Terhi Kokkonen pukee kuoleman, menettämisen, kommunikoinnin ja tuntojen välittämisen teemat muutamaan säkeistöön. (Kuva: Tomi Palsa)

Lopulta olemme kuitenkin yksin on musiikin muotoon puettu novelli, joka kruunasi esittäjänsä kehittymisen merkittäväksi pop-yhtyeeksi.

”Ketään ei voi tuntea kokonaan
Ketään ei voi viedä mukanaan
Lopulta olemme kuitenkin yksin”

Scandinavian Music Groupin Lopulta olemme kuitenkin yksin ei ollut ilmestymisvuonnaan radiohitti, sen sisältäneen Missä olet Laila -albumin singlelohkaisu tai edes yksi niistä yhtyeen lukuisista erinomaisen tarttuvista pop-ralleista. Se oli kappale, joka kaikkein paljastavimmin osoitti yhtyeen siirtyneen uuteen aikaan. Jo vuoden 2006 Hölmö rakkaus, ylpeä sydän -levyllä yhtyeen kappaleisiin oli ilmaantunut enemmän folkin ja countrymusiikin kaikuja, mutta perusote oli edelleen kitaravetoisessa popissa.

Missä olet Lailan myötä yhtyeen ilmaisu harppasi näiden vaikutteiden suuntaan aimo loikan ja seurauksena oli juurevaa ja samalla raikkaan kuuloista, akustisvetoisempaa poppia. Tässä kokonaisuudessa Lopulta olemme kuitenkin yksin on hillitty, vähäeleinen mestariteos, joka osoitti bändin kypsyneen siihen pisteeseen, että sen kappaleista voi tulla kokonaisvaltaisia taideteoksia. Lopulta olemme kuitenkin yksin on nimittäin pienimuotoinen filosofinen romaani, joka on vain puettu poplyriikan ja parin minuutin kappaleen muotoon.

Kymmenen vuotta sitten perustetulta SMG:ltä on julkaistu kuusi albumia. (Kuva: Tomi Palsa)

Kuten tämän artikkelin alussa olevasta sitaatista voi päätellä, kappale sisältää kaikki ainekset sietämättömäksi käyvän patetian aikaansaamiseksi kuulijassa. On elämän suuria kysymyksiä ja unimaisemia ja kertosäkeen avaava lause, joka on valmis masentamaan kenet tahansa. Silti kappale onnistuu välittämään toivoa ja herkkyyttä, sillä se ei missään kohtaa ylly tulkinnassaan mahtipontisentiseksi tai liioittelevaksi. Akustinen kitara kantaa kappaleen lähes yksin; kitarasoolot ja rumpukompit olisivat tässä yhteydessä aivan liikaa. Välillä voi kuulla koskettimiston kevyen kilkkeen, siinä kaikki. Lopulta olemme kuitenkin yksin on sävellykseltään ja sovitukseltaan suorastaan paljas ja yksinkertaistettu, ja siksi sen musiikillinen anti tukee Terhi Kokkosen sanoitusta täydellisesti.

Ja entä se sanoitus? Sen ansiosta tämä kappale kuuluu tähän artikkelisarjaan. Jos yhdessä kappaleessa voi käsitellä kuoleman ja menettämisen teemoja, ihmisten välisen kommunikoinnin ja tuntojen välittämisen rajallisuutta, ja yhtä elämän keskeisimmistä haasteista, eli luopumaan oppimista, on kirjoittajalla oltava käytössään järjetön määrä itseluottamusta ja tiivistämisen taitoa. Kokkonen kuitenkin pukee nämä teemat pariin säkeistöön kovin vaivattoman oloisesti.

Sitaatiksi irroitettuna kappaleen tunnelma ja herkkyys eivät saa oikeutta osakseen, ja silläkin uhalla, että sorrun juuri mainitsemaani patetiaan, pönkitän näkemystäni tästä kappaleesta yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista kotimaisista biiseistä kertomalla omasta suhteestani siihen: tämän kappaleen haikea, kaiken rajallisuuden hahmottava tunnelma on lohduttanut allekirjoittanutta useampaan otteeseen, ehkä eniten yhden ihmissuhteen päättymisen ja isoisäni kuolinuutisen osuttua samalle päivälle, joten jotain oleellista luopumisen teemasta sen tekijät ovat onnistuneet vangitsemaan.

Jos pop-musiikin yksi rooli on tunteidemme ja kokemustemme jakaminen sekä eräänlainen terapiakäyttö, niin paljon parempaa kappaletta ei siihen tarpeeseen voi tehdä.

”Minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni”

Video ei ole enää saatavilla

Samaan aikaan maailmalla

25. lokakuuta 2007 – Tšadin poliisi otti maan pääkaupungin N’Djamenan lentokentällä kiinni kuusi ranskalaisen Zoén arkki -avustusjärjestön työntekijää, jotka aikoivat viedä Ranskaan 103 orvoiksi ilmoittamaansa pikkulasta. Työntekijät tuomittiin kuudeksi vuodeksi pakkotyöhön, mutta heidät siirrettiin ranskalaisiin vankiloihin presidentti Nicolas Sarkozyn vetoomuksen jälkeen.

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 221 Niclas Frisk – Catch 22

Atomic Swingistä ja A Campista paremmin tunnettu Niclas Frisk on kadehdittava mies siinä suhteessa, että hän on luonut omaperäisen ja tunnistettavan lauluntekotavan. Catch 22 on 70-luvun glampoprockia, joka on huolella puunattu kiiltäväksi aikuisrockiksi. Mielenkiintoiset sovitusratkaisut, lanteita nytkyttävä bassolinja ja vastustamaton kertsi räjäyttävät pankin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 220 Body Language – You Can

Brooklynissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joista todistettavasti useampi kuin neljä harjoittaa populaarimusiikkia. Nämä nimenomaiset neljä ovat kuitenkin siinä suhteessa erityisiä nuoria, että he eivät näe tarpeelliseksi verhota itseään ironian kelmeään kaapuun. Tee-se-itse-sähkösoul läiskähtelee raikkaasti, ja poikatyttöduetto pysyy söpön oikealla puolella. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 219 Julia Holter – Goddess Eyes

Julia Holter sulattaa yhteen mitä kauneinta noisea, Hippolytos ja Arikiaa ja electrodubfolkia Nick Draken ja Stina Nordenstamin koeputkilapsen hengessä. Tämän soisi mullistavan kokeellisen popmusiikin pelikenttää samalla tavalla kuin vapaasti mukailemansa Rameaun ooppera kolmesataa vuotta sitten omaansa. Jossain Goddess Eyesissa on piilossa mitä kummallisin hitti. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 218 Scandinavian Music Group – Liian laiha rakkaani

Ratsastuskomppi ja slidekitaran sävyttämä haikea kantrihan ovat mitä luontevin yhdistelmä. Näin ainakin, kun asialla on folkpopin suomalaisten kärkinimien joukossa jo asemansa vakiinnuttanut SMG. Sävellys on Manner-levyn täydellisin muotovalio, ja Terhi Kokkonen laulaa haikean ja runollisen tekstin taas yhdestä kauniista rakkaudesta, joka ei saanut täyttymystään. (Niko Peltonen)

Scandinavian Music Groupin kuudes albumi Manner julkaistiin huhtikuussa.

Voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä.

# 217 Dalglish – 6.8.2002

Synapsit nitisevät, kun Dalglish, yksi electrotaiteilija Chris Douglasin lukuisista aliaksista, etsii kaaokselta taajuutta ja pulssia. Sykäysten, paineiden, katkoksien ja repeämien kautta aikaa rytmittävä ja sen armoille heittäytyvä Dalglish kuljettaa abstraktin syntysijoille. Joskus, kuten kuudes elokuuta 2002, saattaa tiivistyä myös aavistus melodiaa ja draamaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 216 Nneka – Do You Love Me Now

Rakastatsä mua? -tivaus on sinänsä kornia ja vaivaannuttavaa, mutta kun sen tekee sellaisella kauniin aggressiivisella raivolla kuin Nneka, on annettava anteeksi. Biisin loppua kohden kasvava tunteiden revittely ja – pahoittelut juustoisesta kliseestä – samettisen sulava ääni kertakaikkiaan nostattavat niskakarvat nautinnosta, vaikka lyriikat paikoin tökkivätkin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 215 Mirror Mirror – Love Is The Law (Stuart Moxham Laying Down The Law Remix)

Sukupolvet paiskaavat kättä kuilun yli, kun Young Marble Giantsin setä uudelleensekoittaa brooklynilaisen (tietysti) outopopkaksikon kipaleen. Stuart Moxham sovittelee taiten yhteen vanhan bändinsä rapsakan näkkärisoinnin, acid-kurnutuksen ja brianwilsoniaaniset vokaalihersytykset. Kevyt vaihtoehto – vanha minimalisti tietää olla tuuttaamatta joka rööriä täyteen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 214 Sara – Yhtenä iltana

Melankolisen popahtavaan vaihtoehtometalliin kallellaan oleva yhtye tekee Hector-klassikosta komeasti omansa. Luennan muoto ja sisältö osuvatkin täydellisesti kohdilleen: kaunis melodia sulautuu optimaalisesti yhtyeen napakan tyylikkääseen sointiin. Huolellinen instrumentaatio ja hiottu sovitus nostavat onnistuneen esityksen sykähdyttävimpien covereiden joukkoon. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 213 dEUS – Keep You Close

90-lukuinen Belgian vaihtoehtosuuruus dEUS katosi kartalta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Pääarkkitehti Tom Barman kasasi uuden miehistön vuonna 2005. Kahden surkean paluulevyn jälkeen menetin uskon bändin tekemisiin, vaan kuinka kävikään? Keep You Close -albumi ja etenkin sen pauhaava nimikkokappale räjäyttivät tajunnan. Molemmat ovat vuoden 2011 huippuja. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 212 Azealia Banks – 212

Vuoden pysäyttävin kappale ja video ovat tässä. Ihmiset saattavat olla katsoneet Nicki Minaj’n Super Bass -videon yli 209 miljoonaa kertaa, mutta tähän verrattuna se on (toki tarkoituksella) höttöä hattaraa, jonka 212 jauhaa kimmeltävänvalkoisilla hampaillaan ja räkäisee tiiliseinään ihastuttavien törkypuheiden saattelemana. Karsittua estetiikkaa, sulaa neroutta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 211 Cykles – Sandcastles

Agents oivalsi aikoinaan, että rautalanka ja iskelmä ovat yhtä suurta rock’n’rollia. Sandcastlesilla Cykles kertoo tyylilajien sidoksista jotakin yhtä tärkeää. Orkesterin käsittelyssä laajakangasrock sulaa sinivalkoisen Stratocasterin suruun kuin auringonlaskuun hukkuva vuori. Loppuvyörytys povaa yölle ukkosta, mutta pimeyden kanssa laskeutuukin autuas täyttymys. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 210 Me and My Army – Anthem

Jos ei muuta, niin Me and My Armyn esikoisalbumin avausraita oli ainakin vuoden osuvimmin nimetty kappale. Elektropoptuottajana tunnetun Andreas Kleerupin (mm. Robynin With Every Heartbeat) softrockyhtye luo parilla soinnulla ja simppelillä melodialla sporttitunnarifiiliksen, jonka innostavaan hyväntuulisuuteen ovat yltäneet vain Stevie Winwood ja Gösta Sundqvist. (Antti Lähde)

Yrityksistään huolimatta Me and My Army ei kyennyt näyttämään kuvaussessioissa yhtään ruotsalaisemmalta.

Voit kuunnella Anthemin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Scandinavian Music Group tekee säähavaintoja.

Scandinavian Music Groupin levy on jälleen kerran biologian ja maantiedon tunti sekä säätiedotus Amélie-sukupolvelle.

Terhi Kokkonen, tällä kertaa et ole ihan ykkönen.

Me kaikki tiedämme, että on hienoa sisällyttää parisuhteita käsitteleviin lyriikoihin nipuittain alluusioita kirjallisuuteen. Sillä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että viitata voisi lintukirjoihin, matkaoppaisiin tai kartastoihin, vaikka sinä saisit varmasti lannoitepussin ravinnesisällönkin kuulostamaan 16-vuotiaita itkettävältä ihmissuhdelyriikalta.

Mutta voihan sitä lukeneisuuttaan näinkin osoittaa. Scandinavian Music Groupin kuutoslevy Mantereen strategiset alluusiomitat ovat nimittäin tyrmäävät: 10–7.

Kymmenen eläintä: Hauki, kala, sirkat, kaniini, lohi, mustarastas/rastas, hummeri, perhonen, härkä ja lintu. Ja seitsemän paikannimeä: Joensuu, Puistola, Tallinna, Ruotsi, Tukholma, Inari, Montreal. (Näille laskelmille en tarjoa näillä liksoilla ja tällä tarkkaavaisuudella 100-prosenttista takuuta.)

Lisäksi tarjolla on luontosanastoa niin paljon, että sitä en edes vaivautunut laskemaan. Joka tapauksessa lähes kaikki elosalamien, lehtikuusien ja köynnöksien väliltä mainitaan. Höystönä tarjoillaan ruumiinosia kylkiluista varpaankärkiin.

Nämä kaikki toimisivat hyvinä tehokeinoina, mutta kun Kokkonen suoltaa sisällöltään identtistä säätiedotuslyriikkaa jo kolmannen levyn ajan, alkaa lopputulos käydä psyyken päälle.

Vertailun vuoksi kaksi lyriikkanäytettä. Toinen on Ilmatieteenlaitoksen Merisäästä yhden ylimääräisen possessiivisuffiksin avulla allekirjoittaneen muotoilema, toinen taas Manner-levyn Omenankukan terälehtiä -biisistä. Arvaa kumpi on kumpi!

”Selkämerelläsi vaihtelevaa tuulta /
yhdestä viiteen metriä sekunnissa /
Yöllä voimistuvaa etelätuulta, päivällä tuuli heikkenee/
Yöstä alkaen paikallista vesisadetta/
Iltapäivällä enimmäkseen hyvä näkyvyys”

”Olen nopsempi kuin tuuli /
olen jännä, olen uusi /
olen toinen nainen ja epäilyttävän tyyni”

Että joo-o. On ilmoja pidellyt.

Esitettäköön myös tarjous yhtyeelle: autan teitä mieluusti jatkossa sopuhintaan tekstien kirjoittamisessa, sillä hallitsen tarvittavat osa-alueet mielestäni vähintään yhtä taitavasti kuin Terhikin.

Onhan se söpöä esittää huomio hummeriparista, jolla on kaikki hyvin, mutta samalla lässynlää-tutka hajoaa riittämättömään asteikkoonsa. Ehkä minä olen tyhmä, mutta en kerta kaikkiaan saa purettua eläinten tai oikeastaan minkään muunkaan metaforallisuutta.

En kyllä ole ennenkään ymmärtänyt mitään turskan kalloista, peuroista tai muista luonnon ihmeistä, ettei siinä mitään.

Kiinnostavinta kaikessa on kuitenkin se musiikkisosiologinen ilmiö, että Scandinavian Music Groupista on tullut kuin huomaamatta jonkinlainen sukupolvensa tulkki. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa syntynyt Amélie-sukupolvi on yhtyeen ilmeisintä kohdeyleisöä.

Lapsuudessa vanhempien stereoissa soinut Ultra Bra muuttui Scandinavian Music Groupiksi juuri, kun sukupolvi huiteli teini-iän rajoilla. Tässä vaiheessa, viidestä kymmeneen vuotta vanhempina, he haluavat elää nuo ajat uudelleen: olla vielä kerran ihastuneita, nuoria ja söpöjä.

On helppo rakentaa kohdeyleisön pyhä kulttuurikolminaisuus Amélien, Scandinavian Music Groupin ja Erlend Løen Supernaiivi-romaanin välille, mitenkään edellä mainittuja halventamatta.

Vaikka ensimmäisille Scandinavian Music Group on varmasti jo nostalgia-akti, Amélie-sukupolvi saa koko ajan uusia jäseniä niistä, jotka tuntevat kaiken täysillä ja haluavat kylmän maailman keskellä löytää kauneutta pikkuasioista.

Vaikka tekstit eivät tietenkään liiku teinimaailmassa, Kokkosen, 36, on helppo kuvitella käyttävän nostalgiaa sanoitusta avittavana huumeena. On suoranainen mahdottomuus kuvitella kenenkään tolkuissaan olevan aikuisen elävän sellaisessa hattarassa, jota Scandinavian Music Groupin tekstit ovat pullollaan.

Välillä tuntuu, että Kokkonen on huomannut itsekin asemansa runotyttösukupolven tulkkina ja sijoittelee tekstiensä fraaseja, jotka käyvät kohderyhmän sydämiin suorastaan opportunistisesti; jotka ovat olemassa vain samaistumista ja siteeraamista varten.

”Oi kuule liian laiha rakkaani /
niin kuin kitaraani, soitan kylkiluitasi”

Scandinavian Music Groupin kannalta on huojentavaa, että sävellyksellisesti bändi on jälleen kerran luonut nahkansa ja pysynyt kohtalaisen kiinnostavana, vaikka usein biisit ovat joko yhdentekeviä tai ärsyttävät myös teksteistä riippumattomista syistä.

Läpi albumin kuultavissa on sen tekijöiden ammattimaisuus. Joel Melasniemi on biisintekijänä hiukan epätasainen, mutta hänen pätevyytensä kuuluu siinä, miten sointukulut ja melodiat on usein kuin luotu tarttumaan korvaan. Häntä taitavampaa steel-kitaran ja banjon sävyttämää Suomi-americanaa on vaikea löytää, vaikka tekijöitä ei liiaksi olekaan.

Levyn avaava Hautojen yli on kenties bändin mahtipontisin suoritus tähän asti. Sen Wilcosta ja The Jayhawksista muistuttavassa teräskielisten kitaroiden sävyttämässä folkrock-pauhussa kiteytyy uljaasti koko Scandinavian Music Groupista leikkimielisesti käytetty stadionfolk-genre.

Puhtaasti vastenmielinen on ainoastaan Kaunis Marjaana -sinkkujollotus, joka osoittaa, että tietyiltä ihmisiltä pitäisi kieltää kantrirenkutusten kirjoittaminen vesi- tai tässä tapauksessa lähdevesikidutuksen uhalla.

Vai mikä muu voisi olla riittävä rangaistus kappaleesta, jossa pyöräillään turhaan Puistolaan anelemaan edellisenä päivänä jätettyä miestä takaisin ja jonka melodia jää päähän niin tiukasti, ettei siitä pääse eroon ilman lobotomiaa?

Vaikka Kokkosen ääni vajavaisesti äännettyine vokaaleineen on kautta linjan maneerinen, ärsytyskynnys ylittyy ainoastaan tekstien vuoksi. Levyn suomalaisuusteemaa olisi voinut käsitellä huomattavasti taidokkaammin kuin iänikuisten luontometaforien kautta. Lappiin sijoittuva Joet, korvet, niemet sentään onnistuu tällä saralla siteeratessaan saamelaisten kansallislaulua:

”Joet joikaa, korvet kaikaa /
niemet pystyt, rautarinnat /
työntyy tyrskymerta päin”

Muuten kapsahdellaan katajaan. (Tämän levyn kohdalla kulunutta ilmausta on suorastaan pakko käyttää.)

Ruotsiin ja takaisin olisi mitä koskettavin folk-slovari, ellei siinä laulettaisi edellä mainitusta hummeriparista. Samoin ”nerokkaasti” nimetty Mustarastas laulaa Ooh la laa olisi kitarasooloineen mitä tyylitajuisin raukea folkpop-biisi, ellei sen teksteissä sekoiltaisi mihinkään liittymättömillä Shakespearen synnyin- ja kuolinpäivillä ja rastaiden puun kautta kulkemisella.

Häistä hautaan avioliittokaarta vetävä Liikaset puolestaan osoittaa, että skotlantilainen perinneballadi Scarborough Fair on kuunneltu varsin tarkkaan ja jalostettu jälleen loppua kohti paisuvaksi folk-kaunokiksi.

Oivallus on myös nivoa tekstin rivit yhteen aloittamalla uusi säe edellisen päättäneellä substantiivilla. Se tekee tekstistä jännittävällä tavalla vanhahtavan. Tosin oksettaa ajatus, kuinka moni elämäänsä etsivä taidelukiotyttö vaihtaa vain pojan nimen siteeratessaan päiväkirjaansa lauseita:

”Minä olin sekaisin ja sekaisin oli hiukset /
hiukset Jaakon kourassa.”

Manner sisältää viitteitä siitä, että siinä olisi ollut potentiaalia Scandinavian Music Groupin parhaimmistoon. Nyt tyypillisen epätasainen biisimateriaali kierrättää liiaksi vanhoja kielellisiä keinoja, ja lopputulos käy ärsyttäväksi.

Loppuun vielä varoituksen sananen: Jos seuraavalla SMG-levyllä vielä mainitaan yksikin vesilintu tai mikä tahansa pieneläin, lupaan paiskata kyseistä eläintä levyn fyysisellä kappaleella. Väitteeni tueksi perustan Facebook-ryhmän: ”Olen valmis kokemaan runotyttöjen ja luonnonsuojelijoiden raivon pieneläimen heittämisestä Scandinavian Music Groupin levyllä”.

42 Manner on täynnä yksittäisiä hetkiä, kuten lyriikkansakin. Niitä löytyy ärsyttäviä, raivostuttavia, yhdentekeviä, kauniita, taitavia, yllätyksettömiä ja sielun räjähdyspisteeseen repiviä.

Video ei ole enää saatavilla

Terhi Kokkonen / Scandinavian Music Group 1.8.2009 Ankkarock, Korso. SMG:n kuudes albumi, ”Manner”, ilmestyy tänään.