Sans Parade oli Nuorgamin kaikkihuomisenbändi numero 28.

Sans Paraden esikoinen luo tunnelatauksia ja tuokiokuvia, joiden pariin haluaa palata kuin selittämättömän, mieltä vaivaamaan jäävään elokuvakohtauksen äärelle.

Michael Mannin elokuvassa Collateral on kohtaus, jossa kaksi kojoottia juoksee öisen kaupungin kaduilla, ohittaen risteykseen pysähtyneen taksin. Auton sisällä Tom Cruisen esittämä palkkatappaja ja Jamie Foxxin esittämä kuljettaja tuijottavat hetken villieläimiä epäuskoisina. Hetki on lyhyt, mutta jotenkin maaginen.

Opiskeluaikoinani kävin tarinankerrontaa käsittelevän kurssin, jonka luennoitsija käytti tästä kohtauksesta termiä kioski. Hänen mukaansa hyvä kertomus on kuin polku, jonka varrelle on saattanut jäädä kioski, hetki, joka ei varsinaisesti vie tarinaa mihinkään suuntaan, eikä kerro mistään, mutta tuntuu silti äärimmäisen merkitykselliseltä. Sans Paraden esikoisalbumilla näitä maiseman halki juoksevia kojootteja piisaa. Niin yllätyksiä tulviva ja tunnelmaltaaan rikas se on.

Yhtyeen nimeä kantava levy tuntuu hämmentävän virtaviivaiselta, sillä vaikka se on soinniltaan pakahduttavaa kamari-indietä, on Sans Parade onnistunut tauottamaan paatoksensa kuin huomaamatta melodraaman lomaan uivilla vaimeammilla hetkillä.

Indiepopin romanttisemman siiven perinteelle uskollisesti levyn sanoituksissa heittäydytään suurien tunteiden vietäväksi, podetaan sydänsuruja ja kaivataan niin, ettei osata olla aloillaan. Teksteistä ei löydy suurta kekseliäisyyttä, mutta toisaalta ne eivät myöskään sorru vaivaannuttaviin kömpelyyksiin, vaikka tarjolla onkin paljon tummia vesiä, vapauden kaipuuta ja ihmissuhteiden kohtalonhetkiä.

Kaikella tällä melodraamalla voisi saada kuulijassa aikaan ähkyn, mutta paketti ei oikeastaan lähde rönsyilemään liikaa missään vaiheessa. Kaikki ainekset coldplaymaiseen ylisiistiyteen ja stadionin kokoiseen muovisuuteen on olemassa, mutta ne jätetään ansiokkaasti käyttämättä. Esimerkiksi Markus Perttulan lauluun on tuotannossa osattu jättää sen verran luonnollista suhinaa ja rikkinäisyyttä, että sanoituksien ja musiikin melodraama sulautuvat tyylikkäästi toisiinsa. Tunnelma on suurieleisimmilläänkin hauras ja elokuvallinen.

Levyn tarinoita ja tuokiokuvia kerrotaan kuitenkin sellaisella tinkimättömyydellä, että mystisten kioskien sijasta kerronnan joukkoon alkaa kaivata jotain säröä, vielä uskaliaampaa ilmaisua. Ei kuitenkaan siksi, että levyn kokonaisuus olisi jotenkin yllätyksetön ja tasapaksu, vaan siksi, että useamman kuuntelun jälkeen sen helmet erottuvat niin voimakkaina kokemuksina, ettei muu materiaali laadustaan huolimatta oikein kanna. Kun joukossa on The End of the World 1964:n, In a Coastal Townin ja A Ballet in The Sean kaltaisia, suorastaan häkellyttävän monitasoisia ja pienistä eleistä popsinfonioiksi yltyviä kappaleita, on toki luonnollista, että osa kappaleista jää niiden jalkoihin. Esikoislevyltä tätäkin voi pitää saavutuksena.

Oma saavutuksensa on myös se, että kappaleet joissa kuuluu esikuvien vaikutus, on osattu purkaan osiin ja koota uudelleen lisäämällä niihin tarpeeksi jotain omaa. Levyn heikoimpaan antiin kuuluvassa Dead Treesissä soi Radioheadin perinne vahvana, mutta sen rikottuna värisevä sähkökitara ja loppuosaan ujutettu akustisen kitaran barokkimainen näppäily pelastavat muuten niin ilmeiseltä tuntuvan herkistelyn. Ja From Leytonstone to Canary Wharf soi kuin U2 ennen suuruudenhulluuteen sairastumistaan, mutta juurevammin. Vaikka vaikutteet siis näkyvät, ne tekevät niin lähinnä hyvällä tavalla.

Kuin niin monessa tämän levyn kappaleessa, jää myös kuulijassa elämään outo kaipuu. Useammankin kuuntelun jälkeen kaikkea tahtoisi vähän enemmän, tai ainakin palata niihin intensiivisimpiin hetkiin. Sillä vaikka tässä pelataan kovin tutuilla ja yleismaailmallisilla teemoilla, on levystä valtaosa onnistuttu rakentamaan niin vetoavien tehokeinojen varaan, että niiden vaikutuksen haluaa tuntea yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen nähnyt Collateralin kojoottikohtauksen useammin kuin kymmenesti, yrittänyt tulkita ja selittää sitä. Välillä luulen, että siinä ei ole mitään merkitystä, ettei sitä pitäisi yrittää nähdä suurempana kuin mitä se on: vain satunnainen tapahtuma kaoottisessa kertomuksessa. Sitten törmään Sans Paraden esikoislevyn kaltaisiin teoksiin, ja haluan nähdä sen kohtauksen taas. On se niin vetoavaa, kun fiktiossa on hetkiä, joilla on tuhat merkitystä, ja yhtä aikaa nolla.

80 Kotimaisen indiekentän melodraamaosasto saa romanttista patetiaa kaihtamattoman ja kekseliään lisän, kun Sans Paraden esikoinen vyöryttää hauraita tuokiokuviaan kuulijalle. Hämmentävän tyylipuhdas, joskin hetkittäin samaa teemaa liikaakin luuppaava kokonaisuus.

Video ei ole enää saatavilla

Mitä tuijotat? Paraatia ei ole.

Jäljet johtivat ainakin osittain Turkuun, kun Soundcloudissa törmäsi ajoittain jättiläismäisen herkkyyden estetiikkaan mieltyneeseen Sans Paradeen. Nyt bändi valmistelee debyyttilevyään, joka kuulostaa maistiaisten pohjalta valtavammalta kuin koskaan aiemmin.

Jäsenet:

”Tässä vastaajina laulaja/lauluntekijä Markus Perttula, yhtyeen toinen lauluntekijä Jani Lehto, sekä kolmas kantava voima, multi-instrumentalisti Pekka Tuppurainen. Sans Paraden soundimaailman ovat luoneet Jani ja Pekka ja sitä toteuttamassa albumilla on kaiken kaikkiaan kahdeksan eri soittajaa. Janilla ja Pekalla on taustaa Déclassé-syntikkapopbändistä. Markus on puolestaan keikkaillut soolona.”

Julkaisut:

Last Song Is a Love Song -single ilmestyi elokuussa.
Debyyttialbumi  julkaistaan tulevana talvena Solina Recordsin kautta.

Levyhyllyssä Sans Parade sijoittuu…

…Sigur Rósin sielukkaammalle puolelle.

Todennäköisimmin Sans Parade…

…saa kuulla uskomattoman paljon post-rock-haukkuja.

Epätodennäköisimmin Sans Parade…

…sortuu ikinä geneeriseen crescendojen kasaamiseen.

Miksi Sans Parade on hyvä?

Vaikka Sans Parade soi jättimäisessä äänimaisemassa, biisien punainen lanka on silti laulumelodioissa. Bändistä puhuessa ei voi olla mainitsematta Sigur Rósin ilmiselvää vaikutusta sovituksiin. Silti Sans Parade onnistuu uskottelemaan, että tietoisen valtava musiikki voi sittenkin tuntua vielä joltain. Siihen ei ole pystynyt Sigur Rós tai moni muukaan pitkään aikaan.

Kuvailkaa musiikkianne kolmella sanalla?

Markus: ”Ekspressionismi, eskapismi, elo.”

Jani: ”Kaiku, pauke, vonkuna.”

Pekka: ”Jani Markus Pekka.”

Mitä levyä olette kuunnelleet eniten elämänne aikana?

Markus: ”Jeff Buckleyn Grace.”

Pekka: ”David Bowien 1st Outside. Myös levyyn liittyvät musavideot tuli tsiigattua sataan kertaan. The Policen Zenyatta Mondatta pääsee kyllä aika lähelle kuuntelukerroissa myös. Luulisin, että meidän bändin jäsenten vastaukset on aika erilaisia tähän kysymykseen. Se on taas vahvuus, kun miettii sitten kokonaisuutta ja meidän yhteistä soundia. Kaikki tuo oman musahistoriansa mukanaan tän orkesterin soundiin.”

Jani: ”Jos oikeasti laskisi kuuntelukerrat niin varmaan Smithsin Singles-kokoelma.”

Video ei ole enää saatavilla

Oletteko fanittaneet jotain muusikkoa teini-iässä tai myöhemmin? Ketä?
Mikä hänessä/heissä oli siistiä?

Pekka: ”David Bowie ja Miles Davis. Jatkuva kompromissiton kehityskaari läpi uran. Linja on ensituntumalta se, ettei sitä ole ja vasta myöhemmin ymmärtää mistä on kysymys. Yllätyksellisyys, korkea taiteellinen laatu, ajattomuus ja coolius yhdistettynä ’haistakaa paska, mua ei kiinnosta mitä muut ajattelee’ -linjaan (vaikka kuitenkin kiinnostaa) on edelleen lyömätön kombinaatio noilla artisteilla. Kummallakin noista artisteista kylläkin 1980-luku oli ’hieman’ hankala.”

Markus: ”Rakastin Jonna Tervomaata aika paljon teini-ikäisenä. Edelleen salaa. Mutta onhan hän ihana. Äänensä lämmittää.”

Jani: ”Teininä mulla oli huoneen seinään maalattuna iso Plastikman-logo! Acidin, housen ja muun sellaisen fanittaminen oli silloin miellyttävällä tavalla salaperäistä, kun esimerkiksi lukiokaverit ei voineet yhtään tietää, että mitä nää artistit oikein on. Mut toisaalta myös The Nationalin Kulttuuritalon keikalla 2011 mun olotila täytti (pyörtymistä lukuun ottamatta) kaikki fanihurmoksen kriteerit, että näin aikuisenakin suhtaudun kyllä musiikkiin todella suurella tunteella.”

Video ei ole enää saatavilla

Ketkä soittaisivat unelmakvartetissanne? Kuka toimisi tuottajana?

Pekka: ”Graham Coxon (Blur), Adam Clayton (U2), Jon Hassell (trumpetisti) ja Joonas Riippa (jazz-rumpali). Tuottajana toimin mä.”

Markus: ”Jeff Buckley, Thom Yorke, Patrick Watson ja Sergei Rachmaninoff. Tuottajana Justin Vernon, vaikka Pekkaa harmittaisikin.”

Jani: ”’Soittaminen’ on mulle vieras ajatus, kun oon opetelltu soittamaan vasta viime vuosina, ennen vain ’ohjelmoin’ sekvenssereitä. Eli siis en oikein tunne ’soittajia’. Mut Markuksen listalta ainakin ton Rachmaninoffin voisin ottaa, heh heh!”

Mitä bändiä tai artistia suosittelette todennäköisimmin kiinnostavalle
tuttavuudelle?

Pekka: ”En juurikaan enää tapaa uusia kiinnostavia tuttavuuksia, jos tapaan niin niillä on jo omat suosikit eikä sitten oikein viitsi omiakaan tuputtaa. Omat suosikit pysyköön omina.”

Jani:” Komppaan Pekkaa. En tapaa ’uusia tuttavuuksia’, luen vain kotona Minun elämäni –sarjakuvaa, jossa vanha herra muistelee menneitä.”

Markus: ”No riippuu joo tuttavuudesta! Ei hevarille kannata suositella The Maccabeesiä eikä Shakira-fanille Ultramariinia.”

Video ei ole enää saatavilla

Kuka tai mikä on ehdottoman yliarvostettua?

Pekka: ”Bon Iver. Kohta sen jo kaikki unohtaa. Ei se oo tehny mitään, jolla ois pidemmällä
tähtäimellä suurempaa merkitystä suuntaan tai toiseen.”

Jani: ”Haha, koitat provosoida mua, kun tykkäsin niin paljon Bon Iverin For Emma, Forever Agosta. Mut saatat olla oikeassa. Haluaisin vastata että ’sosiaalinen media’ mut luultavasti tulevaisuus osoittaa, että olisin väärässä. Siinäkin.”

Markus: ”Ehdottoman yliarvostettua ovat mielipiteet.”

Mikä on suosikkiäänenne maailmassa?

Markus: ”Kahvinkeittimen porina aamuisin.”

Jani: ”Kuihtuvan kaislikon havina mökkilaiturin ympärillä pimeänä tuulisena syyskuun iltana. Kohina joka muodostuu tuhansista ja tuhansista pienistä kosketuksen äänistä ja ylittää minkä tahansa äänitysmenetelmän resoluution, ei voi tallentaa eikä jakaa netissä, pakko mennä sinne ja vaan olla hiljaa paikoillaan ja kokea.”

Pekka: ”Hiljaisuus: sitä osaa nykyisin arvostaa ihan toisella tavalla kuin aiemmin ja se on yhä suuremmissa määrin välttämätöntä, jotta jaksaa tehdä musiikkia taas. Tai sitten tyttärien äänet silloin, kun ne on iloisia.”

Mitä yhtyettä ilman Sans Paradea ei olisi? Miksi?

Markus: ”Eleanoora Rosenholmia. Tai ainakin alkuun pääsy olisi ollut hitaampaa ilman kyseisen bändin lämppärikeikkaani ja siellä yleisössä olleeseen Janiin sattumalta tutustumista!”

Pekka: ”Mun näkökulmasta Déclasséa: Janin biisinteko (ja tekstien kirjoitus) kehittyi kyseisessä orkesterissa, ja mulla taas tarttui mukaan kitara siinä projektissa. Markuksella taas on eri tausta, ja hänelle Déclassé ei varmaankaan merkitse mitään. Me ollaan vähän sekalainen seurakunta eikä juurikaan olla kaikki yhdessä tavattu ja treenattu, kun ollaan niin eri puolille levittäydytty. Tavataan aina pienemmissä ryhmissä ja tehdään täsmäiskuja työtehtäviin (lue: äänityssessio tai tuotanto). Levynteko on pienissä ryhmissä tehokkaampaa. Mutta kohta tavataan ja treenataan paljon.”

Jani: ”Niin ja jos haetaan meidän ilmaisuun vaikuttaneita yhtyeitä, niin sitten taas meillä kaikilla on aivan totaalisen erilainen tausta. Löytyy kyllä joitain yhtyeitä joista me kaikki pidetään mut mitään definitiivistä yhtä ainoaa me ei pystyttäisi ikinä nimeämään. Ja hyvä niin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä kappale tai levy parantaa todennäköisimmin krapulanne?

Pekka: ”Mikään musiikki ei paranna krapulaa, korjaussarja vaan. Bill Evans (pianisti, ei se fonisti) sopii kyllä aamutunnelmaan kun väsyttää.”

Markus: ”Coldplayn Parachutes-levy lähtee ainakin sopivasti biisillä Don’t Panic.”

Jani: ”Krapulassa voin pahoin, enkä halua assosioida mitään hyvää musiikkia siihen pahaan oloon. Huonoa musiikkia taas en halua kuunnella koskaan.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on paras paraati-yhtye?

Pekka: ”Wolf Parade on aika hyvä kyllä.”

Markus: ”The Rain Parade 80-luvun Los Angelesista. Oli osa Paisley Underground –
suuntausta.”

Jani: ”Mulla ei muuten oo levyhyllyssä yhtään tuollaista. Eli levyhyllyni on kuten yhtyeemme nimi, ’ilman paraatia’.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä pidätte Eppu Normaalista?

Markus: ”Ruisrockissa ainakin hoiti mainiosti Suomen suurimman karaoken.”

Pekka: ”Hyvää kitaransoittoa paljon! Mutta en omista yhtään levyä.”

Jani: ”Mun musiikillisella taustalla varmaan oletus olis, että vastaisin jotain tyyliin ’haisee kuin hatullinen paskaa’. Mutta en nyt lähde siihen! Siis jos käyn vaikka lounas-falafelilla, ja taustalla soi radiosta joku kanava nykyistä suomipoppia, niin oon kyllä useimmat suosikkiartistien biisit kuullessani tyrmistynyt, että miksi ihmeessä ihmiset muka haluaa kuunnella tällaista. Mut kyllä siitäkin genrestä löytyy hienoja ja koskettavia teoksia. Esimerkiksi Yön Joutsenlaulu on lapsesta asti uponnu meikäläiseen, se on mulle ikään kuin Morrisseyn uudempi Life Is Aa Pigsty mutta suomalaisena 1980-luvun lähiöangstiversiona.”