Sabrina.

Taidekriitikko John Berger on todennut miehen kategorisen olemassaolon maailmassa ilmaisevan ”valtaa, jota hän harjoittaa toisiin” ja naisen ”sitä, mitä voidaan tai ei voida hänelle tehdä”. Mies toimii ja nainen on näytillä; mies katsoo naista, nainen katsoo itseään katsottavan. Nainen on siis katseen kohde: näky.

Berger puhuu vuoden 1972 kirjoituksessaan lähinnä kuvataiteesta, mutta ajatus aktiivisen ja passivisen, maskuliinisen ja feminiinisen vastapareihin perustuvasta dikotomiasta pätee laajemminkin visuaaliseen kulttuuriin.

En tiedä, kuka on ohjannut musiikkivideon italotähti Sabrinan jättihittiin Boys, enkä usko, että ohjaaja on halunnut muuta kuin herkutella italialaiseen kuvakulttuuriin elimellisesti kuuluvalla pornoestetiikalla. Silti teos herättää mielenkiintoisia kysymyksiä sen sisältämistä valtasuhteista.

Videossa 19-kesäinen Sabrina keimailee italialaisen luksushotellin uima-altaassa, hörppii trooppista cocktailia ja laulaa pojista. Väliin leikataan pätkiä, joissa tähti tanssii psykedeelisesti pyörivien aurinkovarjojen edessä. Välillä hän kiipeilee pukuhuoneen katolla ja vilkuttelee sieltä pojille.

Kuvaan implisiittisesti luettava mieskatsoja saa tyrmäävästi kaiken anteeksi kohteeltaan. ”Boys, boys, boys!” on periaatteessa paheksuva fraasi; pojat, nyt te olette tuhmia! Se kuitenkin esitetään niin leikkisään ja anteeksiantavaan sävyyn, ettei sitä voi noin lukea. Pojat nyt on poikia. Ja tytöt tyttöjä.

Videon porkkana on Sabrinan bikinitoppi, jota hän ei-niin-aktiivisesti yrittää pidellä riittävän ylhäällä. Rinnat keräävät vedenpinnassa momentumia sen verran, että nännit hyppäävät jatkuvasti näkökenttään. Ja tästä muodostuu videon kantava jännite: koska ne ilmestyvät, koska Sabrina tulee ne kätkeneeksi, ja kuinka kauan kestää, ennen kuin ne taas ilmestyvät?

Koska musiikkivideo ei tarjoa juuri muita täkyjä, pysyy katse väkisinkin tiiviisti solistin paljaassa vartalossa. Katsoja suorastaan pakotetaan saamaan nautintoa naishahmon katselusta. Pois katsominen on vain tämän nautinnon tiedostava protesti: käännämme katseemme, koska tunnemme olomme epämukavaksi.

Jää siis kaksi vaihtoehtoa: katsoa altaassa hyppivää hahmoa ja saada siitä nautintoa, tai kääntää katse pois, ja kohdata oma epämukavuutemme. Varareittiä ei ole. Video ei kritisoi eikä kyseenalaista, ei satirisoi tai tee naurunalaiseksi. Siihen kytkeytyvät camp-konnotaatiot näkyvät vain 2000-lukulaisen silmin.

Ja niin, katsoja on nimenomaan mies, tai siis poika. Naiskatseelle videota ei ole tarkoitettu eikä sitä oikein voi sellaisena lukea. Ihan jo pelkästään siksi, että tiedämme, kuinka homofobisesta maailmasta se tulee.

(Ironista tietenkin on, kuinka Sabrinan ja Samantha Foxin kaltaiset artistit on homoyhteisön toimesta väännetty affirmatiivisiksi idoleiksi ja tietoisesti sivuutettu niihin alkujaan sisältynyt arvomaailma.)

Mutta kuten totesin, kaiken saamme Sabrinalta anteeksi. Ei häntä oikeastaan haittaa, että katsomme. Jälkikäteen hän on varmasti ollut aika iloinen siitä, että olemme katsoneet. Sabrinan tähti hohtaa yhä kirkkaana eritoten kotimaassaan, ja Boys on yksi 1980-luvun katsotuimmista musiikkivideoista.

Eikä biisi ole lainkaan kehno. Sen kornit ja kömpelöt sanoitukset eivät eroa mitenkään olennaisesti siitä, mitä 2000-luvun soitetuimpien pop-biisien listalta löytyy. Ne tavoittelevat impressionistiseen tapaan hetken vaikutelmia ja maalaavat tarinansa summittaisin siveltimenvedoin. On auringonpaiste, poikia, ja loputonta liikettä. On eurohumpan käsikirjasta nyysitty tausta jonka muovista italopornoisuutta on viime vuosien ladygagojen sun muiden toimesta turhaan yritetty tavoittaa.

Pyrinnöissä ei olla päästy edes lähelle sitä, mitä nuori Sabrina Salerno edusti vuonna 1987.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus!

En voi olla nostamatta esiin yhtä viime vuoden parhaista covereista, joka hidastaa originaalin liki tunnistamattomaksi folk-hissutteluksi.

Video ei ole enää saatavilla

Bonus 2!

Kaikkien aikojen MILF-battle todistettiin, kun Sabrina yhdisti voimansa Samantha Foxin kanssa. Ei paha! Itse asiassa ihan helvetin hyvä!

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam esittelee kymmenen tähdenlentoa, joiden matka listoilta alelaariin kiinnitti suuren yleisön huomion vain hetkeksi. Kerromme millä tavoin he ovat jättäneet jälkensä ja miksi hekin ansaitsevat musiikinystävän kunnioituksen. Osa on raudanlujia musiikin ammattilaisia, toiset lähinnä studioon sattumalta tupsahtaneita sopivia kasvoja (tai vartaloita) musiikille.

Jokaisella heistä on kuitenkin se jokin, joka ihastutti ja jätti pysyviä muistijälkiä aikakautensa lapsiin.

Tähdet on valittu lähinnä kirjoittajan omien mieltymysten ja maun mukaan. Tämä ei siis ole mikään kattava otanta unohdetuista tähdistä. Satoja, ellei tuhansia samanalaisia tuikkii popmusiikin utuisessa historiassa, ihmisten muistoissa ja iPodeissa. Mutta näillä kymmenellä on erityinen tarinansa.

Sandra

Hyvällä tuurilla ihmiset muistavat saksalaiselta europoptähdeltä Sandralta muutaman hitin. Yleensä ainakin (I’ll Never Be) Maria Magdalena soittaa kelloja melkein kenen tahansa ennen 90-lukua syntyneen päässä.

Sandra lienee tyypillinen esimerkki discotähdestä, jota pidetään lähinnä muutaman hitin ihmeenä. Ja on samalla loistava esimerkki laulajasta, joka on kaikkea muuta! Ai miksikö? Ennen läpimurtoaan Sandra oli levyttänyt jo tyttöbändi Arabesquen päävokalistina kahdeksan studioalbumia vuosina 1979–84, myyden miljoonia lähinnä Aasian markkinoilla. Sooloartistina Sandra myi noin 30 miljoonaa levyä, ja levyttää edelleen, vieläpä samalle levy-yhtiölle, jolle hänet 1984 signattiin. Sandran vokaaleja on kuultu myös tuottaja-aviomies Michael Cretun Enigma -projektissa. Sandran sensuelli huokailu siivitti muun muassa Sadeness Part 1 -singlen listaykköseksi yli kahdessakymmenessä maassa ja Yhdysvaltojen top viiteen. Minkä kohdan muistat tuosta kappaleesta parhaiten? Kyllä, Sandran kuiskuttelun ”Sade dis-moi, Sade donnes-moi”.

Voidaan tietenkin kiistellä, kuinka paljon Sandra itse on vastannut menestyksestään; hänhän ei kirjoittanut tai tuottanut materiaaliaan. On helppo osoittaa aviomies Michael Cretun suuntaan ja nyökkäillä tietävästi päätään. Mutta popmusiikissa 1+1 ei ole aina 2. Cretuhan teki itse muutaman soololevyn jolle suuri yleisö lähinnä haukotteli. Sandralla oli se, mitä Cretulta itseltään puuttui; karismaa, salaperäisyyttä ja kasvot. Sandra on laulujensa timanttien osteluun kyllästynyt saksalainen luksusnarttu, ”no matter if it’s Rome or Tennessee”.

Ennenkaikkea Sandralla on ääni, tuo sensuelli kähinä, joka on kuin luotu laulamaan Maria Magdalenasta, ja siitä kuinka helppoa on menettää itsekontrolli kokonaan yön kuumina tunteina.

Video ei ole enää saatavilla

t.A.T.u

Lena ja Julia ehtoisimmillaan.

t.A.T.u:n All the Things She Said -musiikkivideo onnistui siinä mistä kaikki limaiset levy-yhtiösedät haaveilevat: aiheuttamaan sensaation. Ja ilman paljasta pintaa tai väkivaltaa. Videolla kaksi koulu-uniformuun pukeutunutta tyttöä laulaa ja suutelee sateessa. Kuten jokainen taatusti muistaakin. Tuntuu hullulta, mutta vuonna 2001 tämä tosiaan oli provokatiivista. Nythän jokainen sekä heidän äitinsä ja koiransa on heittänyt kevyttä lesbo-actionia vauhdittamaan piristysruisketta kaipaavaa uraansa (kyllä puhun juuri sinusta, Madonna).

t.A.T.u oli alun perin tuottaja, mainosmies Ivan Shapovalovin neronleimaus. Tarkoitus oli luoda kiellettyä teiniseksiä hohkaava tyttöduo 2000-luvulle. Julia Volkova ja Lena Katina valittiin satojen ehdokkaiden joukosta. Molemmilla oli vankka musiikillinen tausta Neposedi -lapsiryhmässä. Shapovalov ei olisi voinut ideoida itselleen parempia tähtiä, molemmat osasisivat laulaa, olivat kauniita, ja ennen kaikkea heillä oli uskomaton kemia. Tämä siunaus muuttui Shapovalovin kiroukseksi jo muutamassa vuodessa, tiukan ryhmän muodostaneet tytöt ottivat ohjat omiin käsiinsä ja antoivat luojalleen kenkää saatuaan vähän ammatillista itsevarmuutta.

t.A.T.u:n kapina ei vaikuttanut päälleliimatulta. He tuntuivat vaarallisilta. Koko projekti vaikutti etenevän puberteettisen teinitytön uhmalla ja oikukkuudella. Popyleisö oli tottunut Spice Girlsin kaltaisiin pystyyn laminoituihin, PR-miesten taluttamiin rahantekonukkeihin, mutta tämä tyttöuhma oli todellista. Länsimaisen median kulttuurishokkia ei auttanut yhtään se, että tytöt puhuivat vain auttavasti englantia. Esimerkiksi brittiläisen viihdepoplaulaja Charlotte Churchin haukuttua t.A.T.u:n tuoreinta singleä Daily Mirror -lehdessä, vastasi Lena Katina kritiikkiin rakentavasti: “I will murder her. She should come to Moscow and then I will shoot her in the head just like in our video…She must be very careful with her big mouth because bad things can happen to people.”

Jopa osallistuessaan euroviisuihin vuonna 2003 säilytti t.A.T.u särmänsä. Viikkojen mediasirkus ja spekulointi siitä, mikä olisi tyttöjen stuntti h-hetkellä, päättyi arvellun alastomuuden tai aseiden heiluttelun sijaan pelkistetyn suoraviivaiseen esitykseen. Ihan kuin t.A.T.u vain periaatteesta halusi olla antamatta sitä mitä siltä odotettiin. He tulivat kisan toiseksi.

t.A.T.u oli uuden vuosituhannen Frankie Goes to Hollywood. Tuottaja Trevor Hornin lisäksi bändit jakoivat energian, asenteen ja lyhytikäisyyden. Suksien mentyä ristiin levy-yhtiö Universalin kanssa, julkaistiin kolmas ja viimeinen albumi Waste Management oman levy-yhtiön kautta. t.A.T.u -tiimin linja piti loppuun asti: Kolme albumia (kahdella eri kielellä) ja musiikkivideot muodostavat ehyen kokonaisuuden, vaikka kaupallinen menestys ei enää uusiutunutkaan länsimaissa.

Video ei ole enää saatavilla

Sabrina

Kasaripojat muistavat Sabrinan.

”Everybody, summertime love
You’ll remember me”
(Boys, 1987)

Kun Magazine Show -ohjelman kuvaukset saatiin päätökseen hotelli Florian uima-altaalla Italian Jesolossa eräänä kuumana alkukesän päivänä 1987, kukaan kuvausryhmästä tuskin ajatteli tehneensä suurta taidetta. Videolla oli tallentunut lähinnä 19-vuotiasta Sabrina Salernoa pulikoimassa altaassa ja lipsynkkaamassa uusinta levytystään Boys (Summertime Love). Toisessa kädessään hänellä oli sateenvarjodrinkki, toisen käden ollessa työllistetty bikinitopin ylläpysymisen kanssa. Italiassa kauniit tytöt kuuluivat ohjelman kuin ohjelman koristeeksi, joten kuvaukset olivat peruskauraa. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen materiaalista päädyttiin kuitenkin leikkaamaan myös musiikkivideo. Taidetta tai ei, videon levitessä taivaskanaville ympäri Eurooppaa oli efekti sensaatiomainen. Pienten ja isompienkin poikien leuat loksahtelivat Italiasta Lappiin, BBC vaati, että video leikataan uusiksi brittimarkkinoille, ja Suomessa Suosikki painoi megaturbojulisteen ”Mamma Mia mitkä meijerit” -tekstillä.

Boys oli valtava hitti Italian lisäksi kymmenissä Euroopan maissa myyden puolitoista miljoonaa kappaletta.

Seuraavat neljä vuotta Sabrina lypsi kaikki mahdollisuudet, jotka Boys toi tullessaan. Hän työskenteli legendaarisen tuottajan Giorgio Moroderin kanssa, levytti hittisinkun Stock-Aitken-Watermanin kanssa, teki elokuvarooleja, kiertueita, ja satoja tv-esiintymisiä ympäri maailman studioita. 15 miljoonan myydyn levyn jälkeen hulabaloo oli ohi ja Sabrina siirrettiin Yhden hitin ihmeet 80-luvulta -mappiin.

No, oliko Sabrinalla sitten lahjoja? Jos ottaa huomioon kuinka monta kaunista, isorintaista, showbisneksestä kiinnostunutta tyttöä löytyy pelkästään Sabrinan kotikaupungista Genovasta, saati sitten koko Italiasta, on todettava, että jotain Sabrinalla oli. Ja ennen kaikkea taito käyttää sitä. Vuonna 2012 Sabrina on edelleen tuttu kasvo Italian televisiossa. Takana on myös rooleja elokuvissa sekä teatterissa. Tammikuussa starttasi neljän kuukauden kiertue Euroopassa. 43-vuotias Sabrina toimii bisneksessä nyt myös taustavaikuttajana omistaen oman äänitysstudion ja osuuden New Boys Productions -nimisestä PR-yrityksestä.

Video ei ole enää saatavilla

Milli Vanilli

Mitä hyvän poptähden kuuluu osata? Laulaa? Tanssia? Poseerata? Kirjoittaa musiikkia? Soittaa jotain instrumenttia? Kieltämättä kivoja bonuksia, mutta ennen kaikkea poptähden täytyy osata toimia valkokankaana projisoiduille teiniunelmille.

Milli Vanilli oli mainio popbändi. He näyttivät hyvältä levynkansissa, heillä oli oma selkeä visuaalinen tyylinsä, oma soundinsa, jopa omat tanssiliikkeensä! Ainoa mitä bändiltä puuttui, oli omat vokaalit levyiltä. Mutta tosiasiassa tämä ei todellakaan ole ensimmäinen, eikä taatusti viimeinen kerta, kun popmusiikissa on toimittu näin. Joskus yksinkertaisesti löytyy täydellinen poplaulaja, joka ei osaa laulaa ollenkaan.

Milli Vanilli oli tuottaja Frank Farianin yritys uusia ensimmäisen supermenestyksensä Boney M:n suosio. Myös resepti oli samankaltainen mustan r&b:n ja valkoisen saksalaisen hansa-hutun tarttuva sekoitus. Jo Boney M:n kanssa Farian oli ottanut vapauksia studiossa – yhtyeen ainoa miesjäsen ei koskaan laulanut riviäkään heidän levyillään, Farian hoiti vokaalit itse.

Fab Morvan ja Rob Pilatus olivat täydellisiä keulakuvia projektille. Tummat, atleettiset tanssijat näyttivät esittämältään musiikilta: ihanan muoviselta, energiseltä, tyhjältä ja äärimmäisen tarttuvalta. Milli Vanillin oli tarkoitus olla Euroopan tanssilattioille suunnattu saksalainen versio Yhdysvalloissa nousevasta hip hop -buumista. Farian ei osannut odottaa, että yhdysvaltalaiset itse ihastuisivat Milli Vanillin soundiin. Girl You Know It’s True ja BAM: Milli Vanilli oli jenkkiykkösenä, täyttämässä stadioneita ja pokkaamassa Grammyja. Ja toisin kuin alkuperäisessä eurooppalaisessa levyssä, luki jenkkiversiossa isoilla kirjaimilla ”Vocals by Rob & Fab”. Kesti tietenkin noin kolme minuuttia, että huhupuheet alkoivat kiertää. Marraskuussa 1990 Farian myönsi lehdistölle totuuden.

Milli Vanilli oli ennen kaikkea mestarinäyte poptuotteen pakkaamisesta. Alkuperäinen, Euroopassa vuonna 1988 julkaistu All or Nothing -albumi esiteltiin Yhdysvalloissa hieman eri kappalelistalla, uudella kansikuvalla ja nimellä Girl You Know It’s True (1989). Tämä kokonaisuus taas julkaistiin Euroopassa samana vuonna nimellä All Or Nothing – The U.S. Remix Album. Jenkeissä julkaistiin seuraavana vuonna myös oma remix-levy The Remix Album, jolla oli bonuksena muutama alkuperäisen eurooppalaisen painoksen eksklusiivisista raidoista. Ja jos tämä kuulostaa lypsämiseltä, niin entäs sitten tämä: Brittimarkkinoille levyt All or Nothing ja All or Nothing – The U.S. Remix Album paketoitiin tuplalevyksi uudella kansikuvalla ja nimellä 2 X 2. Huh! Ja vau!

Video ei ole enää saatavilla

Spagna

Käyttääkö Ivana Spagna rojaltinsa hiuslakkaan?

Italialainen Spagna teki ylimääräisen otsoniaukon ilmakehään promotessaan Call Me -hittiä piikkikampauksessaan ympäri Eurooppaa vuonna 1987. Dedicated to the Moon -debyyttialbumi ja sitä seurannut You Are My Energy kävivät kaupaksi Suomenkin levylaareista, mutta uuden vuosikymmenen myötä Spagna tuntui katoavan monien muiden eurotähtösten tavoin. Itse asiassa Spagna ei mennyt minnekään – jo 70-luvulla alkanut pitkä ura vain jatkui rouvan omalla äidinkielellä. Tähän mennessä Spagnalta on julkaistu yhteensä 11 sooloalbumia.

Ivana Spagna on klassinen esimerkki muusikosta, laulunkirjoittajasta ja laulajasta, joka esittäessään kevyttä discopoppia sai automaattisesti discotähtösen ja tuotteen leiman otsaansa. Spagna tuskin oli itse tästä moksiskaan, sillä hän jos joku tiesi, miten levybisnes toimii. Vuosina 1982–87 Ivana Spagna kirjoitti ja tuotti, yksin tai veljensä kanssa, lukemattomia italohittejä eri artisteille. Suurimmat menestykset lienevät Fun Funin dance-klassikko Happy Station, jonka vokaalit Spagna muuten myös krediitittömästi vetäisi, ja Baby’s Gangin Happy Song, jonka versioi myös Boney M. Hän oli myös testannut jo ikiomaa viehätystään eri taiteilijanimien turvin (Yvonne Kay, Barbra York). Kun iso eurohitti Easy Lady vihdoin kilahti vuonna 1986 nimellä Spagna, oli Ivana jo siis eurotaivaan discoveteraaneja.

Spagnan ensisinkku vuodelta 1971 on muuten ensimmäinen levytetty versio klassisesta Mamy Blue -iskelmästä, suomeksihan saman esitti ainakin Kirka.

Video ei ole enää saatavilla

Kirjoittaja on Suomen kenties johtava roskapopin kerääjä ja dj. Sarja päättyy.