Ei huolta. Katsomme taas kohta kenkiimme.

Kenkiin tuijottelevan unipopyhtyeen kolmas pitkäsoitto kertoo sydänsuruista syntyneen salaperäisen aavetarinan.

“Aaveet vainoavat meitä kaikkia. Jokainen rakkaus, jonka olet kokenut, jokainen kolhu, jokainen petos, jokainen sydämen särkyminen. Ne seuraavat sinua ja pysyvät mukanasi.” Näin School of Seven Bellsin laulaja/kitaristi Alejandra Deheza avaa yhtyeensä kolmannen levyn teemaa. Hänen mukaansa Ghostory on konseptilevy, joka kertoo tarinan nuoresta Lafaye-tytöstä ja hänen elämänsä aaveista. Kirjaimellista juonta siltä on kuitenkin turha lähteä etsimään, mutta lauluilla on yhteinen menetyksen ja uuden suunnan etsimisen teema.

Vuonna 2006 perustettu School of Seven Bells (tai SVIIB ystävien kesken) on itsekin kokenut traumaattisen menetyksen. Vuonna 2010 Alejandran kaksossisar Claudia erosi yhtyeestä kesken kiertueen. Dehaza ja nyt duoksi kutistuneen yhtyeen toinen puolisko Benjamin Curtis, eivät ole kertoneet välirikon syitä, mutta Ghostoryn aloittava The Night saattaa hyvinkin toimia tirkistysreikänä kaksossisarusten yhteyden repivään katkeamiseen:

The light of day
Gives me no relief
Because I see
You in everything
You’ve frozen my thoughts
You’ve frozen me
I’m in the same place
You left me, baby

Ja myöhemmin samassa kappaleessa:

 You have my legs
You have my arms
We are one contended skin
We are in continued pain

The Nightin sanat saattavat huokua surua ja kuvata yksinäisten öiden luihin asti hiipivää kylmyyttä, mutta musiikillisesti se puikkelehtii kuulaana kuin kirkas vuoristopuro. Deheza ja Curtis ovat viisaasti kuorruttaneet melankolian ja menetyksen toivolla. Selvin esimerkki tästä on ambientisti maalailevan Reappearin aloittavat säkeet:

 You know it’s time to find the will
To reappear back into your life
When all you see and all you love is back again
Under the veil

Vaikka duo haluaa korostaa albuminsa tarinaa, ja Deheza on kertonut heidän aloittavan sävellystyön sanoituksista, on Ghostoryn painopiste kuitenkin musiikissa. Levyn tarina ei välttämättä avaudu ilman tekijöidensä johdatusta, eivätkä Dehezan lyriikat tahdo nousta esiin School of Seven Bellsin leijailevan musiikin keskeltä. Tyypillinen esimerkki on levyn päähenkilöstä kertova Lafaye, joka jää lyyrisen sisältönsä puolesta mysteeriksi:

 You broke into the fabric as a stranger Lafaye
And there your heart was taken from you
You had the blood of intuition
With a name that branded you
And the familiar unfamiliar
Would be the only thing you knew

Eteerinen on adjektiivi, jota on melkein mahdoton olla käyttämättä shoegazing- ja unipopvaikutteisessa musiikissa, ja myös School of Seven Bellsin kohdalla se kuvaa yhtyeen soundia parhaiten. Ghostory aaltoilee kauniina vellovana äänimerenä, jonka syvyyksistä löytyy öistä pohdiskelua, tähtisumun melankoliaa, pyörteilevää euforiaa ja surumielisen tanssittavia rytmejä. Tosin, kun School of Seven Bells tanssittaa, se on enemmän kuin unta tanssista fyysisen liikkeen sijaan.

Cocteau Twinsinsä, My Bloody Valentinensa, Curvensa ja kasarisynapoppinsa tuntevalle School of Seven Bells ei tarjoa mitään varsinaisesti uutta, mutta jotain tenhoavaa duon musiikissa on. The Nightin ja Lafayen ohella Love Playn melkein läpikuultavana hohtava utuisuus, Low Timesin sähköisyys, Scavengerin öinen surumielisyys ja When You Singin pökerryttävä surinahurmio vakuuttavat. Välillä toivoo, että School of Seven Bells uskaltaisi poiketa tutulta ja monesti tallatulta polulta, mutta tällaisenaankin sen musiikki toimii vallan mainiosti.

79 Ghostory on levy, jonka tarina saattaa jäädä mysteeriksi, mutta musiikillisesti sen polku hohtaa kirkkaana. School of Seven Bells on onnistunut veistämään menetyksestä ja surusta kauniin unenomaisen albumin, joka saattaa hyvinkin olla sen tähänastisen uran paras.

Video ei ole enää saatavilla