Kara’s Flowers. Vielä raivostuttavampi kuin Maroon 5.

Kara’s Flowers –> Maroon 5

Vuotta 2000 muistellaan terveiden ihmisten keskuudessa lämpimästi, sillä se oli viimeinen vuosi, jolloin maailma ei ollut vielä kuullut yhtyeestä nimeltä Maroon 5. Nostalgisointia varjostaa kuitenkin valheellisuuden kultareunus, sillä Adam Levine ja kumppanit olivat harrastaneet musiikillisten rikosten tekemistä jo ennen 30 miljoonaa albumia myyneen funk rock -yhtyeensä perustamista. Järkyttävää c-luokan Weezer-voimapoppia soittaneen Kara’s Flowers -yhtyeen perinnöksi maailmalle jäi yksi albumi (The Fourth World, 1997) ja siltä lohkaistu pikkuhitti (Soap Disco). Siitä, jos mistä, meidän on syytä olla kiitollisia.

Video ei ole enää saatavilla

The Valli Girls –> Haim

Toissa kesänä kaikki klassisen popin ystävät Forever-singlellään hurmannut Haim saapui maailmaan niin valmiina ja viimeisteltynä pakettina, että kalifornialaissisaruksten kaapeista on vaikea uskoa löytyvän minkäänlaisia musiikkiin liittyviä fail-luurankoja. Mutta niin vain Danielle ja Este Haimin historiasta paljastuu aivan esimerkillinen tyttöpopkalkkuna, Columbian kanssa vuonna 2005 levytyssopimuksen solminut The Valli Girls. Pretendersin ja Pat Benatarin hengessä poprockanneen kvintetin suurimmaksi saavutukseksi jäi biisi suositun The Sisterhood of the Traveling Pants -teinikomedian soundtrackilla (2005). Samalla soundtrackilla kuullaan muuten myös Katy Perryä, reilut kaksi vuotta ennen läpimurtoaan.

Video ei ole enää saatavilla

Stiffed –> Santigold

Santi ”Santigold” White oli jo kypsässä 31 vuoden iässä julkaistessaan esikoisalbuminsa Santogoldin (2008), joka poiki huomionarvoiset indie dance -hitit Creator, L.E.S. Artistes ja Lights Out. Sitä ennen White oli ehtinyt ansainnut kannuksiaan muun muassa Epic Records A&R-muurahaisena, soul-poppari Resin biisinkirjoittajana sekä ska- ja new wave -vaikutteisen philadelphialaisbändin Stiffedin keulakuvana. Stiffed äänitti Bad Brains -punkpioneerin Daryl Jenniferin johdolla EP:n Sex Sells (2003) ja albumin Burned Again (2005), joista maailma ei kuitenkaan kiinnostunut. Bändi pisti pillit pussiin vuonna 2006.

Video ei ole enää saatavilla

Wild Orchid –> Fergie

Kalifornialaiset Stacy Ferguson, Renee Sands ja Stefanie Ridel muodostivat 1990-luvun alussa Wild Orchid -nimisen r&b-lauluyhtyeen, joka sai pitkän yrittämisen jälkeen levytyssopimuksen RCA:n kanssa vuonna 1994. Heidän singleistään The Night I Pray, Talk to Me ja Supernatural tuli ihan kunnollisia Hot 100 -hittejä ja bändi kiersi muun muassa ’N Syncin kanssa. Pikkuhittien ansiosta nimetön esikoisalbumi keräsi jonkin verran huomiota, mutta kakkosalbumi Oxygen floppasi. Bändi pinnisteli kuitenkin vielä parisen vuotta, kunnes RCA hylkäsi heidät vuonna 2001. Hieman ennen levy-yhtiön giljotiinin heilahdusta Ferguson oli tavannut Black Eyed Peas -yhtyeen will.i.amin. Ferguson vaihtoi taiteilijanimekseen Fergien ja liittyi Black Eyed Peasiin täysipainoseksi jäseneksi vuoden 2003 Elephunk-albumia äänitettäessä. Black Eyed Peas on sittemmin vastannut eräistä 2000-luvun suurimmista hiteistä, ja Fergie julkaisi vuonna 2006 loistavasti menestyneen sooloalbumin The Dutchess, jolle ei jostain syystä ole toistaiseksi saatu jatkoa.

Video ei ole enää saatavilla

Choice –> Pink

Vuosituhannen alussa There You Go -singlellään ja sitä seuranneella Can’t Take Me Home -albumilla (2000) poptaivaan kirkkaimpien tähtien joukkoon kertaheitolla noussut Pink on yksi sukupolvensa menestyneimpiä artisteja. Naisenergiaa uhkuvan amerikkalaislaulaja on noussut niin Yhdysvaltain kuin Britanniankin albumi- ja singlelistan ykköseksi ja saanut maailmanlaajuisesti kaupaksi reilusti toistasataamiljoonaa levyä. Ennen kuin Pinkistä tuli Pink (tai P!nk, kuten taiteilijanimi usein kirjoitetaan), hän oli tuiki tavallinen Alecia Beth Moore, yksi philadelphialaisen Choice-tyttöbändin kolmesta teini-ikäisestä jäsenestä, joille poptähteys oli vain kaukainen haaveuni. Choicen ura jäi torsoksi: trio sai sentään solmittua levytyssopimuksen L.A. Reidin LaFace Recordsin kanssa ja levytti sille jopa albumin, joka kuitenkin jäi levy-yhtiön hyllyyn pölyttymään. Choicen ainoaksi virallisesti julkaistuksi kappaleeksi jäi Key to My Heart, joka löytyy koripallotähti Shaquille O’Nealin tähdittämän musikaalikomedian Kazaamin soundtrackilta. Bändi hajosi vuonna 1998, mutta Pink jäi LaFacen talliin tekemään taikojaan.

Video ei ole enää saatavilla

Lizzy Grant –> Lana Del Rey

Koska Lana Del Reystä ja Lana Del Rey -nimisen hahmon aitoudesta/epäaitoudesta on taitettu peistä jo aivan riittävästi, tyydytään tässä toteamaan, että ennen Video Gamesin instagram-haaveunia, huuli-aiheisia salaliittoteorioita tai H&M-poseerauksia Lana Del Rey teki musiikkia nimellä Lizzy Grant – laulajan oikea nimi on Elizabeth Woolridge Grant. Popmoguli David Kahnen suojeluksessa syntyi EP-levy Kill Kill (2008) sekä albumi Lana Del Ray A.K.A. Lizzy Grant (2010). Sekä EP:ltä että albumilta löytyvän kappaleen Yayo Del Rey äänitti uudelleen vuoden 2010 Paradise-EP:lleen.

Video ei ole enää saatavilla

Monsp 

69  Tässä taas yksi todiste suomiräpin monipuolistumisesta: Gasellit kartoittaa harmaata aluetta Fintelligensin ja undergroundin välimaastossa. Nelihenkinen helsinkiläisyhtye satsaa kertosäkeisiin, tarttuviin taustakoukkuihin ja perusasioissa pitäytyviin teksteihin, mutta ei kuulosta lipevältä, populistiselta tai halvalta. Elektroniset biitit eivät ole mitään perusjunttaa, minkä todistaa jo loistava avauskaksikko: Ime huiluu olisi aika normiuhoa ilman ovelaa rytmitystään, ja huikean hieno Hiki piirtää graafista kuvaa ahdistavan kuumasta ja kännissä vietetystä kesästä länkkärikitaroiden säestyksellä. Jälkimmäisellä raidalla vierailee Villegalle, ja jossain mielessä Gasellit ovatkin JVG:n hengenheimolaisia. Urheiluslangin sijasta tosin kuullaan vieläkin enemmän ryyppyjuttuja ja aika angstisia kuvauksia naissuhteista. Pidemmän päälle tyyppien tyttöjutut alkavat tympiä, eikä asiaa ainakaan yhtään auta iisin melodinen Pillist kii, jolla ääneen pääsee taas kerran mustasukkaisuuden riivaama, väkivallalla uhkaileva nuorimies. Vaikka kyse onkin tietysti rooliin kirjoittamisesta, on vaikea keksiä tilannetta, jossa tällaista kappaletta haluaisi kuunnella. Kokonaisuutena Kiittämätön on kuitenkin sujuvasti alas menevää kesämusaa, joka tavoittaa hetkittäin aavistuksen loistokkuudesta. Ainakin toistaiseksi yhtye on liiaksi kiinni tavanomaisuudessa pystyäkseen pitämään niistä hetkistä kiinni.

Video ei ole enää saatavilla

Notkea Rotta – Notkea Rotta

Monsp

55 Notkean Rotan kaltaisen konseptuaalisen vitsin venyttäminen jo viiden albumin mittaiseksi on melkoinen haaste. Edellisen julkaisun, nimihahmon soololevyksi profiloidun Notkean maan myötä tarina tuntui jo vetelevän viimeisiään. Sitten mukaan saatiin kitaristilegenda Rane Raitsikka ja suunta otettiin taas perusasioiden äärelle Itä meidän -klassikon (2005) maisemiin. Periaatteessa kyse on tuon levyn toisinnosta, nyt vain bändimeiningillä toteutettuna. Toisin sanoen Rotta häslää sekavia,  Rautaperse vetää viinaa ja naisia ja Komisario Jyrkkä saa heittää väliin oman biisinsä. Vain Meno-Anu puuttuu, ja ehkä hyvä niin. Biisien nimet ovat hauskoja – Pumpataan puskissa, Salkku ja mulkku, Paradoksaaliset pallinaamat – mutta valitettavasti ne ovat sitten hauskinta näissä rutiinivedoissa. Riimit eivät tipahtele läheskään vanhaan malliin, oivallukset ovat kortilla. Konsepti on yksinkertaisesti lypsetty tyhjiin. Ilman tiukasti funkkaavia ja rokkaavia taustoja tämä olisi huomattavan tylsä levy. Nyt sen tähdeksi nousee eittämättä bändi, ja ennen kaikkea Raitsikka, jonka riffittely tuo vähän mieleen Licenced To Illin. Kohokohdaksi nousee menevä Mitä iistimpää, sitä siistimpää. Loppuun on vielä todettava, että promillemäärän noustessa nousee levyn saama pistemääräkin, ja livenä tätä toimintaa ehkä katsoisi hyvinkin mielellään. (Niko Peltonen)

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=BrcIDdpz74o

Santigold – Master of My Make-Believe

Warner

53 Santigoldin pitäisi olla täydellinen poptähti, mutta hän ei ole. Jo philadelphialaisen esikoisalbumi Santogold (2008) paljasti tyhjiön siellä, mistä pitäisi olla karisma, eikä levyn pitkään kypsytelty seuraaja muuta tilannetta. Master of My Make-Believe on tympeä  ja flegmaattinen levy. Kuinka sen kappaleista voisi innostua, kun Santigoldin omakaan viisari ei värähdä? Viime vuonna julkaistun Go!-singlen enteili hyvin albumin keskinkertaisuutta. Diplon tuottama militantti paukutus oli kuin M.I.A. autopilotilla, mikä on viimeinen asia, jolta Santigoldin kannattaisi kuulostaa. Tuoreista singleistä Big Mouth jatkaa samaa linjaa – vielä epäonnistuneemmin. Disparate Youth on sentään kelpo biisi, mutta senkin relevanttiusastetta kuvaa hyvin, että ensimmäisenä se tuo mileen Klaxonsin (muistatteko?) coverin Gracen ysäridanceklassikosta Not Over Yet. Dave Sitekin tuotantojälki kuuluu selkeimmin siinä, että levyn parhaat kappaleet (God from the Machine, This Isn’t Our Parade) ovat niitä, jotka kuulostavat eniten Sitekin omalta bändiltä, TV on the Radiolta. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Spain – The Soul of Spain

Glitterhouse

71 Kalifornialainen slowcoreyhtye Spain julkaisi vuosina 1995–2001 kolme albumia, joita voi suositella varauksetta kaikille Low’n ja Tindersticksin melankolisiin maailmoihin ihastuneille. Parhaimmillaan, kuten I Believe -albumin (2001) avaavalla kuolemattomalla biisikolmikolla She Haunts My Dreams–Born to Love Her–You Were Meant for Me, Josh Hadenin hönkimät kappaleet ovat kuin seisovaa ilmaa, minimalistisesti ja metronomintarkasti laahaavia stalker-vinjettejä, joiden intiimiys on yhtäaikaisesti tukahduttavaa ja vangitsevaa. Spain palaa yhdentoista vuoden tauolta The Soul of Spainilla, joka on ihan onnistunut kokonaisuus, vaikka tuskin saavuttaa kenenkään sydämessä yhtä tärkeää paikkaa kuin kulttisuosikeiksi päätyneet edeltäjänsä. Levy on tunnelmaltaan vähän liian välitön tuntuakseen kovin merkittävältä, vaikka bändi I’m Still Freellä ja Only Onella vahvuuksiaan väläyttääkin. Spain on hieno yhtye, mutta ennen kaikkea yhden idean yhtye: kun yhtye vähän rockailee (Because Your Love) tai sallii muiden kuin Hadenin päästä mikrofonin ääreen (All I Can Give), se muuttuu silmänräpäyksessä tunnistamattomaksi. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Suomen eturivin indierocklupauksiin kuuluva Yournalist julkaisee esikoisalbuminsa Drink Tonight Recordsin kautta. Rumban ja YleX:n Tulevaisuuden tusinaan valitun turkulaisyhtyeen merkittävimpiä vaikuttajia ovat Vampire Weekend, The Beatles ja The White Stripes. Horror and Terror -albumi julkaistaan 18. huhtikuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Father John Misty – Hollywood Forever Cemetery Sings

Father John Misty on yhtä kuin Fleet Foxesin rumpujakkaran viime vuonna jättänyt Joshua Tillman. Peräti seitsemän albumia J. Tillman -nimellä tehtaillutta monilahjakkuutta ovat hänen ensimmäisellä uuden taiteilijanimen alla julkaistulla levyllään avittaneet folksuosikki Jonathan Wilson ja tuottaja Phil Ek. Fear Fun -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Santigold – Disparate Youth

Sandi Whiten odotettu kakkosalbumi ilmestyy lähes päivälleen neljä vuotta amerikkalaispopparin Santogold-esikoislevyn jälkeen. Osin Jamaikalla äänitettyä albumia on ollut tuottamassa TV on the Radion Dave Sitek. Master of My Make-Believe -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Norah Jones – Happy Pills

Yli 40 miljoonaa levyä myynyt amerikkalainen jazz-folk-laulajatar viidennen albuminsa. Little Broken Heartsin on tuottanut Gnarls Barkleysta ja Broken Bellsistä tuttu Brian ”Danger Mouse” Burton. Little Broken Hearts -albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Lower Dens – Brains

Bradford Coxin suosikkiyhtye jatkaa uudella Nootropics-levyllään siitä, mihin kahden vuoden takainen Twin-Hand Movement jäi. Nootropics-albumi julkaistaan 1. toukokuuta.

Video ei ole enää saatavilla

Santigold 15.08.2011 On The Beach, Helsinki.