”Vai Juhlaviikoille… mmmhh”, tuumaa Aimee Mann.

Syksyllä 2011 laitoimme Nuorgamissa järjestykseen olennaisinta 100 artistia ja yhtyettä, jotka eivät olleet käyneet Suomessa. Mikä on tilanne kuusi ja puoli vuotta myöhemmin?

#60 Alva Noto (uusi)

Mikä: Mille Plateux’lla musiikillisen uransa aloittanut ja nykyään Raster-Notonille levyttävä kuvataiteilija Carsten Nicolai, joka on tehnyt yhteistyötä muun muassa Mika Vainion, Scannerin, Ryoji Ikedan ja etenkin Ryuichi Sakamoton kanssa. Dropatuista nimistä voimme jo päätellä, että liikumme konemusiikin abstraktioon taipuvaisemmassa kvadrantissa.

Kauan odotettu: Vuosituhannen alusta, viimeistään Raster-Notonille Opiaten kanssa tehdystä Opto Filesista lähtien.

Tuleeko: Vaikea sanoa. Elokuussa mies pitää itsepintaisesti lomaa eikä eräs pääkaupunkiseudulla järjestettävä festivaali ole onnistunut vielä vakuuttamaan poikkeuksien tekemisen siunauksellisuudesta.

Video ei ole enää saatavilla

#59 The Divine Comedy (–41)

Mikä: Neil Hannonin suuruudenhullu yhden miehen ja vuokratun sinfoniaorkesterin projekti.

Kauan odotettu: Vuodesta 1996 saakka, jolloin Casanova-albumi toi tervetulleen tuulahduksen wildeaanista sarkasmia ja kyynistä romanttisuutta brittipopin jätkäkulttuurin keskelle.

Tuleeko: Niin kauan kuin on elämää on toivoa. Vuoden 2016 Foreverland-levyn jälkeinen kiertue on ehtinyt jo päättyä, ja Hannon lienee vetäytynyt tekemään uusia teemalevyjä kriketistä The Duckworth Lewis Method -sivuprojektinsa kanssa. Mutta kenties sitten, kun The Divine Comedy aktivoituu seuraavan kerran?

Video ei ole enää saatavilla

#58 Orchestral Manoeuvres in the Dark (–2)

Mikä: Ensimmäisen aallon syntikkapopduo, joka suodattaa Kraftwerkia liverpoolilaisromantiikan läpi.

Kauan odotettu: Siitä asti, kun bändi 1980-luvun puolivälissä innostui keikkailusta julkaistuaan sitä ennen rivin klassisia synapoplevyjä. Vuonna 1993, jolloin bändi oli Andy McCluskeyn sooloprojekti, keikkapäivä Helsinkiin ilmoitettiin ja peruttiin. Vuonna 1996 OMD esiintyi Suomen televisiossa Universal-albuminsa promokiertueella ja esitti playbackina Walking on the Milky Way -singlensä – vielä kun muistaisi missä ohjelmassa!

Tuleeko: Olisi korkea aika! Yhtye keikkailee ahkerasti, ja The Human Leaguen keikka Flow’ssa 2011 osoitti, miten hyvin nostalgisten elektropophittien armada voi toimia myös uuden musiikin festivaaleilla. Keikkasetin voisi koostaa pelkistä hittisingleistä.

Video ei ole enää saatavilla

#57 Death Cab for Cutie (–19)

Mikä: Yhdysvaltojen oma The Smiths, introverttiä ja kirjallista kitarapoppia työstävä yhtye.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun bändin neljäs albumi Transatlanticism (2003) avarsi yhtyeen soundia ja samalla siivitti biisejä The O.C.:n kaltaisille televisiosarjoille.

Tuleeko: Mikä ettei! Uutta levyä on suunniteltu tälle vuodelle, ja toukokuun alun teaserit viittaavat tarkemman julkaisupäivän sijoittuvan elokuulle. Uusimpien albumien elektronisemman soundin ja abstraktimpien tekstien myötä bändi on keikkaillut ympäri maailmaa, miksi ei siis Suomessakin.

Video ei ole enää saatavilla

#56 Happy Mondays (±0)

Mikä: 1980- ja 1990-luvun taitteen Madchester-buumin ikonisin ja huuruisin yhtye, vaikkakaan ei suosioltaan koskaan Stone Rosesin luokassa.

Kauan odotettu: Kolmisenkymmentä vuotta – kylläkin ailahtelevaisella intensiteetillä, bändin aktiivisuudesta ja Shaun Ryderin kulloisesta kondiksesta riippuen.

Tuleeko: Vaikea enää uskoa. Helsingissä bändi pistäisi varmasti vielä pystyyn kunnon bileet, niin tuhannen hengen klubilla kuin festivaaliteltassakin, mutta hintalappu lienee täkäläiseen yleisöpohjaan nähden liian korkea, niin paljon bändillä riittää yhä vientiä kotimaassaan. Toisaalta, kävihan Ian Brown Tavastialla vuonna 2010…

Video ei ole enää saatavilla

#55 Ariana Grande (uusi)

Mikä: Entinen Victorious-teinisitcomin näyttelijä, josta tuli puolihuomaamatta yksi maailman suurimmista poppareista.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 neljä Yhdysvaltain top 10 -singleä loihtineesta listaykköslevystä My Everythingistä lähtien. Vuoden 2016 kolmoslevy Dangerous Woman ei ollut samanlainen listajyrä, mutta laittoi lisää ”pökköä” ”pesään” pop-harrastajien keskuudessa. Neljäs levy Sweetener ilmestyy tänä kesänä.

Tuleeko: Granden kokoisten tähtien saaminen Suomeen on aina vähän sattumankauppaa, mutta hyvä merkki on, että neljännen levyn ensimmäinen single No Tears Left to Cry on jumahtanut Suomen Spotifyn kuumimpaan kärkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#54 Christina Aguilera (+32)

Mikä: Voimakkaasta äänestään ja niukasta vaatetuksestaan tunnettu popdiiva.

Kauan odotettu: Sitten vuosituhannen vaihteen teinipopbuumin.

Tuleeko: Mahdollista. Kesäkuussa ilmestyvä Aguileran ensimmäinen levy kuuteen vuoteen on kaksiteräinen miekka: toisaalta olisi syy kiertää maailmaa oikein urakalla, toisaalta kiinnostusta löytynee Suomea jännittävämmistä paikoista enemmän kuin tylsempänä vuonna.

Video ei ole enää saatavilla

#53 Usher (uusi)

Mikä: Kahdeksan Grammya kuitannut r&b-artisti, joka oli Billboardin mukaan viime vuosikymmenen ”toiseksi menestynein artisti” ja Yhdysvaltain paras singlelistamenestyjä.

Kauan odotettu: Viimeistään 2000-luvun jättihiteistä (You Got It Bad, U Remind Me, Yeah, Confessions) asti.

Tuleeko: Vaikeaa on. 2000-luvun alussa isot r&b-starat karttoivat Suomen kaukaa. Vuoden 2013 alussa Usherin Euroopan-kiertueen piti pysähtyä Hartwall-areenalle, mutta sitä lykättiin eikä uutta keikkapäivämäärää koskaan löytynyt. Johtopäätöksiä voi vetää siitä, että vuoden 2015 alussa Euroopassa käynyt maailmankiertue kiersi vain helppoja ja varmoja areenakaupunkeja. Niistä lähin oli Kööpenhamina.

Video ei ole enää saatavilla

#52 Aimee Mann (+47)

Mikä: Pitkän uran tehnyt laulaja-laulunkirjoittaja muistetaan erityisesti albumistaan Bachelor No 2. or the Last Remains of Dodo sekä esiintymisestään Paul Thomas Andersonin ohjaaman Magnolia-elokuvan ääniraidalla. Viimeisin levy Mental Illness ilmestyi vuosi sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Save Me soi Magnolian lopussa. Harmaaohimoiset jo vuoden 1993 Whatever-albumista ja I Should’ve Known -hittisinglestä.

Tuleeko: Euroopan-kiertueet ovat olleet harvinaisia ja lyhyitä, mutta Mannin nykystatus tekisi hänestä oikein sopivan artistin Juhlaviikoille.

Video ei ole enää saatavilla

#51 Neutral Milk Hotel (uusi)

Mikä: Yksi 1990-luvun virallisista indiebändeistä, kaksi levyä julkaissut kulttisuosikki ja Elephant 6 -skenen ykkösnimi.

Kauan odotettu: Harva lienee edes kuvitellut Neutral Milk Hotelin Suomen-keikan mahdollisuutta ennen yhtyeen vuonna 2013 julkistamaa comeback-kierrosta.

Tuleeko: Eipä taida. Comeback kesti vuoteen 2015 asti, ja sen aikana bändi taisi olla vetovoimaansa nähden liian kallis suomalaisfestivaaleille. Tällä tietoa lisää keikkoja ei ole tulossa

Video ei ole enää saatavilla

#50 The Blue Nile (–19)

Mikä: Kuulaan romantikkopopin jo 1980-luvulla patentoinut skottitrio.

Kauan odotettu: Innokkaimmat varmasti jo debyytistä A Walk Across The Rooftopsista (1984) lähtien, realistit bändin nerouden varmistaneesta kakkoslevystä Hats (1989), jonka jälkeen bändi alkoi myös tehdä keikkoja.

Tuleeko: Ei liene toivoa. Viimeisin albumi High ilmestyi vuonna 2004, ja vaikka bändi ei ole koskaan virallisesti hajonnut, Paul Joseph Moore on useaan kertaan ilmoittanut, ettei aio enää bändiin palata. Vielä vuonna 2006 Paul Buchanan ja Robert Moore esiintyivät nimellä ”Paul Buchanan sings the songs of The Blue Nile”, mutta sittemmin hekin ovat keskittyneet soolouriinsa. Myös Buchananin soolokonsertti kelpaisi!

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Damon Albarn (uusi)

Mikä: Blur-äijä, Gorillaz-äijä ja erikoisprojektiäijä.

Kauan odotettu: Soolovieraaksi vuoden 2014 soolodebyytistä Everyday Robotsista alkaen, vaikka mieluummin enemmistö ainakin tämän listauksen pohjalta ottaisi Albarnin Suomen-keikkansa Gorillazin muodossa. Blur maassamme on käynytkin.

Tuleeko: Kuluvalla vuosikymmenellä Albarn on tehnyt vaikka mitä: oopperaa, Blurin paluulevyn, Gorillazia ja soololevyn noin alkajaisiksi. Soolokeikkoja hän on tehnyt yhtä Glastonburyn poikkeusta lukuun ottamatta vain promotoidakseen Everyday Robotsia, joten Suomeen häntä saattaa odottaa korkeintaan seuraavan soololevyn tullessa.

Video ei ole enää saatavilla

#48 (tasoissa) Thom Yorke (uusi)

Mikä: Radiohead-äijä, joka unohtui äänestyksen longlistiltä ja on jälkikäteen diktatoroitu samalle sijalle Blur-äijä Albarnin kanssa.

Kauan odotettu: The Eraser -soololevy ilmestyi vuonna 2006, ja yhtäkkiä Huvila-teltan konsertin ainutkertaisuuden traumatisoimille Radiohead-faneille realisoitui mahdollisuus saada edes osa suosikkiyhtyeestään Suomeen. Yorke on myös soittanut Radioheadia omilla keikoillaan – onni niille, jotka eivät enää edes muista hänen julkaisseen vuonna 2014 Tomorrow’s Modern Boxes -nimisen soololevyn.

Tuleeko: Epätodennäköisemmin kuin Radiohead palaisi viimein Suomeen. Yorke kiertää harvakseltaan. Tänä kesänä hän tekee reilun parin viikon Euroopan-kiertueen, jonka ohjelmassa on nippu Länsi- ja Keski-Euroopan suurimpien kaupunkien lippulaivakeikkapaikkoja.

Video ei ole enää saatavilla

#47 Hannah Diamond (uusi)

Mikä: PC Music -kollektiivin autenttisuuden raja-aitoja uhmaava poptähti.

Kauan odotettu: Vuoden 2014 PC Music -buumista lähtien.

Tuleeko: Diamondin keikat ovat tähän asti olleet kovin satunnaisia esityksiä tai dj-settejä. Turku Modernin muutaman vuoden takaiseen PC Music -iltamaan hän ei osallistunut, mutta Helsinki olisi sopivia, viikoittaisia klubeja järjestäviä paikkoja väärällään.

Video ei ole enää saatavilla

#46 Gang Gang Dance (±0)

Mikä: Newyorkilaisyhtyeen musiikki kruisailee hyperpsykedeelisesti, intensiivisesti ja meluisasti yli genrerajojen.

Kauan odotettu: Erikoismusiikkia seuraavat vuoden 2005 God’s Money -albumista lähtien. Lopullisesti indieyleisö hullaantui vuoden 2011 Eye Contact -levystä.

Tuleeko: Miksei. Varsinkin, kun seitsemän vuoden levytystauko päättyy viimein ja bändi julkaisee juhannuksena Kazuashita-nimisen albumin.

Video ei ole enää saatavilla

#45 Sky Ferreira (uusi)

Mikä: Entinen post-teinitähti ja trash-ikoni ja indien bad girl, joka on viime vuosina tehnyt noin kaikkea muuta (mm. esiintynyt Twin Peaksissa ja fiittaillut menemään muun muassa The Jesus and Mary Chainin, Ssionin ja entisten ja nykyisen poikaystäviensä bändien Iceagen ja DIIVin levyillä) kuin odotettua kakkoslevyään, joka on nimetty Masochismiksi jo kolme vuotta sitten.

Kauan odotettu: Siitä lähtien, kun Everything Is Embarrassing -kappale hurmasi popnörtit vuonna 2012.

Tuleeko: Lienee ainakin festivaalien toivelistoilla, mikäli toinen levy a) ilmestyy joskus ja b) vastaa edes puoliksi toiveita.

Video ei ole enää saatavilla

#44 The Clientele (uusi)

Mikä: Jo 1990-luvun alussa perustettu lontoolaisyhtye, joka soittaa kuiskuttelevaa ja harsomaisen psykedeelistä indiepoppia.

Kauan odotettu: Vuosituhannen taitteesta, jolloin The Clientele julkaisi siihenastiset single- ja ep-aarteensa Suburban Light -kokoelmalevylle. Se lienee yhä tunnetumpi kuin yksikään yhtyeen sittemmin julkaisemasta viidestä studioalbumista.

Tuleeko: Ei aivan mahdotonta, sillä viime syksynä yhtye julkaisi kahdeksan vuoden tauon jälkeen uuden albumin, erinomaisen Music for the Age of Miraclesin. The Clientelen hintalappu lienee maltillinen, mutta jonkinlaista rohkeutta vain ja ainoastaan kulttimainetta nauttivan bändin buukkaaminen pikkuklubille tai festivaalin prestiisislottiin kysyisi. Tanskassa bändi piipahti vuonna 2016.

Video ei ole enää saatavilla

#43 Aretha Franklin (–7)

Mikä: Soulin kuningatar.

Kauan odotettu: Yli 50 vuotta, viimeistään siitä lähtien, kun I Never Loved a Man the Way I Love You löi Arethan läpi poplistoilla.

Tuleeko: Ei tule. Soulin kuningatar on jo 76-vuotias, eikä ole kiertänyt Euroopassa vuosikymmeniin. Arethan kerrotaan kärsivän lentopelosta, mikä on rajoittanut ulkomaankonsertit minimiin. Jos hän jostain syystä saapuisi vielä vanhalle mantereelle, kalenteri täyttyisi varmasti rahakkaammista kohteista.

Video ei ole enää saatavilla

#42 Modest Mouse (uusi)

Mikä: Yhdysvaltain luoteisosien ysärirockin kulmakiviä, josta tuli lähes vahingossa The O.C. -sukupolven suosituimpia indieyhtyeitä.

Kauan odotettu: Viimeistään vuodesta 2004, jolloin Float Onista tuli kaikkien odotusten vastainen crossover-hitti – joskin jo neljä vuotta aiemmin ilmestynyt The Moon & Antarctica herätti mahlat juoksemaan Euroopassakin.

Tuleeko: Melko epätodennäköistä. Yhtye on esiintynyt Euroopassa viimeksi vuonna 2015, ja silloinkin jakauma Britannian ja muun Euroopan välillä meni aika lailla tasan – lähimpänä Suomea yhtye esiintyi festivaaleilla Norrköpingissä. Kuten Amerikan indieihmeillä yleensä, kysyntä Euroopassa on sen verran vähäistä, ettei tänne tulla kuin festareita kiertämään, jos silloinkaan.

Video ei ole enää saatavilla

#41 Stars of the Lid (+16)

Mikä: Yli kaksikymmentä vuotta aaltoilevan uneliasta ambientia tarjoillut texasilaisduo.

Kauan odotettu: Vuoden 2001 The Tired Sounds Of… oli arvostelumenestys, joka viimeistään nosti bändin dronemittapuulla arvioiden suuremman yleisön suosioon.

Tuleeko: Suomalainen suosio rajoittunee yhä lähinnä Street Spirit -foorumille. Bändi on varsin satunnainen Euroopan-kävijä ja vielä satunnaisempi Manner-Euroopan kävijä, mutta The Other Sound, we’re looking at you. Duon toisen osapuolen Adam Wiltzien projekti A Winged Victory for the Sullen on Flow’ssa käynytkin.

Video ei ole enää saatavilla

”Vielä teini-ikäinen Sky Ferreira tulkitsee tekstin tavalla, johon voi samastua riippumatta iästä tai elämänkokemuksesta.”

Jumpparytmin päälle rakennettu otos ihmisyydestä ei tyhjene merkityksistä kertakuulemalla.

”Everything and nothing always haunts me”

Tunnistan tuon puhujan. Siinä ensimmäinen ajatus, kun luonnottoman matalaksi (ja samalla pirullisen kiehtovaksi) muokattu lauluääni toteaa ensimmäisen kerran ”I know you’re trying”. Sehän on arjesta tuttu sisäinen ääni, joka toisinaan kannustaa ja toisinaan taas pilkkaa armotta kantajaansa. Tarkemmin ajatellen ei ehkä pitäisi edes olla yllättynyt tiedosta, että sen voi kutsua vierailijaksi myös popkappaleeseen.

Toisaalta kappale, jolle sisäinen ääni on päässyt supisemaan vauhdilla väljähtyviä lohtulauseitaan ja tervalta tuoksuvia loukkauksiaan, ei ole mikä tahansa ainoastaan Belgiassa listautunut 1980-luvulle viittaava iskevä pophelmi, vaan yksi julkaisuvuosikymmenensä merkittävimmistä musiikillisista sukelluksista makeaan melankoliaan ja luita nipistelevään häpeään.

Vaikka tuo sisäinen ääni lieneekin vain muutamalla oktaavilla madallettu kopio kappaleen eläväksi tulkitsevan Sky Ferreiran laulusuorituksesta, ei se vähennä sävellys-sanoituksellisen kokonaisuuden merkittävyyttä. Päinvastoin. Muokatun ”itsensä” kanssa laulava Ferreira osoittaa miten eri merkitykset voivat olla yhtäaikaisesti läsnä: Everything Is Embarrassing on toisilleen sukua olevien itsensä vähättelyn ja kaikkivoipaisuuden moniselitteinen vyyhti.

”I’ve been hating everything, everything that could have been
Could have been my anything
Now everything’s embarrassing”

Everything Is Embarrassingin valmistumisen aikoihin vielä teini-ikäinen Sky Ferreira tulkitsee kappaleen tekstin tavalla, johon voi samastua riippumatta iästä tai elämänkokemuksesta. Tunnekuva siitä, millaista on kurottautua kohti toista ihmistä kaikkine seurauksineen, tavoittaa itsensä alttiiksi asettavan kuulijan. Läheisyyden ja ihmisyhteyden tarve ovat ajan ulkopuolella.

Ferreiran, Dev Hynesin ja Ariel Rechtshaidin luoma Everything Is Embarrassing on sävelletty, sanoitettu, sovitettu ja tuotettu tilaa ymmärtäen. Kaikille merkittäville taideteoksille ominaisesti siihen on jätetty riittävästi aukkoja, joista voi pudota tai pudottautua vastakohtaisuudet häivyttäviin merkityksiin.

Mahtava biisi.

Video ei ole enää saatavilla

(Korvaava esiintyjä: Sturm und Drang)

”Sky Ferreira peruuntunut.”

Taito myydä popmusiikkia luontevasti seksin avuin on artisteista harvoilla valituilla, sellaisilla kuin Madonna, Rihanna ja Robert John Burck. Ongelmia syntyy, kun nuori muusikko koitetaan asettaa vastaavaan jatkumoon, kun muitakin meriittejä löytyisi.

Kun Sky Ferreiran debyyttisingle ilmestyi kolme vuotta sitten, hänen tuotekuvansa oli vielä ”ingénue about to go wrong.” Jo 15-vuotiaana musiikkibisnekseen soluttautuneesta teinikasvosta piti tulla aikansa Alizée, Tiffany ja Britney Spears. Täysi-ikäistyneen Ferreiran viimevuonna julkaisema Ghost EP säilytti edelleen tämän roolin, mutta ennusti musiikillisen puberteetin päätöstä.

Ferreiran kohdalla on yllättävää, kuinka nopeasti pilaantuminen tapahtui. Ghostin ensimmäisen videon, Red Lipsin, ohjaajaksi valikoitui Terry Richardson. Ghost oli askel kohti hermoromahdusta, jonka saavuttamiseen Britneyltä meni vuosia. Se oli rooleista ulosmurtautumisen tuote: pulpnovelli- ja pukukaapinovikuvastolla ladattu katalogi pahantahtoista kitschiä, jonka tarkoitus oli viestiä Ferreiran uudeksi bisneslogiikaksi valikoitunutta vaarallisuutta.

Tämä oli ensimmäinen osa imagoprosessia; perässä seurasi sen todentaminen. Vajaata vuotta myöhemmin Ferreira ja tämän kumppani Zachary Cole Smith pidätettiin New Yorkissa, Ferreira ekstaasin ja Cole heroiinin hallussapidosta, sekä virkavallan vastustamisesta. Tässä vaiheessa oli selvää että Ferreira oli ottanut How to eat like Courtney Love -dieettinsä liian kirjaimellisesti.

Ja kuten ylimielinen katse Ferreiran kasvoilla kielii tihkuessaan transferenssia Gaspard Noén objektiivin läpi – samaa halveksuntaa niin kuulijaa kuin tähden luonutta viihdekoneistoa kohtaan – kuuluu Night Time, My Timen musiikin olla syytös ja rangaistus samassa paketissa. Se on räätälöity tekemään kuulijansa olo epämukavaksi. Voisi jopa epäillä vastentahtoisen julkkiksen itsesabotaasia; keskisormi yleisölle, joka vaati liikaa ja liian helppoja ratkaisuja.

Ferreiran debyyttialbumi ei sisällä selkeää hittimateriaalia tai koukkuja. Äänenkuva on riisuttu ja brutaali. Vokaaliosuudet ovat kuin Valiumin pehmentämiä, täysin epäinnoittuneita. Levy on poissaolon huipentuma. Se on huonoin mahdollinen pelinavaus popin isoille areenoille ja luultavasti myös hänen viimeinen siirtonsa tuolla kentällä. Keikkapaikan portille liimatun lapun sijaan hän ilmoittaa peruuntumisesta albumimitassa.

Yrittämällä levyltä löytyy kiintopisteitä. Avohaavoja tai ainakin painaumia jostain jolla on jossain vaiheessa ollut hampaat. Nobody Asked Men itsetilitys taustoitetaan motorisella säestyksellä ja lähes tarttuvalla melodialla, mutta kappaleen potentiaali tuntuu väkisin rakennetulta. Kuten suurin osa levyn niistä raidoista, jotka voisi edes etäisesti kuvitella kuulevansa radiossa. Heavy Metal Heart on pyrkimistä voimadraamaan laimeimmillaan, toisaalta Love in Stereo muistuttaa La Bionda -lainaa ja harhaileva Omanko puolestaan on piristys kappalemateriaalin yksipuoleisuudessa.

Tuottajien Ariel Rechtshaidin ja Justin Raisenin kanssa Ferreiran selkein ja liian arvattava vaikute tuntuu olevan new waven ja Kim Wilden tyyppinen vauhdilla-eteenpäin-soundi, mutta äänimaailma kokonaisuudessaan on jopa riipivä. Levyn referenssejä voisivat yhtä hyvin olla Lou Reed ja Sleigh Bells trimmattuina liian hyökyvästä dissonanssista. Kuulijaa vieraannutetaan niin vähäisellä effortilla, että sitä on tavallaan ihailtava.

Lopulta Night Time, My Time sulkeutuu niin tiiviin keskinkertaisuuden muurin ympärille, että on mahdotonta sanoa, mistä siinä on pohjimmiltaan kyse. Apatiasta, provokaatiosta vai taidottomuudesta operoida poptähtiformaatissa? Jos Ferreira tekee joskus vielä toisen albumin, hän joutuu myös selittelemään ensimmäistään. Kiehtova ajatus.

70 Poplevyksi Night Time, My Time kärsii kylmänhaaleasta sisällöstään. Poplevyksi se on myös liian pistävä, epämukava kuriositeetti jäädäkseen olankohautuksella ohitettavaksi.

Video ei ole enää saatavilla

Fiction

51 Kaipasitko isojalkaa Purity Ringin ja Salemin välissä? Ei kukaan muukaan. Crystal Castles on karistanut kaiken ufokarkkianarkismin itsestään ja hypännyt genre-kelkkaan. Witch housen noidat ovat lopulta tunkeneet lopulta sisälle kristallimetsään, jossa Ethan Kath ei enää uskalla pelata Segaa ja Nintendoa sekaisin. Liian vanhaksi 24-vuotiaana muuttunut Alice Glass ei enää teeskentele itkuraivaria ja orgasmia samaan aikaan, enkä olisi millään halunnut kuulla Glassin laulavan. III ei ole vieläkään Alice Practicen vuonna 2008 lupaama levyllinen upeaa piripäisen Sonic-siilin ja hysteerisen hekumallisen heroin chickin parittelua, vaan kiiltävää, steriilinä kummittelevaa öljyn tahrimaa hattaraa. Komeahkon Plaguen jälkeen seuraa levyllinen tyhjää kumisevia variaatioita teemasta, johon Crystal Castlesin magia ei riitä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Dakota Suite – An Almost Silent Life

Glitterhouse

71 Liekö Dakota Suiten treenikämpässä tuuletettu kertaakaan sen jälkeen, kun leedsiläisyhtye alkoi 1990-luvun puolivälissä muovailla käsitystään masentavimmasta mahdollisesta musiikista? Slowcore-veteraanin laulut huokuvat seisovan ilman raikkautta. Ne ovat kuin pölyn peittämiä kaappikelloja, jotka tikittävät tuskin havaittavasti mutta silti vääjäämättömästi. An Almost Silent Life on Dakota Suiten aivan-liian-mones levy ja kenties kuvaavimmin nimetty albumi popmusiikin historiassa. Se ei ole sävellyksiltään yhtään sen kummoisempi kuin maailman johdonmukaisesti sivuuttamat edeltäjänsä, mutta on sovituksiltaan niin hienovarainen, että sen kappaleet ikään kuin sulautuvat yhteen, pehmeiksi ja lämpimiksi vilteiksi, joiden seassa on turvallista nököttää, kun ei uskalla laittaa Slintin Spiderlandia levysoittimeen. Välillä, kuten suhteellisen rytmikkäillä instrumentaaleilla Wanneer de pijn ons doet scheiden ja Lumen, Dakota Suite innostuu revittelemään. Mutta pelko pois, silloinkin sen riehakkuus voidaan rekisteröidä korkeintaan Tindersticks-asteikolla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

El Perro Del Mar – Pale Fire

Ingrid

83 On kuin olisi jo ikuisuus siitä, kun El Perro Del Mar huokaili tiensä popmaailman huulille hartaalla You Gotta Give to Get -balladillaan. Ja onhan siitä jo seitsemän vuotta, mikä on popmaailmassa pieni ikuisuus. Kaksi harmillisen laimeaa albumia ja yksi lupauksia herättänyt ep myöhemmin Sarah Assbring palaa levyllä, jolla vihdoin lunastaa ainakin suurimman osan harteilleen kasatuista odotuksista. Pale Fire on Assbringin itsensä tuottama, ja jotain lienee tarttunut puseroon Love Is Not Pop -EP:llä mukana olleelta Studio-velho (anteeksi) Rasmus Häggiltä, niin hallitusti Pale Firen synteettisen ilmava äänimaailma on rakennettu. Levyn yleistunnelma on hillitty, tummasävyinen ja maltillisen rytmikäs. Jos The Knife ryhtyisi yhteistyöhön Saden kanssa, voisi lopputulos olla jotain tällaista. Vuoden parhaiden singlejen joukkoon nousevan Walk on Byn lisäksi levyltä nousevat esiin hyytävän kaunis balladi I Was a Boy sekä dubahtavuudessaan vanhaa Saint Etienneä muistuttava Love in Vain. Yhdentekeväksi kappaleista jää vain Love Confusion. Aivan Lykke Lin tai Natasha Khanin karismaa Sarah Assbring ei huou, mutta pohjoismaisen vastineen Jessie Warelle hänestä saa leivottua. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sky Ferreira – Ghost Ep


Capitol

79 Banaaliuden uhallakin väitän, että Ghost on kuin käsilaukku täynnä 
meikkinäytteitä. Vaihtelevalla kappalevalikoimalla esitellään 
yhdysvaltalaisen poplupauksen edustavimpia puolia tyylilajista toiseen 
edeten. Löytyy toisaalta Lana Del Rey -tyttökantria (Sad Dream), 
toisaalta Icona Popin hengessä skandinaavisesti säksättävää elektroa 
(Lost in My Bedroom). Tulipunaisen huulipunan edustus on huomattava: 
Shirley Mansonin kädenjälki on vahvasti läsnä Red Lipsin 
alternativerockissa. Sky Ferreira hakee edelleen omaa täsmäimagoaan, ja 
Ghostin aineksista saattaa tulevaisuudessa jalostua linjakas 
elektrolevy tai eklektinen supertuottajien salaattipöytä. Ainakin 
briljantti Everything Is Embarrassing puhuu vahvasti ensimmäisen 
vaihtoehdon puolesta. Molemmat lähestysmistavat kuitenkin vaikuttavat 
lupaavilta, sillä lajissaan Ghost on joka tapauksessa vuoden 
ehdottomasti viihdyttävimpiä levyjä. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Lau Nau – Valohiukkanen

Fonal Records

72 Tuoreimmalla levyllään muun muassa Avarus-yhtyeestä ja Kiilasta tuttu Laura Naukkarinen jatkaa folkin ja avantgarden rajapintojen tutkimusta. Valohiukkanen ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellisen haastavaa äänimaisemaa tunkkaisiin taidegallerioihin, vaan suurimmaksi osaksi popmusiikin logiikkaa noudattavaa musiikkia kotistereoihin. Naukkarisen edelliseen levyyn, vuonna 2008 ilmestyneeseen Nukkuu-albumiin verrattuna hänen kappaleensa ovatkin nyt jäsennellympiä ja sen seurauksena myös helpommin lähestyttäviä. Parhaimmillaan, kuten esimerkiksi Valolle-avausraidalla, hänen musiikkinsa on musertavan kaunista. Hetkittäin hänen persoonallinen intonaationsa vie kuitenkin liikaa huomiota musiikin muilta elementeiltä. Tulkinta Tapio Rautavaaran Juokse sinä humma-ikivihreästä tuntuu tarpeettomalta, koska Naukkarisen musiikki ansaitsisi huomiota silkalla omaperäisyydellään, ilman tuollaisia kosiskelevia kädenojennuksia. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Lindstrøm – Smalhans

Smalltown

79 Kestää 20 sekuntia, kunnes norjan kosmikko on todistanu palanneensa siihen, mitä monet häneltä ovat eniten toivoneet: Smalhans on pitkien groovien ja vintage-syntikoiden kyllästämä lantioonpesiytyjä. When You Go I Go Toon menestysreseptiä se ei kuitenkaan toista: biisit pysyvät vähän yli 30 minuutin trimmattuna pakettina. Eksentrisempiä suuntia vieroksuneet ovat toivottavasti valmiita tarttumaan syöttiin, sillä Norjan paras tanssilattiakalamies saa pyrstön kuin pyrstön heilumaan tämän tahdissa. Greenpeace, be forewarned: hietikkoa kansoittaa pian hetula jos toinenkin, suurin osa valmiina toivottavasti jo suunnitteilla olevaa remix-levyä varten. Näissä kappaleissa olisi valtava määrä tilaa luovien mielten seikkailla. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Mi Ami – Decade

100 % Silk

71 Hornsin hidastettu diskodraamankaari tarjoaa lievästi sanottuna kummallisen alun. Ehkä joku tummanpuhuva hahmo on ryöstänyt Mi Amin keikkabussin sisällön, tipauttaen vahingossa syntsakaupan käyntikortin raahattuaan kitarat ja rummut kauas pois? Kappalerakenteessa on kuitenkin vielä suurempi osa identiteettiä kuin pelkässä toteutuksessa. Decade ei muuta tätä – sillä puolella on nähtävissä enemmänkin kasvua: itsevarmuutta ja sulavuutta tässä on vähintään yhtä paljon kuin Watersportsilla ja Steal Your Facella. Parhaimmillaan, kuten kymmenen minuutin aikana kasvavan ja yhtä aikaa paloiksi hajoavan Free of Lifen inspiraationpuuskassa, ajatus Mi Amista transsia etsivänä konemusiikkibändinä toteutuu loistavasti. Decade on jotain odottamatonta mutta hyvää jo itsessään, vaikka yhteyttä yhtyeen edellisiin levyihin ei pintapuolisesti olekaan. Synteesi bändin kahdesta tyylistä voisi olla melkoisen kutkuttava. Soundin uudelleenmietintänä tämä toimii hyvin. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Ninni Forever Band – s/t

Äänetön

71 Pintandwefallissa soittavan Ninni Luhtasaaren sooloprojekti on ennen muuta tekijälleen leikkikenttä. Tosin sellainen leikkikenttä, jonka liukumäet tekevät mutkia, joita ei olisi saattanut kuvitellakaan ja johon minä veisin imaginäärisen lapseni paljon mieluummin kuin mihinkään Hoplopiin. Leikkikenttämäisyys näkyy musiikissa, joka suorastaan heittelee kuulijaa rumpukonevimpaimesta toiseen. Kappaleiden taso ja tyyli vaihtelee aivan miten sattuu. New Friendsin maailman nössöin alisuorittajadisko, The Nose in the Headin makuuhuone-Bat for Lashes ja Mortal Kombatin light-psykemantra tuntuvat maailman parhailta keksinnöiltä. Vastavuoroisesti Monitor Manin ja The Opposerin lo-fi-länkyttely ja pari instrumentaalia ovat selvästi vaisumpia. Mutta jos musiikille kuuluisi 68 pistettä, levyn henkinen puoli ansaitsisi niitä ainakin 86. Ninni Forever Bandin punainen lanka on kirkasotsaisessa kokeilunhalussa, täysin uniikissa soundissa ja pohjattoman aidolta tuntuvassa höpsöydessä. Ninni Forever Band on levy, jolla on poikkeuksellisen suuri sydän. Siksi sitä kuunnellessa vakuuttuu siitä, että Ninnin on oltava maailman paras tyyppi. Kuin sinetiksi näin unen, jossa olimme bestiksiä. (Oskari Onninen)

Stubborn Heart – s/t

One Little Indian

51 Stubborn Heart solahtaa vaivattomasti samaan jatkumoon sellaisten elektronista äänimaisemointia ja jääkaapinviileää sielukkuutta yhdistelevien artistien kuin James Blaken ja Active Childin kanssa. Brittiduon esikoisalbumi jättää kuitenkin kylmäksi; musiikillisesti se on huumorintajuttomuudessaan tukahduttava, minkä lisäksi Luca Santuccin emotionaalinen falsetti (Elbow’n Guy Garvey kohtaa QOTSA:n Josh Hommen) tuntuu enimmäkseen falskilta. Bossanova-rytmien suuntaan tapailevassa Starting Blockissa on itua, eikä Better Than Thisin kertosäkeessä pirskahtelevia Commodore 64 -soundeja voi kuin ihastella, mutta suurimman osan ajasta Stubborn Heart yrittää aivan liikaa, vaikkei sillä tunnu olevan mitään sanottavaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Grunge-fossiili Soundgarden palaa marraskuun puolivälissä ilmestyvällä King Animalilla albumikantaan 16 vuoden tauon jälkeen. Adam Kasperin (Foo Fighters, QOTSA) tuottaman levyn alleviivaavahkosti nimetty ensisingle on Been Away too Long.

Video ei ole enää saatavilla

Absoluuttinen Nollapiste – Planeetta hyvä

Suomiprogen tamperelais-rovaniemeläinen mestariyhtye on juuri julkaissut Pisara ja Lammas 1 -nimisen albumin, joka on ensimmäinen osa kahden levyn teemakokonaisuudesta. ”Lammasoopperan” toinen osa julkaistaan vuoden päästä.

Video ei ole enää saatavilla

Prince Rama – Rage Peace

Taraka ja Nimai Larson ovat Hare Krishna -kommuunissa kasvaneet yhdysvaltalaissisarukset, jotka ovat tehtailleet viiden vuoden ajan enemmän tai vähemmän psykedeelistä rockia. Kuhina Prince Raman ympärillä moninkertaistui, kun Animal Collective nappasi duon pari vuotta sitten levymerkilleen. Viime vuoden Paw Tracks -debyyttiä Trust Now’ta seuraa marraskuun alussa uhmakkaasti nimetty Top Ten Hits of the End of the World.

Video ei ole enää saatavilla

Sky Ferreira – Everything Is Embarrassing

I’m Not Alright, julistaa pandasilmäinen popkomeetta Sky Ferreira esikoisalbumillaan, joka julkaistaan vielä tänä vuonna – tai sitten ei. Tässä kuultava ja nähtävä Everything Is Embarrassing on päätösraita Ferreiran tuoreelta ep:ltä Ghostsilta, jonka lisäksi laulajattarelta on julkaistu muutaman viime vuoden aikana kuusi singleä ja toinenkin ep.

Video ei ole enää saatavilla

Pop Levi – Strawberry Shake

Muun muassa Ladytronista ja Super Numerista tuttu muusikko-dj-elokuvaohjaaja-tyyli-ikoni Jonathan James Mark Levi julkaisee marraskuussa Medicinen, kolmannen albuminsa Pop Levi -nimellä. Onko lahjakkuuttaan joka suuntaan huiskiva kulttisuosikki vihdoin ison läpimurron äärellä?

Video ei ole enää saatavilla