”Pientä, naapurinpoikamaista Paul Simonia ei ole koskaan ollut luontevaa mieltää tähdeksi. Silti kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista.”

76-vuotias Paul Simon starttaa jäähyväiskiertueensa tänään 16. toukokuuta Vancouverista. Se on hyvä syy muistella miestä 15 hitin ja vähän harvinaisemmankin kappaleen kautta.

Olen kirjoittanut lukuisia muistokirjoituksia musiikki- ja elokuva-alan legendoista. On yhtä aikaa kuluttavaa ja antoisaa pohtia syvällisesti itseään inspiroinutta, keskuudestamme poistunutta taiteilijaa. Vaihtaakseni levyä, kokeilen nyt uudenlaista lähestymistapaa – nekrologia elävästä ihmisestä.

#15 A Most Peculiar Man (Sounds of Silence, 1965)

”He was a most peculiar man
He lived all alone within a house
Within a room, within himself
A most peculiar man”

Todellakin, melko erikoinen mies on kysymyksessä. Pientä, naapurinpoikamaista juutalaista ei ole koskaan ollut luontevaa mieltää tähdeksi. Silti kyseessä on yksi kaikkien aikojen suosituimmista artisteista – pelkästään Bridge Over Troubled Wateria myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta, Gracelandia 14 miljoonaa.

Simon antaa silloin tällöin haastatteluja, mutta melko vastentahtoisesti, eikä ole tunnettu vahvoista mielipiteistä tai suurista sitaateista. Simoniin ei liity vastaavaa mysteeriä kuin samana vuonna 1941 syntyneeseen kollegaansa Bob Dylaniin. Simonin julkisen elämän suurin kohu on hänen lyhyt avioliittonsa prinsessa Leian eli toissa vuonna kuolleen näyttelijä Carrie Fisherin kanssa.

Paul Simonin uran salaisuus lienee yksinkertaisesti miehen pettämätön tapa yhdistellä napakoita lyriikoita inspiroituneisiin sävellyksiin. Tässä simppeli esimerkki heti Simon & Garfunkelin läpimurtoalbumilta.

Video ei ole enää saatavilla

#14 Adios Hermanos (Songs from The Capeman, 1997)

”Calling old friends on the corners
Just to lay our prayers upon them
Crying adios pisanos, adios
Adios pisanos, adios”

Jokaisen suuren artistin kuuluu epäonnistua kunnolla ainakin kerran urallaan, muuten saattaa jämähtää paikoilleen. Paul Simonille voidaan lukea pohjakosketuksia muutamakin, ja sellainen on ehdottomasti puertoricolaisen elinkautisvangin Salvador Agronin elämästä kertova Broadway-musikaali The Capeman, jonka Simon sekä sävelsi että osittain käsikirjoitti.

Musikaalia esitettiin vain 68 kertaa, mutta sen pohjalta tehty levy ei ole huono – doo-wopia, gospelia ja lattarimusaa varsin energisesti sekoitteleva kokonaisuus oli vain monella tapaa vanhanaikainen, etenkin ajoitukseltaan, sillä uudet musikaalit olivat 2000-luvun vaihteessa todella out.

Sellainen mielenkiintoinen yksityiskohta näytelmään liittyy, että myöhemmin miljoonia levyjä myynyt ja Jennifer Lopezin ex-siippanakin tunnettu latinotähti Marc Anthony esiintyi ensimmäisen kerran pääroolissa juuri The Capemanissa.

Tässä musikaalin avausraita Adios Hermanos.

Video ei ole enää saatavilla

#13 Hurricane Eye (You’re the One, 2000)

”Tell us all a story
About how it used to be
Make it up and write it down
Just like history”

Oli hienoa, ettei The Capeman jäänyt Simonin lopullisiksi jäähyväisiksi, sillä hänen loppu-uransa albumit ovat olleet varsin kelvollisia. Ne eivät ole mestariteoksia, mutta jokaiselta tällä vuosituhannella ilmestyneeltä albumilta – You’re The One (2000), Surprise (2006), So Beautiful Or So What (2011) ja Stranger to Stranger (2016) – löytyy jotain mielenkiintoista.

Huomionarvoista on, että Simon on Gracelandista saakka kehittänyt live-bändiään kymppikuntoon ja on nimenomaan eläkeiässä tehnyt huippumuusikoidensa kanssa verevämpiä keikkoja kuin moni sukupolvea nuorempi artisti.

Yksi Simonin seniorikauden huippuhetkistä kuultiin Pori Jazzissa vuonna 2002. Pidän 30 asteen helteessä järjestettyä konserttia edelleen toiseksi parhaana koskaan kuulemanani keikkana, silloin todella ymmärsi mitä elävä musiikki parhaimmillaan tarkoittaa. Mieleen jäi etenkin tämä Capemanin jälkeiseltä You’re the One -albumilta julkaistu kappale Hurricane Eye.

Oheinen live-versio ei ole yhtä kova, mutta antaa jotain osviittaa Simonin ja hänen yhtyeensä melodisista ulottuvuuksista.

Video ei ole enää saatavilla

#12 Wristband (Stranger to Stranger, 2016)

”Wristband, my man
You got to have a wristband
And if you don’t have a wristband, my man
You don’t get through the door”

Ja jos puhutaan vielä hetki Simonin viimeisestä levystä Stranger to Strangeristä, niin se on itse asiassa jopa innovatiivinen. Rikkaista ja monipuolisista sävelkudoksistaan tuttu Simon nimittäin karsi kaiken melodisuuden albumilla minimiin. Levy se perustuu pitkälti pelkistettyihin rytmeihin ja ääniefekteillä kompattuun säestämättömään laulantaan – eräänlaista post-milleniaalista doo-wopia siis. Levy keräsi komeat kritiikit ja myös kaupallista menestystä – ykkössijan brittien albumilistalla ja kolmannen sijan jenkkien Billboard 200:ssa. Vastaavaa ei Simonin kohdalla ollut nähty 25 vuoteen.

Levyn eka sinkku Wristband kertoo tositarinan tilanteesta, jossa Simon ei ollut päästä omalle keikalleen, koska festivaalin turvamies ei tunnistanut häntä ja vaati nähdä backstage-rannekkeen, jonka artisti oli luonnollisesti unohtanut traileriinsa. Jälleen yksi todiste siitä, että yksi maailman myydyimmistä artisteista ei ole koskaan ollut tähti.

Video ei ole enää saatavilla

#11 One-Trick Pony (One-Trick Pony, 1980)

”He’s a one trick pony
One trick is all that horse can do
He does one trick only
It’s the principal source of his revenue
And when he steps into the spotlight
You can feel the heat of his heart
Come rising through”

Pysyttäydytään vielä hetki Simonin vähemmän tunnetuissa tuotoksissa. Aikaisempaa heikommin menestyneen Still Crazy After All These Years -levynsä (1975) jälkeen Paul Simon kyseenalaisti koko musiikillisen uransa mielekkyyden ja piti neljän vuoden tauon keikkailusta ja levyttämisestä.

Vuonna 1980 hän palasi julkisuuteen uuden elokuvan ja sen soundtrackin kera. One-Trick Pony kertoo kiertuemuusikko Jonah Levinistä, jolla on nuoruudessaan ollut joku hittikin, mutta joka joutuu keski-iässä kiertämään Yhdysvaltoja show-bändinsä kanssa lähes tuntemattomana tienatakseen elantonsa.

Paul Simonin suosio on aina ollut hänen elokuvallista alter egoaan suurempaa, mutta tarina ammentaa toki myös miehen omista menestymispaineista sovitettuna pienempään mittakaavaan.

Heikon vastaanoton saaneet One-Trick Pony -levy ja -elokuva ovat mainettaan huomattavasti parempia ja elokuva ehkä uskottavin kuvaus keskitason keikkamuusikon elämästä. Nimibiisi kertoo aiheesta olennaisen. Levyn tunnetuin kappale on kuitenkin edelleen radiosoittoakin saava Late in the Evening.

Ja juuri nyt ei tule mieleen montaa muuta levyä, joka kuulostaisi enemmän New Yorkilta kuin One-Trick Pony. Ehkä Steely Danin Aja.

Video ei ole enää saatavilla

#10 50 Ways to Leave Your Lover (Still Crazy After All These Years, 1975)

”The problem is all inside your head, she said to me
The answer I easy if you take it logically
I’d like to help you in your struggle to be free
There must be fifty ways to leave your lover”

50 Ways to Leave Your Lover löytyy aikaisemmin mainitulta albumilta Still Crazy After All These Years. Kappale on kyllä kirjoitettu Paul Simonin ensimmäisen avioeron jälkeen, mutta levyn taustat tekevät kappaleesta moniulotteisemman. Still Crazyn piti nimittäin alun perin olla Simon & Garfunkelin comeback-julkaisu viiden vuoden tauon jälkeen.

Simonin ja Garfunkelin yhteistyö on kuitenkin aina ollut ongelmallista, Simon on vastannut sekä kappaleiden säveltämisestä että sanoittamisesta ja Garfunkel lähinnä laulustemmoista ja muutamasta hienosta päävokalistisuorituksesta – kuten Bridge Over Troubled Waterissa. Tämä epätasa-arvoinen roolijako on aiheuttanut jatkuvaa kitkaa yhteistyöhön, ja kaksikon uralla on nähty monta eroa ja yhteenpaluuta, useimmiten live-keikkojen muodossa. Still Crazykin muuttui lopulta Simonin soololevyksi. Se sisältää vain yhden Simon & Garfunkel-kappaleen, My Little Townin.

50 Ways To Leave Your Lover on yksi Simonin isoimmista soolohiteistä ja edustaa sisältönsä puolesta suurinta mahdollista ironiaa tässä 1990-luvulla järjestetyssä Concert in the Parkissa, jossa Simon laulaa biisin etualalla, Garfunkelin läpsytellessä rytmiä taustavarjoissa.

Video ei ole enää saatavilla

#9 Old Friends (Bookends, 1968)

”Old friends, old friends,
Sat on their parkbench like bookends
A newspaper blown through the grass
Falls on the round toes
of the high shoes of the old friends

Old friends, winter companions, the old men
Lost in their overcoats, waiting for the sun
The sounds of the city sifting through trees
Settles like dust on the shoulders of the old friends

Can you imagine us years from today
Sharing a parkbench quietly
How terribly strange to be seventy”

Simonin ja Garfunkelin riitaisan historian vuoksi samaisen Concert in the Park -konsertin Old Friends -live-versiota ei kannata katsoa, sillä juuri kyseinen kappale todistaa, kuinka jäätävä kaksikon suhde on vielä 1990-luvullakin ollut. He eivät katso toisiinsa kertaakaan, vaan esittävät laulun lasittuneesti eteenpäin tuijottaen.

Näin ollen Concert in the Parkia voidaankin pitää ensisijaisesti Art Garfunkelin elatuskonserttina. Tämä on traagista siksikin, että Simon aikoinaan kynäili Old Friendsin heidän ensimmäiselle listaykköslevylleen ajatellen juuri itseään ja Garfunkelia ja sitä, millaista heidän elämänsä olisikaan 50 vuoden päästä. No, ehkä kaksikolla on vielä aikaa thedä sovinto. Nyt mittarissa on se 70 vuotta ja ylikin.

Laitetaan tähän kuitenkin mieluummin sympaattisempi live-versio.

Video ei ole enää saatavilla

#8 Bridge Over Troubled Water (Bridge Over Troubled Water, 1970)

”Sail on silver girl
Sail on by
Your time has come to shine
All your dreams are on their way
See how they shine
Oh, if you need a friend
I’m sailing right behind
Like a bridge over troubled water
I will ease your mind
Like a bridge over troubled water
I will ease your mind”

Ehkä siinäkin on sitten jotain ironiaa, että Simon & Garfunkelin isoimman hitin laulaa juuri Garfunkel. Tämän kappaleen kohdalla tapeltiin itse asiassa siitä, kumpi sen joutuu esittämään – Simon vaati, että Garfunkel ja päinvastoin. Lopulta päädyttiin Garfunkeliin, sillä Simon oli tehnyt kappaleen nopeasti, eikä edes osannut selittää miten ja totesi, ettei se oikeastaan kuulostakaan häneltä itseltään. Lisäksi Simonin ääniala ei yltänyt riittävän korkealle.

Näin ollen Simonin tunnetuimman tuotoksen ääntä dominoi ikuisesti Art ”Jewfro” Garfunkel. Mikäs siinä, biisi on hieno, moneen tilanteeseen toki liian pateettinen. Lisäksi siitä on tehty lukuisia covereita, myös ne kaikki hirveät hissibiisiversiot, jotka rasittavat jonotusmusiikkina ja missä lie kokolattiamattomotelleissa ja ostoskeskuksissa.

Bridge Over Troubled Water -levyä tosiaan myytiin yli 25 miljoonaa kappaletta. Se oli 1970-luvulla jenkkien myydyin albumi ja Suomessakin ilmestymisvuotensa myydyin. Vaikea hittiä hitin perään sisältävästä levystä on mitään negatiivista löytää – se on harvoja albumikokonaisuuksia, jossa ei ole heikkoa lenkkiä. Nimikkobiisin ohella El Condor Pasa, Cecilia, The Boxer, Baby Driver, So Long Frank Lloyd Wright ja The Only Living Boy in New York ovat soineet radioaalloilla ympäri mailman 48 vuotta putkeen.

Video ei ole enää saatavilla

#7 Kodachrome (There Goes Rhymin’ Simon, 1973)

”Mama don’t take my Kodachrome away
Mama don’t take my Kodachrome away
Mama don’t take my Kodachrome away”

Ikuiselta pikkupojalta vaikuttava Paul Simon on ulkoisesta olemuksestaan huolimatta aina jollain tavalla ollut sisäisesti vanha mies. Sen vuoksi hänen laulunsa ovat parikymppisestä asti monesti käsitelleet vanhenemista.

Yksi Simonin tunnetuimmista aihepiirin kappaleista kertoo siitä melko suoraviivaisesti. Kodachrome on kompakti kiteytys vuosien vääjäämättömästä vierimisestä, biisissä lauletaan samalla kertaa mielen Kodak-filmille tallentuvista muistoista ja dementian pelosta, mutta kontrastirikkaasti iloisella mielellä. Osuvaakin siis, että Simonin vähemmän tunnetulta kolmannelta soololevyltä There Goes Rhymin’ Simon juuri tämä on ainoa kappale, joka muistetaan (ehkä American Tunen lisäksi).

Pienimuotoiselta vaikuttava biisi kiteyttää jälleen Simon sävellystaidot. Kodachrome alkaa hitaasti ja kasvaa ristiriidassa sisältöönsä nähden nopeaksi ralliksi… tai mahdollisesti kuvaten elämänkulun kiihtymistä loppua kohden. Barry Beckettin nopeutuvat pianoriffaukset kruunaavat musiikillisen kliimaksin.

Video ei ole enää saatavilla

#6 Me and Julio Down by the Schoolyard (Paul Simon, 1972)

”It’s against the law
It was against the law
What the mama saw
It was against the law

Seein’ me and Julio
Down by the schoolyard
Seein’ me and Julio
Down by the schoolyard”

Paul Simonin ensimmäinen nimikkosooloalbumi oli jo varsin itsevarma tuotos, soundeiltaan vaatimattomampi kuin Bridge Over Troubled Water, mutta kuitenkin kompakti paketti, joka sisälsi Mother and Child Reunionin ja Peace Like a Riverin kaltaisia vahvoja biisejä. Albumi myi hyvin ja antoi osviittaa siitä, että Simonin elämäntyö jatkuisi vielä pitkään duourankin jälkeen.

Simonin yhdeksi kaikkien aikojen suosituimmista biiseistä on noussut levyn hitti Me and Julio Down by the Schoolyard, jota on hyödynnetty useammassakin leffassa ja tv-sarjassa Simpsoneista Wes Andersonin The Royal Tenenbaumsiin.

Laulun lyriikat ovat vähintäänkin mystiset. Ne kertovat ”minusta” ja Juliosta, jotka tekevät laittomuuksia, ja kertojaminä joutuu lopulta lähtemään karkumatkalle kotoaan. Monenlaisia teorioita laulun sisällöstä on liikkunut – seksuaalissävytteisiä ja huumetarinoita – mutta Simonin selitys sille mistä laulu kertoo on aina ollut hyvin yksiselitteinen: ”Minulla ei ole aavistustakaan!”

Siinä mielessä kyseessä on ainutlaatuinen kappale, että vaikka se on julkaistu vuonna 1972, biisiin on tehty musiikkivideo vasta vuonna 1988, peräti 16 vuotta myöhemmin. Kaiken kukkuraksi parhaaseen aikakauden rap-tyyliin sen avaavat Simonin levy-yhtiön Warner Brothersin MC-kollegat Big Daddy Kane ja Biz Markie. Kuvasto myötäilee omalla tavallaan biisin sisältöä, mutta säilyttää konkreettisella tasolla lähinnä kappaleen kepeyden.

Video ei ole enää saatavilla

#5 Homeward Bound (Parsley, Sage, Rosemary and Thyme, 1966)

”Home where my thought’s escaping
Home where my music’s playing
Home where my love lies waiting
Silently for me”

Paul Simon kynäili kolmannen levyn hittinsä jo 1960-luvun alussa viettäessään vuoden Englannissa kiertäen brittien folk-ympyröitä. Se on myös osuvasti hänen jäähyväiskiertueensa nimi. Simon kirjoittaa alkuvuodesta julkaisemassaan tiedotteessa seuraavasti:

”Olen usein miettinyt miltä tuntuisi saavuttaa elämässään tilanne, jossa harkitsisin esiintymisurani lopettamista. Nyt tiedän: jonkin verran huolestuttavalta, hieman jännittävältä ja ehkä myös helpottavalta.

Rakastan musiikin tekemistä, ääneni on edelleen vahva ja minulla on tiukka bändi äärimmäisen lahjakkaita muusikoita. Ajattelen musiikkia jatkuvasti. Harmi, että menetimme pääkitaristimme ja ystäväni, Vincent N’Guinin, viime joulukuussa 30 vuoden keikkailemisen jälkeen. Tämä menetys ei ole aina syy konsertoimisen lopettamiseen, mutta kyllä silläkin oli merkitystä. Kaikkein eniten soittamisen iloa vähentää kuitenkin, että se mitää minut poissa vaimoni ja perheeni luota.

Haluan suuresti kiittää kaikkia ihmisiä ympäri maailman, jotka ovat näiden 50 vuoden aikana käyneet minua kuuntelemassa.

Tämän kiertueen jälkeen odotan mahdollisuutta tehdä satunnaisia akustisia esiintymisiä, joiden tuoton lahjoitan hyväntekeväisyysjärjestöille – etenkin sellaisille, joiden tavoitteena on pelastaa planeettamme.”

Paul Simonin jäähyväiskiertue starttaa siis tänään 16. toukokuuta Vancouverista ja päättyy 22. syyskuuta järjestettävään New Yorkin konserttiin. Itse näen miehen kolmannen ja viimeisen kerran Amsterdamissa 8. heinäkuuta. Jotenkin melankolista, mutta silti parempi vaihtoehto kuin muistella häntä seuraavan kerran oikeassa nekrologissa.

Video ei ole enää saatavilla

#4 Mrs. Robinson (The Graduate -soundtrack ja Bookends, molemmat 1968)

”Dee-de-de-de-de-dee-de-de-de-dee-de-de-dee
Doo-do-do-do-do-doo-do-do-doo”

Mike Nicholsin Miehuuskoe-elokuvaan kirjoitettu hitti lienee Simon & Garfunkelin soitetun heti Bridge Over Troubled Waterin jälkeen. Elokuvaklassikossa Dustin Hoffmanin esittämä college-poika on hukassa elämänsä kanssa ja ajautuu suhteeseen vanhempiensa ystävän Mrs. Robinsonin (Anne Bancroft) kanssa. Nimikkobiisin ohella tarinaa pohjustetaan voimallisesti myös vanhemmilla S&G:n hiteillä, kuten Scarborough Fair ja The Sound of Silence.

Ohjaaja Nichols oli Simon & Garfunkel -fani ja kuunteli duon levyjä taukoamatta ennen Miehuuskokeen tekemistä ja toivoi voivansa lisensoida S&G-kappaleita elokuvaansa. Aluksi Simon kieltäytyi, mutta lupasi tehdä pari uutta biisiä elokuvaa varten. Nichols ei kuitenkaan välittänyt kappaleista Punky’s Dilemma ja Overs, jotka julkaistiin myöhemmin Bookendsillä, ja kyseli vielä kolmannen kappaleen perään.

Kaksikko oli viritellyt uudelle levylleen laulua nimeltä Mrs. Roosevelt ja myöhemmin alkanut kutsua sitä leikkisästi Mrs. Robinsoniksi käsikirjoituksen mukaan. Viimeisessä kokouksessa Nichols oli jo epätoivoinen, kun tunnaribiisiä ei ollut löytynyt, jolloin Garfunkel ehdotti, että entäs Mrs. Robinson. Nichols hyppäsi seisomaan ja huusi: ”Teillä on kappale nimeltä Mrs. Robinson, ettekä ole kertoneet minulle!”

Simon ja Garfunkel esittivät Nicholsille keskeneräisen kappaleen, josta puuttui sanoituksia ja lauloivat sen vuoksi paikoitellen dee-de-de-de-de-dee-de-de-de-dee-de-de-dee. No, siinä se oli, ja rallattelukin jäi valmiiseen biisiin.

Mrs. Robinson kohosi The Sound of Silencen jälkeen vasta toiseksi jenkkilistan Simon & Garfunkel -ykköshitiksi. Miehuuskokeesta tuli yksi elokuvahistorian suurimmista klassikoista ja Dustin Hoffmanille se avasi tien tähtiin.

Video ei ole enää saatavilla

#3 The Obvious Child (The Rhythm of the Saints, 1990)

”We had a lot of fun
We had a lot of money
We had a little son and we thought we’d call him Sonny
Sonny gets married and moves away
Sonny has a baby and bills to pay
Sonny gets sunnier
Day by day by day by day

I’ve been waking up at the sunrise
I’ve been following the light across my room
I watch the night receive the room of my day
Some people say the sky is just the sky
But I say
Why deny the obvious child?
Why deny the obvious child?”

Simonin ura lähti uuteen nousuun afrikkalaisia soundeja paulsimonismeihin yhdistävän Graceland-albumin myötä, eikä Simon halunnut tuoreen menestyksen vanavedessä vielä lopettaa etnosoundikokeilujaan. Seuraavaksi matka suuntasi Etelä-Amerikkaan, ja lopputuloksena syntyi The Rhythm of the Saints. Edeltäjäänsä huomattavasti surumielisempi albumi ammentaa etenkin latino- ja natiivirytmeistä. Levy on äänitetty livenä Salvadorin kaupungin kaduilla Brasiliassa.

Saints ei nauttinut aivan Gracelandiin verrattavaa suosiota, mutta Simon itse arvostaa levyä korkealle, ja vaikka se menestysreseptiä toistaakin, on se lähes yhtä laadukas kuin Graceland. The Rhythm of the Saints ja Graceland muodostavatkin Paul Simonin keikkasetin rungon, jonka ympärille ripotellaan muita miehen soolouran kappaleita ja yleensä vasta loppupuolella Simon & Garfunkel -numeroita.

The Rhythm of the Saintsilla on monta omaperäistä, toisiaan täydentävää kappaletta, jotka sekoittelevat keskenään kaikkia Paul Simonin uran innoituksen lähteitä. Esimerkkinä vaikkapa levyn avausraita The Obvious Child, jossa yhdistyvät Simonin yhtä aikaa iloinen ja melankolinen mielenmaisema ja jonka sanat kertovat jälleen – yllätys, yllätys – vanhenemisesta, lapsuudesta ja viattomuuden menettämisestä.

Salvadorin kaduilla toteutettiin myös kappaleen musiikkivideo, jota varten mikkejä kiinnitettiin lyhtypylväisiin, koottiin kymmenpäinen rumpuarmada ja sadat paikalliset ihmiset saapuivat yleisöksi seuraamaan erikoista näytöstä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 The Sound of Silence (Sounds of Silence, 1965)

”Hello darkness my old friend
I’ve come to talk with you again”

Tein muutama vuosi sitten 50 surullisinta laulua -listan ja valitsin The Sound of Silencen ensimmäiseksi. Näin kirjoitin:

The Sound of Silence on surullisen laulun prototyyppi. Jos jotain pitäisi tallentaa aikakapseliin todistamaan ihmiskunnan päättymättömästä melankoliasta, se olisi juuri tämä Paul Simonin kappale, jonka hän kirjoitti 21-vuotiaana. Kun haastattelija tuolloin kysyi, että mistä 21-vuotias keksii tällaisia sanoja, Simon vastasi: ”En tiedä.”

Tyypilliseen tapaan selitystä Simonilta ei ole saatu vanhemmallakaan iällä, hän on vain kertonut, että kirjoitti laulun kylpyhuoneessaan hyödyntääkseen sitä kaikukammiona. Simon oli laittanut valot pois, ottanut kitaran käteensä ja sanat ”Hello darkness, my old friend…” vain kumpusivat jostain sisältä.

The Sound Of Silence on mysteeri. Se ei vain kerro täydellisestä yksinäisyydestä, vaan myös jatkuvasta paluusta totaaliseen emotionaaliseen eristykseen. Kuka tahansa pystyy jossain vaiheessa elämäänsä samastumaan tähän kappaleeseen, ja joillekin se on heidän koko olevaisuutensa tunnussävel.

”People writing songs
That voices never share”

Mutta tätä laulua jaetaan niin kauan kuin on elämää.

https://youtu.be/–DbgPXwLlM

#1 Graceland (Graceland, 1986)

”I’m going to Graceland
Memphis Tennessee
I’m going to Graceland
Poor boys and pilgrims with families
And we are going to Graceland

And my traveling companions
Are ghosts and empty sockets
I’m looking at ghosts and empties
But I’ve reason to believe
We all will be received
In Graceland”

Pitelin Graceland-albumia ensimmäisen kerran kädessäni joskus 1990-luvun alkupuolella lukion kuumimpina grunge- ja metalliaikoina. En ollut kovinkaan angstinen nuori ja olin pitkään pohtinut, voisiko nykymusiikki edustaa myös jotain positiivista, mahdollisesti jopa puhdasta iloa.

Löysin Graceland-vinyylin Tampereen pääkirjaston Metson musiikkiosastolta. En tarkkaan edes muista miksi olin etsimässä levyä – sillä saattoi olla jotain tekemistä You Can Call Me Al -kappaleen Chevy Chase -musiikkivideon kanssa, mutta en mene tästä takuuseen.

Graceland on minulle edelleen yksi henkilökohtaisista top 10 -levyistäni. Omalla tavallaan se edustaa postmodernille ajalle eräänlaista antitaidetta, sillä musiikillisesti se on täynnä vain ja ainoastaan hyvää oloa ja juuri tuolloin etsimääni iloa. Se ei maalaa kolmannesta maailmasta ankeaa kärsijää, vaan tyytyväisen, elämänmyönteisen paikan, josta länsimainen ankeistaja voi ennemmin ottaa oppia kuin jota katsella alaspäin vihamielisessä, säälivässä tai omaa, opettavaista ylemmyyttään rajojen yli työntävässä mallissaan.

Gracelandilla oli jättimäinen vaikutus. Sen ilmiömäinen menestys teki etnomusiikista valtavirtaa, avasi kansainvälisiä mahdollisuuksia lukuisille pienemmille, muista kulttuureista tuleville bändeille ja artisteille.

Graceland on puhdasta ilotulista ensimmäisestä viimeiseen kappaleeseen. Kokonaisuutta on vaikea eritellä, yhdenkin biisin puuttuminen veisi jotain pois täydellisestä eheydestä. Graceland kuitenkin kiteytyy nimikkokappaleeseensa, joka ei millään tavalla edes kerro Afrikasta, vaan Elviksen kotipaikasta Tennesseessä (ja ehkä paljon muustakin). Simonin abstraktit lyriikat risteytyvät itsestään selviä odotuksia vastaan ja tekevät Gracelandista huomattavasti monimerkityksellisemmän kuin se olisi voinut olla pelkällä kirjaimellisella Afrikka-maalailulla.

Graceland vei Paul Simonin uran uudelle tasolle ja nosti hänet lopullisesti yhdeksi rockhistorian singer-songwriter-aatelisista. Voi olla, että Suomessa Simonin merkitystä ei ole oikein tajuttu, täällä pidetään synkemmistä ja rosoisemmista, tai vaihtoehtoisesti yksinkertaisemmista, artisteista.

Simon on itsekin todennut, että hänen etunsa ja rajoitteensa on, että hän kuulostaa aina vilpittömältä, vaikka hän on yrittänyt välillä kuulostaa myös ironiselta. Ehkä siksi maailman ironisin – tahattomasti ja tahallaan – kansakunta on saanutkin miehen vierailulle vain kerran.

Valitettavasti Graceland-kappaleesta ei löydy netistä riittävän laadukasta live-esitystä, joten edustakoon albumia tämä Diamonds on the Soles of Her Shoes -kappaleen liveveto Etelä-Afrikasta. Siihen kiteytyy koko levyn henki ja tunnelma.

Sillä niin kuin Simon lauloi:

”We all will be received in Graceland..”

Video ei ole enää saatavilla

Sari Essayah. Jossain taustalla soi Nokia tune.

Nuorgamin Pressaehdokas ja pop -juttusarjassa presidenttiehdokkaat joutuvat vastaamaan kiperiin musiikkiaiheisiin small talk -kysymyksiin.

Nyt vastausvuoron nappaa Suomen Kristillisdemokraattien Sari Essayah. Vastaukset asettaa poliittiseen kontekstiinsa Nuorgamin poliittinen analysaattori, Kaasuputki-blogin Jami Järvinen.

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Todennäköisesti kännykästä ns. Nokian tunnaria.”

Video ei ole enää saatavilla

Minkä kappaleen laulat todennäköisimmin karaokebaarissa?

”Simon & Garfunkelin Bridge Over Troubled Water.”

Mikä bändi tai artisti tekee maailman parasta musiikkia juuri nyt?

”Norah Jones, lahjakas nainen ei tarvitse muuta showta.”

Kuka on suosikkibeatlesi ja miksi?

”Paul McCartney, lahjakas lauluntekijä, jolla on myös sooloura.”

Kuinka iso on levykokoelmasi?

”Muutamia satoja.”

Millä kappaleella tahtoisit avata ensimmäiset Linnan juhlasi?

”Sibeliuksen Jääkärimarssi sopii edelleen hyvin, perinteitä tulee myös arvostaa.”

Mikä laulu kuvaa parhaiten Suomea / suomalaisuutta juuri nyt?

”Finlandia on aina kuvannut suomalaisuutta upeasti.”

Oletko koskaan soittanut tai halunnut soittaa yhtyeessä?

”En ole soittanut, mutta varmaan se olisi mukavaa.”

U2-yhtyeen City of Blinding Lights -kappale oli vahvasti esillä Barack Obaman vaalikampanjassa 2008. Mikä kappale on tai minkä kappaleen haluaisit olevan sinun vaalikampanjasi tunnusbiisi?

”Westlifen Raise Me Up.”

Video ei ole enää saatavilla

Bonus: Voiko kitaraa soittamalla parantaa maailmaa?

”Voi, ja on varmaan parannettukin.”

”Sari Essayah on saatanan ovela. Hän onnistuu yhdessä lauseessa ilmoittamaan, että hän on tavoiteltavissa ja tavoiteltu; että hän ei ole mikään iPhonea hipelöivä hipsteri; että täältä kyllä tulee ymmärrystä teknologiateollisuudelle. Nokia Tune on kiistämättä isänmaallisin musiikkikappale ja Essayah isänmaallisin presidenttiehdokas.

Karaokessa Bridge Over Troubled Water vaatii teräksenkovaa uskoa omiin lahjoihin. Ja harrasta yleisöä. Laulaakohan Essayah edes julkisesti? Ei ainakaan missään oikeassa lähiöbaarissa.”

Mitä mieltä sinä olet ehdokkaan vastauksista? Kommentoi!

Dylan-kloonien kulta-aikaa oli 1960-luvun puoliväli. The Byrdsin debyyttilevyllä (1965) kahdestatoista raidasta neljä oli Dylan-sävellyksiä. Jopa Nancy Sinatran ja Sam Cooken kaltaiset artistit versioivat miehen tuotoksia. Irwin Goodmaninkin oli laulettava rotestinsa nasaaliäänellä uskottavuus(!)pisteiden saamiseksi.

Vaikka huumorimusiikin puolelle luisuvat parodiat jätettäisiinkin laskuista (riemastuttava Dylan Hears a Who -albumi tai Frank Zappan Flakes), välillä on vaikeaa erottaa, milloin kopiolevytysten kohdalla kyse on epätoivoisesta yrityksestä ratsastaa folkrockbuumilla, milloin taas satiirista. Parhaimmillaan ne osoittavat, kuinka helppoa Dylanin tyylin imitoiminen oli jo aikalaiskuulijoille, ja kuinka muodon jäljittelystä saattoi myös seurata jotain uutta.

Sonny – Laugh at Me (1965)

Sonny Bono onnistui 1960-luvun mittaan toistuvasti tekemään tahatonta parodiaa omasta imagostaan. Osuvasti nimetty Laugh at Me kääntyy sekin itseään vastaan. Sonny yrittää soololevynsä alussa vakuuttaa kuulijoilleen, että hänellä on vaihteeksi painavaa asiaa:

“I never thought I’d cut a record by myself but I got somethin’ I wanna say. I want to say it for Cher and I hope I say it for a lot of people.”

Seuraa dylanilaisella määkimisellä läpiviety hölynpölysanoitus individualistisen ajattelun hyveistä ja toisten vaatteille nauramisen typeryydestä. Sonnyn uuden introspektiivisemman tyylin ”syvällisyys” on niin haparoivaa, että kyse voisi olla Spinal Tap -läpästä. Ei aivan sukupolvensa ääni.

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel – A Simple Desultory Philippic (or How I Was Robert McNamara’d into Submission) (1966)

Yleensä hyvän maun rajoissa pysyneen duon arvostelukyky petti Parsley, Sage, Rosemary and Thyme -albumin omituisella täyteraidalla. Nimihirviö kuulostaa akustisen rämpytyksen ja kännisen fuzzkitaran säestämältä beat-runoudelta harrastelijatason improvisaatioillassa. Kommunistivainoharhoista ja nimenpudottelusta koostuva sanoitus yrittänee toimia folkrock-satiirina maalitaulunaan eritoten Dylan, mikä käy ilmi Paul Simonin kenties väkinäisimmästä koskaan kirjoittamasta rivistä:

”When you say Dylan, he thinks you’re talking about Dylan Thomas, Whoever he was”

Väkivaltaisen huuliharppusoolon päätteeksi Simon mumisee Bobia imitoiden “I lost my harmonica, Albert” – viittaus manageri Albert Grossmaniin ja Dylanin vuoden 1964 Phillharmonic-keikalla päihtyneenä kadottamaan huuliharppuun. On vaikea sanoa, onko raita ilkikurista hupailua vai oikeasti katkeraa naljailua maestrolle.

Video ei ole enää saatavilla

Stealers Wheel – Stuck in the Middle with You (1972)

Dylan-pastissien kruununjalokiviin kuuluva biisi oli Joe Eganin ja Gerry Raffertyn yhtyeen kansainvälinen tähdenlento, joka noteerattiin myös Dylanin kotimaassa. Slide-kitara ja lehmänkello soivat skottibändin letkeässä countryrockissa yllättävän uskottavasti. Astmaattisine vokaaleineen sekä lyriikoissa esiintyvine klovneineen ja jokereineen kappale kuulostaa ilmetyltä esikuvaltaan, mutta on myös tarpeeksi omaperäinen ja svengaava toimiakseen omillaan. Sittemmin tarttuva renkutus on alkanut assosioitua kyllästymiseenkin asti Quentin Tarantinon Reservoir Dogsiin.

Video ei ole enää saatavilla

Mouse – Public Execution (1966)

Texasilaisen Mouse & The Trapsin nokkamies Ronnie Weiss oli kaikesta päätellen kova Highway 61 -kauden soundin fani. Weissin alter-egon alla julkaistu ensisingle nosti bändin hetkeksi paikallisradiolistoille. Billboardilla sijoitus oli kohtalainen 121.

Osoitus siitä, että popmusiikissa suora kopiointi yleensä avittaa lentoon vain hetkeksi. Uskollinen Like a Rolling Stone -plagiaatti ei ehkä yltänyt esikuvansa suosioon, mutta jälkeen jäi silti viihdyttävä garage-kuriositeetti.

Video ei ole enää saatavilla

The Hombres – Let It Out (Let It All Hang Out)

The Hombresin ainokaiseksi jääneen pitkäsoiton takakansiteksti on hellyttävää luettavaa. Yksi tyypillinen 1960-luvun teinisensaatiotarina muiden joukossa: Memphis High’n poikien suosikkiharrastuksiin kuuluvat vesiurheilu, metsästys ja tyttöjen vahtaaminen. Bändin laulaja on uimajoukkueen kapteeni ja saanut stipendin useisiin huippuyliopistoihin, mutta päättänyt lähteä tavoittelemaan mainetta ja kunniaa viihdemaailmaan. Toisin kävi, mutta ehkä sujuvasti sanailevan dylanilaisen fratrock-anthemin perinnökseen jättäneestä bändistä olisi täydellisessä maailmassa kehittynyt oman aikansa Beastie Boys?

Video ei ole enää saatavilla

David Bowie – Unwashed and Somewhat Slightly Dazed (1969)

Identiteettiään haeskellessaan nuori Bowie rämpytteli keikoillaan akustisella kitaralla ja otti tukkaansa vaikuttavan afropermanentin, jonka esikuvasta ei ole epäilystä, ainakaan tämän raidan perusteella. Jatkuvasti kiihtyvällä tajunnanvirralla ladattu lyriikka osoittaa Bowien kykyä imitoida luontevasti kohteensa liirumlaarumeja ja intonaatiota, mikä näkyy myös täytesanoilla ladatussa kertosäkeessä.

Saman ironian Bowie ilmaisi myöhemmin vakavamielisemmällä Hunky Doryn kappaleella Song for Bob Dylan, jossa hän väittää minkä tahansa muistikirjaraapustuksen tyydyttävän herran faneja.

Video ei ole enää saatavilla

The Beatles – You’ve Got to Hide Your Love Away (1965)

Lennonin definitiivinen Dylan-pastissi. Jo valmiiksi perinteisen rakkauslaulun kaavoja pessimismillään horjuttanut synkistelijä-beatle löysi Dylanista hengenheimolaisensa ja loihti folkahtavaan balladiin aavemaisen lannistuneen tunnelman, joka myös enteilee molempien tuotannoissa näkyviä misogynisiä teemoja. Historioitsija Ian MacDonald näkee kappaleen Lennonin kasvupyrähdyksenä täyteen mittaan taiteellisessa ilmaisussaan ja yleisön sijoittamisen pellen osaan tyypillisenä dylanilaisena tyylikeinona. Paul McCartney muotoili saman yksinkertaisemmin: ”It was basically John doing Dylan”.

Video ei ole enää saatavilla

1. Art Garfunkel – Simon & Garfunkel

Kuva on Paul Simonin viiksikaudelta.

Aloitetaan itsestäänselvimmällä tapauksella. Art Garfunkel on populaarikulttuurin tunnustettu turhien duo-osapuolten kuningas. Hän oli se kauniimpi, pidempi ja komeaäänisempi, mutta silti turhempi.

Populaarikulttuuri on käyttänyt tosiasiaa hyväkseen useasti. Esimerkiksi Simpsoneiden kuudennen kauden jaksossa Lisa’s Rival Lisa Simpson kohtaa itseään lahjakkaamman hikarityön. Lisa näkee painajaisen: Mitä jos hänestäkin tulee samanlainen kuin Art Garfunkelista, toiseksi paras – ylivoimaisen ykkösen varjossa?

Garfunkelin kaunis ääni varmasti edesauttoi duoa, mutta ei auttanut miehen soolouraa. Vai osaako kukaan koko nimetä yhtään miehen kymmenestä sooloalbumista?

2. Thomas Anders – Modern Talking

Dieter ja Berner… Eikun Thomas.

”I’ve got the brains, you’ve got the looks, let’s make lots of money”, lauloi Pet Shop Boys. Sanat olisivat sopineet saksalaiseen eurohumppaduo Modern Talkingiin, jolla oli selkeä työnjako: Dieter Bohlen teki kappaleet, tuotti levyt ja johti yhtyettä, kun Thomas Andersin tehtävä oli laulaa ja näyttää hyvältä. Lopputulos: 120 miljoonaa myytyä levyä ja kaikkien aikojen menestyneimmän saksalaisen yhtyeen titteli.

Se ei olisi onnistunut ilman Dieter Bohlenia, mutta olisi onnistunut ilman Thomas Andersia. Vuonna 1998 Bohlen kysyi ehtisikö Anders mukaan Modern Talkingin comebackiin, eikä hänellä yllättäen ollut kiireitä.

3. Andrew Ridgeley – Wham!

Mä makaan tässä edessä.

Helppoa poptriviaa: Minkä niminen oli George Michaelin kumppani popduossa nimeltä Wham? Aivan oikein, nimi, jonka luit äsken otsikosta.

Vaikeampi kysymys: Mitä hän teki Whamin hajottua? Aivan oikein: muutti Monacoon, koska halusi Formula 3 -luokan kuljettajaksi. Sen jälkeen yritti luoda uraa näyttelijänä Hollywoodissa. Jossain välissä hän julkaisi sooloalbumin Son of Albert, jota tuskin olet kuullut, koska luultavasti kuulit sen olemassaolosta vasta ensimmäisen kerran.

Nyt Ridgeley elää puolisonsa, Bananarama-yhtyeen Keren Woodwardin kanssa Englannissa, pelaa golfia, kannattaa Manchester Unitedia ja on mukana surffausbisneksessä sekä puhtaiden vesien hyväksi toimivassa hyväntekeväisyysjärjestössä. Luonnollisesti.

Muutaman vuoden takaisessa haastattelussa Ridgeley sanoi, ettei ole koskaan elämässään ollut onnellisempi. Tämä on helppo uskoa. Oli varmasti turhauttavaa olla maailman kuuluisimman popduon se rumempi ja turhempi osapuoli.

4. Bat – Bat ja Ryyd

Ryyd etualalla. Bat on jo hyytymässä, taas.

Tämä tieto saattaa järkyttää, mutta Bat ja Ryyd eivät ole tasa-arvoinen supersankarikaksikko. Kaksikosta mahtavammat voimat eivät ole Batilla vaan Ryydillä!

1980-luvun lopussa aloittaneen huumoriduon Ryyd on aina ollut sama henkilö – biisintekijä ja jopa levyjen tuottaja ja julkaisija – mutta mies Batin tekoparran takana on vaihtunut monta, monta kertaa.

Joidenkin arvioiden mukaan Battinä on esiintynyt 13 eri ihmistä! Jossain vaiheessa muun muassa yhtyeen roudari.

Vuonna 2010 Mr. Ryyd lähti soolouralle. Hän teki hirvittävän uudelleenversioinnin Tom Jonesin jo valmiiksi kamalasta Sex Bombista nimellä Sixpack. Jos välttämättä haluat, voit kuunnella sen täältä.

5. Armi – Danny ja Armi

Don’t be afraid. We come in peace.

Iskelmäsuomen superkaksari Armi ja Danny mainitaan aina muodossa Armi ja Danny, vaikka kaksikon todellinen nimi oli Danny ja Armi, duon todellisen, patriarkaalisen marssijärjestyksen mukaisesti. Danny vei ja Armi vikisi.

Tahdon olla sulla hyvin hellä -hittilevyllä vuoden 1977 Miss Suomi Armi Aavikko vieraili vain kahdella kappaleella, nimikappaleella ja toimintaa symbolisesti paremmin kuvaavalla kappaleella Päin seinää.

Jos Miss Suomen tittelin olisikin vienyt vaikkapa Maarit Ryhänen tai Marianne Åström, niin lopputulos olisi ollut sama. Danny olisi vienyt, vaalea missi vierellä vikissyt.

Armin ja Dannyn musiikillinen salasuhde kesti lähes yhtään pitkään kuin kylmä sota. Soolourallaan parasta, mitä Armi sai aikaan, oli Armi & Lemmikit -niminen lastenlevy.

Emme keksi tätä päästämme. Kuuntele kappale Vihreämies, joka kertoo miehestä, jolla on ”rakettimoottori voimakas pepussaan.” Tuossa vaiheessa elämäänsä Armi oli jo pahasti alkoholisoitunut.

Video ei ole enää saatavilla

6. Curt Smith – Tears for Fears

Curt oikealla. Mutta miksi?

Jos nimesi sattuu olemaan Curt Smith, on Tears for Fearsin diskografian lukeminen surullista luettavaa. ”All songs by Roland Orzabal” on kirjoitettu yhtyeen lähes kaikkien kappaleiden tekijätietoihin, paitsi Sowing the Seeds of Loven kohdalle, joka sattuu olemaan bändin rasittavin kappale.

Kun yhtye teki 2000-luvun alussa comebackin, Smithin hypätessä kuvioihin oli paluulevy jo 70-prosenttisesti valmis. Ennen Tears for Fearsin paluuta Curt Smithillä oli 1990-luvun loppupuolella yhtye nimeltä Mayfield. Ymmärrättekö? Curt Is Mayfield!

+ J-Tan – Black Magic Six

Taskinen esittelee Japanderin neroudella ansaitsemiaan rikkauksia.

Artistin omasta toiveesta lähtenyt, mutta Nuorgamin raadin yksimielisesti hyväksymä lisäys. Katsokaa nyt tässä videossa tuota oikeanpuoleisen miehisen miehen sulavaa liikehdintää, varmaa suoritusta sekä komeaa habitusta ja verratkaa sitä vasemmalle puolelle eksyneen risuparran unohdettavaan olemukseen. Ei lisättävää!

Menikö oikein? Ihan väärin? Mikä pophistorian duo on sinun mielestäsi ollut pahiten epätasapainossa? Kerro se kommenteissa!

Ehdokas Lievemaalla on hieno kitara.

lievemaa.puheenvuoro.uusisuomi.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Katsaus tähänastiseen elämääni.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Mukana on kappaleita ja artisteja, jotka ovat olleet minulle tärkeitä jo pitkään, useimmat lapsuudesta ja nuoruudesta saakka.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Suosittelen soittolistaani aivan kaikille ihmisille!”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Yesterday. Siinä kiteytyy musiikillinen taustani ehkä parhaiten.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Pelle Miljoonan Joskus tulee aika maksaa takaisin.”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen melko paljon radiota sekä kotona että autossa. Levyjen kuunteleminen on viime vuosina tapahtunut perheessämme aika lailla lasten ehdoilla, mutta silloin tällöin, kun tilaisuus tulee, kaivan jonkun suosikkilevyni, ja kuuntelen kaikessa rauhassa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”The Beatles. Koska se on popmusiikin historian tärkein ja paras yhtye.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Aika vähän minulla on suosikkeja uusissa artisteissa. Pidän joistain suomalaisista rap-artisteista, joilla on rankkaa yhteiskunnallista sanottavaa. Pidän myös joistakin kotimaisista kansanmusiikkiyhtyeistä ja -artisteista.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Kyllä, mutta ostotahti on hidastunut selvästi sitten nuoruusvuosien, jolloin levyjä tuli osteltua jatkuvasti. Kuuntelen kotona sekä vinyyli- että cd-levyjä.”

Spotify vai iTunes?

”Spotify, rajoitteistaan huolimatta. Käytän paljon myös Youtubea.”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Keikkareissulla Kruunupyyssä. Hotellin ravintolassa esiintyi kitaristi-laulaja, joka esitti cover-biisejä. Ihan mukiinmenevästi ja uskottavasti kaveri hoiti homman.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Lemmy tietenkin.”

Tommi Lievemaan soittolista

1. Paul McCartney – Yesterday
2. Elvis Costello – London’s Brilliant Parade
3. Juice Leskinen – Haetarirock
4. Juice Leskinen – Ekumeeninen jenkka
5. John Lennon – Watching the Wheels
6. Wigwam – Nuclear Nightclub
7. Roy Orbison – The Comedians
8. Elvis Presley – Johnny B. Goode
9. Simon & Garfunkel – Boxer
10. Eppu Normaali – Kaikki häipyy, on vain nyt

Kuuntele Tommi Lievemaan soittolista.

Paul Simonin lippahattu viestii hiphop-uskottavuudesta.

Harvakseltaan levyttävä lauluntekijäkonkari Paul Simon julkaisee 12. huhtikuuta ensimmäisen albuminsa sitten vuonna 2006 ilmestyneen Surprisen.

So Beautiful or So What -uutukaisella Simon seuraa samoja jälkiä, jotka johdattivat J. Karjalaisen tämän uran uudistaneen Lännen-Jukka-levytrilogian juurevan soinnin äärelle. Simonin bluegrass-vaikutteisella levyllä soittaa muun muassa yksi genren arvostetuimmista yhtyeistä, Doyle Lawson & Quicksilver.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon kertoo albumin tekemisestä

Simon palaa albumilla myös afro-kuubalaisiin sävyihin, jotka siivittivät hänen vuonna 1990 ilmestynyttä The Rhythm of the Saints -menestyslevyään. Sitä edeltänyt Graceland (1986) on hänen soolouransa ehkäpä tunnetuin teos, joka toi afrikkalaisen popin soinnin hetkeksi 80-luvun valtavirtaan.

Gracelandin kulttuurinen vaikutus näkyi voimakkaasti muutaman vuoden takaisessa indierock-bändien afrobuumissa. Listaykkösyhtye Vampire Weekendin afrohenkisessä indiepopissa oli ainakin kriitikoiden mielestä kaikuja Simonin teoksesta, ja  Etelä-Afrikassa nauhoitetun klassikkolevyn kappaleista tehtailivat yhtäkkiä covereita niin kotimainen Rubik (You Can Call Me Al) kuin Grizzly Bearkin (Graceland).

Paul Simonilla on kuitenkin hallussaan vielä paljon suurempi kirjo musiikillisia tyylejä, ja osan niistä popularisoimisen kanssa hän on ollut suoranainen pioneeri. Tässä viisi valikoitua esimerkkiä.

1. Reggae

Simon tuli tunnetuksi huippusuositun Simon & Garfunkel -duon toisena osapuolena. Kun yhtyeen aktiiviura päättyi, Simon suuntasi Jamaikalle levyttämään reggae-kuningas Jimmy Cliffin taustayhtyeen kanssa. Lopputuloksena syntynyt, kanaa ja kananmunaa yhdistelevän kiinalaisen ruoan mukaan nimetty, kappale Mother and Child Reunion oli Simonin ensimmäinen soolohitti.

Vuonna 1972 ilmestynyt kappale oli yksi ensimmäisiä länsimaisen artistin tekemiä reggae-vaikutteisia levytyksiä, mutta valitettavasti Simon ei seurannut sen jälkiä pidemmälle.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon – Mother and Child Reunion (1972)

2. Hiphop

Hintelällä seitsemänkymppisellä folk-taustaisella lauluntekijällä ei kuvittelisi olevan kovin syviä hiphop-yhteyksiä, mutta Simonin vuonna 1975 julkaistu hittisingle 50 Ways to Leave Your Lover on löytänyt tiensä käsittämättömän monien hiphop-kappaleiden ytimeen.

Simonin uran suurinta hittisingleä ja sen nerokasta rumpukomppia ovat samplanneet muun muassa Eminem (Murder, Murder), Common (Forever Begins) ja Kid Cudi, joka lainasi liki koko kappaleen raidalleen 50 Ways to Make a Record. Miksi Kanye West ei vieläkään ole pirauttanut Simonille studiokutsun merkeissä on yksi 2010-luvun suurista musiikillisista mysteereistä.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon – 50 Ways to Leave Your Lover (BBC:n taltiointi vuodelta 1975)

3. Perulainen kansanmusiikki

Toreilla ja ostoskeskuksissa soittavat perulaiset kansanmusiikiyhtyeet panhuiluineen lienevät tuttuja kaikille. Simon enteili tätä arkipäivän maailmanmusiikki-ilmiötä jo vuonna 1970, jolloin Simon & Garfunkelin versio perulaisen säveltäjän Daniel Alomía Roblesin laulusta El Cóndor Pasa nousi listahitiksi.

Simonin luenta perustui Urubamba-yhtyeen levytykseen kappaleesta, ja yhtye soitti Bridge Over Troubled -menestysalbumilla julkaistulla versiolla, joka sai nimen El Condor Pasa (If I Could).

Simon ei kuitenkaan lähtenyt toistamaan hittisinkun kaavaa – saattoiko hän aavistaa South Park -animaatiosarjassa nähdyn suunnitelman, jossa perulaisten kansanmusiikkiyhtyeiden suosio johtaa jättiläismarsujen invaasioon ihmiskuntaa vastaan?

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel: El Condor Pasa (If I Could) (1970)

4. Brittifolk

Muun muassa Steeleye Span ja Fairport Convention naittivat Britteinsaarten kansanmusiikkia rockiin 60-luvun lopulla menestyksekkäästi, mutta jälleen kerran Paul Simon oli muita edellä.

Vuonna 1966 julkaistu single Scarborough Fair oli versio 1200-luvulta juontavasta englantilaisesta balladista. Se nousi Yhdysvalloissa top 20:een, ja kappale kuultiin seuraavana vuonna ensi-iltansa saaneessa menestyselokuvassa Miehuuskoe.

80-luvulla irlantilaisen Clannadin ja yhtyeestä sooloartistiksi irtautuneen laulaja Enyan kaltaiset nimet veivät saarivaltion perinnemusiikin listoille, ja seuraavalla vuosikymmenellä näiden maanmiesyhtye The Corrs keräsi potin miljoonia myyneillä irkkupoplevyillään. Samaan aikaan Paul Simon seikkaili aivan toisella puolella maapalloa. Olihan hän ehtinyt kastaa pikkuvarpaansa jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin kyseiseen genreen.

Video ei ole enää saatavilla

Simon & Garfunkel: Scarborough Fair (New Yorkin Central Parkissa 1981)

5. Musikaalimusiikki

Simonin ura musikaalien parissa alkoi vuonna 1987, kun hän vakuutti Warner Brothersin investoimaan Etelä-Afrikan rotusorrosta kertovan Asinamali!-musikaalin Broadway-versioon.

Kokemuksen innoittamana hän alkoi vuonna 1989 säveltää ja kirjoittaa omaa musikaaliaan Capeman. Puertoricolaisen jengirikollisen Salvador Agronin elämästä kertovan esityksen toiseksi kirjoittajaksi Simon sai runoilijana ja näytelmäkirjailijana tunnetun Derek Walcottin, joka voitti vuonna 1992 Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Simonin lähestymistapa musikaalin tekemiseen uhmasi Broadwayn perinteitä: hän käytti esityksen musiikin nauhoittamiseen liki viisi vuotta ja miljoona dollaria. Lauluntekijän halu sanella Capemanin kaikkia taiteellisia aspekteja ajoi hänet lopulta törmäyskurssille Broadwayn valtaapitävien kanssa.

Vuonna 1998 ensi-iltansa saanut Capeman oli sekä taiteellinen että kaupallinen floppi. Simonin kunniaksi on sanottava, että toisin kuin Bonon ja The Edgen Spider-Man-musikaalin tapauksessa, kukaan ei loukkaantunut vakavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Paul Simon – Trailways Bus (albumilta Songs from the Capeman, 1997)