Mötkö on suuri. Mötkö on kaunis. Mötkö on oikeamielinen. Kuva: Arttu Rantakärkkä / Wikimedia Commons.

1980-luvun mötkösoundin isot hiuspehkot, leveät olkatoppaukset ja valtavat yleisömeret loivat hyvät edellytykset sosiaalisen vastuun toteuttamiselle. Tai sellaisen teeskentelylle.

Perinnetietojen mukaan 1970-luvulla pilvi muuttui kokaiiniksi ja viimeistään 1980-luvulla maailmanparannus veristen räkäklönttien omasta nenästä kaiveluksi. Mutta itsekeskeisyyden hyvään yöhön ei menty sovinnolla, vaan kirkasotsaisesti valtavaa basaripoljinta potkien ja avaruuteen saakka kuuluvaa kaiutettua virveliä olan takaa hakaten, 20 000 ihmisen laulaessa eeppisen kertosäkeen mukana…

1980-luvun big music oli viimeinen yritys säilyttää kovaa vauhtia teollistuvassa taiteenlajissa jokin omaatuntoa, henkisyyttä ja vastuullisuutta etäisesti muistuttava ulottuvuus. Onneksi oli ylitarjontaa Yhdysvaltojen tukemista, kehitysmaita väkivaltaisesti hallitsevista operettikenraaleista sekä Neuvostoliiton kanssa käytävistä proxy-sodista, joista kirjoittaa aina silloin kuin kyllästyi epämääräisten metaforien viljelyyn.

Reilun kaupan tuotteita ostava kuluttaja uskoo, että ne on tuotettu eettisesti ja tuottajille on maksettu asiaankuuluva korvaus. Reilun kaupan rockin kohdalla tuottajat saivat tosiaan asiaankuuluvan korvauksen. Ja vähän vaivanpalkkaa päälle. Eettisyydestä on sitten vaikea mennä sanomaan.

Vaikka uskoisin taiteilijan vilpittömiin tarkoitusperiin tämän kömpelöissä yrityksissä vaikuttaa yhteiskuntaan politiikan tai hengellisyyden kautta, hän oli silti osa koneistoa, joka oli mitä oli, ajassa, joka oli mitä oli.

Arveluttavaa menoa, mutta tuotti hienoa musiikkia.

Big music oli usein paradoksien laulua, ainakin parhaimmillaan: kirkasotsaista maailmanparannusta yksityiskoneissa ja stadioneilla; aitouden tavoittelua soundeilla, joissa haisi raha; maanläheisyyttä valtavilla, kymmeniä metrejä korkeilla lavoilla; hölynpölyn laulamista äärimmäisellä vilpittömyydellä; henkisen yhteyden hakemista maailmankaikkeuteen äärimmäisen vieraantuneisuuden tilassa.

Jumalauta mikä mötkö.

#1 Waterboys – The Whole of the Moon

Tautivektori lähtee tästä. U2, Simple Minds ja monet muut saivat tartunnan. Skotlantilais-irlantilainen folkrock-yhtye viehättyi kerrostalokorttelin kokoisista Phil Collins -rumpusoundeista ja loppu on historiaa. Kaiutettu ja noise gatella kuristetu virveli olikin mystinen pakanallisuuden ylistys.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Simple Minds – Alive and Kicking

Simple Mindsin Jim Kerr syntyi vuonna 1959, neljä vuotta virallisten baby boomer -vuosien loputtua, mutta hän toimikoon avatarina tuon suuren sukupolven viimeiselle darralle. Skotlantilainen bändi kulki sen verran hienon ja pitkän tien Kraftwerkin, motorikin ja ranskalaisen kirjallisuuden lumoissa eurooppalaisissa metropoleissa taivastelevista skottipunkkareista Amnesty International -rockin kruununjalokiveksi. Jokin tähän kiteytyy.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Alarm – Rain in the Summertime

Walesilainen The Alarm oli ainoa bändeistä, joka olisi voinut soluttautua aikansa ruotsalaisten heavy-bändien hyväntekeväisyyslevyn sessioihin jäämättä kiinni. The Alarmin musiikissa kuuluu muita enemmän The Clashin vaikutus, mutta ei tämä ole punkia nähnytkään – varsinkaan myöhempinä vuosinaan. Mötkösoundin juhlaa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 The Call – I Still Believe (Great Design)

The Call on tämän mötkösoundikatsauksen kenties vähiten yksityiskoneissa aikaa viettänyt bändi. Sanfranciscolainen orkesteri jäi ikuiseksi lupaukseksi. Bändi toi hyvesignalointiinsa kristillisen vireen ja tuli näin lisänneeksi sakeaan keitokseen yhden, harvinaisen puhuttelevan patetian tason.

Video ei ole enää saatavilla

#5 The Hooters – All You Zombies

Amerikkalainen The Hooters avasi Live Aidin Philadelphian-konsertin. Bändi yhdisteli AOR:ää, folkia ja takakireää reggaeta upealla tavalla naurettavaksi kokonaisuudeksi. Jos The Call oli kulttibänditason versio kristillisesti virittäytyneestä maailmanparannusmötköstä, oli The Hooters astetta sliipatumpi luenta samasta. Bändin lauluntekijäkaksikon kynistä syntyivät myös muun muassa Cyndi Lauperin Time After Time ja Joan Osbournen One of Us.

Video ei ole enää saatavilla

#6 INXS – Need You Tonight

INXS oli hedonistinen mötkö. Siinä oli ripaus – mutta vain ripaus – diskon paheellisuutta. Bändinä se teki jotenkin kokonaisen uran sillä ”tatsilla”, jolla The Rolling Stones soitti parhaat diskomörssärinsä, kuten Miss Youn. Eli kuulosti helvetin hyvältä! Bändi ei koskaan täysin antautunut new waven muoville vaan piti yhden jalan pubin oven välissä, silloinkin kun virveli kasvoi sietämättömän isoksi.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Big Country – In a Big Country

Skotlantilainen Big Country osasi yhden tempun: tehdä suureellisia festarikertsejä ja soittaa biisiin suuren määrän kitaraa soundilla ja melodioilla, jotka antoivat kriitikoille mahdollisuuden käyttää säkkipillivertauksia. Sen maanläheinen kelttiläisyys ja country- sekä kilttikitarat verhottiin AOR-brokadiin aina kun mahdollista.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World

Jumalauta mikä terapiamötkö! Tears for Fears kääntyi sisäänpäin ja löysi sisältään saatanan ison kaikukammion, josta purkaa elämän prosenttipelin suhdannetraumoja tavalla, joka kattoi kalliit rumpusoundit sekä duon terapiakulut ja jätti vielä vähän sukanvarteenkin.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Midnight Oil – Beds Are Burning

Reilun kaupan rockin implisiittisten lupausten täyttyminen oli aina lähimpänä Midnight Oilissa. Se lauloi globaaleista ongelmista tavalla, joka juurtui lokaaleihin australialaisiin ongelmiin, eli astetta luontevammin. Laulaja Peter Garrett päätyi Australian parlamenttiin toteamaan poliitikon liikkumavaran rajallisuuden. Bändin soundipaletti oli astetta monipuolisempi ja dynamiikan taju hiukan parempi kuin monilla muilla tässä mainituilla bändeillä – punkin läpi suodatettu dub kuuluu erityisen vahvana – mutta se iso halonhakkausvirveli kakkosella ja nelosella kyllä raikaa. Mötkö!

Video ei ole enää saatavilla

#10 In Tua Nua – Seven into the Sea

Mötkösoundin globaalin hyväntahdon lähettilään Bonon löytämä, soundiansa perinnesoittimilla maustava kelttirockbändi teki uransa aikana yhden kovan biisin, mutta se onkin sitten oikea arkkityyppi. Siihen on hyvä lopettaa.

Video ei ole enää saatavilla

Soittolista: Jumalauta miten mötkö estetiikka!

The Tourists ennen uusjakoa, jossa lilaan pukeutuneet perustivat Eurythmicsin.

The Tourists –> Eurythmics

The Tourists perustettiin vuonna 1977 ja se hajosi vuonna 1980. Vähän yli kahdessa vuodessa bändi julkaisi kolme levyllistä musiikkia, jota kai voisi sanoa power popiksi. Vaikka bändi muistetaan jälkeenpäin lähinnä David A. Stewartin ja Annie Lennoxin kasvualustana ennen maailmanmaineeseen noussutta Eurythmicisiä, se oli laulajan, kitaristin ja pääasiallisen säveltäjän Peet Combesin show. Bändillä oli kolme hitiksi laskettavaa sinkkua, joista ajalleen ominaisin video tehtiin tälle Dusty Springfield -lainalle. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Vice Versa –> ABC

Jos Stephen Singletonin ja Mark Whiten Vice Versa olisi tullut jostain muualta kuin Sheffieldinä tunnetusta konesynkistelyn runsaudensarvesta, se olisi voinut saada enemmänkin huomiota primitiivisellä elektrollaan. Bändi julkaisi Music 4 -ep:n omalla Neutron Records -merkillään, mutta törmäsi sitten Martin Fryhyn tämän haastatellessa bändiä Modern Drugs -zineensä. Fry liittyi bändiin soittamaan syntetisaattoria, mutta siirtyi pian laulajaksi, ja jo vuonna 1980 ABC:ksi nimensä muuttanut orkesteri oli listoilla. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

The Nipple Erectors –> The Pogues

Punktaiteilija Shanne Bradley perusti The Nipple Erectorsin vuonnan 1976. Myös The Nipsinä tunnetussa, garage punkia soittavassa bändissä lauloi Shane O’Hooligan -niminen irlantilainen hahmo. Bändi julkaisi neljä sinkua, joista All The Time In The World / Private Eye on klassikko. Bändi hajosi vuonna 1980, mutta palasi seuraavana vuonna. Rummuissa oli hetken aikaa myöhemmin Culture Clubiin tiensä löytänyt Jon Moss. Mossin jälkeen rytmiä tuli lyömään Madnessistä lähtenyt John Hesler. Bradley alkoi tuoda bändiin lementtejä kreikkalaisesta, kreetalaisesta ja irlantilaisesta kansanmusiikista, mutta bändi ei enää selvinnyt studioon saakka. Shanne Bradley piti taukoa musiikista, mutta palasi vuonna 1984 yhtenä The Men They Couldn’t Hangin perustajista. Shane O’Hooligan muuttui Shane MacGowaniksi ja siirtyi yhdessä Heslerin kanssa Pogue Mahoneen, joka lyhensi pian nimensä Poguesiksi. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Johnny & The Self-Abusers –> Simple Minds

Eteläglasgowilainen punkbändi on soundiltaan ja asenteeltaan jostain karikatyyrin ja arkkityypin väliltä. Skotlantilaisessa yliopistokaupungissa eivät punkbändit juhlineet, ja Johnny & The Self-Abusers olikin yksi lajityyppinsä harvoja edustajia. Bändi sai ulos yhden singlen, mutta hajosi pian kahtia. Yksi puolisko muuttui Cuban Heelsiksi ja toinen, johon kuuluivat Charlie Burchill, Brian McGee ja silloin vielä Pripton Weird -nimellä tunnettu ja kulmakarvansa ajava Jim Kerr, kampesi itsensä 1980-luvun stadioneille Simple Mindsina. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Frantic Elevators –> Simply Red

Kuten tunnettua, ja esimerkiksi Michael Winterbottomin 24 Hour Party People -elokuvassa esitettyä, Simply Redin pörröpäinen keulakuva Mick Hucknall oli läsnä Sex Pistolsin myyttisellä keikalla Manchesterin Lesser Free Trade Hallissa herran vuonna 1976. Keikan innoittamana Hucknall perusti bluesahtavan punkyhtyeen nimeltä The Frantic Elevators, joka jaksoi hakata päätään seinään seitsemän kuivaa vuotta, kunnes hajosi 1984 monta kokemusta ja kourallinen flopanneita singlejä rikkaampana. Tai kyllähän singleistä yksi nousi hitiksi, Simply Redin esittämänä. The Frantic Elevatorsin viimeiseksi singleksi jäi nimittäin Holding Back the Years (1982), jonka Manchesterin soul-instituutio äänitti uudelleen aika helvetin monta miljoonaa myyneelle Picture Book -debyytilleen (1985).

Video ei ole enää saatavilla

Graduate –> Tears For Fears

1970—80-lukujen vaihde oli poikkeuksellisen hedelmällistä aikaa englantilaisessa popmusiikissa. Punkin vanavedessä syntyivät goottirock, syntikkapop, uusromantiikka ja post-punk, mutta myös vanhoja tyylisuuntia palautettiin muotiin uusin maustein. Yksi The Jamin inspiroimista bändeistä oli Bathista kotoisin oleva viisimiehinen Graduate, joka sekoitti mod-revivaliinsa mausteita The Beatin, The Specialsin ja Madnessin kaltaisilta ska-yhtyeiltä. Yhtye julkaisi yhden albumin, Acting My Age (1980), teki demoja toista varten (levy ei koskaan ilmestynyt) ja saavutti singlellään Elvis Should Play Ska brittilistan kunniakkaan sijan #106. (Laulu ehdotti tyylinvaihdosta Costellolle, ei Presleylle). Graduate olisi jäänyt entistäkin niukemmaksi alaviitteeksi pophistoriassa, ellei sen riveissä olisi ollut kaksi vakavaa nuorta miestä, Curt Smith ja Roland Orzabal, jotka käänsivät selkänsä modille ja ryhtyivät manaamaan omia traumaattisen lapsuuden haamujaan ensiksi nimellä History Of Heartaches ja lopulta Tears For Fears. Heidän debyyttinsä The Hurting ilmestyi 1983 ja on edelleen yksi valottomimmista lista-albumeista ikinä: kuten Mojo-lehti kirjoitti tuoreesta uudelleenjulkaisusta George Orwellia mukaillen, ”The Hurting on se ääni, joka syntyy kun teini läimäyttää huoneensa oven vasten vanhemman kasvoja, ikuisesti.” (Samuli Knuuti)

Video ei ole enää saatavilla

Kate Bush ryhtyi treenaamaan vuoden myöhässä Los Angelesin olympialaisten jousiammuntaan.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan kymmenes osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen listalta puuttuu Beastie Boysin She’s On It. Sen voit kuunnella tästä.

Vuoden 1985 Top 30 (no okei, 29)

1. Kate Bush – Running Up That Hill
2. The Smiths –How Soon Is Now?
3. Simple Minds – Don’t You Forget About Me
4. Tears for Fears – Everybody Wants to Rule the World
5. The Waterboys – The Whole of the Moon
6. The Cure – In Between Days
7. The Cult – She Sells Sanctuary
8. Madonna – Into the Groove
9. The Pogues – Dirty Old Town
10. Killing Joke – Love Like Blood
11. Whitney Houston – How Will I Know
12. The Jesus & Mary Chain – Just Like Honey
13. Huey Lewis & the News – The Power of Love
14. Fine Young Cannibals – Johnny Come Home
15. Tom Waits – Downtown Train
16. Prince – Pop Life
17. Dire Straits – Money for Nothing
18. Sandra – (I’ll Never Be) Maria Magdalena
19. Paul Hardcastle – 19
20. The Replacements – Swingin’ Party
21. Prefab Sprout – Goodbye Lucille #1
22. New Order – The Perfect Kiss
23. Nick Cave & the Bad Seeds – Tupelo
24. Talk Talk – Life’s What You Make It
25. New Model Army – No Rest
26. Camper Van Beethoven – Take the Skinheads Bowling
27. Dinosaur Jr. – Repulsion
28. Jan Hammer – Crockett’s Theme
29. Nitzer Ebb – Warsaw Ghetto

Linkki soittolistaan tästä.

Hei, älä mene! Minä katson sinua!

Tämä kappale voisi olla päänsisäinen monologi. Nuori mies istuu baaritiskillä, tanssilattialle ja sieltä pois kulkevia ihmisiä tarkkaillen. Ohikulkeva mies tai nainen katsoo häntä parin sekunnin ajan silmiin. Joskus muutama sekunti on todella pitkä aika.

”Will you recognise me?
Call my name or walk on by
Rain keeps falling, rain keeps falling
Down, down, down, down”

Loputtomassa hetkessä päätetään johtaako tämä vilkaisu mihinkään. Johtaa tai ei, elämä on silti muuttunut jollain tavalla. Yksinpuhelun puitteissa voi käydä läpi kaikki kuvitellut reaktiot yritykseen ottaa lähempää kontaktia.

Ja tanssia voi yksinkin.

”Don’t you forget about me
I’ll be alone, dancing you know it baby
Going to take you apart
I’ll put us back together at heart, baby”

Ja sitten se on ohi. Seuraavaa silmäparia odottaessa…

Don’t You (Forget About Me) –kappaleen tie levylle oli kiemurainen. Perinnetieto kertoo, että Keith Forsey kirjoitti sen alun perin Billy Idol mielessään. Kappale on helppo kuvitella Idol-versiona. Huhujen mukaan myös Bryan Ferry passasi, eikä Simple Mindskaan meinannut kiinnostua. Ankaran lobbauksen jälkeen bändi kuitenkin sävelsi intron ja äänitti biisin.

Simple Minds teki itsestään puolivahingossa supertähtiä. Kiitos John Hughesin Breakfast Clubin ja sen ikonisen viimeisen kuvan, Don’t You Forget About Mestä tuli heidän ensimmäinen jenkkihittinsä.

Don’t You Forget About Me edelsi Once Upon a Time-levyä, joka ylsi Yhdysvalloissa sijalle 10 ja myi kultaa. Britanniassa se meni ykköseksi ja myi platinaa. Kappaletta ei löydy levyltä, johtuen ehkä bändin alun perin nuivasta suhtautumisesta kappaleeseen.

Don’t You Forget About Me on soinut säännöllisesti radioissa ympäri maailman 27 vuotta. Sama meno tulee jatkumaan nähtävissä olevan tulevaisuuden. Se on ymmärrettävää. Biisi on hieno ja ehkä olosuhteista johtuen se on saatu purkkiin sekä massiivisena että välittömänä. Kolmessa tunnissa.

Video ei ole enää saatavilla

BONUS!

Katso Breakfast Clubin päätöshetket tästä.

ABC oli parhaimmillaan heti esikoisalbumillaan Lexicon of Love, joka poiki The Look of Loven lisäksi hitit Poison Arrow ja All of My Heart.

Nuorgamin päivittäin ilmestyvän Popklassikot-sarjan seitsemäs osa on valmis. Nauti, kuuntele ja kommentoi!

Spotify-rajoituksista johtuen soittolistalta puuttuu Joan Jett & the Blackheartsin kappale I Love Rock N Roll. Lisätäksemme karkeaa merisuolaa märkiviin haavoihinne, olemme sisällyttäneet soittolistalle kappaleesta The Rock Mastersin (älkää kysykö) perin hidiöösin version.

Soittolistalla on kaikkea muuta kuin definitiivinen versio kahdesta muustakin kappaleesta: Split Enzin Six Months Leaky Boatsista kuullaan Extravagenza-albumilla julkaistu live-versio vuodelta 1993, kun taas Bow Wow Wow’n I Want Candysta kuullaan myöhemmin uudelleen äänitetty versio.

Näiden kolmen kappaleen alkuperäiset versiot voit kuunnella Youtuben avulla tästä (Joan Jett), tästä (Split Enz) ja tästä (Bow Wow Wow).

Vuoden 1982 Top 30

1. ABC – The Look of Love
2. Michael Jackson – Billie Jean
3. Madness – Our House
4. Violent Femmes – Blister in the Sun
5. The Clash – Rock the Casbah
6. Yazoo – Don’t Go
7. Dexys Midnight Runners – Come On Eileen
8. Grandmaster Flash & The Furious Five – The Message
9. Prince – Little Red Corvette
10. Lords of the New Church – Russian Roulette
11. Roxy Music – More Than This
12. New Order – Temptation
13. Billy Idol – White Wedding
14. Tears for Fears – Mad World
15. Carly Simon – Why
16. Toto – Africa
17. Associates – Party Fears Two
18. Duran Duran – Hungry Like the Wolf
19. Simple Minds – New Gold Dream (81-82-83-84)
20. Prefab Sprout – Lions in My Own Garden (Exit Someone)
21. Blancmange – Living on the Ceiling
22. Orange Juice – Rip It Up
23. Patrice Rushen – Forget Me Nots
24. Split Enz – Six Months in a Leaky Boat
25. Bow Wow Wow – I Want Candy
26. The Rock Masters – I Love Rock N Roll (Joan Jett)
27. Malcolm McLaren – Buffalo Gals
28. The Pale Fountains – Thank You
29. Eurythmics – Love Is a Stranger
30. Kid Creole & The Coconuts – Stool Pigeon

Linkki soittolistaan tästä.

Simple Minds, tilanteesta riippuen 6–10 vuotta edellä The Connelsia.

Kultakuume ajoi nuoret pojat ankeasta Etelä-Glasgow’sta avarampiin maisemiin. Johnny And The Self Abusersin räkänokista kasvoi muutamassa vuodessa maailmanmiehiä. Mantereet odottivat valtaamistaan.

Pari pitkäsoitollista säveltapailtuaan Simple Minds osasi jo koota krautrockista, varhaisesta Roxy Musicta ja muista treenikämpällä lojuneista palasista omanlaisensa tavan liikkua ja liikuttaa.

Blues kiertää pientä kehää, disko tepastelee kukonaskelin peilin edessä, punk pomppii tasajalkaa – New Gold Dream (81/82/83/84) nakuttaa suoraa kiskoa niin pitkälle horisonttiin, että määränpää menettää merkityksensä.

Kuten kansallisohjaajamme sanoi: tärkeintä on lähteminen. Berliinistä Moskovaan? Pariisista Istanbuliin? New Yorkista San Franciscoon? Valitse itse, kuvasto on riittävän väljää:

“And the world goes hot
And the cities take
And the beat goes crashing
All along the way”

Edellisillä albumeillaan – Empires and Dance (1980) ja Sons and Fascination/Sister Feelings Call (1981) – Simple Minds nyki ja klonksui viehkosti. New Gold Dreamin emoalbumille tuottaja Peter Walsh lihotti ja puunasi soinnin kinkerikondikseen.

Kitarakuviot ja syntikkakilkkeet kimaltelivat kuin aamukasteessa, rumpukompit putoilivat paksusti. Derek Forbesin propulsiivinen bassottelu mourusi yhä pinnassa, mutta bändin neuroottinen funkisku loiveni lenseämmäksi.

Simple Minds oli melkein valmis Amerikkaan. Bändin stadionvuosista on kai turha mäkättää – iso palkinto oli otettavissa, joten he ottivat sen.

Tavallisesti luotettavien tahojen mukaan kaverit ovat sittemmin palailleet alkulähteille varsin onnistuneesti. Pitkällä radalla New Gold Dream oli asema draaman ja melodraaman välillä.

Video ei ole enää saatavilla