Makuuhuonepoppari pärjää myös tottumustensa vastaisessa ympäristössä.

Levyjoulukalenterissa kirjoittajat suosittelevat kolmea vuoden 2012 albumia sekä halutessaan yhtä kuluneena vuonna ilmestynyttä uusintajulkaisua, ep:tä tai kokoelmaa. Vuorossa Antti Piirainen.

Sleigh Bells – Reign of Terror

Muistan vielä kun en pitänyt Sleigh Bellsistä. Bändi tuntui typerältä, ja ruksasi kaikki kohdat ”tyhmä trendibändi, joka katoaa ensi vuoteen mennessä” -listassa. En odottanut yhtään mitään Reign of Terrorilta. Tai no, oikeastaan odotin totaalista floppia. Sitä hetkeä kun paljastuisi tämän projektin sisällöttömyys ja joutavuus. Ensikuuntelulta True Shred Guitar vahvisti näkemystäni, mutta siitä eteenpäin tapahtui päinvastaisia asioita. Kappale kappaleelta Sleigh Bells valjasti minut rekensä eteen. Mietin tilanteen kestävän ehkä viikon tai kaksi.  Sittemmin yllätyin suuresti kun huomasin Reign of Terrorin soivan stereoissa, kuulokkeissa ja vaikka missä vielä marraskuullakin. Tämähän on kestänyt kuuntelua kohta vuoden? Tämä, jonka otin arvosteltavaksi hieman ilkikurisesti, odottaen että pääsen haukkumaan sitä? Tässä on oman vuoteni positiivisin yllätys. Se on toistaiseksi ainoa onnistunut Loudness War -fetisointi ja saa kaiken 1980-luvulta tänne asti rantautuneen toimimaan. Jos kosminen oikeus toteutuu, vuonna 2020 puolet näistä lauluista soi amerikkalaislukioiden jalkapallo-otteluiden tauolla ja cheerleaderien viuhkat on korvattu piikkipalloilla. Siinä vaiheessa, kun Demons lähtee soimaan, pelinrakentajankin polvet vapisevat kuin lapsen lusikassa oleva hyytelö Jurassic Parkissa. Jurakaudelta ei kuitenkaan löydy mitään yhtä raskasta kuin Reign of Terror.

Video ei ole enää saatavilla

Julia Holter – Ekstasis

Ekstasis avautuu kerroksittain. Mitään rakennetta sillä ei ehkä olekaan: Marienbad ja Boy in the Moon sisältävät lukuisia osia, jotka kääntyvät toistensa päälle, vieden ne maisemareittiä kauas lähtöasetelmistaan. Goddess Eyes II tarvitsee vain yhden toistetun virkkeen kasvaakseen ansaittuun kuuden minuutin mittaansa. Für Felix on ilkikurinen runonjulistus tai ehkä naamiaissalissa lausuttu kirous. Kokonaan kuunneltuna olo on kuin satukirjan viemä: tarinat elävät. Itse asiassa, yksittäiset sanat ja tavutkin elävät, kuten Our Sorrowsin kaihoisissa sopraanomaalailuissa. Holter käyttää kummallista äänimaailmaa, jota tuntuu olevan turha selittää. En mieti musiikkia paljoakaan Ekstasisin soidessa: enemmänkin valokuvausta – väittäkääpä että Goddess Eyesin lauluefekti ei kuulosta hopeanitraatille ja saatte suunnastani vain hämmentynyttä tuijotusta –  kuvataidetta, jopa jalometalleja. Sen tunteen valtaan joutuessa olo on kovin lapsenomainen, ja kaikki ympärillä oleva on kiintoisinta koskaan. Tätä levyä on tuskin haitannut pieninkään turha henkinen rajoite, ja Julia itse seisoo sen levyn keskellä tuimana, päättäväisenä ja täynnä pieniä temppuja jotka ällistyttävät kerta toisensa jälkeen.

Video ei ole enää saatavilla

Passion Pit – Gossamer

On aina riskialtista käyttää parhaita melodioitaan: jos levyn laatu ei ole tasainen, se varjostaa vähemmän kehittynyttä materiaalia entisestään. Passion Pitin kaoottisella kakkoslevyllä niin ei käy siksi, että se sisältää enemmän koukkuja kuin troolarilaivasto. Maanis-depressiivinen laulaja Michael Angelakos on sen pääsyötti: jokainen hänen tarinansa kertoo hermoromahduksesta tai sen seurauksista. Tämän takia hellyttävät anteeksipyytelyt uivat ristiin hätähuutojen kanssa. Näin angstista musiikkia voi myydä vain Passion Pitin musiikillisen annin kautta: se on kuin amfetamiinilla maustettua mansikkajäätelöä, vaikutus on pitkäkestoinen ja se alkaa heti. Mutta mitä houkuttavin ulkokuori on petollista, sillä silloin joutuu kuulemaan myös Angelakoksen huolta, jota on paljon. Se on sen arvoista: Gossamer on tämän vuoden melodisen euforian lähde. Hideaway, Mirrored Sea ja It’s Not My Fault I’m Happy pureutuvat suoraan aivokuoreen. Hyvällä onnella ne eivät soi päässäni tähän aikaan ensi vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Atomic Forest: Obsession

Yksi vuoden parhaista uudelleenjulkaisuista löytyi yllättävästä paikasta. Intialainen psykerock-yhtye Atomic Forest oli pitkään Obsession-kappaleensa johdosta ylistetty, mutta mitään tietoa muista mahdollisista levytyksistä ei löytynyt. Onneksi niitä oli, ja viimeinkin tänä vuonna ne ilmestyivät.

Video ei ole enää saatavilla

Sleigh Bells – nyt mukana myös inhimillisyyttä!

Reign of Terror on tarpeellisten muutosten levy.

Sleigh Bells aloitti vuoden 2012 kiintoisalla kiertueella, jolla olivat mukana tuottaja Diplo ja kiistelty, myös ”hipsteri-blackmetalliksi” leimattu Liturgy. Aluksi hämmentävältä vaikuttava kolmikko osoittautui kuitenkin hetken miettimisen jälkeen järkeenkäyväksi.

Sleigh Bellsin rytmit ovat selkeästi velkaa niin konemusiikille kuin juuri sellaiselle raskaalle rockille, jota indiepiirit vielä paljon hyljeksivät. Kitaristi Derek Millerin tyyli olisi kontekstista irrotettuna puhdasta metallia, mutta desibeliraivon yhdistyessä Alexis Kraussin leikkisään, nuorekkaaseen laulutyyliin se johtaa idiosynkraattisen neo-pop-metallin maahan.

Kuumottava kysymys tälle kaikelle on, että onko poseerausta ja tämän hetken kuuminta juttua liikaa vai onko kyseessä jotain kestävämpää? Treats (2010) ei onnistunut tässä – se voitti fanit puolelleen äänenvoimakkuudella ja yllätyksellä, mutta ilman vuokralaiselle varoitusta tuottavaa äänivallia levy olisi uponnut vauhdilla. Pian kaksi vuotta julkaisun jälkeen se ei kuulosta kuin hyvältä bilelevyltä. Nyt tarvitaan uusia temppuja ja oikeita lauluja, väijytys ei enää onnistu.

Reign of Terror on tarpeellisten muutosten levy. Selkeitä harha-askelia tulee ainoastaan yksi: vain lyhyt, typerä intro True Shred Guitar limboaa täysin. Se myös muistuttaa eniten bändin vanhasta materiaalista. Levyn edetessä True Shred Guitar paljastuu tärkeäksi vertailukohdaksi debyyttilevyn materiaaliin – huippukohdat olisivat erottuneet Treatsillakin edukseen.

End of the Line kuulostaa nyrkkeilyotteluun joutuneelta Field Micelta. Road to Hell ja You Lost Me kietovat Def Leppard -merkkien koristamien farkkutakkiensa päälle narkoleptista dreampopia Millerin kitaran tukiessa melodiaa ja rytmiä tasapuolisesti. Äänenvoimakkuus on läsnä, mutta kappaleet toimisivat aivan yhtä hyvin ilmankin sitä.

Miller ymmärtää milloin antaa kappaleille tilaa ja milloin irrotella. Jälkimmäistä tapahtuu tietenkin lähes kaiken aikaa – Reign of Terror on kitarapainotteisempi ja vähintään yhtä päällekäyvä kuin Treats – mutta bändin väripalettiin on lisätty harmaan sävyjä. Vielä tärkeämpi muutos löytyy mikrofonin takaa.

Krauss kasvaa ulos ärsyttävästä ja yksiulotteisesta tyylistään. Hän lähestyy kappaleita paljon monipuolisemmin ja nöyremmin tuoden Comeback Kidiin lohtua ja empatiaa, End of the Lineen katkeruutta ja Born to Loseen surua. Treatsin tunnetyhjiö katoaa, ja inhimillinen haavoittuvuus saa tilaa.

Kahdeksan kappaleen sarja Born to Losesta You Lost Mehin asti on Sleigh Bellsin tähän mennessä parasta materiaalia. Korviasärkevä kompressio ja melu ovat nyt palvelijan asemassa, vahvistamassa erinomaisia kappaleita sen sijaan, että ne olisivat itse sisältö.

Jos melua halutaan lisää, niin ehkä Liturgy tulee mukaan kolmannelle levylle luomaan se todellinen mielipiteenjakaja ja tomaattisateen kohde? Toisaalta Reign of Terrorin parhaat hetket osoittavat, että täysille hirtetty volyymi on enää vain tehokeino Sleigh Bellsille, ja sen pohjana on vihdoinkin oikeita kappaleita.

80 Ollessaan yhtä aikaa raskaampi niin äänimaailmaltaan kuin sisällöltään Reign of Terror vastaa kasvun haasteeseen kaksiteräisellä miekalla, asettaa suurennuslasinsa Treatsin heikkouksiin ja todistaa vahvuutensa tarjoten paljon enemmän syvyyttä, tarttumapintaa ja musiikillista variaatiota.

Video ei ole enää saatavilla

Headcage on viime kesän Flow Festivalilla vierailleen Matthew Dearin tammikuussa julkaistavan ep:n nimiraita. Amerikkalaisen elektropopartistin viides albumi Beams ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Headcagen videon on ohjannut lontoolainen Morgan Beringer.

Video ei ole enää saatavilla

Shearwater – Breaking the Yearlings

Breaking the Yearlings on ensimmäinen maistinen Animal Joylta, americanayhtyeen kahdeksannelta studioalbumilta, jonka Sub Pop julkaisee 14. helmikuuta. Laulaja Jonathan Meiburgin mukaan Shearwaterin kolme edellistä, äänimaailmaltaan jopa mahtipontista albumia muodostivat trilogian, kun Animal Joy on puolestaan tyyliltään lähempänä perinteistä rockmusiikkia.

Video ei ole enää saatavilla

Sleigh Bells – Born to Lose

Amerikkalaisen noisepopduon kakkosalbumi Reign of Terror ilmestyy helmikuun puolivälissä, vain puolitoista vuotta yli puoli miljoonaa myyneen Treats-esikoisen jälkeen. Levyn on tuottanut yhtyeen miehinen osapuoli Derek Miller, jonka mukaan sillä kuullaan edeltäjäänsä enemmän kitaroita – ”massiivisia Def Leppard -kitaroita”, tarkemmin sanoen.

Video ei ole enää saatavilla

Sinead O’Connor – How About I Be Me

Sinead goes reggae. How About I Be Me on nimiraita Irlannin virallisen vastarinnankiisken helmikuussa julkaistavalta yhdeksänneltä studioalbuminsa, joka ilmestyy 25 vuotta The Lion and the Cobra -debyytin jälkeen. Levyn on tuottanut O’Connorin ensimmäinen aviomies John Reynolds.

Video ei ole enää saatavilla

Craig Finn – Clear Heart Full Eyes

Elokuussa 40 vuotta täyttänyt The Hold Steady -laulaja julkaisee tammikuussa uransa ensimmäisen sooloalbumin, jonka nimibiisi päättää vuoden viimeisen Levyraadin. Clear Heart Full Eyes syntyi nykyrockin suvereeneimpiin tekstittäjiin kuuluvan Finnin henkilökohtaisesta haasteesta äänittää kokonainen albumi biisi per päivä -tahtiin.

Video ei ole enää saatavilla