä: noin vuosittain ilmestyneitä uusia tuotoksia sekä vanhemmasta materiaalista kasattuja bootlegeja. Molempien levytyyppien materiaali oli kirjavaa, mutta bootlegeilla materiaali oli keskimäärin parempaa. Vuonna 1986 ilmestynyt Knocked Out Loaded on monin tavoin tyypillinen ajan Dylan-levy. Lapsikuoron kanssa lauletun gospelin ja yhdentekevien originaalien sekaan on kuitenkin piilotettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, eeppinen tarinalaulu pitkästä matkasta, etsimisestä, avioerosta ja Gregory Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Ase kädessä. Vaikka muu levy on lähes kuuntelukelvoton, on levy Brownsville Girlin ansiosta yksi eniten soittamiani 1980-luvun Dylaneita. Alla on Brownsville Girlin ainoa live-esitys koskaan. Valitettavasti Bob jättää säkeistöt laulamatta ja keskittyy junnaamaan kertosäettä.

Miksi kamala kansi: Vaikka Dylanin bootlegien musiikki oli usein loistavaa, olivat niiden kannet tyypillisesti kamalia. Olisikin houkutteleva ajatella, että Dylan päätti laittaa levynsä kanteen Charles Sappingtonin piirroksen tarkoituksenaan hämätä ostajia luulemaan levyä bootiksi. Ruma piirros esittää jostain syystä kohtausta Peckin tähdittämästä lännenelokuvasta Kaksintaistelu auringossa (ei siis Aseesta kädessä). Ehkä Dylan sai sen halvalla. Lisäksi tekstit on roiskittu piirroksen päälle pahemmin miettimättä. Cd-painoksessa kokonaisuuden kruunaa vielä Parental advisory -tarraa muistuttava, keltapohjainen Compact Disc -logo (ihan tosi, enpä olisi muuten ymmärtänyt, ettei kyseessä ole pienikokoinen vinyyli). (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Steely Dan – The Royal Scam (1976)

77

Miksi erinomainen albumi: Jos Steely Danin varhaiskauden autoradiorockin ja loppuvuosien pedantin fuusio-coolin keskelle sijoittunut levy joidenkin mielestä jäi bändin uran väliinputoajaksi, tiivistää se toisille taas älykköpopin neropattien parhaat elementit yhdelle keskeiselle kiekolle. Ennen harhailua Ajan ja Gauchon yökerhomaisiin smoothin asteisiin yhtye puristi vielä kerran albumillisen bluesahtavia rikostarinoita (Don’t Take Me Alive), nostalgista AOR-poppia (Caves of Altamira) ja pelottavan intensiivisesti svengaavaa, pillereitä popsivaa beatnik-funkkia (Kid Charlemagne).

Miksi karmea kansi: Ilmeisesti musiikkinsa ja tekstinsä timanttiseen tyylikkyyteen hioneella duolla oli mielessään jokin ohjelmallinen julistus, jonka velvoittamana sulavalinjaiset levytykset julkaistiin kerta toisensa jälkeen mahdollisimman typerillä kuvituksilla. Ironian ruhtinaat Donald Fagen ja Walter Becker kutsuivat albumin kantta saateteksteissä vuosikymmenen vastenmielisimmäksi sitten Can’t Buy a Thrillin. Larry Zox designasi painajaisnäkymän alkujaan Van Morrisonille, joka kieltäytyi kohteliaasti. Mutta makuasiat ovat makuasioita – Royal Scam oli allekirjoittaneen se ensimmäinen Steely-levy, joka pahaenteisyydessään kerran vangitsi huomion Anttilan alelaarissa. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Willie Nelson – Shotgun Willie (1973)

80

Miksi erinomainen albumi: Shotgun Willie on outlaw countryn ensimmäisiä suurteoksia. Se on Nelsonin uran kultakauden aloitus. Toimi Willie sitten laulunkirjoittajana tai tulkitsijana, levy on alle neljänkymmenen minuutin kultakavalkadi, ja hankintalistan kärkipäässä kenelle tahansa, joka haluaa kuulla parhaita countrylevyjä koskaan. Willie Nelsoniin tutustumisen voi hyvin aloittaa tästä raudanlujasta levystä.

Miksi karmea kansi: Kuka ihme ajatteli huonosti piirretyn kaksipiippuisen haulikon, josta Willie hymyillen tiirailee, olevan mitenkään sopivaa? Päälle vielä pahempaa lisähämmennystä aiheuttava vanhahtava fontti ja kummallisuus on valmis. Jos ulkonäkö ei ole peloittanut useampia ostajia pois, niin olen suoraan sanottuna ihmeissäni. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Pet Shop Boys – Very (1993)

86

Miksi erinomainen albumi: Pet Shop Boysin paluu hedonistisen tanssipopin maailmaan seestyneen Behaviourin (1990) jälkeen oli, kuten nimikin sanoo, erittäin Pet Shop Boysia. Seksuaalista ambivalenssia hehkunut kokonaisuus jäi silti aavistuksen köykäisemmäksi kuin osiensa summa: Can You Forgive Her?, I Wouldn’t Normally Do This Kind of Thing, Liberation, Dreaming of the Queen, The Theatre, A Different Point of View, To Speak Is a Sin sekä mielipiteitä jakava versio Village Peoplen Go Westistä…

Miksi karmea kansi: …josta pääsemmekin itse aiheeseen. Ennen Nuorgamin leijuvia Kanye Westin ja Billy Corganin päitä maailmaa hauskuuttivat leijuvat Neil Tennantin ja Chris Lowen päät hattuinaan Go West -videossa nähdyt aivan järkyttävät puolipallot. Veryn kasettiversion sinikeltaisesta lipareesta nähdään yhä painajaisia – varsinkin, kun sisäkansissa komeilevat vielä ne kuuluisat tötteröhatut ja kummalliset kakkulat. Ymmärrän, että 1990-luvulla otettiin monia harha-askelia, mutta koko Very-kauden ilme karmeine haalareineen oli pikemminkin hyppy kanjoniin. Onneksi bändi itsekin osasi nauraa sille I’m With Stupid -videolla (2006). Daniel Weilin suunnittelema yleisimmän cd-version oranssi legokansi on sen sijaan hauska. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Teenage Fanclub – Grand Prix (1995)

86

Miksi erinomainen albumi: Skottibändin viides albumi oli bändin laulunkirjoituksellinen huippuhetki eli aikamoinen pop-musiikillinen Alain Prostin, Ayrton Sennan ja Michael Schumacherin yhteensulauma. Vai sanokaa yksikin toinen albumi, jolla Versimilituden kaltainen kappale jää parhauspalkintopallin ulkopuolelle Sparky’s Dreamin, Mellow Doubtin ja Neil Jungin viedessä shampanjanruiskutuspaikat. Mielipide, jonka mukaan Grand Prix olisi tylsä levy täynnä keskitempoista länkyttelypoppia, on ehkä ymmärrettävä, mutta niin väärä, että siitä ansaitsee tuskaisan rangaistuksen.

Miksi karmea kansi: On onni, että digiaikana yhä harvempi bongailee levyjä kirjastojen ja kauppojen hyllyiltä kansien perusteella. Grand Prix’n kansi ei ole räikeällä tavalla mauton kuten vuoden 1991 Bandwagonesquen. Sen sijaan kannen tummanvihreä formula ja kökkö sporttifontti huokuvat innottomuutta, joka suorastaan sanoo kuulijalle: ”Hei, minuun ei kannata käyttää aikaa.” Jos kanteen oli pakko änkeä formula, olisivat laittaneet edes Ferrarin, koska laulunkirjoitukseltaan Grand Prix on todellinen kuninkuusluokan maailmanmestari. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Sielun Veljet – Suomi-Finland (1988)

87

Miksi erinomainen albumi: Sielun Veljet oli yksi Suomen historian parhaita bändejä ja Suomi-Finland on yksi sen parhaita levyjä. Eksyttyään kasarirocksoundien ryteikköön pariksi levyksi, bändi tavoitti alkutaipaleensa räyhäkkyyden, mutta sävykkäämillä ja akustisemmilla soundeilla eikä puhaltaja Jorma Tapion osuuden merkitystä pidä aliarvioida. Mutta aivan yhtä hurjaa se meno oli kuin akselilla 1983–1984. Punkin, funkin ja etnon sekä mellakan ja punnitumman kantaaottavuuden ristiaallokossa surffaava bändi osui napakymppiin.

Miksi karmea kansi: Suomi-Finlandin kansi on ruma. Siinä ei ole yhtään edes etäisesti hyvän näköistä yksityiskohtaa. Etukannen gradient valkoisesta siniseen on kuin painajaisten yritysbrosyyristä ja lihasta veistetty pää on kauheata katseltavaa. Kun ostin levyn vuonna 1988, kantta pidettiin pilkallisena potrettina Raimo Ilaskivestä. Takakannessa on sama lihapää, mutta ilman rillejä jolloin silmien kuopat näyttävät entistä irvokkaammilta. Takakannen väritys on häiritsevä, koska se tavoittelee jonkinlaista ihmisihon sävyä. Bändin ja levyn nimi on sutattu sinne samalla tussilla, jota K-kauppias käytti niihin aikoihin päivän erikoistarjousten mainostamiseen. Mutta kannen rumuudessa on jotain tarkoituksenmukaista… (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Toro Y Moi – Underneath the Pine (2011)

89

Miksi erinomainen albumi: Chazwick Bundickin yhden miehen orkesteri Toro Y Moi on jäänyt liian vähälle huomiolle tylsempien chillwavereiden kustannuksella. Underneath the Pine -albumin sydämessä sykkii disko ja veikeä proge; se väreilee ihanasti sielua lämmittävissä sävyissä unohtamatta ihan oikeita biisejä.

Miksi karmea kansi: En ymmärrä vieläkään, millainen mielenhäiriö on suistanut Bundickin valitsemaan viime vuosien oudoimman kannen. Sen kuitenkin tiedän, että minua alkaa fyysisesti puistattaa joka kerta, kun katson kantta. Tämä ei ole liioittelua. Luonnottoman vaaleanpunaisten, märkinä kiiltävien töröhuulten ja harvana rehottavien partakarvojen yhdistelmä on liikaa minulle. Vaikutelmaa eivät ainakaan laimenna huulien väliin ujutetut hede(l)mäiset ällötykset. Tämä on kuin katselisi eroottisia valokuvia Alien-elokuvien vastakuoriutuneista, limasta kiiltelevistä otuksenperkeleistä. Olenko liian sulkeutunut mieleltäni ymmärtääkseni sen homoeroottista lumoa? Onko sen lumo edes homoeroottista sorttia? En tiedä, mutta jos homoerotiikka on tätä, ehkä se ei ole minua varten. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

The Birthday Party – Junkyard (1982)

90

Miksi erinomainen albumi: Nick Cave, Mick Harvey ja kumppanit manaavat demoneja ulos. Pahaenteisessä energisyydessään rajoja rikkoneen kulttibändin parhaalla levyllä Cave syöksee ulos abstrakteja tekstejään armottomien taustojen päälle uskonnon, väkivallan ja kauhukuvaston käydessä käsi kädessä. Esikuvabändinsä Iggy & The Stoogesin Raw Power -albumin tavoin Birthday Partyn Junkyard enteili mahdottomaksi käyneen projektin kovalla rytinällä lähestyvää loppua ja viimeistä messua toteutettiin hautausmaan hiljaisissa värisävyissä, joita väritti pelkkä raivokkaiden energiapurkausten valkoinen hehku.

Miksi karmea kansi: Junkyard on malliesimerkki siitä, kun markkinoitavan tuotteen henki ja pakkauksen kuvaohjelma eivät kohtaa toisiaan millään tasolla. Popnörtti osaa tunnistaa 4AD-laatulevynsä Vaughan Oliverin pahveilla tai ilman, mutta satunnainen levykaupan asiakas jättää luultavasti Junkyardin koskemattomana hyllyyn. Ja se on sääli. Birthday Party oli aina paljon persoonallisempi yhtye kuin Ed Rothin piirroskansi antaa ymmärtää. Junkyardilla ei soita räkäinen punkbändi tai roskaheviyhtye, ei edes mikään The Cramps, vaan ryhmä, jonka tehokeinot olivat aina paljon ekspressionistisempia kuin… ööh… syntymäpäiväkakku kädessä dragsterilla kaasuttava zombi. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Mansun – Six (1998)

92

Miksi erinomainen albumi: Chesteriläinen Mansun oli brittipopin outolintu. Kakkosalbumillaan Sixillä yhtye vapautui lopuistakin estoistaan ja loi hullunrohkean proge-eepoksen, jolla on vain kolmetoista kappaletta, vaikka niitä voisi vannoa olevan vähintään kymmenkertainen määrä. Six on läpisävelletty potpuri The Beatlesin Abbey Roadia, Rushin ja King Crimsonin huuruisimpia visioita, goottirockin häpeilemätöntä teatraalisuutta ja millennium-ahdistuksessa marinoitua electronicaa. Laulut ilmestyvät kuin tyhjästä – vain kadotakseen tai toisiinsa sulautuakseen. Radiohead kuunteli ja ihasteli kateudesta vihreänä, ostava yleisö katsoi muualle – ja viisi vuotta myöhemmin Mansun olikin valmis eläkkeelle.

Miksi karmea kansi: Se mikä voi toimia musiikkina, ei välttämättä toimi kuvataiteena. Max Schindler upotti Mansunin vaatimuksesta levyn kanteen kaiken, mistä yhtyeen jäsenet olivat milloinkaan inspiroituneet. Siksi mestariteosta koristaa mahtipontinen kuvakollaasi, josta liialla vapaa-ajalla siunattu yksilö voi bongailla viitteitä tv-sarjoihin (Dr. Who, Saarroksissa), kirjallisuuden klassikoihin (Orwellin 1984), salaliittoteorioihin (Raamattukoodi), lastenkulttuuriin (Nalle Puh), teologiaan (Kolme etikan maistajaa -maalaus) ja skientologiaan (L. Ron Hubbardin Dianetics). Ja löytyy sieltä myös leijona, seepranperse, sininen puhelinkoppi, nunna ja Eero Aarnion pallotuoli. Tietysti. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Mercury Rev – Boces (1993)

92

Miksi erinomainen albumi: Toinen täysosuma Mercury Revin tappavassa kolmen levyn sarjassa, Boces, laajensi debyytin äänimaailmaa positiivisempaan ja värikkäämpään suuntaan pysyen yhä helvetin ennalta-arvaamattomana. Lopputuloksena 1990-luvun ilkeimmät freakoutit kuten Trickle Down kohtaavat eeppisiä mestariteoksia kuten Meth of a Rockette’s Kick ja noisepop-täydellisyyttä Bronx Cheerin ja Something for Joeyn tyyliin.

Miksi karmea kansi: Niin. Isotissinen suuri nukke, jonka varjossa pieni lelusankari voi paistatella päivää. Voi hyvää päivää, eikö riitä että debyyttilevyn kannessakin oli selvästi kuvattu rintavarustusta? Onko aivan pakko tehdä se vielä paljon typerämmällä tavalla, ja kaiken lisäksi vielä levylle, joka on uinuva klassikko? Kansi voi pahimmillaan karkoittaa uteliaat herkullisen aarreaitan luota. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Smog – Knock Knock (1999)

94

Miksi erinomainen albumi: Bill Callahan kypsyi 1990-luvun jälkipuoliskolla Amerikan kiinnostavimmaksi lauluntekijäksi. Tuottaja Jim O’Rourken Knock Knock -levylle loihtima lakoninen countryrock-soundi tukee parhaalla mahdollisella tavalla Callahanin viiltävän tarkkanäköisiä vinjettejä, jotka käsittelevät muun muassa lapsuuden traumoja (Cold Blooded Old Times), läheisyyttä (Held) ja downshiftaamisen houkuttelevuutta (Let’s Move to the Country).

Miksi karmea kansi: Callahanin mukaan levyn kansi viittaa zeniläisyyden opinkappaleisiin, joissa elämän kuvaillaan olevan kuin ”salaman välähdys tai villikissan karjaisu”. Ehkä niin. Varmaa on ainakin, että kansi on hirvittävän näköinen; juuri sellainen, jonka Photoshop-aloittelija saa aikaan kahdessa minuutissa hakemalla Googlen kuvahausta ”salaman välähdyksen” ja ”villikissan karjaisun” ja liittämällä kaksi ensimmäisenä löytämäänsä kuvaa rujosti yhteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla