Teidän li-li-listaltanne puuttuu palanen ja uu uu se on mun näköinen.

Missä naiset? Missä räppi? Missä metalli? Missä artistit x, y ja z? Miehet äänestämässä miehiä, kun listalla oli vain viisi naisen säveltämää kappaletta.

Ennen kuin ehditte aloittaa kollektiivisen nihkeilynne, ruoskimme itse omaa listaamme sen puutteista. Ohjeistus oli pyrkiä objektiiviseen tarkasteluun ja nostaa esille kappaleita, jotka listalle olisivat kuuluneet, mutteivät syystä tai toisesta keränneet riittävästi ääniä.

Kommenttiosioon saa huomauttaa perustelujen kera muistakin kappaleista, jotka olemme sivuuttaneet.

Amorphis: Silver Bride (2009)

1990-luvun kuolometallisuuruus nousi suosiolla mitaten varsinaiseen kukoistukseensa vasta 2000-luvulla, uuden laulajan Tomi Joutsenen siivittämänä. Kalevalapohjainen ja folk- ja proge-sävyinen melodeath miellytti niin vanhoja faneja, kriitikoita ja keskitempoiseen melodiseen raskasrockiin suuntautunutta peruskansaa. Erinomainen esimerkki tunnistettavasta tyylistä on bändin yhdeksännen levyn simppelin tarttuva johtokappale. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Children of Bodom – In Your Face (2005)

Are You Dead Yet? oli loistava, reilun puolen tunnin puristus Bodomeilta. Yhä yhtyeen paras levy. Hevimetelisoppaan lisättiin roimasti punkkia ja industriali samalla kun riffejä ja rakenteita yksinkertaistettiin, parhaita tilutusimpulsseja tappamatta. Alexin laulu saavutti uuden karisman ja aggression tason. ”I don’t give a flying fuck, motherfucker”. Vaatii näyttelijäntaitoja, että voi laulaa tuollaista uskottavasti. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Clouds feat. Tiiu – Under the Dancing Feet (2008)

Kotimaassa häpeällisen vähälle huomiolle jäänyt jokseenkin salaperäinen Clouds (helsinkiläistuottajat Dead-O ja Ponytail) nauttii varsin suurta arvostusta alan kansainvälisissä piireissä. Vuonna 2008 julkaistu fantastisen valveunisesti keinuva Under the Dancing Feet olisi oikeudenmukaisessa maailmassa heidän läpimurtohittinsä. Kappale on äärimmäisen mieleenpainuva ja ylpeän omaperäinen – jopa genreä uusiin suuntiin puskeva – suomalainen luenta dubstepista. Se on maaginen yhdistelmä dubstepin varjomaailmaa ja puhdasta popsävellystaitoa. Kappaleen puuttuminen listalta on sen räikein yksittäinen puute. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

CMX – Tähdet sylissään (2000)

”Elämä on joenuoma / leveämpi kaikkea / mitä voimme vajavaisin sanoinemme mainita” kuuluvat Tähdet sylissään -kappaleen avaussäkeet. Sama pätee CMX:n kunnianhimoon, jonka komeimpia ilmentymiä tämä kappale on. Lähes kenelle muulle hyvänsä yhtyeelle riittäisi itse emokappale, joka istuu radioon mutta ei ole syntynyt sen vuoksi, mutta kolmen minuutin codalle Yrjänä on kutsunut Kampin laulukuoron, jonka harmoniat nousevat äänikuvan pintaan kuin usva hallan puremalta niityltä. (Samuli Knuuti)

Folkswagen – Suomenhevonen (2005)

Talvisodan tankit, autioituvat kylät ja kaurapeltoa hevosineen kyntävä isäntä ovat kuvia, joista todellisuus on irronnut jo monta merkityskerrosta sitten. Niihin törmää arvokonservatiivien puheissa, maalaisromantiikaa kierrättävissä kulttuuritapahtumissa ja keskustalaisessa juhlaretoriikassa. Siksi niitä tekee mieli kavahtaa. Folkswagenin ylistyslaulu suomenhevoselle riisuu kuitenkin pisteliäimmänkin kuulijan aseista ja pureutuu sanoja syvemmälle suomalaiseen sosiaalihistoriaan. Suonna Konosen herkkä ja nöyrä kunnianosoitus valaa kuluneen kuvaston täyteen tunnetta, johon laulun uumenista tapittava märkäturpa vastaa lämpimänruskealla ja kaiken ymmärtävällä katseellaan. Laulu pysäyttää odottamatta, eikä päästä otteestaan. Sen hartaassa kerronnassa on jotakin pohjattoman kaunista ja vilpitöntä. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Hanoi Rocks –  Day Late Dollar Short (2002)

Kun ensi kertaa näin möllösilmäisen setämiehen laulavan ”we are young and strong”, hyy nousi selkäpiihini. Tämä comeback-hitti nosti Hanoi Rocksin 2000-luvun nuorten tietoisuuteen. Se oli viihdefonisoolonsa ja modulaationsa kanssa varmasti parasta, mitä Mike Monroe tai Andy McCoy ovat aikoihin tehneet. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Ilmiliekki Quartet – Askisto (2006)

Ilmiliekin kokoonpanossa ei ole juuri mitään erikoista: trumpetti, piano, basso ja rummut. Mikään yhtye ei silti soita samoin: yhtä intuitiivisesti kuin tavallinen ihminen hengittää. Askistoa vilpittömämpää melodiantajua ja vapaampaa toteutusta, liukenemisten ja tiivistymien alkulimaa, ei ole tällä vuosituhannella Suomessa saavutettu. Kun Verneri Pohjola muun yhtyeen hiljaisesta kuohunnasta lopuksi palaa trumpetillaan ruotuun, hengen haukkomiseen on tikahtua. Voita karmasi iäksi ja osta aneeksi Take It With Me -levy. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

Jaakko Laitinen & Väärä Raha – Saippuakupla (2010)

2010-luvun paras iskelmäorkesteri tanssittaa kansaa enimmäkseen lemmenlauluilla, mutta yhtyeen esikoisalbumin ehkä kovin biisi kertookin rahasta. Tosin negaation kautta, huomauttamalla, ettei maallisella mammonalla ole pysyvää merkitystä. Kolikot ovat kauniita, mutta kosketuksesta katovia saippuakuplia. Todella tärkeitä asioita ei voikaan säilöä taskuihinsa, kertoo hitaasta hehkutuksesta hurmioituneeseen kertosäkeeseen yltyvä mustalaisromanssi. Jaakko Laitisen palava laulutulkinta vahvistaa, että kyse on sydämen pohjia myöten koetusta elämänkatsomuksesta. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

Jonna Järnefelt – Vaikeimman kautta (2003)

Näyttelijänä tunnetun Järnefeltin debyyttialbumi Aamukahviasetelma elvytti komeasti näyttelijöiden laulelmalevytysperinnettä 2000-luvulla. Vaikka Jukka Leppilammen säveltämistä ja Heimo Hatakan sanoittamista kappaleista Vaikeimman kautta lähentelee jo gospelia, se vetoaa erityisesti hengellisyyden taustalla hehkuvalla inhimillisyydellään. Järnefeltin kirkasta tulkintaa varjostava ja sympaattisesti keuliva Leppilammen taustalaulu on pieni, mutta kokonaisuuden kannalta tärkeä yksityiskohta. (Tuomo Yrttiaho)

Video ei ole enää saatavilla

Kakka-hätä 77 – Elämä on huora (2007)

Vuonna 2007 Teemu Bergmanin bändistä tuli ilmiö. Sen ansiosta tiedettiin pitkästä aikaa, kuinka punkkarin sielunmaailma piirtyi. Ilmeni, ettei sitä kiinnostanut parantaa maailmaa – enimmäkseen vain vitutti. Mutta tämä puolittain järsittyjen roiskeläppien, pilleriliuskojen ja Kela-lomakkeiden keskeltä mölisty inhorealismi oli suodattamaton ja rämisevä dokumentti hyvinvointivaltion harmaista syövereistä. Etenkin biisin kruunaava, nuorille konservatiiveille suunnattu piikki (”olis edes hauskaa elämästä puolet / mut eihän täällä viihdy kuin kokoomusnuoret”) on masentavan hauska, mutta myös oivaltava: Arkitodellisuus on sellaista paskaa, että jos siitä nauttisi, olisi jo kadottanut itsensä. Ehkä siis parempi, jos ahdistaa. (Jukka-Pekka Ronkainen)

Video ei ole enää saatavilla

Kotiteollisuus – Jos sanon (2000)

Parilla ensimmäisellä levyillään enemmänkin mökä- ja metallipiirejä kosiskellut Kotiteollisuus löysi kolmannen pitkäsoittonsa kärkikappaleella suuria massoja miellyttävän kultasuonensa. Siinä jyräriffi ja suoraviivaisen tamppauksen miehinen hikisyys yhdistyy tarttuvaan pop-melodiaan ja nyrkinheristystä lietsovaan uhokertsiin kieltämättä varsin rehvakkain tuloksin. Samaa kaavaa yhtye on sittemmin ryöstöviljellyt melkoisella menestyksellä. (Kimmo K. Koskinen)

Video ei ole enää saatavilla

Kukka – Hot Light (2000)

Kukka nousi legendaksi hajoamalla ennen aikojaan ja tarjoamalla luontaisen kasvualustan Risto Ylihärsilälle. Kuitenkin yhtye pitäisi muistaa ensisijaisesti musiikistaan. Harva suomalainen orkesteri on onnistunut yhdistämään haikean pop-sensibiliteetin, itseensä viittaavan indie-autismin, lämpimän lofi-äänimaiseman ja melankolisen naivismin tämän tamperelaiskolmikon tavoin. Hot Lights kiteyttää kaikki Kukan vahvuudet muutamaan usvaiseen minuuttiin, joiden uumenista löytyy hämmästyttävä määrä kauneuden sävyjä vielä vuosienkin jälkeen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

Mamba – Vielä on kesää jäljellä (2002)

Onko ihmistä, joka ei tätä tunne? Onko ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Mamban jättihitistä, josta on tullut hyttysten ja halvan grillimakkaran kaltainen osa Suomen kesää? Vielä on kesää jäljellä on hirvittävä kappale ja antiklassikko, mutta kulttuurisesti merkittävämpiä kappaleita maassamme ei tällä vuosituhannella ole tehty. Mamba pitää huolen siitä, että kesä alkaa helmikuussa ja jatkuu marraskuulle. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Negative – The Moment of Our Love (2003)

Kehnosti soittaville ja suttuisesti meikkaaville Manse-glamrockareille oli helppo hymähdellä huvittuneesti, mutta genrestä löytyi myös muutamia oikeasti onnistuneita biisejä. Moment of Our Loven videossa Negative soittaa rockia kelmeässä sairaalaympäristössä, itsevarmuutta uhkuen. Nuorella ja räytyneenkauniilla Jonne Aaronilla oli kaikki edellytykset tulla teini-glamin Kurt Cobainiksi. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Kari Peitsamo: I Just Wanna Play Rock’n Roll (2004)

Peitsamon 2000-luvun tuotannon kantavia teemoja on ollut täydellisen rokkibiisin metsästys. Vuoden 2004 Taistelujen tiellä -levyltä löytyvä I Just Wanna Play voi olla hänen paras yrityksensä. Antti Lehtisen tiukan kompin ankkuroima kappale on täynnä rockin kliseitä (”I wanna know whats going on”, ”open tour radio”, I’m a rolling stone”), mutta jo haastava avauslause ”I don’t wanna go to USA” todistaa kuinka Kari ei epäröi tehdessään niistä omiaan. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

Pertti Kurikan Nimipäivät – Mä vihaan maailmaa (2010)

Valittaminen vuoden 1977 tyyliin tuntuu nyky-Suomessa usein väsähtäneeltä ja ainakin osittaiselta huijaukselta, kuten tämä valittamisesta valittamisenikin. Nimipäivien vitutuksen taustalla olevia motiiveja ei voi kukaan epäillä. Pelkästään soiton ah-niin-sopiva huojunta ja Kari Aallon klassinen punkääni muodostavat poliittisen statementin, jolla on jo muutettu suomalaisia käsityksiä kehitysvammaisten elämästä. Jos tällä ei eduskuntaa kaadeta tai massamedian ulostekanavia tukita, niin ei sitten millään. (Gaius Turunen)

Video ei ole enää saatavilla

Pintandwefall – Somewhere I’d Be Worshipped (2007)

Tyttönelikko Pintandwefallin paras kappale on rämisevää garagerockia, mutta myös jotain enemmän. Sen kertosäe on ainoa yhteys, jossa Poets of the Fall on koskaan kuulostanut edes välillisesti hyvältä. Kappaleen hoilottavassa, jokseenkin holtittomassa energiassa ja sinne päin äännetyssä englannissa on jotain vastustamatonta ja omaperäistä, johon yhtye ei ole itsekään myöhemmin aivan yltänyt. Se ansaitsee paikan listalla, koska listalla on ehdottomasti liian vähän holtittomasti hoilottavia tyttöjä – ja ylipäätään liian vähän tyttöjä. (Santtu Reinikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Mannerheimintie (2009)

Plain Riden käsittelyssä 5.5 kilometriä muuttuu kymmeneksi minuutiksi ja kolmeksi sekunniksi. Kun huomioi yhtyeen käytännössä virheettömän diskografian, uniikin soundin ja Janne Westerlundin aliarvostuksen, Plain Riden paikka olisi ollut ehdottomasti listalla. Yksittäisistä kappaleista kura roiskuen junnaava Mannerheimintie on yhtyeen suurin, pisin ja kaunein. (Oskari Onninen)

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Mitäpä jos (2009)

Zen Café huomioitiin varsinaisessa pophelmilistauksessa, mutta kunniaa ansaitsee myös Putron soolotuotanto. Mitäpä jos avaa Putron Elämä on juhla -soolodebyytin muistuttaen, kuinka tavattoman kauniiseen ja lohdulliseen ilmaisuun lauluntekijä kykenee. Mitäpä jos kuulostaa vaatimattomalta verrattuna siihen, että sen sanoituksissa poraudutaan ihmiselämän oleellisimpiin oivalluksiin. Suurista teemoista huolimatta äklö-reaktiota ei synny, kiitos nimenomaisen vähäeleisyyden. (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

Swallow the Sun – Morning Never Came (2003)

Swallow the Sun -orkesteri on onnistunut tuomaan doom-metallin, jos ei nyt valtavirtaan, niin ainakin pois marginaalista. Siitä todisteena olkoon neljän edellisen levyn sijoitukset myydyimpien levyjen top10:ssä. Vahvoja melodioita ja doom-perinteitä sekoittava yhtye tuntuu uppoavan niin paatuneimpaan örrimurrihevariin kuin popimpaa heviä kuunteleviin teinityttöihin. Bändin debyyttilevy ei ole ehkä kaupallisesti menestynein, mutta sisältää kenties eniten helmiä. Niistä yksi on tämä maailmanlopun tunnelmissa seilaava levyn päätösbiisi Morning Never Came.

Video ei ole enää saatavilla

Pyhimys – Nöfnöf (2008)

Ahkerana vuodesta 2004 asti pysytelleen Pyhimyksen Tulva on täydellinen levy. Se on antiteesi edeltäjälleen (Salainen maailma): abstrakti, elektroninen, eikä lainkaan niin pröystäilevä. 19 kappaleen seasta erottuva Nöfnöf kertoo herra Bushin sikailevasta perheestä, videolla possunenäiset räppärit mässäilevät kanankoivilla ja hengaavat ostarilla. 2000-luvun parhaita räppilevyjä ja yksi lahjakkaimmista Suomi-räppäreistä ikinä. Vihaako Nuorgam räppiä? (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Redrama – If You With That (2003)

Lasse Mellbergin ensimmäinen Redrama-nimellä julkaistu sinkku pöllähti keskelle Eminemin valtakautta. Miehellä on hiukan samanlainen soundi äänessä, mutta If You With Thatin biitti on paljon funkimpi kuin Marshall Mathersillä yleensä. Biisissä ei ole mitään mullistavaa, mutta se on suomalaiseksi harvinaisen vakuuttava englanninkielinen valtavirtahoppistyge. Hymyilyttää joka kerta. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

Robin – Frontside Ollie (2011)

Välillä eteen tulee täydellisiä poptuotoksia, joissa ei ole kerrassaan mitään korjattavaa – tutki asiaa miltä kantilta tahansa. Vuoden raikkain popilmiö Frontside Ollie on juuri sellainen. Nuorgamin historian hämmästyttävin vääryys puolestaan on, ettei Frontside Ollie yltänyt mukaan Top 100 -mahlalistalle. Onko 2000-luvulla muka sata kotimaista esittäjää levyttänyt tätä paremman kappaleen? (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Weekdays are Schooldays, Weekends are Mine (2002)

Mikä meitä nuorgamilaisia vaivaa, kun yksi 2000-luvun täydellisimmin surisevista kitarapoplauluista unohtui listalta? Vaikka myyttinen hevinuoruus jäi väliin, Diolta näyttävä Ronnie James jaksaa riemastuttaa edelleen. (Ville Aalto)

Teflon Brothers – Rakastunut etkoilla (2010)

Tämä leppoisan bassolinjan ja viipyilevän ruotsinlaivapianon vetämä minuuttinovelli tavoittaa etkojen tunnelman täydellisesti. Laulun kertoja on niin riemastuttavalla tavalla hukassa ihastuksensa kanssa, että on mahdotonta olla sympatisoimatta nuoren miehen ahdistusta. Kappale myös yhdistelee bossa novan hillittympää puolta niin tyylikkäästi arkisanastolla riimittelyyn, että sitä voisi käyttää oppikirjaesimerkkinä kotimaisen hiphopin parhaimmillaan oivaltavasta ilmaisuvoimasta. (Juuso Janhunen)

Video ei ole enää saatavilla

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Surupuku (2002)

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus oli vuosituhannen alussa Suomen suosituimpia yhtyeitä, eikä pääkaupunkiseudun ulkopuolella voinut välttyä näkemästä bändin “Kaikki liha tottelee kuria”-t-paitoja. Rautiaisen musiikki upposi niin metallia kuunteleviin pitkätukkiin kuin suomirockin kuuntelijoihinkin. Ei siis mikään ihme, että Surupuku-radiohitin sisältänyt Rajaportti-albumi myi platinaa. (Tuomas Kokko)

Video ei ole enää saatavilla

Underwater Sleeping Society – Silence Teaches You How To Sing (2006)

Riihimäen ja Hyvinkään seudulta on tullut 2000-luvulla hurjasti hyvää vaihtoehtoista musiikkia. Vaikka tämä näkyikin Mahlalistalla, unohtui yksi pioneereista. Bändi, jonka lahjakkuus on sittemmin kuppautunut muun muassa Rubikiin, esiintyy omaleimaisimmillaan juuri tällä kappaleella. Intron klarinettimelodian mukanaan tuoma soinnillinen runsaus, rytminen leikittelevyys ja näiden vastapainoksi asettuvat suoraviivaiset kitarakompit vetivät suuntaviivoja vuosikymmenen kotimaiselle indierockille ilman, että tekijänsä saivat maistaa suurta kansallista menestystä. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

Velcra – We Must Start Again (2007)

En tiedä, mitä Velcralle tapahtui Hadalin jälkeen, mutta kyseessä on yksi kotimaisen industrialin harvoista hyvistä hetkistä. Levyn sydän on Jessi Freyn kaunis tumma ääni, jonka taustalle loihditaan rikkaita äänikudoksia ja keskenään risteileviä melodioita, jotka kaartelevat aiheitaan pitkään, löytäen lopulta aina maalinsa. We Must Start Again soi mahtipontisena ja leikkisänä, suureellisena ja herkkänä. Takana ovat vuosituhannen alun nu-metal ja uho. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Viikate – Kuolleen miehen kupletti (2003)

Suomalaisen raskaan musiikin kentällä Viikate on aina ollut outolintu: liian iskelmää hevareille, liian raskasta poppareille. ”Ei ketään kelle soittaa” kappaleella yhtye nousi kuitenkin koko kansan tietoisuuteen. Alkoholismista pienen pojan näkökulmasta kertova Kuolleen miehen kupletti on kuitenkin itselle yksi yhtyeen huippuhetkiä. Bändin uniikki soundi sekä Kaarle Viikatteen melankoliset sanoitukset ja mieletön melodiantaju jatkavat kunnialla suomalaisen mollivoittoisen musiikin perinnettä. Siksi Viikate kuuluu noteerata suomalaisista popklassikoista puhuttaessa. (Tero Uuttana)

Video ei ole enää saatavilla

Viola – Lovelights (2004)

Rohkeasti keskeneräisenä uransa aloittanut helsinkiläisyhtye puhkesi kukkaansa viiden vuoden olemassaolon jälkeen – ja millainen kukka se olikaan! Lovelights ja sen isäntäalbumi Tearcandy (2004) ovat yhä viiltävintä ja romanttisinta melodraamapoppia, mitä Suomessa on The Divine Comedyn jalanjäljissä tehty. Duoksi kutistunut ja viimeisinä vuosinaan vain verkossa musiikkia julkaissut yhtye lopetti toimintansa joulukuussa 2011. (Antti Lähde)

Samuli Putro viihtyy inhorealistisen kuvaston äärellä.

Arjen apostolin kolmas soololevyllinen lauluja suomalaisesta elämästä ja kuolemasta.

Tavalliset hautajaiset säikäyttää heti ensi sekunneillaan: Arktiseen limboon hyökkää korville mahtipontisena raskasballadina, kuin iskelmäheviksi päivitettynä versiona Juicen paatoksellisimmista 1980-luvun slovareista. Mutta siinä missä nuo biisit purkivat omakohtaisesti suomalaisen miehen tuskaa naisen jättäessä, pyrkii Samuli Putro yksityisestä yleiseen. Hänen näkökulmansa on eräänlainen matala lintuperspektiivi, hän lehahtaa Kari Hotakaisen Sydänkohtauksia-romaanin Jumalan tavoin Maunulan ostarin katolle ja tarkkailee sieltä muutaman metrin korkeudesta R-kioskilla rahansa pelaavia eläkeläisiä, kapakasta horjuvia kuoleman merkitsemiä juoppoja ja oksennusta nokkivia puluja.

Siis suomalaista elämää. Suurtyöltä tuntuva avausraita maalailee ajankuvaa synkillä väreillä ja pyrkii vetämään suuria linjoja yhteismitattomien asioiden välille.

”Erokirjeet ja vihaiset linnut
natsikorttitalon sameat yöt
ajan virrassa jaetun kansan murheet
ja sukupolvikokemukset”

On masennuslääkkeillä arkeaan turruttavia ihmisiä, on rasismia Lieksan torilla, on kokonainen alakuloinen maisema, kuva kansasta joka ei voi hyvin. Kansasta, joka nujertuu marraskuun tullen suurina massoina. Kansasta, joka vihaa ja pelkää.

Näin isoa palaa Putro ei yritä loppulevyllä haukata, mutta selvästi Arktiseen limboon on tarkoitettu kolmannen soololevyn moodin määrittäjäksi. Loput kymmenen biisiä kertovat tarinoita yksittäisistä suomalaisista, mutta heistäkin suurin osa on lähinnä arkkityyppejä.

Heidät kaikki on tarkoitettu yleispäteviksi. Heidän kauttaan Putro toteuttaa joskus vuosituhannen vaihteessa alkanutta missiotaan kuvata jokapäiväistä elämää, jokapäiväistä rakkautta ja jokapäiväistä kuolemaa sellaisella pieteetillä, että ikään kuin riittävän toiston kautta nuo pienet aiheet saisivat suuruuden sädekehän ympärilleen ja syntyisi kokonaisvisio, magnum opus, ehkä jotain tämän päivän Väinö Linnan kaltaista.

Pyrkimyksessä on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensinnäkin, en ole varma, onko angsti-Suomen kuvaaminen tällä hartaudella ja harmaudella hyväksi kenellekään, puhdistavaa sen enempää tekijälle kuin kuulijallekaan. Ainakin minä tulen tästä musiikista väärällä tavalla surulliseksi. Elämässä on kestämistä ilmankin, että joku käyttää kolme varttia kertoakseen hankeen kusemisesta, anorektisista tytöistä, nuhruisissa olosuhteissa siitetyistä lapsista ja luterilaisista maahanpanomenoista. Putro vyöryttää juuri tällaista inhorealistista kuvastoa loputtomiin.

Toisen tason ongelma on sitten se, että vaikka Putron tavoitteet allekirjoittaisikin, jää hän aiheidensa käsittelyssä usein turhauttavalla tavalla puolitiehen. Pahimmillaan tämä ilmenee maailmantapahtumien ja ajan ilmiöiden luettelointina. Enemmän yritystä on rivakasti hölkkäävässä nimibiisissä, joka kertoo täsmällisesti juonta kuljettavin lausein erään syrjäsuomalaisen yh-äidin elämäntarinan. Äärimmäisen tavallisuuden kuvaamisessa on kuitenkin se ongelma, ettei siinä itsessään ole mitään kiinnostavaa. Biisi tuntuu teknisesti hyvin toteutetulta, fotorealistiselta maalaukselta keskipohjalaisen taajaman keskustasta.

Puhtaasti rasittava Anna nyt banalisoi suomalaisen parisuhteen lähes laasaslaiseksi ja deterministisesti värittyneeksi peliksi. Putro on muuten tehnyt tämän aiemminkin – Zen Café -klassikko Eipä tiennyt tyttö rakentuu samantapaiselle idealle. Mutta kuluneiden 11 vuoden aikana lauluntekijä tuntuu kadottaneen kiinnostuksensa nostaa arkipäiväinen kohtalokkaalle tasolle. Jäljellä on enää tympeähköstä yläviistosta tehtyjä kursorisia muistiinpanoja.

Musiikillisesti Tavalliset hautajaiset hylkää kahden ensimmäisen soolon akustisen äänimaiseman. Levy soi isona, modernina rokkina. Lisämausteita haetaan vuosituhannen vaihteen kikoilla: milloin jousilla, milloin pohjoismaisella diskokompilla. Arvasitte oikein: musiikki kuulostaa aika lailla Zen Cafélta. Lisäksi se kuulostaa Kentiltä, mutta ilman yleviä nostatuskertosäkeitä.

Monessa suhteessa Tavalliset hautajaiset on vastakohta Putron edelliselle soololle Älä sammu aurinko, joka on suosikkejani miehen tekemisistä. Se oli pienimuotoinen, sympaattinen, henkilökohtaisen tuntuinen ja yllättävän valoisa. Tajuan: tällainen pukee Samuli Putroa lauluntekijänä ja hahmona.

Hänen ei pitäisi yrittää määritellä zeitgeistiä. Pitäisikö kenenkään? Miksei mieluummin vain toisi siihen jonkin haluamansa lisävivahteen. Maailmanselityksiä on aina yhtä monta kuin taiteilijoitakin. Ei niihin pidä uskoa.

Levyllä on yksi vaikuttava biisi. Se on varsin suosituksi noussut singlekappale Olet puolisoni nyt, intensiivisen mustanpuhuva laulu, joka värittää periaatteessa kauniin tarinan kaiken kestävästä rakkaudesta pelon, kuolemanodotuksen ja hieman hyytävältä tuntuvan pakkomielteisyyden sävyin. Tässä Putro on vahvimmillaan, kuvatessaan suljettua tilaa ja ihmistä, joka ei edusta muuta kuin itseään.

Kovin raskasta kuunneltavaa sekin toki on.

48 Musertava ja pohjattoman onneton arjen eepos, muotokieleltään tavanomaista suomalaista voimarokkia. Suositellaan niille ihmisille, jotka saavat lohtua muiden vastoinkäymisistä ja niille, jotka kykenevät kuuntelemaan radiokelpoista musiikkia ymmärtämättä lainkaan, mitä siinä sanotaan.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro 14.03.2012 Poklan muistokonsertti, Tavastia, Helsinki.

Myös Yonalta oli määrä ilmestyä uusi levy, mutta sen valmistuminen lykkääntyi laulajan sitkeän flunssan vuoksi.

Trubaduuriviikot täydentyvät muutaman päivän päästä, kun Jarkko Martikainen päättää Rakkaus– ja Toivo-albumien käynnistämän levytrilogiansa Uskoon.

Mikä parasta, artistien julkaisuiden taso on on ollut tasaisen kova: Matti Johannes Koivun Toisen maailman nimi on taidemusiikin suuntaan kurottelevaa hienopoppia. Samae Koskinen on puolestaan rohkaistunut kirjoittamaan itse tekstinsä, mikä tuo hänen Kuuluuko, kuuntelen -levylleen uudenlaista aitoutta.

Jarkko Martikainen on laajentanut tyyliään yhtyekokoonpanoon asti ja Putrokin uusiutunut ryhtymällä tekemään kesäiskelmää.

Enää pitää toivoa, että hienoja lauluntekijälevyjä riittää tässä maassa myös syksyksi.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Älä sammu aurinko

Video ei ole enää saatavilla

Samae Koskinen – En anna periks

Video ei ole enää saatavilla

Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

Silvia tunnustaa olevansa Spotify-takinkääntäjä.

Silvia Modig, 34, toimittaja, vasemmisto (61 – Helsinki)

www.silviamodig.fi

Mikä on soittolistasi nimi?

”Kotimaista ajatuksella.”

Millä perusteella valitsit juuri nämä biisit soittolistaasi?

”Suomessa tehdään mielettömän hienoa musiikkia, ja valitsin listalle vain suomenkielisiä kappaleita, jotka tarjoavat myös hieman ajateltava.”

Keille ihmisille suosittele soittolistaasi ja miksi?

”Ihan kaikille. Yksi Spotify-soittolistojen parhaista puolista on se, että saa räätälöidyn suosituksen joltain. Itse otan kaikki vinkit uudesta musiikista innolla vastaan.”

Mikä on soittolistasi sinulle kaikkein tärkein kappale ja miksi?

”Palefacen Helsinki–Shangri-La. Se on viime vuoden ehdottomasti tärkein levy, ja sen nimikkokappale onnistuu kiteyttämään jotain hyvin olennaista ajastamme ja yhteiskunnastamme loistavassa muodossa.”

Olisitko halunnut listallesi jonkun kappaleen, jota ei kuitenkaan Spotifyssa ollut?

”Olisin halunnut laittaa biisin tämän hetken kovimmalta punkbändiltä eli Pertti Kurikan nimipäiviltä!”

Millainen musiikinkuuntelija olet?

”Kuuntelen musiikkia paljon ja kaikissa muodoissa. Aamulla matkalla töihin tykkään kuunnella radiota puhelimen kautta, illalla kotona soivat vinyylit. Käytän musiikkia moniin eri tarkoituksiin, joskus haen energiaa ja intoa, ja joskus haluan haaveilla kaikessa rauhassa.”

Kuka artisti tai mikä bändi on kaikkien aikojen suosikkisi?

”Tämä on vaikea! Miksi vain yksi? Sanotaan Faith No More ja Mike Patton. Miehen musiikillinen ilmaisu osuu suoraan sieluni ytimiin, varsinkin Faith No Moressa. Sain vihdoin toissa kesänä nähdä yhtyeen livenä, ja itkuhan siinä tuli, kun Patton aloitti. Samaan on pystynyt vain Trent Reznor Provinssirockissa.”

Minkä uuden artistin tai yhtyeen musiikin löysit viimeksi?

”Anna Calvin sielukas tulkinta kolahti heti ensi kuulemalta. Löysin sen ystävän, iPhone-sovelluksen ja radion yhteistyöllä. Ystäväni oli kuullut Radio Helsingistä kappaleen josta piti, käyttänyt iPhonen Shazam-biisintunnistamissoftaa ja soitti levyä sitten Spotifysta illanistujaisissa.”

Ostatko vielä fyysisiä äänitteitä?

”Kyllä ostan. Tekniikan kehityksen myötä tunnen yhä enemmän vetoa vinyyleihin. Kuuntelen niitä 70-luvulta olevalla soittimellani, jossa on juuri oikea soundi, josta kuuluvat vuosikymmenet. Rahatilanteen salliessa yritän kompata kotimaisia artisteja ostopäätöksilläni.”

Spotify vai iTunes?

”Tällä hetkellä iTunes, koska musiikintekijöiden kuuluu saada työstään korvaus. Spotifyn ensimmäinen tilitys oli vitsi, joka riisti musiikintekijöitä isolla kädellä. Edellisestä olen saanut positiivisempia arvioita. Mutta tekniikan ja jakelun kehittyessä on todella tärkeää, että korvaus kuunnellusta musiikista saavuttaa myös tekijän. Boikotoin pitkään Spotifyta koska koin sen riistävän tekijöitä, mutta uuden puhelimeni myötä tein takinkääntötempun…”

Milloin viimeksi kävit kuuntelemassa livemusiikkia?

”Vaalityö on vienyt kaiken vapaa-ajan, ja keikoille en ole pitkään aikaan päässyt. Jos omia vaalibileitä, joissa esiintyivät Samuli Putro ja Siiri Nordin, ei lasketa, niin edellinen keikka oli ruotsalainen stoner-bändi Mustasch Tavastialla. Ja vaikka genre ei omiin ykkösiin lukeudu, oli soundi tanakka ja upposi luihin ja ytimiin.”

Bonus: Jos Jumala ja Lemmy tappelisivat, kumpi voittaisi?

”Vihdoinkin helppo kysymys. Lemmy tietysti!”

Silvia Modigin soittolista

1. Maukka & Nahkatakit – Kun sä tuomitset mut
2. Risto – Pupu Tupuna
3. Reino & the Rhinos – Ylellistä elämää
4. Paleface – Helsinki–Shangri-La
5. Jontti & Shaka – Päiväni murmelina
6. Soul Captain Band – Vastarintaan
7. Tommy Lindgren & Paleface – Miltä meno maistuu
8. Maritta Kuula – Mä en tarvii äitii
9. Samuli Putro – Uskon että

Kuuntele Silvia Modigin soittolista

Viime vuosien suomenkielisen folkpopin uuden nousukauden kirjoittamattoman sääntökirjan kaksi ensimmäistä artiklaa voisivat olla nämä: akustisvoittoinen musiikki on aina aidompaa kuin elektroninen ja nostalgia elättää lauluntekijän pinteessä.

Älä sammu aurinko hoitaa edellämainitut tontit moitteetta, mutta jättää silti – tai pikemminkin juuri tämän takia – laimean jälkimaun. Albumilta puuttuu lähes täysin se yllättäen päin kasvoja tuleva kuvainnollinen viima, joka teki Zen Cafén kappaleista paikoin toimivia, usein vain siedettäviä.

Edellisellä Elämä on juhla -albumilla alkanut trubadurismi on viety tällä kertaa astetta pidemmälle, mutta matkan varrella repusta ilmeisesti putosivat niin tarttuvat sävellykset kuin oivaltavat sanoitukset. Jäljelle jäi vain pettuleivän murusia ja helteen eltaannuttaman luomumaidon kastelemat savukkeet.

Tätä alijäämää yritetään peittää sinänsä hyvin soitetuilla, mutta mieleenpainumattomilla sävellyksillä.

Vaikka albumi on irtiotto Samuli Putrolle, se on perin yllätyksetön sellainen. Tuotannon 1960-luvulta suuntaa hakeva soundimaailma ja kuohittu kokonaistunnelma kuvaavat hyvin ilmassa vellovaa henkistä taantumaa.

Suuri ongelma Älä sammu auringossa on pikkuhiljaa hiipivä aavistus Putron omaksi ilokseen tekemästä välityöstä. Vaikka albumi alkaa yllättävän lupaavasti reklusiiviseksi muuttuneen lauluntekijän nykyelämää sivuavalla kappaleella Saaressa on aina sunnuntai, heitetään kuulijan niskaan kylmää vettä jo seuraavien minuuttien aikana.

Singlenäkin julkaistu nimibiisi ei toimi juuri millään tasolla, ja ikävä kyllä se valaa pohjan lähes koko loppualbumille. Sanat todetaan ja sävellykset soitetaan keskitempolla läpi.

Maailmantuskasta ammentavat aiheet ja stereotypisoidut hahmot (jotkut kutsuvat näitä realistisiksi) nousevat ajoittain esiin ihan kiitettävästi, mutta saatu vaikutelma on näistä huolimatta rutiininomainen ja jokseenkin keskeneräisen tuntuinen.

Kuulomuistista häviävien kappaleiden linjasta poikkeuksia ovat suhteen päättymisestä kertova Anna minun mennä, joka tosin pilataan idioottimaisilla lyriikoilla, sekä huvittavalla tavalla rytmitetysti syljetty Tulkoon kesä. Toisessa ääripäässä onkin sitten Intiaan-etnohumppa ja puolivillaiselta Bonanza-teemalta kuulostava Rämpytimies, jolle sopivampi paikka olisi ollut mahdollisimman syvällä kirjoituspöydän vetolaatikkossa.

Jos Putro kerran on parhaimmillaan tarinankertojana, niin miksi ihmeessä hän tyytyy täyttämään albumin sanoitukset epäolennaisilla ja ontuvilla aforismeilla? Ikään kuin hän esittäisi kansantaiteilijaa eläytymättä roolihahmoonsa, samalla kuitenkin ollen ristiriitaisesti sen vanki. Edellisellä albumillaan kansankynttiläksi syttynyt Samuli Putro ei suo valoa kuuntelijalle.

Kokonaisuutena Älä sammu aurinko on yhtä mielenkiintoinen kuin raitistunut Dionysos.

32 Periaatteessa toimivista aineksista toteutettu tylsähkö AOR-levy, jonka koristeltuihin hahmotelmiin Samuli Putron kovimmatkaan fanit tuskin mieltyvät.

Video ei ole enää saatavilla

Samuli Putro – Älä sammu aurinko