Särkyneet 19.10.2011 Vastavirta, Tampere.

Punkkia ja pikkumakeeta.

Suomipunkin mikroilmastossa on viime aikoina ollut havaittavissa kirkasotsaisen 77-punkin ja uuden aallon kuohahdus. Kellareista on ilmestynyt bändejä, joiden musiikkia kutsuisi mielellään punkpopiksi, ellei termi olisi mennyt niin pahasti pilalle 1990-luvun skeittipunkkrapulassa. Bändejä, joiden soundissa kuuluvat Problems?:in, Ypö-Viiden, Vaavin, Wouden ja muiden ensimmäisen aallon suomipunkbändien vapauttava voima. Bändejä, joille energia, melodia ja omien tuntojen purkaminen ovat A ja O. Bändejä, joiden biiseissä tyttö ja poika kohtaavat, rakastuvat ja eroavat.

Zeitgeistin kunniaksi Nuorgamin Mervi Vuorela ja Jarkko Immonen istuivat alas, laittoivat levyt pyörimään ja mokelsivat mitä sylki ja musiikki suuhun toivat. Esittelyssä kuusi uusromanttista.

#1 MAAKUNTARADIO

M: Mahtavaa, että tällaista Ratsian ja Vaavin henkistä musaa voi nykyisin kutsua punkpopiksi ilman, että se olisi kirosana.

J: Maakuntaradio toki on jo pidemmän linjan yhtye, mutta tällaisia bändejä on nyt tullut paljon yhtäkkiä. Ne kuulostavat valmiilta, vaikka monelta on tullut vasta ensimmäinen seiska ulos, jos sitäkään.

M: Näistä syntikoista tulee tosi pakahduttava olo. Samalla ne kuulostavat jotenkin törkeiltä. Tulee ihan SIG mieleen!

J: Soundi menee enempi sellaiseen kasari-ysäri-klangiin kuin Maakuntaradion aikaisemmat levyt, varmaan juuri yhdelletoista väännettyjen synien takia. Tällasta musaa tuli kuunneltua paljon teini-ikäisenä Pohjois-Vantaalla.

M: Vaikka kuulen biisin vasta toista kertaa, muistan jo nyt kertosäkeen sanat ulkoa. Teksti onnistuu pääsemään ihon alle, koska siinä on näennäisesti pieni murhe, joka kuitenkin kasvaa isoksi omassa päässä.

J: Samastuttavuutta lisää se, että kaikki riimit ovat vähän sinnepäin. Vahvaa päiväkirjameininkiä. Mulla tulee tästä aina mieleen lukioaikojen tunteiden myllerrys. Kun ihastuttiin, jätettin, tultiin jätetyksi ja lopulta löydettiin jotain aitoa. Itkettää vähän.

M: Vaikka (laulaja-rumpali) Mirko alkaa olla lähempänä neljää- kuin kolmeakymppiä, mies kuulostaa edelleen vereslihalla olevalta teini-ikäiseltä. Jos miettii alkuperäisiä 77- ja uuden aallon bändejä, niiden jäsenet olivat yleensä nippanappa täysi-ikäisiä. Maakuntaradio toisintaa sen naiivin fiiliksen uskottavasti.

J: Ei tosiaankaan kuulosta siltä, että sedät yrittäisivät väkisin olla nuoria. Tämä on musiikkia, jota on hirveän vaikea kuunnella viileästi diggaillen. Tekisi mieli kuunnella tätä yksin himassa kalsareissa ja stetsoni päässä samalla, kun imuroi ja laulaa mukana.

#2 KATUJEN ÄÄNET

M: Kas, Airiston Punk-Levyjen signaus tämäkin. Mirko haluaa selvästikin rakentaa imperiumin oman musiikkimakunsa ympärille.

J: Airisto näyttäisi nykyään keskittyvän tanakasti nimenomaan nuoreen suomenkieliseen punkiin.

M: Vieläpä parhaaseen sellaiseen. Tämä biisi on helvetin hyvä! Basso- ja skittakuvio jäävät kerrasta päähän.

J: Tämä on jo lähempänä uutta aaltoa kuin seiskaseiskaa. Mutta vittuako sillä on väliä, ihanaa musaa. Hehe, sanoin ihana.

M: Musa on paljon hempeämpää, kuulaampaa ja siloitellumpaa kuin bändin ekalla seiskalla – hyvässä mielessä. Mikä parasta, laulajalla on kunnon iskelmäsoundi.

J: Sanatkin on ihan iskelmää. Tykkään kyllä kovasti.

M: Ja stemmat.

J: Tässä on myös toisaalta aika kaurismäkeläinen tunnelma. Voisin kuvitella tämän biisin johonkin karuun baariin.

M: Kieltämättä tulee sellainen Kauas pilvet karkaavat -fiilis, niin tunnelman kuin tekstinkin osalta.

J: Vitustako minä mitään tiedän, mutta olisi hauska ajatella, että näin herkältä bändi olisi halunnut kuulostaa jo ekalla seiskallaan.

#3 KAUPUNGIN VALOT

J: Kaupungin Valot on muistaakseni lappeenrantalaislähtöinen bändi, joka toimii nykyisin Tampereella. Olen kuunnellut tätä todella paljon viime aikoina!

M: Bändistä tulee tosi vahvasti mieleen Problems? Riffit on iskeviä, teksteissä on kaupunkilaisromantiikkaa ja laulaja fraseeraa kuin Tumppi Varonen.

J: Totta. Laulusoundi on yhtä korkea kuin nuorella Tumpilla. Ja biisi on aivan superhyvä!

M: Eikös nämäkin kundit ole jotain parikymppisiä? Miten jotkut hiffaavat noin nuorina, kuinka tyylipuhdasta musiikkia tehdään? Sovituksetkin on tehty just eikä melkein. En tajua.

J: Onhan se kieltämättä outoa, että bändi kuulostaa jo ensimmäisellä nettiin laittamallaan biisillä näin valmiilta.

M: Toisaalta, niinhän se meni 1970-luvullakin. Ratsia, Sensuuri, Pelle Miljoona ja kumppanit olivat parhaimmillaan uransa alussa. Kaupungin Valojen teksteissä on muuten samaa vapaudenkaipuuta kuin Pellellä.

J: Yhdistettynä ”näitä kujia mä tallaan” -kaupunkifiilistelyyn.

M: Ja sydänsuruihin. Missä vaiheessa ihmissuhteet muuten tekivät comebackin punkbiiseihin? 1970-1980-luvun taitteessa oli okei laulaa tytöistä, mutta sen jälkeen tuli pitkä ajanjakso, jolloin tuntui, että kaikki punkbändit halusivat vaan ottaa kantaa.

#4 LÄHTEVÄT KAUKOJUNAT

Video ei ole enää saatavilla

M: Bändistä tulee snadisti mieleen varhainen Tehosekoitin. Ehkä se johtuu laulajan fraseerauksesta.

J: Tässä on vähän vahvempi rokki-boogie kuin näillä joillain muilla, siis versus ns. punkkikaahaus.

M: Tällainen musa ei vaadi hirveän kekseliäitä sanotuksia, vaan siinä toimii hyvin pieni ja yksinkertainen angsti. Tyyliin kun ei ole tyttöystävää, niin vittu kun on vaikeaa.

J: …ja vittu teen sitten mitä haluan.

M: Tälläkin bändillä on hyvät stemmat.

J: Ja tämä on helvetin hyvä säe: ”Kun oot poissa, mul on vaikeuksia perusasioissa”.

M: Niin on. Ja miten totta se on!

J: Se on varmaankin juuri rehellisyys, mikä näissä bändeissä vetoaa. Että uskalletaan olla naiiveja ja on ihan sama, onko joku juttu klisee tai kauhean cool, jos se tuntuu jossain.

M: Kyllähän tällainen vetoaa ihmisiin tunnetasolla enemmän kuin se, että lauletaan kuinka systeemi kusee. Vaikka se kuseekin. Jos muija on jättänyt, on aika vitun sama, johtaako maata kokoomus vai kepu.

#5 SÄRKYNEET

Video ei ole enää saatavilla

J: Särkyneet on jännä bändi siinä mielessä, että olen rakastunut näiden uuteen levyyn aivan täysin, vaikka vanhemmat jutut ei oikein lähteneet. Loppuvuodesta kun oli synkkää ja muutenkin paskaa, kuuntelin tätä uusinta levyä ihan tolkuttomasti.

M: Itselläni kesti myös hetken aikaa päästä sisään tähän juttuun. Särkyneissä on sellainen hauska piirre, että vaikka tekstit ovat usein aika lannistuneita, biisit ovat pohjavireeltään hirveän piristäviä ja nostattavia.

J: Se on varmaankin tämän musan peruslupaus. Että vaikka on ankeaa tai vähintäänkin tylsää tai kaikki menee ihan päin persettä, taustalla on kuitenkin semmoinen ajatus, että kyllä tämä tästä ja paistaa se aurinko vielä. Siksi musastakin välittyy hyvällä tavalla lapsekkaan innostunut meininki.

M: Meikäläisellä on toisinaan, tai noh, usein, vaikeuksia sietää puhdasta naislaulua. Mutta Millan ääni sopii Särkyneisiin aika hyvin.

J: Kun kuulin Särkyneitä ekan kerran, se taisi olla juuri Millan laulusoundi, mikä tökki. Tällä levyllä se on taas nimenomaan yksi vahvuuksista. En sitten tiedä kumpi on kehittynyt, laulu vai oma korva.

M: Näihin muihin bändeihin verrattuna Särkyneiden tekstit tuntuisi olevan astetta monikerroksisempia ja tulkinnanvaraisempia.

J: Kieltämättä tämä kuulostaa enemmän ns. aikuisten tekemältä musalta. Vaikka lähtökohdat ja asiat mistä musa kumpuaa ovatkin aika samoja, Särkyneillä on vähän eri perspektiivi asioihin.

#6 TOHTORI KOIRA

M: Nyt lespaa kyllä laulusoundi niin kivasti, että laulaja taitaa olla kännissä.

J: Tässä on enemmän sellaista ”haista sinä vittu” -meininkiä kuin aiemmilla bändeillä. Mutta kyllä tämäkin periaatteessa samaan retropurkkiin putoaa.

M: Tässä mennään kyllä selkeästi punkimmalla vaihteella. Tulee vähän Klamydia mieleen, etenkin tyyppien ulkonäöstä. Bändin nimikin on ihan hirveä. Se on tosin varmaan ollut tarkoituskin.

J: Näillä on ihan oikeasti hauskoja sanoituksia. Muotiteini-kappaleessa lauletaan: ”Luulet olevas tosi ihku, mutta susta selluliittia tihkuu”. Ja soitto rullaa tosi hyvin. Tai siinä on sopivan klesa meno.

M: Minkä ikäisiä tyyppejä tässä bändissä soittaa?

J: Facebook-kuvan perusteella aika nuoria.

M: Tykkään siitä, että nämä kundit ovat vähän ulkopuolisia. En usko, että kukaan punkkiskenestä tuntee niitä, mutta silti ne vetävät omaa juttuaan kieli poskessa.

J: Tulee sellainen positiivinen fiilis, että ei olla kauheasti kelattu, millainen tämän jutun pitäisi olla ja miten tässä edetään, vaan on vain tehty mitä on tehty. Aseistariisuvaa tavaraa.

Susan Lawly

79 Melko ikävää musiikkia soittavan ja ikäviä ideologioita julistavan voimaelektroniikkayhtye Whitehousen päämies William Bennett on myös suuri afrikkalaisen kansanmusiikin ystävä ja itseoppinut voodooharrastaja. Yllättääkö tämä ketään? Tuskin. Enemmänkin se herättää kysymyksen, ovatko William Bennett ja nämä kaikenkarvaiset boydricet, davidtibetit ja douglaspearcet lopulta vain kosolti vanhaa rahaa perineitä eksentrikkoja, joilla on aivan liikaa aikaa käsissään. Black Mamba nimittäin on jälleen yksi tummanpuhuva kokeilu, joka ei taatusti tuota postimyynnitse levyjään myyvälle tekijälleen penniäkään, mutta saa kyllä sisäänpäinkääntyneimmät nörtit virtsaamaan hunajaa ja palvomaan ikoniaan. Parhaiten Black Mambaa kuvailisi heimoinstrumenteilla soitetuksi industriallevyksi. Tekstuurien orgaanisuus tuo myös mieleen Scott Walkerin teosten pimeät tunnelmat – tai Whitehousen arkkivihollisbändi Death in Junen siirtomaapiknikin. Kiehtovimmillaan Black Mamba onkin kuin Leni Riefenstahlin Yoruba-valokuvien sarjat: kiehtova ja samalla epäilyttävä teos. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Delay Trees – Doze

Soliti

78 Dozen ensimmäinen tahti kestää nelisen sekuntia. Siinä ajassa levy ehtii kertoa itsestään kaiken olennaisen. Kakkosalbumillaan Delay Trees sukeltaa yhä syvemmälle raukeaan mutta korkeataivaiseen dreampop-maailmaansa, jossa kirkkaat kitaralinjat punaavat maiseman ja rummun raukeat lyönnit pysäyttävät ajan. Yhtye ei ole tinkinyt melodioidensa tarttuvuudesta, mutta se on kätkenyt ne verkkaan avautuvien tunnelmakaarien taakse. Vaikka levy kuulostaa aluksi yksitotiselta, paljastuu sen uumenista ajan mittaan tukuittain tyylitajuisia yksityiskohtia, perustellusti kehittyviä kappalekokonaisuuksia sekä suurisydämistä soitantaa. Purppurapilvissä kelluvan musiikin pinnalla Rami Vierulan ääni soi kiehtovan arkisesti, ikään kuin muistuttaakseen että laajoista kuvaelmistaan huolimatta Delay Trees on sittenkin vain pienen maan pienestä kaupungista ponnistava yhtye, jolle vähäinenkin musiikki on elämää suurempaa. ”Through the silence he hums a melody that no one can lose”, tunnelmoi Vierula Dream Surferilla, eikä voisi tiivistää yhtyeensä olemusta paremmin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Steve Hauschildt – Sequitur

Kranky

81 Steve Hauschildt kuuluu amerikkalaiseen ambient-droneyhtyeeseen Emeraldsiin, jonka asteittainen siirtyminen kohti melodisempaa ja rytmikkäämpää ilmaisua ei tuoreen ja valitettavan mitäänsanomattoman Just to Feel Anything -albumin ole sujumassa aivan kivuttomasti. Uuden albuminsa perusteella Hauschildtista onkin kehittynyt emoyhtyettään monin verroin kiinnostavampi artisti. Sequitur pulputtaa kutsuvasti ja naivistisesti kuin Jean Michel Jarre 1970-luvun merkkipaaluillaan Oxygenellä ja Equinoxella ja höystää melankolista electronicaansa romanttisilla smoothismeilla, jotka heijastelevat 10cc:n ja Stevie Windoodin partavedentuoksuista AOR-estetiikkaa. Hieno levy, joka saa toivottavasti ilmeiset esikuvat Airin ja Sebastien Tellierin kalibroimaan kompassinsa ja kääntämään avaruuslaivansa nokan oikeaan suuntaan. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tiiu Helinä – Veli

El Camino

84 Helinä Tannerin ääni on niin kuulas ja etäinen, että välillä siihen kaipaisi jopa enemmän vivahteita. Ensikuuntelulla hennon laulannan ja elektronisina pulppuavien, nykivien taustojen synnyttämä viileys tuntuu etäiseltä suhteessa kansanmusiikin elementeistä kertomuksensa poimivien laulujen rillutteleviin ja vanhahtaviin sanoituksiin. Kaiken jyrkimmin tämä asetelma korostuu kappaleella Metsuri, jonka tukkijätkäily-melankolia ei tunnu millään kohtaavan hauraan tulkinnan kanssa. Kyse on kuitenkin taikatempusta, joka paljastaa useammalla kuuntelulla koko vieraannuttavuuden johtuneen omista musiikinkuuntelijan tottumuksista. Tämä on tuoretta, vanhaa ja uutta niin lumoavasti yhdistelevää musiikkia, että siihen täytyy totutella tovi. Ja kun niin tekee, tulee huomanneeksi, että Veli on yksi tämän vuoden kotimaisista mestariteoksista. Etenkin jousien maustama, hiljalleen kasvava Sataa on haikeuden pienieleinen sinfonia. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Of Montreal – Daughter of Cloud

Polyvinyl

69 Of Montrealin levyjen muuttuminen julkaisu julkaisulta Three Stooges -sketseiksi voi olla faneille rankkaa. Jossain taustalla naururaita pyörii edelleen, mutta tiedämme tarkalleen, missä vaiheessa Curly nostaa Moen peruukin tai kalauttaa tätä nuijalla. Samat turvalliset temput ovat vuosien saatossa alkaneet leimata Of Montrealia. Daughter of Cloud on sekavahko kokoelma harvinaisuuksia, jota kuunnellessa lähes jokaisen kappaleen ensimmäiset nuotit ilmiantavat kyseessä olevan tutun yhtyeen. Kevin Barnesin suosikkityylilaji on kaaos, jota hän toki hallitsee ihailtavasti. Ehkä hänen kaaoksensa on jo liiankin hallittua, jotta hänen todella voisi sanoa riskeeraavan itsensä alttarilla. Yllättävämpiin hetkiin lukeutuukin Buffalo Springfield -versiointi Expecting to Fly. Suurin osa materiaalista kuitenkin kuuluu tuttuun tasalaadukkaaseen Of Montreal -tyyliin, jossa tuntuu albumeilta pudotetulle ainekselle ominainen kehittelyn niukkuus. Tässä vaiheessa yhtye on tehnyt pitkän uran ja alkaa näyttää siltä, että sen kehityskaaren päätepiste todellakin oli Hissing Fauna Are You the Destroyer. Tuo albumi säilyy edelleen vertaansa vailla olevana voimannäyttönä, sillä se pakotti kuulijansa tekemään jatkuvasti hypoteeseja. Daughter of Cloud pakottaa kuulijansa tekemään korkeintaan yleistyksiä – ja yleistykset enteilevät indierockin loppua: Of Montreal on alkanut tuntua sirkukselta, jossa enää vain esiintyjillä on hauskaa. Heidän kuolinnaamioidensa takaa siitäkään ei voi olla varma. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Neljäs Sektori – Kunnes elämä meidät erottaa

Johanna Kustannus

58 Timo Rautiainen on umpikujassa. Kaikkia hänen nykyisiä tekemisiään verrataan Trio Niskalaukauksen mainetekoihin. Eikä se ole mikään ihme, sillä olihan kokoonpano vuosituhannen alussa Suomen suurimpia yhtyeitä. Kunnes elämä meidät erottaa -levyllään Rautiainen ei edes yritä paeta Trio Niskalaukauksen varjoa. Musiikillisesti albumi on suomirockin puolelle kallistuvaa kevytmetallia, tekstien mustavalkoinen maailmankuva on kunniakysymyksineen kuin 1950-luvulta. Rautiaisen itsensä lisäksi sanoituksia ovat kynäilleet YUP:n riveistä tunnetut Valtteri Tynkkynen ja Jarkko Martikainen. Esimerkiksi Yhden miehen ylivoima on sisällöllisesti kuin teospari Trio Niskalaukauksen Nyt on mies! -hitille. Kunnes kuolema meidät erottaa puolestaan pyörittää samaa ajatusleikkiä kuin White Liesin To Lose My Life. White Lies vie tässä kamppailussa Timo Rautiaista 3–0. Kunnes elämä meidät erottaa on keskinkertainen albumi, koska Rautiainen ei ota riskejä. Maailma on muuttunut, mutta Rautiainen seisoo toinen jalka yhä vuoden 2001 Nummirockissa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Särkyneet – Kaupungin kutsu

Combat Rock Industry

86 Kaupungin kutsu on niitä levyjä, joihin rakastui ennen kuin niitä oli oikeastaan edes kuullut – nimittäin levykaupassa. Jossain vaiheessa kesken hyllyjen selaamisen sitä vain havahtui ihmettelemään, että mikäs kumma täällä oikein soi – ja että kylläpäs kuulostaa hyvältä! Yleensä kun näin käy ja levy tulee ostettua, ei se enää kotiin kiikuttamisen jälkeen kuulostakaan niin erikoiselta. Fiilis ei herää, tilannetta ei voi toistaa. Mutta Kaupunkien kutsu, se vain paranee kuuntelu kuuntelulta ja luo riemastuttavaa tunnelmaa vaikka läppärin kaiuttimista luukuttaisi. On hyvin vaikea sanoa, mikä levyssä vetoaa – Milla Härmän teeskentelemättömän rosoinen laulutyyli ja tuottaja Lauri Elorannan loihtima rämisevä kurkkupurkkisoundi nyt ainakin. Särkyneet soittaa hyvin tavanomaista ja vanhakantaista punkpoppia, tai rautalankaiskelmään suuntaan kumartavaa “uutta aaltoa”, kuten tällaista joskus kutsuttiin. Kollaa kestää ja Kumman Heppu nousevat mieleen, mutta ennen kaikkea nahkatakit, 1980-luvun nakkikioskit ja talvipakkasilla minihameissa värjöttelevät sifonkihuiviset Dingo-tytöt – pikkukaupungin henkeä huokuvissa lyriikoissa mainitaan muun muassa “raviradan parkkipaikka”. Melodisesti Kaupungin kutsu on priimaa; ei haittaa, vaikka Tyttöjä säälittää lainaa Buzzcocksia ja Itke ei pöllii jopa Hair-musikaalia. Kumpa (sic) kaikki levyt olisivat näin ihania! (Antti Lähde)

Zombie Zombie – Rituels d’un nouveau monde

Versatile

60 Zombie Zombiesta kertoo paljon, että se versioi kaksi vuotta sitten ep-levyllisen edestä John Carpenterin elokuvasävelmiä. Yhtä paljon pariisilaisduosta – ja sen mielikuvituksettomuudesta – kertoo, että toisen albuminsa päätteeksi se versioi New Orderia. Zombie Zombie ei kenties ole maailman lahjakkain yhtye, mutta parhaimmillaan, kuten kuulentofiiliksiä kraut-hypnoosiin ja jazzrumpalointiin yhdistelevällä Black Paradisella, sen sympaattinen harrastustoiminta poikii ihan hauskoja tuloksia. Jos siis ajatus köyhän miehen gootti-Airista jammailemassa chicagolaisessa tehdashallissa jonkun kakkosdivisioonan postrock-bändin (esim. Trans Am) kanssa viehättää, uskaltaa Rituels d’un Nouveau Monden lupaukseen juhlavuudesta, hypnoottisuudesta ja jännittävistä maailmoista uskoa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Keskiviikko

Lost in Music sai varaslähtönsä keskiviikkona, jolloin Combat Rock Industryn uudet toivot Cigarette Crossfire, Särkyneet ja Atom Notes esittäytyivät Pispalan Vastavirta-klubilla.

Cigarette Crossfire.

Särkyneet.

Nuorgamin puolueeton tarkkailija nimesi bänditrion parhaaksi Atom Notesin, muun muassa Endstandista ja Manifesto Jukeboxista tuttuja soittajia käsittävän superkokoonpanon, jonka punkissa on viehättävä ropsaus surfin svengiä, Agentsin tyylikkyyttä ja Hurriganesin hulluutta.

Atom Notes.

Torstai

Lauluntekijätulokkaat Maija Moisio ja Suvi Isotalo ottivat toisistaan mittaa torstaina Artturissa ja perjantaina Paapan Kapakassa järjestetyillä iltapäivän ilmaiskeikoilla. Artistit eivät olisi voineet olla erilaisempia, vaikka esimerkiksi Soundi-lehdelle yhteishaastattelun antoivatkin.

Maija Moisio.

Mija Moision intohimoinen ja eläytyvä suomirock oli tyylillisesti täysin levällään – mutta sympaattisella tavalla. Vielä hieman raakilemainen taustatrio säesti omaa ääntään rohkeasti etsivää ja persoonallisesti tulkinnutta Moisiota piipahdellen milloin reggaen, milloin folkpopin ja milloin metallin maisemissa.

Suvi Isotalo.

Suvi Isotalo on puolestaan esiintyjänä täysin valmis ja suvereeni. Syksyn Säveleenkin osallistuvaa laulajaa kuultiin soolona, pianon säestyksellä – ja parhaimmillaan suorastaan mykistävällä tavalla. Kaj Chydeniuksen hengessä ja aina pilke silmässä esiintyneen Isotalon bravuuriksi osoittautui uuden P.S. Maj’lle -albumin tajunnanvirtamaisesti vellova Vastarakastuneet-balladi.

Burning Hearts.

Yo-talon torstaisen Nuorgam-illan aloittanut Burning Hearts kopattiin kuulopuheiden mukaan suoraan keikan jälkeen Canadian Music Week –tapahtumaan, joka järjestetään ensi vuoden maaliskuussa Torontossa. Keikkatilanteessa kvintetiksi laajentuva indiepopduo oli jämäkkä, suoraviivainen ja kaikkien kehujen arvoinen. Hyvä!

The Melvins.

Samaan aikaan Klubilla murissut The Melvins otti yleisöltä luulot pois heti kättelyssä 10-minuuttisella Lysol-särövalli-perkussioeepoksella. Sama meininki jatkui läpi grungen ja sludgemetallin pioneerin kaksituntisen keikan: rumpalikaksikko hakkasi ällistyttävän orgaanisessa synkronissa ja isotukkaiset kielisoittajat loihtivat soittimistaan valtavaa säröä. Täysi sali otti pyyteettömästi vastaan kaiken, mitä The Melvins kollektiivisesta selkäytimestään vuodatti. Ällistyttävä, omituinen messu.

Magenta Skycode.

Välissä esiintyneen Iconcrashin jälkeen Nuorgam-illan huipentaneen Magenta Skycoden keikkaa voi kuvailla yhdellä sanalla: hurmos. Kansainvälisille festivaalivieraillekin maistunut turkulaisyhtye on äitynyt ällistyttävään iskuun; bändin alkutaipaleen hapuilusta ja ujostelusta ei ole enää tietoakaan, kun Jori Sjöroos maalailee taivaisiin kurottavia melodioitaan itsevarmuudella, joka muistuttaa Arcade Firen ja Coldplayn kaltaisista stadion-indien supertähdistä. Skål!

Perjantai

Pastacas.

Lauantai-iltapäivänä eteläiset naapurimme tarjoilivat Nuorgamille paitsi herkullisia kylmäsavulohisandwichejä ja jääkylmää vodkaa, myös Pastacasin avantgardistista luuppitaidetta. Wire-lehdenkin hehkuttama Ramo Teder – jonka taiteilijanimi tarkoittaa suomeksi kuulakärkikynää – loi pedaalien, poikkihuilun, sähkökitaran ja ties minkä epäkristillisten hilavitkuttimien avulla Artturi-baariin äänivallin, joka hymyilytti ainakin lavan läheisyydessä päätään nyökyttänyttä Fonal Recordsin Sami Sänpäkkilää.

Vuk.

Entä mitä yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ulkomaalaisesta toimittajasta tai levy-yhtiöpersoonasta vastaa, kun häneltä kysytään mielipidettä suomalaisen showcase-festivaalin annista?

”Minut vietiin katsomaan [tähän valinnanvarainen suomalainen valtavirran pop- tai rockyhtye] ja se oli hirvittävää paskaa. Sitten menin johonkin kuppaiseen kellariluolaan, jossa soitti Vuk. Se oli loistava.”

Näin tälläkin kertaa. Lähes pelkästään ennen julkaisematonta materiaalia yhtyeensä kanssa esittänyt Vuk houkutteli Artturiin myhäilemään muun muassa Beggars Groupin (4AD, Matador, Rough Trade, XL) perustajan Martin Millsin, jonka hymy ulottui korviin. Joko nappaisi – vai jääkö Vukin maailmanvalloitus ikuiseksi haaveeksi?

Anssi Tikanmäki.

Yo-talon Rockadillo-illassa Anssi Tikanmäki esiintyi nimeään kantavan orkesterin kanssa ja soitti lyhyessä setissään lähinnä tunnetuimpia hittejään Klaani-elokuvan Balladista Maisemakuvia Suomesta-debyytin biiseihin.

Leikkisän jamittelevalla otteella soittaneen bändin soundia kävivät elävöittämässä Iiro Rantala pianollaan ja Sakari Kukko saksofonillaan.

Hilpeän yksityiskohdan keikkaan toi maestro Tikanmäen harmaantunut hiuspehko, joka vaihtoi väriään valoshow’n mukaan, kuten kuvasta näkyy.

Illan yllätysesiintyjän” henkilöllisyys oli onnistuttu pitämään hyvin salassa, sillä ennen mysteeriartistin lavalle nousemista juuri kukaan ei tuntunut tietävän, mitä tuleman piti.

Kimmo Pohjonen.

Ei, se ei ollut RinneRadio vaan Kimmo Pohjonen – ja vaikea olisi Rockadillon karkeloille ollut parempaakaan spesiaalia kuvitella. Pohjonen käynnisti settinsä tutun maanisesti haitarinsa kanssa riehuen. Pikkuhiljaa atonaalisen tilutuksen lomasta pilkahtelivat riffit ja melodianpätkät, jotka yhdistyivät erilaisiin maatalouskonesampleihin ja loivat kieroja äänimaailmoja. Kenties Pohjosen visiitti promosi jo tulevaa, sillä parin viikon päästä hän nousee Tampere Jazz Happeningin yhteydessä Pakkahuoneen lavalle Samuli Kosmisen ja Proton String Quartetin kera.

Wimme.

Wimmen setissä olivat läsnä kaikki tutut elementit: taustabändinä RinneRadio, tunnelmien vaihtelut meditatiivisesta suureelliseen jazzjoiku-ravejumitukseen, unohtamatta itse joikaajan absurdin hulvattomia välispiikkejä. Tuttuudestaan huolimatta Wimmen keikat ovat aina näkemisen arvoisia, ensinnäkin harvinaisuutensa, mutta myös tunnelmansa takia. Wimmen seesteisen ylväs lavapreesens huokuu saamelaisen joikuperinteen mystiikkaa, hänen narisevan äänenmuodostuksensa yltyessä välillä akrobaattisiin suorituksiin.

Värttinä.

Siinä missä jopa Kimmo Pohjosen ekspressiivinen hanuritaide tuntui hieman rutiininomaiselta, vaikutti Värttinä elävän ja hengittävän Yo-talon tunnelmaa. Eikä ihme, sillä viime aikoina itsestään vähänlaisesti meteliä pitänyt ja soittajistoaan suuresti remontoinut kollektiivi keikkaili kotimaassaan ensimmäistä kertaa yli vuoteen. Välissä heitetyt ulkomaanpistokeikat voi laskea yhden käden sormilla. Setti keskittyi bändin popimpaan tuotantoon, mikä oli tilaisuuden huomioon ottaen ymmärrettävää. Wimme Saari varasti show’n totaalisesti tullessaan lavalle sekoilemaan yhden kappaleen ajaksi. Lisää tätä!

Wrecking Queens.

Wrecking Queens sai kunnian korkata Tullikamarin ja Pakkahuoneen perjantaisen kattauksen.

Ewert & the Two Dragons.

Myöhemmin lavalle nousi virolainen Ewert & the Two Dragons. Kansainvälistä kuhinaakin herättänyt indiepopyhtye esiintyy muuten huomenna (pe 28.10.) Helsingin Siltasessa ja palaa Suomeen joulukuun alussa neljän keikan kiertueelle tanskalaisen Veton kanssa.

Isoveli.

Iltaa jatkanut Isoveli on niitä ideoita, jotka tasapainottelevat hullunrohkeasti nerouden ja idiotismin välisellä raja-aidalla. Jos et tiennyt, niin Isoveli on yhtä kuin kimaltelevaa poprockia soittanut Brightboy, mutta suomeksi. Ska-kompilla. Antaumuksellisesta keikasta huolimatta Isoveljen tähtihetki koettiin myöhemmin illalla, kun bändin laulaja Antti Westman teki yllätyshyökkäyksen lavalle kesken Arttu Wiskarin keikan – ja saateltiin tavallisten kuolevaisten pariin Pakkahuoneen perustuksia ravistelleiden urpo!-huutojen siivittämänä. Hyvä!

Ronya.

Ronyan leopardiraidat aiheuttivat Nuorgamin kylätoimikunnassa lähinnä mykistymistä.

Manna.

Mannan keikasta jäi kaikessa pätevyydestään ja artistin karismasta huolimatta päällimmäisenä mieleen yksi viikonlopun mittaan säännöllisimmin esitetyistä kysymyksistä: miksi Pakkahuoneella on aina niin paskat soundit?

Arttu Wiskari.

Festivaalin hämmentävimmät hetket oli koettu jo torstaina, kun hurmokselliseen kuntoon hankkiutuneet Arttu Wiskari ja Elastinen kreisibailasivat Nuorgam-illassa Hot Chipin elektropopin tahtiin. Ja rähinöivät myöhemmin Ilves-hotellin yökerhossa. Edellisiltana nautitut kuohuviinlavalliset eivät sanottavammin näkyneet Klubilla esiintyneen Wiskarin habituksessa. Freemanin kanssa Lost in Musicin haluttavimman kaverikuvattavan tittelin jakanut Wiskari herätti yleisössä voimakkaita tunteita – puolesta ja vastaan. Mutta ainakin Wiskari kiinnosti. Nuorgamin vastaavan toimittajan sanoin: ”Lost in Musicissa esiintyi yli 90 artistia. Ainoa keikka, jonka katsoin kokonaan: Arttu Wiskari.”

Chisu.

Wiskarin jälkeen esiintyi Kun valaistun -albuminsa juuri julkaissut Chisu, mutta Nuorgamin kylätoimikunta keskittyi yhä Wiskarin keikan puimiseen.

Martina.

Yön pimeinä tunteina kylätoimikunnan korviin kantautui ihmeellinen tarina eräästä ulkomaalaisesta agentista, joka oli löytänyt Ilveksen yökerhon lavalta etsimänsä uuden, kuuman artistin: Martinan. Keikan jälkeen agentti oli niin sanotusti mahlat valuen lähestynyt itseään agentoivaa Martinaa. Ulkkariagentin mielessä oli bookkaus, jopa signaus. Martinan puolestaan luuli, että ulkkariagentin mielessä on pelkkä pokaus. ”Stop hitting me, stop hitting me… Here’s my boyfriend”, poikaystävänsä taakse paennut Martina oli kihissyt kieltäytyen maailmanvalloitustarjouksesta. Nuorgamin tietolähde ei kerro päästiinkö asiassa myöhemmin sopimusneuvotteluasteelle.

Lauantai

Sansa.

Nuorgamin valtaväestön keräillessä vielä itseään lauantai-iltapäivänä valokuvaajamme Tomi Palsa raahautui jo kello 15:ksi Paapan Kapakkaan, jossa päivän musiikkitarjonnan korkkasi sympaattinen Sansa.

Notkea Rotta.

Illan käynnisti varsinaisesti kuitenkin Pakkahuoneessa hyppyyttänyt Notkean Rotta, jonka jäsenet tekivät keikallaan sitä, mitä heillä on tapana tehdä – pomppivat ympäri lavaa kuin bodatut kengurut. Liekö sitten kyse siitä, että ympäristö oli väärä, vai siitä, että vitsi alkaa vanhentua, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Nuorgamin mieleen nousi ajatus: alkaako Notkiksen meiningissä olla pakottamisen makua?

Freeman.

No, sitä ei ollut ainakaan Freemanilla. Viiksimestari seurasi lähes liikuttuneessa tilassa tapaa, jolla Lim-yleisö lauloi mukana sekä miehen 1970-klassikoita että tuoreen 4-albumin modernin popin mestariteoksia. Suomipopin valkean helmen Kaksi lensi yli käenpesän kajahtaessa ilmoille koettiin festivaalin virallinen, kollektiivinen kananlihahetki.

Regina.

Nuorgamin viimeinen selkeä muistikuva Lost in Musicista oli sulavaan keikkakuntoon uuden levynsä säröpopkappaleet hionut Regina, joka esiintyi Pakkahuoneen puolella itsevarmasti ja vaivattoman oloisesti. Iisa Pykärillä oli esiintymisasunaan hauska mekko, joka näytti siltä kuin hänen rinnuksilleen olisivat nousseet suuret ja sympaattiset ajokoiran korvat. Keikan jälkeen Nuorgamin toimituksen yhyttämä Mikko Pykäri puolestaan ei osannut lopettaa intoilua Mariah Careyn 90-luvun tuotannon sulasta neroudesta – mihin saatoimme vain yhtyä täysin rinnoin.