Smashing Pumpkins: kuulapää turisee.

Harvoin tulee mietittyä, kuinka popmusiikin parissa ahertavat kunnianhimoiset muusikot ovat usein pakotettuja keksimään itsensä ja musiikkinsa uudestaan lopulta kovin lyhyen ajan sisällä, ja kuinka haastavaa ja uuvuttavaa prosessin täytyy olla. Joskus tyylikokeiluihin ja visioiden toteuttamiseen on aikaa vain pari hassua vuotta, eikä koskaan voi olla varma, milloin oma liekki tai yleisön kiinnostus alkaa hiipua.

Olen varma, että ajatus käväisi Billy Corganinkin mielessä viime vuosituhannen viimeisinä vuosina. Potin räjäyttäneen Mellon Collie and Infinite Sadnessin jälkeen aika tuntui jostain syystä juoksevan entistä nopeampaa myös Corganin ja The Smashing Pumpkinsin kellossa bändin sisäisten sotkujen ja yksityiselämän mutkien vauhdittaessa ajan kulumista entisestään. Nahka oli luotava uudestaan ja pian.

Yhtyeen vuonna 1998 ilmestynyt nelosalbumi Adore ja sen ensisingleksi valikoitu Ava Adore tuntuivatkin yllättävän useimmat vuosikymmenen kiehtovimman rockyhtyeen tekemisistä kiinnostuneet. Kenties elektronisesta musiikista lainattujen elementtien tarjoamat vaihtoehdot vielä tuolloin järkyttivät vaihtoehtorockpuritaaneja. Silti Adorella pelkkää soundia tai kappalemateriaalia keskeisempää olivat yhtyeen ottamat askeleet kohti uutta ja yhtenäistä esteettistä elämystä nimeltä The Smashing Pumpkins. Elämystä, jota kesti täydellisimmillään lopulta vain hetken kunnes aika oli kypsä taas uusille visioille.

Ava Adorella ei ole olemassa yhtä ilman toista. Sähköisenä mäjähtelevän rumpu-basso-rytmin varassa kulkeva tummanpuhuva kappale on saumattomasti linjassa Corganin luonnosteleman amerikkalaisen gotiikan idean kanssa. Se oli samalla tärkeä lippulaiva, jolla tyylin päivitys ujutettiin myös laajemmalle yleisölle. Yhdistettynä goottikertoimilla keulivaan musiikkivideoonsa Ava Adore antoi äänen ja kasvot uudelle The Smashing Pumpkinsille, joka oli kuitenkin jo niin taitavasti rakennettu kokonaisuus, ettei se massiivisen ja epäsuhtaisen edeltäjänsä jälkeen tuntunutkaan aivan niin merkittävältä.

Toisaalta, Adoren myötä yleisölle esitelty Smashing Pumpkinsin uudistunut soundi tuntui 1990-luvun lopulla dramaattisemmalta kuin mitä se nyt jälkikäteen tarkasteltuna varsinaisesti olikaan. Ehkäpä tyylikokeilut vain veivät huomiota siitä rikkaasta ja monipuolisesta kitararockista, jota Ava Adore ja koko albumi edusti. Lopulta useimmat muistanevatkin tuolta ajalta vain päivä päivältä enemmän Nosferatua muistuttavan Corganin. Ja se on luonnollisesti Ava Adoren ansiota.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Monipuolinen Adore kätkee sisäänsä monta hienoa Pumpkins-raitaa, kauneimpana Corganin kuolleelle äidilleen omistama For Martha.

Video ei ole enää saatavilla

Billy, Billyn hiukset ja ne muut.

“Out on tour with the Smashing Pumpkins / Nature kids, but they don’t have no function / I don’t understand what they mean and I could really give a fuck.”

Pavementin Stephen Malkmusin tekstinpätkä bändin Range Life -biisissä oli hänen itsensä mukaan laulun kertojan suuhun kirjoitettu vitsi ja osa indien ja alternative rockin välistä vastakkainasettelua. Smashing Pumpkinsin Billy Corgan otti sen tapojensa mukaisesti tosissaan ja julisti, ettei hänen yhtyeensä suostuisi Lollapaloozassa, mikäli Pavement olisi niin ikään esiintyjälistalla.

Itse olen voinut aina samastua Malkmusin lauseiden ilmitasoon. En ymmärrä Smashing Pumpkinsia tai varsinkaan sen magnum opus -albumia Mellon Collie and the Infinite Sadnessia. Kaksi tähteä ja paha mieli, ikuisesti.

Jos jokin laulaja kuulostaa Neil Youngiakin enemmän lampaalta, sen on oltava Billy Corgan. Floodin tuottama soundimaailma saa levyn raskaat biisit kuulostamaan puuroiselta muoviseos-Metallicalta. Mellon Collie osoitti, että Smashing Pumpkins oli täysin suhteellisuudentajunsa hukannut yhtye, joka oli liian sisäsiisti grungeksi, liian pelokas metalliksi ja liian melodiatajuton kirjoittamaan kappaleita, joiden sävellykset riittäisivät kantamaan edes itsensä – saati sitten läpi kaksituntisen levyjätin.

Smashing Pumpkinsista tuli Placebon ja Nirvanan väliinputoaja, jonka angsti ei ole aitoa, vaan pikemminkin Corganin egomaanista kitinää, ”Love is suicide” -banaaliuksia ja epätoivoisia yrityksiä saada huomio kiinnitetyksi itseensä.

Ja voimme aivan hyvin katsoa myös Suomeen, jossa vasta myöhemmin Corgan-kampaukseen vaihtaneen Toni Wirtasen johtama Apulanta yhdisti angstista vyörytystä grungen perintöön tavalla, johon Smashing Pumpkins ei ikinä olisi kyennyt. Smässäreiden jättihitti Bullet with Butterfly Wings olisi ollut Apulanta-singlenä bändin 90-luvun keskinkertaisin.

Lohdullista on, että myös Smashing Pumpkinsilla ja Mellon Collie and the Infinite Sadnessilla on vahvat hetkensä, vaikka bändi on toki ylipäätään sellainen, että singlekokoelmakin on kokonaisuutena puuduttavahko. Vaikka Smashing Pumpkins leimautui juurikin angstisena ysärirockina, bändi oli parhaimmillaan silloin, kun se päästi ripauksia aurinkoa kitaravalliensa lävitse.

Siamese Dreamin Todayn sisältämää näennäisoptimismia ei pääse karkuun, Disarm ei tahraudu edes sillä, että noin 15 vuotta myöhemmin Lasse Kurki ja Knipi varastivat biisin kellokoukun Anna Puun C’est la vie –sinkkuun ja Tonight, Tonightin kruunaa ennenkuulemattoman uljas ja aikaa kestänyt tapa tehdä ysärivyörytyksestä nostattavaa jousien avulla.

Ja se yksi ylitse muiden, kimaltelevin helmi Mellon Collien kakkoslevyn mitättömyysmeressä ja syy antaa kaikki Smashing Pumpkinsin synnit anteeksi oli 1979.

Kuten Smashing Pumpkinsille oli normaalia – kenties juuri melodiatajuttomuutensa vuoksi –  myös 1979:n koukku, Billy Corganin tunnistamattomaksi efektoitu ”ooh”, on niitä, joissa yksinkertaisen ja nerokkaan yhteydet avautuvat tarkimmalla mahdollisella tavalla.

Jonathan Daytonin ja Valerie Farisin MTV:n gaalassa vuonna 1996 vuoden parhaaksi videoksi valittu video kertoo kappaleen huumaavasta nostalgiasta ja romantisoidusta nuoruudesta enemmän kuin Corganin kirjoittama teksti. 1979 videoineen on kuin parhain 90-luvun teinileffa puristettuna neljään minuuttiin: autoilua, punaisia kuppeja, villiintyvät kotibileet, tyhmänrohkeaa sekoilua pikkukaupassa sekä donitseja syövät poliisit. Kaikki ilman ajalle ominaista kyynisyyttä, välinpitämätöntä slackerismiä tai ironian häivää.

Instagramissa on suodin nimeltä 1977. Onneksi niin, sillä 1979:n tasolle Instagramin luoma keinonostalgia ei yllä ikipäivänä. Ja sitäpaitsi: ei 1979:n videoakaan ole erityisemmin sävytetty mihinkään suuntaan.

Video ei ole enää saatavilla

”Mikä on tuo haju”, miettii Billy. Oikealla jekusta vastuussa oleva henkilö.

Värillisiä karkkirakeita, nuoruuden unelmia, kukkamekkoja, autoretkiä jätskiautolla, enkelinsiipiä, haalistuneita Polaroid-valokuvia.

Ja tietysti koiranpennun lailla riehaantuneita, Marshall-vahvistimien ja Big Muff -pedaalien ruokkimia ihania murinakitaroita. Puhdasta, huumaavaa onnentunnetta annosteltuna suoraan aivokuoreen.

Tältähän Today kuulosti.

Billy Corganin nariseva julkisuuskuva on vaikuttanut yhtyeen musiikin tulkintaan niin paljon, että usein on tunnuttu kiinnittyvän hänen sanoitustensa tummiin pohjavirtoihin. ”Angstiin”. Lehdistöltä on tuntunut jäävän toisinaan huomaamatta, että Smashing Pumpkinsin varhaisvaiheen musiikki kuulostaa yhtä angstiselta kuin pomppulinna lasten tyhjennettyä hattarabuffetin.

On toki totta, että Corgan oli ollut jo kuukausia masentunut säveltäessään Todayn – ensimmäisen kappaleensa suurlevy-yhtiödebyytti Siamese Dreamille. Corganin oman kertoman mukaan kappale kertoo päivästä, jona hän oli niin alamaissa, että oli päästää itsensä päiviltä.

Tässä törmäämme kuitenkin perinteiseen taiteentulkinnan ongelmaan – taipumukseen antaa teokselle merkitys pitkälti taiteilijan henkilöhistorian perusteella. Vaikka Todayn olisi kirjoittanut helvetin seitsemännellä kehällä Dante itse, se ei tekisi kappaleesta synkeän kuuloista. Ja sitä ei myöskään tee Corganin kappaletta koskeva syntykertomus.

Vaan eihän Todayn sanoitus puutarhajuhlista ja perunasalaatin syömisestä kerro. Sama ristiriita musiikin pyörryttävän nosteisuuden ja sanoitusten fatalismin välillä jatkuu läpi albumin.

Sanoituksissa lurkkivista peikoista huolimatta kappaleen ja koko albumin perusvire on kuitenkin aurinkoinen, tulevaisuudenuskoinen.

Vai olinko se sittenkin vain minä? Olinko se minä, joka aikanaan upotin kappaleen omaan nuoruudenintooni, maalasin sen kirkkailla sormiväreillä, annoin sille omat merkitykseni?

Ei, kyllä vastuussa oli myös Billy. Me olimme nuoria, Billy ja minä – minä tosin vielä huomattavan paljon nuorempi.

Elämän monimutkaisuus, psyykkiset ongelmat ja vaikeudet löytää yhteisymmärrystä vastakkaisen sukupuolen – tai kenenkään läheisen ihmisen – kanssa eivät vielä olleet ehtineet kovettaa Billyä niin epäluuloiseksi, että hän olisi joutunut etsimään ”totuutta” salaliittoteorioista. Sillä jos kaikki läheiset James Ihasta tyttöystäviin ovat Billyn mielessä pettäneet hänen luottamuksensa, on vain luonnollista olettaa, että myös yleiset totuudet maailmasta ovat vääristeltyjä.

Kaikki tämä on kuitenkin vain taustakohinaa sen faktan rinnalla, että Billy Corgan oli huippuvuosinaan ihka aito popnero – yksi niistä harvoista 1990-luvun poppareista, jotka ansaitsevat tittelin sen inflaatiosta huolimatta. Today on eräs Aurinkokuningas Corganin valtakauden lukuisista kruununjalokivistä.

Alussa kappaleen sanoitus kuulostaa liioitellun myönteiseltä, mutta samalla hetkellä, kun särökitarat jyrähtävät täyteen voimaansa, se tekee äkkikäännöksen synkälle metsätielle (ei, ei näin synkälle):

”Today is the greatest
Day I’ve ever known
Can’t wait for tomorrow
I might not have that long
I’ll tear my heart out
Before I get out

I wanted more
Than life could ever grant me
Bored by the chore
Of saving face”

Sanoituksen voi ajatella käsittelevän vaikkapa pikkukaupungin painostavaa ilmapiiriä ja sitä, kuinka sieltä on päästävä pakoon. Vaikken olisi silloin aikanaan voinut olla enempää samaa mieltä, en minä sellaista kappaleessa kuullut.

Minä kuulin kitarat, jotka murisivat ihanan lämpimästi kuin peitto johon voi kietoutua, kun ikkunasta vetää. Ja kuulin lauseen: ”Today is the greatest day I’ve ever known.”

Se oli se, mitä kuulin, vaikka nyt olisi toki hyvä hetki kertoa, että koin kappaleen heijastelevan prikulleen omaa hienoviritteisen ahdistunutta pikkukaupunkilaisarkeani.

Mutta se riitti minulle. Ja riittää edelleen.

Video ei ole enää saatavilla

Pumpkins aikana, jolloin Billy Corgan ei vielä ollut ns. kaljupäinen kitisijä.

Altitude, not attitude.

Tämä Smashing Pumpkins –paitoihinkin painettu slogan kuvaa mainiosti yhtyeen otteita. Kyse on korkeuden tavoittelemisesta ärhäkän asenteen sijaan. Tätä heijastelee selkeästi yhtyeen ensisingle, hindujumalaa tittelinään kantava kappale – vaikka alkuperäisestä shiva-nimestä h-kirjain pudotettiinkin ikään kuin hämäykseksi.

Siva on suurelta osin psykedeelistä hippirockia, joka tukeutuu vahvasti aiempien vuosikymmenten usvaisesti rockaavaan ilmaisuun. Kappale edustaakin varsin huonosti aikalaisliikettä, eli ns. grungea. Smashing Pumpkins niputettiinkin mieluummin Jane’s Addictionin kaltaisten outoilijoiden seuraan ”vaihtoehtorockiksi”.

Silti jo näiden sävelten myötä oli selvää, että yhtye tekee omankuuloistaan musiikkia, jossa vastakohdat kietoutuvat toisiinsa. Sen musiikki on kiemuraista ja rullaavaa, napakkaa ja haahuilevaa, maanläheistä ja taivaita raapivaa, elämänmyönteistä ja angstisen tuskaista.

Siva yhdistelee näitä kaikkia varsin suvereenilla tavalla. Biisin takapotkukomppia, fuzz-leadia ja Hendrix-sointuja hyödyntävä alkuosio on kohtuullisen perinnetietoinen ja sinällään yllätyksetönkin – mutta tehokkaasti mukaansatempaava. Siinä esittäytyy yhtyeen yksi perustava vahvuus: rullaavan napakka ja harvinaisen eläväinen soittotatsi, joka saa yhdentekevämmänkin sävellyksen kulkemaan esimerkillisesti.

Vain neliminuuttisen biisin hienous paljastuu vasta kun se puolivälissä sujahtaa psykedeelisiin suvantoihin ja muihin ulottuvuuksiin. Siitä loppuun asti se tuntuu taistelevan pinnan alle vajoamisen ja raivoisan sätkimisen välillä. Tämä kontrasti tuo kappaleeseen jännitteen, joka pitää esityksen elossa.

Hukkumisen tunnelmaa heijastelee myös särökitaramaton ja svengaavasti kajahtelevan virvelirummun alle peittyvä Billy Corganin naukuva laulu. Sanoista on hankala saada selvää, mutta tuskasta, kurjuudesta, sielusta ja sen semmoisesta kuulee kerrottavan. Hiljalleen duurissa lipattelevan trippailukohdan hippeyttä alleviivaa sanat, joissa kehotetaan ”ripottelemaan kaikki suudelmani päähäsi”.

”Sprinkle all my kisses on your head
Stars full of wishes fill our beds
She said, ’I’m dead'”

Päätösrivin hätkähdyttävyys ennakoi tunnelman dramaattista muutosta. Se tapahtuu, niin sanoissa kuin musiikissakin. Rumpufillin jälkeen särövalli kajahtaa ja kitarasoolo viiltää tajuntaa. Kappale kuitenkin vajoaa pian vellomaan äskeistä synkempään ihmismielen syvänteeseen.

”All this pain smothers me
Like a bomb that you can’t see
Tell me, tell me what your after
I just want to get there faster”

Mutta tästäkin alhosta biisi nousee rymisemään ja toistamaan kertosäkeen avainfraasia, voitonhuumassaan vieläpä intomielisen ”yeah”-huudahduksen saattelemana.

”I don’t live – I inhale
I don’t give – I unveil”

Elämä voittaa. Psykedeelinen liitokorkeus on saavutettu.

Video ei ole enää saatavilla