Joa Korhonen. (Kuva: Tomi Palsa)

Hypätäkö laulumelodian kyyntiin vai sukeltaa alla jylläävän soundin sekaan?

”Vain heikkous voi
Lupauksen murtaa
Harvoin teen sen tahallani”

Mitä vitsauksiin tulee, suomenkielinen metallimusiikki oli 2000-luvun alussa verrattavissa ebolaa kantaviin heinäsirkkoihin. Kun yhtyeet, kuten 51koodia ja Kara, runtelivat suomen kieltä kuin se olisi etuillut heitä kouvolalaisen nakkikioskin jonossa perjantaiyönä kello kolme, vuonna 2008 lajityypin ajan olisi pitänyt olla armeliaasti ohi.

Mutta kävi kuten usein kävi. Monet genret saattavat energisoitua vielä kuolinvuoteellaan hetkeksi – mistä on hyvänä esimerkkinä Saran viides albumi Veden äärelle (2008). Se ja etenkin albumin suurin hittisingle Rauhan aika oli edeltäjiään pehmeämpi ja samettisempi albumi, joka Stam1nan ja Mokoman sijasta etsi sukulaissieluja kenkiintuijottelu-genren raskaasta pikkuveljestä metalgazesta.

Sara, enemmän Keanea kuin Kotiteollisuutta. (Kuva: Tomi Palsa)

Saran parhaissa kappaleissa, joihin Rauhan aika epäilemättä kuuluu, rakentuu hieno jännite ujolta Freddie Mercurylta näyttävän laulaja Joa Korhosen ja muhkeiden mutta upottavien kitaravallien välillä. Kun tähän lisää kertosäemelodian, joka on enemmän Keanea kuin Kotiteollisuutta, tuloksena on kahden kerroksen musiikkia. Kuulija voi päätellä hypätäkö laulumelodian kyyntiin vai sukeltaa alla jylläävän soundin sekaan.

Rauhan ajassa on toki myös sanoitus, mutta sen lähempi tarkastelu on hedelmätöntä ja siteeraaminen artikkelin yhteyteen epätarkoituksenmukaista. Kyse on epämääräisten kliseiden jonglöreeraamisesta, minkä tarkoituksena ei ole kertoa mitään vaan pikemminkin luoda vaikutelma herkkyydestä vastapainoksi suomenkielisen metallin perinteisille kliseille perkeleistä, ahdistuksesta ja pimeydestä. Lisäksi teksti on aivan liian pinnassa, jotta siihen voisi tarkentaa musiikissa, joka katsoo taivaanrantaan kuin koti-ikkunasta sisään.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

20. kesäkuuta 2008 – RMJ-juhannusfestivaali järjestettiin ensimmäistä kertaa Porissa.

Mexican Summer

65 Aurinkoista garagepoppia ja surf-vaikutteita yhdistelevä kalifornialainen Best Coast on tullut tutuksi slacker-imagostaan, joka myös kuuluu yhtyeen sympaattisessa musiikissa. The Only Place on parin vuoden takaisen edeltäjänsä tavoin ladattu täyteen rannalla lojuvaa vetelehtimistä ja huolettomuutta pursuavaa naivismia. Myös kotiseuturakkaus kuultaa läpi albumin kappaleista, sillä jo nimibiisi The Only Place hehkuttaa Kalifornian ihanuutta. Soundillisesti uusi albumi on kuitenkin askeleen edeltäjäänsä kypsempi ja kenties hienostuneempi. Tämän vuoksi yhtyeelle tyypillinen, melko tasainen kappalemateriaali muodostaa debyyttiä miellyttävämmän kokonaisuuden, vaikka mielenkiinto ei pysykään yllä koko levyn mittaa. Liekö sattumaa, että Best Coastin albumien julkaisupäivämäärät ovat toistaiseksi osuneet kesän kynnykselle? Kaliforniassahan on lähes aina rantakelit, mutta näin pohjoiseurooppalaisesta näkökulmasta yhtyeen levytyksille on oma tilauksensa suven lähestyessä. Kulunutta vertausta käyttäen: jatkuva auringonpaiste saa toivomaan myös niitä sateisempia päiviä. The Only Placella tätä vaihtelua ei juuri kuulla. Sesonkimusiikkina albumi puolustaa debyytin tavoin kuitenkin paikkaansa. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Emma Salokoski Ensamble – Valoa pimeään

Warner

66 Maamme eturivin laulajiin lukeutuva Emma Salokoski vaihtoi ensembleineen kolmannen albumin myötä levy-yhtiötä laadustaan tunnetulta, mutta piskuiselta Texicallilta suuremman volyymin Warnerille. Samalla kokoonpano on ottanut askeleen kohti popimpaa ilmaisua. Vierailevien säveltäjien tuotoksista rakennettu albumi on kappalemateriaaliltaan epätasainen. Sama pätee Salokosken sanoituksiin, joissa hienojen säkeiden soljuvuutta häiritsee paikoitellen kankea ja kömpelö riimittely. Palataan, Musta taivas ja Aallon harjalla ovat viipyilevyydessään albumin parhaimmistoa ja kenties lähimpänä sitä soundia, jossa Salokoski on toistaiseksi ollut omimmillaan. Niiden rinnalla esimerkiksi sinkkubiisi Dalai Lama ja Älä huuda tuntuvat jopa hieman kertakäyttöisiltä. Valoa pimeään on kuitenkin perusteltu ja osittain onnistunutkin yritys laajentaa Salokosken repertuaaria. Taitavana laulajana Salokoski tuo lämpimästi soivalle levylle hieman sitä sielua, joka kappalemateriaalista on jäänyt puuttumaan. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Richard Hawley – Standing at the Sky’s Edge

Mute

79 Kymmenen vuotta romantiseeraamista Roy Orbisonin ja The Everly Brothersin jalanjäljissä sai riittää Richard Hawleylle. Seitsemännellä studioalbumillaan tämä Pulpissa ja The Longpigsissäkin kitaraa soittanut sheffieldiläinen yrittää keksiä itsensä uudelleen – ja varsin hyvällä menestyksellä. Brittilistan kolmanneksi ilmestyessään singahtanut Standing at the Sky’s Edge jyrähtää käyntiin She Brings the Sunlightilla, joka suodattaa krautrock-jumitusta ja Spiritualized-psykedeliaa brittirockiin hyvin samankaltaisesti, mutta monta pykälää onnistuneemmin kuin vaikkapa Oasis viime albumeillaan. Levyn nimikappale jatkaa tenhoavasti yhden soinnun ympärillä kieppuvaa tunnelmointia, kun taas suloinen balladi Seek It muistuttaa Hawleyn trubaduurijuurista. Noin puolet levyn kappaleista ei säväytä sävellyksinä, joten mikään merkkiteos Standing at the Sky’s Edge ei ole kuin artistin oman uran puitteissa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Adam Lambert – Trespassing

RCA

73 Ei ihme, että Adam Lambert on keikkaillut Queenin setien kanssa: nimikappaleella hän laulaa melkein kuin Freddie Mercury. Lambertin ei kuitenkaan kannattaisi missään nimessä lähteä kiertävän vanhainkodin kehäraakkien kelkkaan. Trespassing on nimittäin oivallinen pintapopalbumi ja seisoo ylväästi omillaan, jopa useiden isompien starojen viimeaikaisten tarjoomusten yläpuolella. Nimibiisi ja Kickin’ In ovat Pharrell Williamsin parhaita tuotoksia sitten Madonnan Give It 2 Men, ja Cuckoo keimailee kuin kasarirockfaneja viihdyttävä drag queen. Lambertin, Bruno Marsin ja Dr. Luken kirjoittama Never Close Our Eyes ja Pop That Lock tarjoavat ajanmukaista soundia, Broken English laahustaa valtatien reunaa varovaisen toiveikkaana ja Chokehold loistaa levyn loppupuolella. Lopun hitaampiin vetoihin Lambertin voimakas ääni ja persoona tuovat oikein piristäviä klassisen limudiskodiivaballadin aineksia. Varsinkin Outlaws of Love käy kaltaiseni slovarinystävän sydämeen. Albumin ansiot huomioon ottaen ihmettelen, että ensimmäiseksi sinkuksi valittiin sinänsä mainio Better Than I Know Myself, joka kuitenkin tarvitsee albumikontekstia hengittääkseen – se on biisi, joka ei takuulla jää päähän formaattiradion hittivirrasta. Kokonaisuutena Trespassing liippaa aika läheltä sitä, mitä Adam Lambert kykenee tarjoamaan. Hieman lisää rohkeutta soundimaailmaan ja biisirakenteisiin sekä pari takuuvarmaa superhittiä, niin se olisi siinä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

Sara – Se keinuttaa meitä ajassa

Mercury

40 Saran kuudes pitkäsoitto Se keinuttaa meitä ajassa on yhtyeen muihin albumeihin verrattuna varsin aikuismainen – olemmeko todella jo näin vanhoja? Levyn avaus- ja nimiraita lähtee näppärällä kitaralla liikenteeseen, mutta nuoruusvuodet ovat jääneet taakse, mikä näkyy ja kuuluu siinä, ettei biisi oikein syty missään vaiheessa. Kuulostaa siltä kuin kappaleen tempoa olisi nostettu pykälä pykälältä nopeammaksi, kunnes yhtye olisi ilmoittanut, että nyt ei jaksa enempää. Avauskappaleen jälkeen levy seilaa jossain Suomi-iskelmän ja perinteisen Saran välimaastossa. Bändin voimavara on ollut kautta historian sen dramaattisuudessa, ja sitä löytyy tältäkin levyltä. Muun muassa kappaleet Minun taivas, minun maa sekä Hiljaiset siivet edustavat Saran ominaisinta soundia ja nousevatkin materiaalista esille isoina esityksinä. Valitettavasti muu materiaali on pääsääntöisesti tylsää, ja paikka paikoin yhtye kuulostaa synkältä Mikko Kuustoselta. Saran aikuistuminen on toki ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että yhtyeen ura on kestänyt pian kaksikymmentä vuotta. Valitettavasti tämä levy ei saa aikaan kylmiä väreitä. (Petrus Koskimies)

Video ei ole enää saatavilla

Zebra And Snake – Healing Music

100 % Records

70 Cut Copyn jalanjälkiä seuraava Zebra & Snake on nauttinut suosiota jo pidemmän aikaa, mikä on ymmärrettävää, kun kuuntelee kahden miehen kokoonpanon esikoislevyä. Biisit ja toteutus ovat tuoreita, ja levyllä kuuluu poikamainen ”antaa mennä vaan” -henki. Mistään mullistavasta klassikosta ei ole kysymys, mutta varsin kelvollisesta kokonaisuudesta, jolle varmasti löytyy kuulijakuntaa ulkomaita myöden. Zebran And Snaken tyylitietoinen pop on omiaan kesän festivaaleja silmällä pitäen ja löytää tiensä autostereoihin ja festarireissujen kohokohdaksi. Money in Heaven avaa pelin varsin mallikkaasti, ja koko albumi toimii miellyttävästi. Uskallan suositella Healing Musicia kesän 2012 viralliseksi bilemusiikiksi, sen verran vahvasti levystä paistaa läpi bikinit, siideri, bisse, puisto ja chillaus. (Petrus Koskimies)

Video ei ole enää saatavilla

Zulu Winter – Language

PIAS

73 Viime vuonna perustettu lontoolaiskvintetti esittäytyy kaikin puolin pätevällä esikoisalbumilla, jossa kitarapopin ja -rockin viime vuosina pinnalla olleet tyylisuuntaukset sekoittuvat luontevalla ja varmaotteisella tavalla. Zulu Winter yhdistelee Friendly Firesin ja Yeasayerin pseudo-eksoottisia tanssirytmejä kuulaina helmeileviin kitarakudelmiin, jotka muistuttavat tavanomaisimmillaan Temper Trapin laimeasta stadionindiestä ja kunnianhimoisimmillaan Animal Collectiven hullunrohkeudesta. Hiukan liian täyteen ahdettu albumi on parhaimmillaan You Deserve Betterin kaltaisissa ilmavammissa kappaleissa, joissa laulaja Will Dauntin kypsä, Simon Aldredista (Cherry Ghost) muistuttava lauluääni pääsee oikeuksiinsa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Sara / Joa Korhonen 30.08.2008 Särkänniemi, Tampere.

Maailman mahtavin Sara julkaisee upean albuminsa ”Se keinuttaa meitä ajassa” tänään. Kaikki hyvän musiikin ystävät: levyostoksille ja pian sittenkin!

Kotimaassaan Yhdysvalloissa Top 40 -bändiksi noussut Of Montreal julkaisee jo yhdennentoista studioalbuminsa. Paralytic Stalks julkaistaan 7. helmikuuta, ja sen tuottajana toimi yhtyeen keulahahmo Kevin Barnes apunaan Drew Vanderberg (Deerhunter, Best Coast). Of Montreal aloittaa Euroopan-kiertueensa Tavastialta 16. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Leila feat. Mt. Sims – (Disappointed Cloud) Anyway

Iranilainen Leila Arab tuli tunnetuksi 1990-luvun alkupuolella yhteistyöstään Björkin kanssa. Lontoolaistuneen electronica-artistin neljäs albumi U&I julkaistaan 23. tammikuuta, ja sen useilla kappaleilla kuullaan amerikkalaista Matthew ”Mt.” Simsiä.

Video ei ole enää saatavilla

Fanfarlo – Shiny Things

Fanfarlon toinen albumi Rooms Filled With Light julkaistaan 27. helmikuuta. Lontoolais-ruotsalaisen indierockyhtye on tehnyt albumin tuottaja Ben Allenin (Animal Collective, Gnarls Barkley) ja äänittäjä David Wrenchin (Bat For Lashes, Beth Orton) kanssa.

Video ei ole enää saatavilla

Sara – Se keinuttaa meitä ajassa

Vaihtoehtometallliyhtye Saran kuudes albumi Se keinuttaa meitä ajassa julkaistaan 7. maaliskuuta. Se on yhtyeen ensimmäinen levy neljään vuoteen. Albumin on tuottanut Jyrki Tuovinen, ja lyriikoihin yhtye on saanut apua Jarkko Martikaiselta.

Video ei ole enää saatavilla

The Shins – Simple Song

Indiepopsuosikki The Shinsin neljäs albumi Port of Morrow julkaistaan 20. maaliskuuta. Se on amerikkalaisyhtyeen ensimmäinen albumi viiteen vuoteen ja ensimmäinen, joka julkaistaan Shins-laulaja James Mercerin Aural Apothecary -levymerkillä. Portlandissa äänitetyn albumin on tuottanut Greg Kurstin, jonka nimi löytyi viime vuonna muun muassa Red Hot Chili Peppersin, Foster the Peoplen ja Kelly Clarksonin albumien kansitiedoista.

Video ei ole enää saatavilla

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 221 Niclas Frisk – Catch 22

Atomic Swingistä ja A Campista paremmin tunnettu Niclas Frisk on kadehdittava mies siinä suhteessa, että hän on luonut omaperäisen ja tunnistettavan lauluntekotavan. Catch 22 on 70-luvun glampoprockia, joka on huolella puunattu kiiltäväksi aikuisrockiksi. Mielenkiintoiset sovitusratkaisut, lanteita nytkyttävä bassolinja ja vastustamaton kertsi räjäyttävät pankin. (Sami Sankilampi)

Video ei ole enää saatavilla

# 220 Body Language – You Can

Brooklynissa asuu noin 2,5 miljoonaa ihmistä, joista todistettavasti useampi kuin neljä harjoittaa populaarimusiikkia. Nämä nimenomaiset neljä ovat kuitenkin siinä suhteessa erityisiä nuoria, että he eivät näe tarpeelliseksi verhota itseään ironian kelmeään kaapuun. Tee-se-itse-sähkösoul läiskähtelee raikkaasti, ja poikatyttöduetto pysyy söpön oikealla puolella. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 219 Julia Holter – Goddess Eyes

Julia Holter sulattaa yhteen mitä kauneinta noisea, Hippolytos ja Arikiaa ja electrodubfolkia Nick Draken ja Stina Nordenstamin koeputkilapsen hengessä. Tämän soisi mullistavan kokeellisen popmusiikin pelikenttää samalla tavalla kuin vapaasti mukailemansa Rameaun ooppera kolmesataa vuotta sitten omaansa. Jossain Goddess Eyesissa on piilossa mitä kummallisin hitti. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 218 Scandinavian Music Group – Liian laiha rakkaani

Ratsastuskomppi ja slidekitaran sävyttämä haikea kantrihan ovat mitä luontevin yhdistelmä. Näin ainakin, kun asialla on folkpopin suomalaisten kärkinimien joukossa jo asemansa vakiinnuttanut SMG. Sävellys on Manner-levyn täydellisin muotovalio, ja Terhi Kokkonen laulaa haikean ja runollisen tekstin taas yhdestä kauniista rakkaudesta, joka ei saanut täyttymystään. (Niko Peltonen)

Scandinavian Music Groupin kuudes albumi Manner julkaistiin huhtikuussa.

Voit kuunnella kappaleen Spotifyn kautta tästä.

# 217 Dalglish – 6.8.2002

Synapsit nitisevät, kun Dalglish, yksi electrotaiteilija Chris Douglasin lukuisista aliaksista, etsii kaaokselta taajuutta ja pulssia. Sykäysten, paineiden, katkoksien ja repeämien kautta aikaa rytmittävä ja sen armoille heittäytyvä Dalglish kuljettaa abstraktin syntysijoille. Joskus, kuten kuudes elokuuta 2002, saattaa tiivistyä myös aavistus melodiaa ja draamaa. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 216 Nneka – Do You Love Me Now

Rakastatsä mua? -tivaus on sinänsä kornia ja vaivaannuttavaa, mutta kun sen tekee sellaisella kauniin aggressiivisella raivolla kuin Nneka, on annettava anteeksi. Biisin loppua kohden kasvava tunteiden revittely ja – pahoittelut juustoisesta kliseestä – samettisen sulava ääni kertakaikkiaan nostattavat niskakarvat nautinnosta, vaikka lyriikat paikoin tökkivätkin. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 215 Mirror Mirror – Love Is The Law (Stuart Moxham Laying Down The Law Remix)

Sukupolvet paiskaavat kättä kuilun yli, kun Young Marble Giantsin setä uudelleensekoittaa brooklynilaisen (tietysti) outopopkaksikon kipaleen. Stuart Moxham sovittelee taiten yhteen vanhan bändinsä rapsakan näkkärisoinnin, acid-kurnutuksen ja brianwilsoniaaniset vokaalihersytykset. Kevyt vaihtoehto – vanha minimalisti tietää olla tuuttaamatta joka rööriä täyteen. (Harri Palomäki)

Video ei ole enää saatavilla

# 214 Sara – Yhtenä iltana

Melankolisen popahtavaan vaihtoehtometalliin kallellaan oleva yhtye tekee Hector-klassikosta komeasti omansa. Luennan muoto ja sisältö osuvatkin täydellisesti kohdilleen: kaunis melodia sulautuu optimaalisesti yhtyeen napakan tyylikkääseen sointiin. Huolellinen instrumentaatio ja hiottu sovitus nostavat onnistuneen esityksen sykähdyttävimpien covereiden joukkoon. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

# 213 dEUS – Keep You Close

90-lukuinen Belgian vaihtoehtosuuruus dEUS katosi kartalta juuri ennen vuosituhannen vaihdetta. Pääarkkitehti Tom Barman kasasi uuden miehistön vuonna 2005. Kahden surkean paluulevyn jälkeen menetin uskon bändin tekemisiin, vaan kuinka kävikään? Keep You Close -albumi ja etenkin sen pauhaava nimikkokappale räjäyttivät tajunnan. Molemmat ovat vuoden 2011 huippuja. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 212 Azealia Banks – 212

Vuoden pysäyttävin kappale ja video ovat tässä. Ihmiset saattavat olla katsoneet Nicki Minaj’n Super Bass -videon yli 209 miljoonaa kertaa, mutta tähän verrattuna se on (toki tarkoituksella) höttöä hattaraa, jonka 212 jauhaa kimmeltävänvalkoisilla hampaillaan ja räkäisee tiiliseinään ihastuttavien törkypuheiden saattelemana. Karsittua estetiikkaa, sulaa neroutta. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 211 Cykles – Sandcastles

Agents oivalsi aikoinaan, että rautalanka ja iskelmä ovat yhtä suurta rock’n’rollia. Sandcastlesilla Cykles kertoo tyylilajien sidoksista jotakin yhtä tärkeää. Orkesterin käsittelyssä laajakangasrock sulaa sinivalkoisen Stratocasterin suruun kuin auringonlaskuun hukkuva vuori. Loppuvyörytys povaa yölle ukkosta, mutta pimeyden kanssa laskeutuukin autuas täyttymys. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 210 Me and My Army – Anthem

Jos ei muuta, niin Me and My Armyn esikoisalbumin avausraita oli ainakin vuoden osuvimmin nimetty kappale. Elektropoptuottajana tunnetun Andreas Kleerupin (mm. Robynin With Every Heartbeat) softrockyhtye luo parilla soinnulla ja simppelillä melodialla sporttitunnarifiiliksen, jonka innostavaan hyväntuulisuuteen ovat yltäneet vain Stevie Winwood ja Gösta Sundqvist. (Antti Lähde)

Yrityksistään huolimatta Me and My Army ei kyennyt näyttämään kuvaussessioissa yhtään ruotsalaisemmalta.

Voit kuunnella Anthemin Spotifyn kautta tästä.

Sarja jatkuu huomenna.

Kyyria. Mekin olimme sitä itseään.

Nu metal, nuustis, pomppumetalli, ostoskeskushevi… Uusiometallin ensiaskeleista on miltei 20 vuotta. On aika katsoa, ketkä alan tekijöistä selvisivät 2010-luvulle kuivin jaloin.

Uuden genren lanseerasivat tietämättään esimerkiksi Faith No Moren alternative metal ja Rage Against the Machinen rap rock. Sepulturan metalliklassikoksi nostettu Chaos A.D. -albumi määritteli myös keskitempoisuudessaan ja riffiensä pomputtavuudessa nuustiksen ääriviivoja. Bändin seuraava albumi Roots olikin sitten jo rehellisesti sitä itseään.

Nu metal oli tietyllä tavalla vallankumouksellista: soittaakseen raskasta sähkökitaramusiikkia ei välttämättä tarvinnut enää osata soittaa virtuoosimaisesti. Lisäksi aiemmin niin monipolvisiksi sävelletyt metallibiisit eivät nuustiskäsittelyssä tarvinneet kuin pari osaa. Pääasia, että asenne, soundit ja efektit olivat riittävän vihaisia ja angstisia. Kokonaisuuden kruunasivat sieltä täältä esiin puskeneet huutorap-säkeistöt, jotka viimeistään kaatoivat perinteistä metallia kannattaneiden körmyjen kupit.

Nu metal -nimikkeen alle niputettiin paljon toisistaan soundillisesti, ideologisesti ja imagollisesti poikenneita bändejä. Yhtäläisyyksiä esimerkiksi Kornin, Deftonesin, Hed(PE):n, Papa Roachin, Limp Bizkitin, Sevendustin, Linkin Parkin ja Static X:n välillä olivat lähinnä soittajiensa perinteisestä metallilookista eronneet habitukset ja sähkökitaroiden alavireisyys.

Suomen musiikkikentässä oltiin 1990-luvun loppupuolelle tultaessa valmiita. Nu metaliksi luettavia bändejä perustettiin Helsingistä Rovaniemelle. Tampereella laitettiin pystyyn kaiken tyylisiä alternative-yhtyeitä sisältänyt Treunion-kollektiivi, joka laajeni 2000-luvun alussa Helsingin Helunion-haarakonttoriksi. Treunion-klubit Tampereen Yo-talolla ja Klubilla keräsivät toistuvasti lähiseudun altsunuoret yhteen.

Treunioniin kuului muun muassa Velcra, jonka EMI-yhtiön kautta julkaisema esikoisalbumi Consequences of Disobedience (2002) on rap metalia kiukkuisimmillaan. Bändi kiersi Eurooppaa taajaan 2000-luvun alussa. Kotimaan ulkopuolelle tähysi myös Treunioniin kuulunut tamperelainen Killpretty, jonka esikoislevy The Art of Letting Go (2006) julkaistiin venäläisen Kapkan-yhtiön kautta. Myös Disco Ensemble -yhtye kuului Treunioniin, jonka TreCords-merkin kautta julkaistiin bändin Ghosttown Effect -ep (2001). Ep:llä bassoa soittanut Jami Westergård musisoi nykyään Herra Ylppö ja ihmiset -bändissä.

Video ei ole enää saatavilla

Velcra: My Law (live) (levyltä Consequences of Disobedience)

Video ei ole enää saatavilla

Killpretty: All the World Has to Offer (Levyltä The Art of Letting Go)

Video ei ole enää saatavilla

Disco Ensemble: Turpentine (live) (ep:ltä Ghosttown Effect)

Velcra hajosi Hadal-albumin (2007) jälkeen eri suuntiin: solisti Jessi muutti Englantiin, kitaristi O.D. lähti leffa-alalle ja on toiminut leikkajana muun muassa Sauna-elokuvassa. Rumpali Herranen on tuottanut lukuisia kotimaisia metallilevyjä. Killprettyn musiikista vastannut kitaristi Samuli Peltola on viime vuosina keskittynyt menestyksekkäästi Medeia-bändinsä luotsaamiseen, rumpali Antti Hietala löysi kodin Tigerbombsin ja I Was a Teenage Satan Worshipperin kannujen takaa ja solisti Antti Westman on tehnyt sekä soolouraa että laulanut Brightboy– ja Jalava-yhtyeiden riveissä.

Treunionin äärimetallisempaa laitaa edusti teuvalainen Nicole-yhtye, joka on liukunut nu metalista siihen brutaaliin ilmaisuun, josta bändi nyt tunnetaan. Etelä-Pohjanmaan suunnalta tuli myös toinen Treunion-uusiometallibändi Discore.

Video ei ole enää saatavilla

Nicole: Lahja (ep:ltä Lahja, 2000)

Video ei ole enää saatavilla

Discore: Rautakahle (ep:ltä Palava, 2004)

Treunioniin kuului myös rapia, metallia ja funkia yhdistellyt Oxygenol-yhtye, jonka basisti Lasse Lindfors värvättiin Disco Ensembleen. Solisti Hakim Hietikko matkasi ensin April-yhtyeeseen ja sen jälkeen For the Imperium -bändiin, jonka major label -debyytti on tätä kirjoittaessa ulkona. Oxygenolin kitaristi J-P Cavonius on sittemmin nauhoittanut joka toista helsinkiläistä demobändiä Munkkiniemen MD-studion talonmiehenä sekä soittanut The Scaramangasissa ja Bat Attackissa.

Video ei ole enää saatavilla

Oxygenol: Spineless Creep (demo, 2002)

Kotimaisia nu metal -nimikkeen alle mahtuvia levyjä oli tehty 2000-luvun vaihteen buumia aiemminkin. Kyyrian kakkosalbumi A.L.I.E.N (1997) kurotteli moneenkin alternative rockin subgenren suuntaan, ja se sisältää kenties suomi-nuustiksen hienoimman biisin Centerpiecen sekä maukkaan Mouthful of Dust -riffittelyn.

Kyyriakin haki lähtökohtaisesti elintilaa Suomen ulkopuolelta: A.L.I.E.N. julkaistiin saksalaisen Gun-yhtiön kautta, joka on myöhemmin napannut rosteriinsa Suomesta muun muassa HIMin ja Lovexin.

Video ei ole enää saatavilla

Kyyria: Mouthful of Dust

Kyyrian jäsenet sinkoutuivat bändin hajoamisen jälkeen uusiin ympyröihin: kitaristi Mikael Tanner perusti uuden, 1990-lukulaista alternativea soittavan Cro Loner -yhtyeen, rumpali Gas pestattiin HIMiin, basisti Nicu ja synisti Sande Amorphisiin ja solisti Ville Tuomi Suburban Tribeen ja myöhemmin Leningrad Cowboysiin. Suburban Triben Manimal-albumi (2004) on muuten tyylipuhdasta nuustista.

Video ei ole enää saatavilla

Sub Urban Tribe: Swallow (levyltä Manimal)

Myös suomalaisen rockin eturiviin noussut Sara-yhtye aloitti nu metalilla.

Video ei ole enää saatavilla

Sara: Seuraa (Live, Jyrki-tv-ohjelma) (levyltä Narupatsaat, 1999)

Ja joka genreä kokeillut Apulanta vieraili niin ikään ostoskeskushevin maailmassa Heinola 10 -levyllään (2001).

Video ei ole enää saatavilla

Apulanta: Ruhtinaat (levyltä Heinola 10)

Isot levy-yhtiöt heräsivät nuorisoa ravistelleeseen uusiometallikuumeeseen. Sony Musicin vastaus Rage Against the Machinelle oli Panic I.C., jonka kitaristi Ollista tuli Jyrki-ohjelman Molli-Olli. Universal signasi KMA-yhtyeen, jonka rumpali Oze paukuttaa nykyään Iconcrashissa. Basisti Harto puolestaan palkattiin juontajaksi Subtv:llä pyörineeseen Touhutippa-ohjelmaan. KMA:n ydinporukka perusti myös perinteisempää metallia soittaneen Heaven’n Hell -bändin.

Video ei ole enää saatavilla

KMA: Pommeja (Levyltä Ääripäät, 2002)

1990-luvun nu metal -räjähdyksestä saatiin joitain kansainvälisiäkin selviytyjiä, vaikka genren kuolemaa ennustettiin jo ennen vuosituhanteen vaihdetta. Linkin Park on kaupallisilla mittareilla planeetan isoimpia rockbändejä, Korn julkaisee tänä syksynä uutta materiaalia, Papa Roach on pistänyt ulos levyjä melkein joka toinen vuosi, Limp Bizkitiltä tuli menneenä kesänä uusi albumin, Sevendust kiertää edelleen maailmaa ja Deftones on lisännyt levy levyltä soundiinsa kerroksia ja sävyjä.

Lopuksi video amerikkalaisyhtyeeltä, joka ei selvinnyt nu metal -hyökyaallosta.

Video ei ole enää saatavilla

Deftones esiintyy Helsingin The Circuksessa 30.8. 

Kirjoittaja soitti 2000-luvun alussa Treunioniin kuuluneessa Damet-nuustisbändissä ja sen jälkeen April-yhtyeessä.