Levyraadin Jukka Virtanen poseerasi myös Nuorgamin Printin kannessa, joten miksei tässäkin. Kuva: Kimmo K. Koskinen.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä.

Tasan vuosi sitten 21. toukokuuta 2017 nähtiin ensimmäiset tunnit 1990-luvun kulttisarjan Twin Peaksin järisyttävästä 18-tuntisesta paluusta. David Lynchin suurtyö osoitti, ettei yli 70-vuotiaan ohjaajan vimmainen näkemys ole lientynyt iän myötä, päinvastoin. Fanit kerääntyivät yhteen keskustelupalstoilla ja sosiaalisessa mediassa ruotimaan, hämmästelemään ja ahdistumaan yhdessä abstraktin, hitaan ja armottoman kuolonmarssin edetessä.

Lynch on usein sanonut, että hänelle elokuva on 50-prosenttisesti kuvaa ja 50-prosenttisesti ääntä. Twin Peaks: The Returnissa tämä ei näy pelkästään häiriintyneen ääniraidan ja kuvan tanssina, vaan myös tapahtumissa: sarjan silmiinpistävimpiä piirteitä on Bang Bang Bar -tienvarsikapakassa eli tuttavallisemmin Roadhousessa nähtävien musiikkiesitysten valtava määrä ja korkea taso.

Alkuperäisessä sarjassa tuon paheiden ja laittomuuksien pesän kolkko atmosfääri toi mieleen lähinnä Lahden Tirran tai Lapinjärven Hotelli Hanhen. Uudella kaudella juottola tuntuu kuitenkin elävän verevää renessanssia paikallisen nuorison keskuudessa, kun artistit Chromaticsista Eddie Vedderiin ja Hudson Mohawkeen kipuavat vuorollaan lavalle esiintymään täydelle salille.

Nuorgam juhlisti Twin Peaks: The Returnin vuosipäivää kokoamalla yhteen yhdeksän Twin Peaks- ja musiikki-intoilijaa arvioimaan kaikki viisitoista Roadhousen lavalla viime keväänä nähtyä esitystä. Pisteitä annettiin nollasta kymmeneen huomioiden kappaleen lisäksi esityksen visuaalinen ilme, esiintyjien lavapresenssi ja joissain tapauksissa myös kappaleen aikana nähtävät lavan ulkopuoliset tapahtumat. Lopuksi esitykset pantiin viralliseen ja absoluuttiseen paremmuusjärjestykseen keskiarvon mukaan.

#15 Hudson Mohawke – Human (ep. 9)

Skotlantilainen tuottaja-dj valitsi Roadhousen uuden kappaleensa kantaesityspaikaksi. Huomion varastaa kuitenkin pöydässä notkuva indiepoptähti Sky Ferreira.

Keskiarvo: 4,8

”Huomioni kaikesta muusta vie epäreilusti se, että Ellan (Ferreira) Rainier-tölkki on niin ilmiselvän tyhjä että tarjoilkaa nyt pöytiin herranjumala.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Hudson on tehnyt huikeita biisejä mutta tällä lavalla hän jättää pahasti kylmäksi. Biisi tuntuu siltä kuin se olisi vain yhtä introa.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#14 Lissie – Wild West (ep. 14)

Lynch buukkasi Lissien Roadhouseen tiemmä nähtyään tämän Lady Gaga– ja Metallica-versiointeja YouTubessa. Etenkin Britanniassa suosittu yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä esittää kolmannen albuminsa nimikkokappaleen.

Keskiarvo: 5,3

”Badalamentiläis-lynchiläinen tremolokitara johdattaa sisään kappaleeseen, joka kasvaa isoksi indiepopiksi. Tekee mieli kasvattaa parta ja pukeutua ruutupaitaan, mutta biisi on vain OK, ei sen enempää.” (Henry Lehto)

”Hyvä kappale – mutta yksi niistä The Returnin musiikkiesityksistä, jotka eivät yksinkertaisesti toimi prosessoidun lauluäänen ja eläväisen huulisynkkauksen välisen sovittamattoman ristiriidan takia.” (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

#13 The Cactus Blossoms – Mississippi (ep.11)

Minneapolisilaisveljekset Jack Torrey ja Page Burkum kanavoivat kappaleessaan The Everly Brothersin henkeä niin sisäisesti kuin ulkoisesti.

Keskiarvo: 5,6

”Nätti, vaikkakin hiukan mitäänsanomaton 50’s-balladi itselle täysin tuntemattomalta
yhtyeeltä. Miinusta siitä, ettei Ed [Hurley, Big Ed’s Gas Farm -bensa-aseman omistaja] ollut yleisössä. Hänen sydämeensä tällainen Everly Brothers -tunnelmointi olisi varmasti osunut.” (Antti Lähde)

”Vaivatonta leffakantria! Lopun rautalankamehustelu lähtee hienosti. Roadhouse-kohtauksista suoraviivaisimpia: bändi veivaa ilman sen kummempia kikkoja ja yleisö hiihtää. Toisaalta sellainen biisi, johon ei muuta tarvitsekaan.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#12 Chromatics – Saturday (ep. 11)

Tuottaja-multi-instumentalistin ja Italians Do It Better -levymerkin perustajan Johnny Jewelin luotsaama yhtye esiintyy Roadhousen lavalla peräti kahdesti. Saturday on esityksistä jälkimmäinen.

Keskiarvo: 6,3

”Chromaticsin toinen Roadhouse-esiintyminen uhkaa jäädä dialogin alle, mutta kun yhtye nostetaan pintaan, taivas aukenee. Italians-nörtti haluaisi kuulla tämän version myös ilman dialogia, sillä kappaleesta on julkaistu vain Desiren versio Johnny Jewelin Windswept-levyllä.” (Teemu Fiilin)

”Chromatics lipuu rauhallisesti kuin alkutekstien Twin Peaks -vesiputous. Kaikki on hidasta ja kaunista. Hetken kaikki on hyvin Lynchin maailmassa ja toivoa on.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#11 James Marshall (”James Hurley”) – Just You (ep. 13)

27 vuotta sitten nuorta kapinallista James Hurleyä esittänyt James Marshall ja sarjan säveltäjä Angelo Badalamenti improvisoivat Lynchin kanssa kohtauksen, jossa Hurley vaikersi kyseisen 1950-lukupastissin olohuoneen matolla kitaraa silitellen. Maddie ja Donna, joiden molempien kanssa James tuolloin vehtasi, huojuivat ja hymisivät mukana yhteiseen mikrofoniin. Syntyi sietämättömän vaivaannuttava tai rakastettava kohtaus ja pieni pala tv-historiaa. Nyt James Marshall-Hurley nousee Roadhousen lavalle esittämään kappaleen uudelleen – ja uudelle naiselle, totta kai.

Keskiarvo: 6,5

”Yksi maagisimpia hetkiä Twin Peaksin ensimmäisellä kaudella on luotu uudestaan, ja se toimii edelleenkin yhtä hienosti ja maagisesti.” (Mathias Foster)

”Tälle ei pitäisi antaa arvosanaa ollenkaan, koska tämähän on silkka kainalopieru, trollaus, vitsi! Annetaan numero siis ’siltä väliltä’. Eikös tämän ääniraita kaiken lisäksi ollut aivan 1:1 alkuperäisen kanssa? Naiskatsojan liikuttunut reaktio naurattaa – kuten kuuluukin.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#10 The Veils – Axolotl (ep. 15)

Roadhousen lavalle saadaan kansainvälistä väriä, kun uusiseelantilaisen Finn ”Barryn poika” Andrewsin johtama ja brittimuusikoista kokoamansa yhtye esittää tuoreimman albuminsa avauskappaleen, jonka on tuottanut jenkkiräppäri El-P.

Keskiarvo: 6,7

”Looshistaan hätistetty mimmi varastaa show’n ihanan häiriintyneellä käytöksellään. Varsinainen musiikkiesitys on vain toissijaista taustaa.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Anteeksiantamaton ja taidokas industrial-tausta ottaa haltuunsa ensi äänistä lähtien. Vokalistina laulua ja spoken wordia sekoittava vaalea kundi iso hattu päässään. Videolla pieni ja syrjitty nainen kiihdyttää itsensä karmivaan laurapalmermaiseen huutoon.” (Kimmo Kallio)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Au Revoir Simone – A Violent Yet Flammable World (ep. 9)

Jo 15 vuoden ikään ehtinyt brooklyniläinen dream pop -trio esiintyy Roadhousessa kahdesti. Raadin hampaissa pahemmin kärsi tulkinta The Bird of Music -albumin (2007) kappaleesta. Sky Ferreiran hahmo jatkaa sivuluisuaan looshin liukkailla nahkapenkeillä hampparien paistamisesta turisten ja kainaloitaan raapien.

Keskiarvo: 6,8

”Levottoman naisen kainaloihottuma johtaa yhteen sarjan parhaista esityksistä. Niin itse kappale kuin Lynchin siirtymä ihotautikuvastosta kolmeen eteeriseen naismuusikkoon ovat nappisuorituksia. Bridgen rumpuraita tuo mieleen Björkin Hunter-kappaleen tuntumatta piiruakaan päälle liimatulta.” (Kimmo Kallio)

”Au Revoir Simonen vedot tuntuvat vähän liiankin ohimeneviltä, tai sitten bändi itse ei vain merkitse itselleni tarpeeksi. Toisaalta tällaisen kepeän, iskelmällisen biisin ja kuumottavien narkkareiden välillä oli ihan viehättävä kontrasti.” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#8 (jaettu) Trouble – Snake Eyes (ep. 5)

David Lynchin pojan Rileyn ”yhtye”. Lynch soittaa kitaraa, Dirty Beaches -yhtyeen Alex Hungtai saksofonia ja sarjan musiikkivastaava Dean Hurley rumpuja. Roadhouse-maailmassa tämä mennee jonkinlaisesta superkokoonpanosta.

Keskiarvo: 6,8

”Geneerinen ränttätänttäveto säestää Richard Hornen hahmon pahuutta häiritsevästi korostavaa esittelyä.” (Vesa Vehviläinen)

”Parin myötäkarvaan silittäneen kappaleen jälkeen päästään lopulta uhkaavampaan tunnelmaan. Kitaramakunsa Jack Whitelta lainannut bändi takoo tahtia repivälle saksofonille. Richard Horne ei esityksestä välitä, vaan harrastaa laittomuuksia ja ahdistelee naapuripöydän naisia.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

#6 (jaettu) Rebekah Del Rio – No Stars (ep. 10)

Meksikonamerikkalainen laulaja on tullut tutuksi englantia puhuvassa maailmassa paitsi kolmen oktaavin äänialastaan, myös esiintymisestään David Lynchin elokuvassa Mulholland Drive. Kappale on Del Rion levyltä Love Hurts Love Heals (2011), ja laulaja kirjoitti sen yhdessä David Lynchin ja kitara-pedalsteel-virtuoosi John Neffin (mm. Drive-By Truckers) kanssa. Lavalla kitaraa soittaa Moby.

Keskiarvo: 6,9

”Mulholland Drivessa mykistävän a cappella -version Llorando-laulusta esittänyt Del Rio esiintyy Roadhousessa oudon hillitysti yllättävän yksitoikkoisella, Twin Peaks -pastissia lähenevällä kappaleella. Vaikea sanoa, missä määrin tämä on tietoinen valinta.” (Kimmo Kallio)

”Todella ’uncanny’ tuon luonnottoman autotunen takia, mutta sehän juurikin tekee tähän ’sen’. Biisinä klassisempaa Lynch-musaa, Julee Cruisen ’jalanjäljissä’ tokikin. Biisi, jossa ei tapahdu mitään, mutta joka vangitsee silti!” (Mikael Mattila)

Video ei ole enää saatavilla

#6 Sharon Van Etten – Tarifa (ep. 6)

Newjerseyläinen laulaja-lauluntekijä on soolouransa ohessa musisoinut esimerkiksi The National -yhtyeen kanssa lavalla ja levyllä. Van Etten esiintyi bändin lämmittelijänä Suomessakin vuonna 2011 Kulttuuritalolla Helsingissä. Kappale on hänen neljänneltä levyltään Are We There (2014).

Keskiarvo: 6,9

”Vähän kuin Au Revoir Simonen kohdalla kävi, Twin Peaksin voi toivoa tuoneen lisänostetta rikollisen vähälle huomiolle jääneen Sharon Van Ettenin uralle. Pakko kuitenkin myöntää, että kappale on lopulta aika geneerinen Roadhouseen – mitään erityistä ’twinpeaksmäisyyttä’ siinä ei oikeastaan ole.” (Teemu Fiilin)

”Sharonin lauluääni osaa leikata tiensä läpi sieluun, mutta jostakin syystä esitys jää muuten valjuksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#5 Edward Louis Severson (Eddie Vedder) – Out of Sand (ep. 16)

Oikealla nimellään esiintyvä Pearl Jam -laulaja tiemmä kirjoitti hattukantrikappaleen nimenomaisesti sarjaa varten.

Keskiarvo: 7,0

”Vahva esitys, jossa tila kuuluu. Identiteetin katoamisesta, ajan loppumisesta ja uskon
hiipumisesta kertova teksti pääsee akustisessa esityksessä hyvin esille ja alustaa Audreyn
pitkään odotetun saapumiseen muiden ihmisten pariin.” (Antti Lähde)

”Eddie Vedder on aina ollut minulle salainen guilty pleasure, joten herran riisuttu akustinen veto toimii hienosti.” (Mathias Foster)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Nine Inch Nails – She’s Gone Away (ep. 8)

Trent Reznorin rautaisin ottein johtama synkän industrialrockin legenda. Reznor tarjosi kuulemma alun perin Lynchille eri kappaletta, mutta tämä halusi ystävältään jotain ’vähemmän twinpeaksmäistä’.

Keskiarvo: 7,5

”Kaikki muuttuu nyt. Aiempien kappaleiden eteerisen äänimaailman tilalle tulee teollista junttausta. Kun kappale päättyy, alkaa oudoin koskaan televisiossa nähty 40 minuuttia. Biisi ei ole Nine Inch Nailsin parhaimmistoa, mutta tässä rajapyykkinä se on lähes täydellinen.” (Henry Lehto)

”Nine Inch Nailsin Roadhouse-esitykseen suhtauduin suurella varauksella, mutta kyllä tässä on jotain sellaista hulluutta, jota sarja kaipaa! Biisi on mitä turhinta jämä-elektro-noiserockia, Trent näyttää lavalla upean ahdistavalta kusipäältä ja Mariqueen Maandig täydellisen tympääntyneeltä tamburiinijumalattarelta.” (Teemu Fiilin)

Video ei ole enää saatavilla

#3 (jaettu) Au Revoir Simone – Lark (ep. 4)

Ensimmäinen bändin kahdesta esityksestä Roadhousessa ja toinen kappale vuoden 2007 albumilta The Bird of Music.

Keskiarvo: 7,5

”Kaunis laulu ja vähäeleinen koreografia, josta ohjaaja repii kaikki tehot irti.” (Vesa Vehviläinen)

”Isn’t it too dreamy? Yhtyeen Anniella on hallussaan täydellisen twinpeaksmäiset, poissaolevan usvaiset tanssiliikkeet. Kappaleessa geneerisen rumpukoneraidan päälle rakentuu melankolisen kaunis äänimaailma, joka vähän särkee sydämen mutta lupaa samalla jotakin hyvää vielä tapahtuvaksi.” (Hanna-Katariina Mononen)

Video ei ole enää saatavilla

#2 Chromatics – Shadow (ep. 2)

Ensimmäinen portlandilaisyhtyeen kahdesta vedosta Roadhousen lavalla. Tällä kertaa laulaja Ruth Radelet pääsee ääneen.

Keskiarvo: 8,6

”Gaius Turunen kirjoitti aiemmin tässä kuussa kaiken olennaisen siitä, mikä tekee Shadow’sta Chromaticsin uran tärkeimmän kappaleen. Avausjakson playback on Twin Peaks: The Returnin musiikkiesityksistä vaikuttavin ja koskettavin. Johnny Jewel on fiksuna miehenä maalannut kyynelvanat poskipäilleen jo valmiiksi. Animehahmolta ja/tai eksoottiselta eläimeltä näyttävä laulaja Ruth Radelet huokuu melankolista viileyttä – ’she’s always been cool’.” (Antti Lähde)

”En ole mikään dream pop -sievistelyn suurystävä, mutta kappale on hykerryttävän vahva. Esitys on aseistariisuva pehmeässä melankoliassaan: en käsitä, miten joku asia voi muka olla yhtä aikaa eteerinen ja välitön, mutta tämä esitys tuntuu jotenkin vain olevan. Hieno melodia, ja tekstissäkin ideaa ainakin loppupuolella. Kauheasti tekisi mieli ajella aamuyöstä Juutinrauman siltaa, kuunnella tätä ja ikävöidä hulluna jonkun luo.” (Jarkko Immonen)

”Roadhousen lineup aukeaa turvallisesti sopivasti retrolta, sopivasti tuoreelta ja ehdottomasti Lynchiltä kuulostavalla Chromaticsilla. Ruth Radeletin ääni on epätodellinen. Twin Peaksin maailmaan se kuuluu, koska siellä normaalit säännöt eivät päde. Siinä maailmassa Jameskin on aina ollut cool.” (Henry Lehto)

[Esitystä ei ole Youtubessa, joten liitämme tähän kappaleen virallisen musiikkivideon, jonka yhtye on sanonut olevan kunnianosoitus David Lynchille ja tämän elokuvalle Blue Velvet (1986). Siinäkin miespääosaa näyttelee Kyle MacLachlan. Varsinaisen Roadhouse-esityksen voit katsoa esimerkiksi HBO Nordicilta.]

Video ei ole enää saatavilla

#1 Julee Cruise – The World Spins (ep. 17)

Hän on palannut! Julee Cruise! Roadhousen alkuperäinen residentti tekee comebackin uransa alkutaipaleen rakkaalle lavalle, jolla hänet nähtiin esiintymässä useaan otteeseen alkuperäisessä sarjassa. Cruise ottaa paikkansa rosterin kärjessä veteraanin varmuudella ja pyyhkii muilla yrittelijöillä Roadhousen lattiaa kuin kapakan oma siistijä. Angelo Badalamentin säveltämä ja David Lynchin sanoittama kappale kuultiin Cruisen esittämänä Roadhousessa jo alkuperäisessä sarjassa. Kappale on Cruisen levyltä Floating into the Night (1989).

Keskiarvo: 8,8

”Valitettavan lyhyeksi jäävä esitys ennättää houkuttelemaan kyyneleet kanavistaan. Julee on yhtä upea kuin aina, äänensä kuin toisesta maailmasta ja taipuvainen maalaamaan hetkestä taianomaisen – Badalamentin ja Lynchin vaikutusta kokonaisuuteen unohtamatta. Tuntuu kuin olisi palannut kotiin.” (Hanna-Katariina Mononen)

”Uuden sarjan hieno musiikkitarjonta vertautuu pakosta alkuperäisen sarjan Badalamentin musiikkiin ja Julee Cruisen lauluihin. Uuden sarjan päätösjaksot olivat kuitenkin niin intensiivisiä ja hämmentäviä, että ensi kertaa katsoessani en edes huomannut, että Julee Cruisen pakahduttavasta paluusta Roadhouse-baarin lavalle oli editoitu todella lyhyt pätkä.” (Vesa Vehviläinen)

”Ilman Julee Cruisen laulamaa Badalamentin biisiä tästä kaudesta olisi jäänyt puuttumaan olennainen osa. Bassokuvio muistuttaa ensimmäisistä nuoteista, joista kaikki 1990-luvulla alkoi. Feidataan mustaan. Kaikki voisi loppua tähän. Vaan ei, Lynch ei päästä niin helpolla.” (Henry Lehto)

Video ei ole enää saatavilla

BONUS! Carl Rodd (Harry Dean Stanton) – Red River Valley (ep. 10)

Suuret esitykset eivät aina kaipaa suuria puitteita. Sen paremmin tuskin voi kuvata Twin Peaksin laitamilla sijaitsevan Fat Trout Trailer Parkin sydämellisen omistajan Carl Roddin tulkintaa tästä kansansävelmästä tai Carlia näyttelevää näyttelijälegendaa Harry Dean Stantonia.

Stanton näytteli yli 50 vuotta kestäneellä urallaan lukemattomissa elokuvissa ja tv-sarjoissa, mutta muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sivuosissa. Hänen tunnetuimpia elokuviaan ovat muun muassa Cool Hand Luke, Kummisetä II, Alien, Red Dawn, Alpha Dog, Pretty in Pink, Pako New Yorkista ja Repo Man.

Stanton kuoli 15. syyskuuta 2017 91 vuoden iässä vain reilu viikko sen jälkeen, kun Twin Peaks: The Returnin finaali oli saanut maailmanensi-iltansa. Stantonin viimeiseksi rooliksi jäi pääosa elokuvassa Lucky (2017), jossa näytteli myös hänen pitkäaikainen ystävänsä David Lynch.

”Carl Rodd on maailman paras ihminen.” (Antti Lähde)

”Harry Dean Stantonin vedosta en sano muuta kuin että parasta!!!” (Mikael Mattila)

”Miltä legendan karisma näyttää? Tältä.” (Henry Lehto)

”I think Harry Dean Stanton should run for President!” (David Lynch, 2016)

Video ei ole enää saatavilla

David Lynch ja Harry Dean Stanton. Kuva: Stefania Rosini. Lähde: welcometotwinpeaks.com.

Dead Oceans

52 ”New Yorkin äänekkäimmäksi bändiksi” itseään kutsuva A Place to Bury Strangers kulkee uudella EP:llään kauemmas turvallisen Jesus and the Mary Chain -sateenvarjon alta kohti entistä industriaalisempia pyörteitä. Onwards to the Wallin ilmeisin hittibiisi So Far Away on esimerkki yhtyeen uudesta HD-shoegazesta, jossa tuotanto on viimeisteltyä ja kappaleet koukkuisampia kuin koskaan. Melodiat poseeraavat tapaan, joka tuo jostain syystä mieleen The Killsin, ja rummunkosahdukset virittävät vauhtihirmudramatiikan äärimmilleen. Kitarointi on tuttuun tapaan efektoitu muistuttamaan liikenneruuhkassa iskevää migreenikohtausta, mutta silmissä vilkkuu muitakin värejä kuin mustaa ja valkoista. Silmissä vilkkuu kalseaa kromia ja sinistä – sävyjä, joita näki moderneissa actionelokuvissa, kiiltävien konttoreiden ikkunoissa ja partakonemainoksissa. Muutoksen suunta ei ole sinänsä huono, mutta EP:n tavoittelema vaarantunne latistuu liiallisen yrittämisen seurauksena. Odotukset trion kolmosalbumia kohtaan eivät kuitenkaan katoa minnekään. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Mark Lanegan Band – Blues Funeral

4AD

63 Mark Lanegan on ollut läpi 2000-luvun siinä määrin kiireinen, että miehen edellisestä omalla nimellä julkaisemasta albumista (Bubblegum) on päässyt vierähtämään jo kahdeksan vuotta. Ennakkoon haaveilin, että pitkä tauko kuuluisi Blues Funeralilla äärettömän korkeatasoisena kappalemateriaalina; haaveilin, että Lanegan olisi pannut vuosien aikana levyä varten syrjään ne kaikkein hienoimmat oivalluksena. Blues Funeral on kuitenkin karu pettymys. Kelpo levy melkein millä tahansa mittarilla, muttei yhtään sen enempää. The Gravedigger’s Song käynnistää pörisevällä blues-drone-junttauksellaan hautajaiset lupaavasti. Myös perään kuultava Bleeding Muddy Water vakuuttaa jylhällä tunnelmallaan, vaikka 6-minuuttisen hidastelun paikka levyn kakkosbiisinä onkin väärä. Sen jälkeen Blues Funeral kuitenkin vaipuu keskinkertaisuuden suohon. Piiskaavan energinen Riot in My House nostaa välissä pulssia ja Ode to Sad Disco elektropopeillaan vähintään kulmakarvaa, mutta liian moni ylipitkä yhdentekevyys on ehtinyt jo tappaa kuulijan kiinnostuksen ennen kuin apaattisesti suriseva Tiny Grain of Truth lyö viimeisen naulan arkkuun. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Paul McCartney – Kisses on the Bottom

Hear Music

60 Paul McCartney on kuvaillut uutta, rockia edeltävän ajan jazzahtavaa popmusiikkia sisältävää levyään albumiksi, jonka parissa sopii rentoutua viinilasillisen tai teekupin kanssa raskaan työpäivän jälkeen. Juuri sellainen levy pilke silmäkulmassa nimetty Kisses on the Bottom on. Rocklegendan luomukseksi se on kovin kepeä ja mukavuudenhaluinen, mutta ei käy kieltäminen, että lumimyrskyn pauhatessa ikkunan takana sellaiset lempeästi svengailevat lainakappaleet kuin I’m Gonna Sit Right Down and Write Myself a Letter, Home (When Shadows Fall), It’s Only a Paper Moon, The Glory of Love, Always tai McCartneyn itsensä kirjoittama My Valentine hohkaavat kotoisaa lämpöä kuin räiskyvä tulisija. Ja onhan Macca toki kovan päivän iltana upottavan nojatuolinsa ja rentouttavan lasillisensa ansainnut. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

Pepe Deluxé – Queen of the Wave

Asthmatic Kitty

90 Vanhemmillani oli Jesus Christ Superstar -kasetti, soundtrack vuonna 1973 julkaistuun elokuvaan. Sitä tuli kuunneltua pienenä Dar es Salaamissa, jossa oma perhe oli yksi tärkeimpiä musiikille altistumisen kanavia. Suomessa ikätoverit varmaankin tussailivat heavybändien logoja farkkutakkeihinsa. Jesus Christ Superstar -kasetti on tullut useasti mieleen Queen of the Wavea kuunnellessa, sekä konsepti- että sounditasolla. Pepe Deluxén käyttämä taustatarina ei ole yhtä tunnettu kuin Jeesuksen seikkailut, mikä tekee levystä hiukan vaikeaselkoisemman, mutta se, mikä voisi jossain tilanteessa tuntua sillisalaatilta, toimii, kun ajattelee levyä musikaalina. Konseptilevy ei jotenkin riitä ja haiskahtaa liika progelta. Sitä tämä levy ei ole. Tämä on silkaa poppia, funkin, retrofuturistisen scifi-linssin läpi tiirailtuna. Tästä jää hienon musiikin lisäksi käteen ihmetys siitä, ettei James Spectrumin palveluita tuottajana käytetä jatkuvasti. Levy kuulostaa mahtavalta, ja kokonaisuudenhallinta on suvereenia. Tässä on osattu kaivaa esiin vision kovin ydin, jota loputtomat ideat kiertävät kuin kuut. Tämä kirjoitus oli kaverijournalismia. Minä ja Sealandin paroni James Spectrum olemme ystäviä vuosien takaa. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Porter Ricks – Biokinetics

Type Records

90 Porter Ricks -nimimerkin takana operoineet Thomas Köner ja Andy Mellwig vastasivat 1990-luvun minimalistisen ambient-teknon vavahduttavimmista raidoista, joista vuonna 1996 koottu portfolio Biokinetics on vuosien saatossa muodostunut tyylipuhtaaksi klassikoksi. Tämän päivän näkökulmasta albumin merkitys näyttäytyy entistä relevantimpana äänimaisemien muokkaajana. On vaikea kuvitella Tim Heckerin Radio Amoria, Polmo Polpon Science of Breathiä, varhaista Fennesziä tai muita sittemmin indielevyhyllyihinkin tiensä löytäneitä levytyksiä ilman Biokineticsin roolia suunnannäyttäjänä. Type Recordsin uudelleenjulkaisu on paikallaan oleva kunnianosoitus albumille, joka toi vaikeasti lähestyttävään ja analyyttiseksi miellettyyn kokeelliseen ambientiin odottamatonta intensiivisyyttä ja läsnäolon tuntua – siitä huolimatta, että Biokineticsin kantavana teemana kulkee juuri autioiden, laajuudessaan lähes äärettömiltä tuntuvien tilavaikutelmien luominen. Se kerää uniikin ääniasetelmansa hiljaisia valtamerenpohjia haravoiden, syvällä abyssaalivyöhekkeellä uiskennellen. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Sydän, Sydän – Kapseli

Johanna

73 Vajaan neljän vuoden tauon jälkeen kotimaan sydämellisin yhtye tekee paluun ehkä tähän asti seesteisimmällä levyllään. Kapseli ei suinkaan ole seesteinen masentavalla ”ollaan yli kolmekymppisiä ja halutaan radiosoittoon” -tavalla, vaan nimenomaan Sydän, Sydämelle ominaisella tyylillä. Välillä lauletaan taivaan räjähtämisestä ja aivojen orjaksi jäämisestä, mutta tietynlainen positiivinen alavire ja jopa rakkaus levyltä paistaa. Vaikka Baz Luhrmannin Everybody’s Got to Wear Sunscreeniä paikoitellen muistuttava Viimeinen tunto ohjeistaakin niin masentavaan asiaan kuin maailman viimeisen päivän kokemiseen, sekään ei juuri masentele. Turha stressata, sillä ”leikin aika on ohi, putsaa mielesi turhasta”. Banjolla varustettu Skorpionin pisto on levyn ehdottomasti hienoin kappale, joka kuvailee vaikuttavalla kielikuvalla oman itsensä löytämistä: ”Tänä iltana tanssin läpi ihmisen tahdon. Olen harjoitellut huoneessani, tänään näytän kasvoni.” Muutamista kohokohdista huolimatta Kapseli ei ole sydämien paras tai yllätyksellisin levy. Se on kuin rakkauskirje pikkuhiljaa paranevalta mielipuolelta – omalla tavallaan häiritsevä, mutta kuitenkin lämmittää sielua. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

John Talabot – ƒIN

Permanent Vacation

80 Muovikassillisen singlejä tehtaillut espanjalais-dj yhdistää esikoisalbumillaan chillwaven auringonpolttaman euforian avarissa tehdashalleissa kaikuvien house-eeposten kiihottaviin jännitepurkauksiin ja ripustaa kokonaisuuden 1980-luvun lopulta anastamiensa popkoukkujen varaan. Levyn käynnistävä Depak Inc. on viidakkoäänineen ja kuorolauluinen kuin Deep Forestin äänipankkiin murtautunutta Jori Hulkkosta, ja assosiaatiota jatkaa Processoryn kuulaasta ja vanhakantaisesta elektropopista muistuttava Destiny. Sittemmin ƒIN levittää lonkeronsa laajemmalle: Oro y sangren rytmiikka muistuttaa 1980-luvun lopun sankareista Bomb the Bassista, When the Past Was Present huumaa kuin historian hämäriin kadonnut New Order -maxi. Nykyartisteista ƒIN herättää mielikuvia sellaisista indien valtavirtaan ponnistaneista suosikeista kuin Animal Collective (Journeys) ja Four Tet (Last Land). Silti ƒIN on fiilikseltään enemmän “tekno” kuin “pop”, ”indie” tai edes ”elektro”. Talabot itse jää lopulta jollain tavalla kasvottomaksi, mikä pukeekin barcelonalaista paremmin kuin hyvin. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Todd Terje – It’s the Arps

Olsen/Smalltown

82 Onko hiljattain julkaistu parempaa kappaletta pyllynpyörittelyyn kuin Todd Terjen Inspector Norse? Hillittömän hauska ja ilon täyttämä vajaa seitsenminuuttinen on oppikirjaesimerkki modernista diskosta, aidon tanssittavasta hömpästä, joka kestää kuuntelua. Terje on saanut loihdittua ARP2600-vintagesyntikastaan kauniin ilmavat ja vapaasti hengittävät soundit, ja kun melodiat jäävät päähän kuin Oukki Doukki -karkin maku suuhun, on bileet pelastettu. Jo ensimmäisen minuutin aikana kappaleen juju käy ilmi, mutta koska se juju on niin hyvä, sen mukana jaksaa mennä neljän minuutin tienoilla avaruutta tavoittelevaan huippukohtaan. Loppu onkin laskettelua takaisin alas, mutta hymy pysyy huulilla koko ajan. It’s the Arps – arpeggoitahan tällä EP:llä riittää. Varsinaisesti nimi viittaa tuohon syntetisaattoriin, jolla koko julkaisu on tehty. Sen muut kappaleet ovat Norsea rauhallisempia ja hitaampia. Kaksiosainen Swing Star on meditoivaa avaruusdiskoa, josta Norja on tullut tunnetuksi viime vuosien ajan. Se ei kuulostaisi lainkaan ulkopuoliselta esimerkiksi Lindstrømin Where You Go I Go Too -levyllä. Ensimmäinen puolisko on kosmista arpeggioilla maalailua, joka vaihtuu toisessa osassa kepeäksi diskohölkäksi. Vahvan EP:n heikko kohta on paikoin mitäänsanomaton Myggsommer, joka kuulostaa viimeistelemättömältä, avaruudellisia ääniä tutkailevalta luonnokselta. Sen hitaus tuo kontrastia EP:n avaavan Inspector Norsen vauhdille ja jää vain välipalaksi ennen Swing Staria. Mutta jos Terje millään pystyy jatkamaan tulevilla julkaisuilla viimevuotisen Ragyshin ja It’s the Arpsin kaltaisilla teillä, tanssimusiikki on hyvissä käsissä. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

Twilight Sad – No One Can Ever Know

Fat Cat

49 Valtavat kitaravallit yhdistettynä kolkohkoon äänimaisemaan ovat olleet Twilight Sadin tavaramerkki yhtyeen kahdella ensimmäisellä albumilla. Isoon soundiin rakastuneiden skottien kolmosalbumi No One Can Ever Know tuo trion ilmaisuun uusia elementtejä, mikä on sinänsä tervetullutta. Edeltäviin levytyksiin verrattuna selkein ero on, että aiemmin kaikkialla pauhanneet kitarat ovat antaneet enemmän tilaa syntetisaattoreille sekä industrial- ja postpunk-vaikutteille. Kovin vähän tuo muutos silti tuntuu albumin varsinaisessa sisällössä. Siinä missä aiemmat levytykset oli ladattu tukkoon kitaravalleilla, nyt joka puolella ujeltaa synkkä synamatto poikineen. Parhaimmillaan soundimaailman muokkaus tuo mieleen Depeche Moden kaltaisen kohtalokkaan synapopin – tosin sillä erotuksella, että No One Can Ever Know’lla ei juuri popkoukkuja harrasteta. Äänimaisemassa kumisevat aikapäiviä sitten hylätyt, kylminä seisovat ja toisiaan muistuttavat teollisuushallit. Vaikuttaa siltä, että Twilight Sad on vaarassa vajota omaan synkkyyteensä, jolta sitä ei pelasta edes albumin ainoa valonpilkahdus Sick. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Sharon Van Etten – Tramp

Jagjaguwar

79 The Nationalin lämmittelijänä Suomessakin piipahtanut Sharon Van Etten on kaivattu lisä siihen persoonallisten, kajahtaneen oloisten naisartistien joukkoon, johon kuuluvat esimerkiksi Kirstin Hersh ja Anna Calvi. Newyorkilaismuusikon kolmas albumi on tyylitajuinen yhdistelmä americanaa, alt-rock-estetiikkaa ja ukulelen kaltaisia rikastuttavia detaljeja. Van Etten laulaa todella hyvin, välillä naukuen notkeasti kuin Marissa Nadler, välillä julistaen itsevarmasti kuin Neko Case. Trampin 4–5 parasta kappaletta ovat lähes mestarillisia (jylhäksi pauhuksi kasvavat All I Can ja Serpents, valssissa keinahteleva Leonard, päätösraita Joke or a Lie) mutta jokin vaikeasti määriteltävä laskelmoivuus ja asetelmallisuus estää tätä kuulijaa lankeamasta lopullisesti loveen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla