Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 161 Paula Vesala & Pekka Kuusisto – Häävalssi

“Ja jos nuoruuden annankin / metsässä Kiestingin / haudoilla vieraiden /palvellen”. Kiestinki-levyllä Kuusisto ja Vesala tekivät liki mahdottoman eli onnistuivat löytämään 2. maailmansodan myytistä inhimillistä kosketuspintaa aikana, jolloin politiikassa ratsastetaan veteraaneilla kuin Vermossa konsanaan. Tämä oli kauniin ja vuoden parhaan levyn liikuttavin laulu. (Arttu Tolonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 160 Jenny Hval – Portrait of a Young Girl as an Artist

”Not all limbs have erections”; ylistys masturbaatiolle. Motoriikan kautta syvälle seksuaaliseen ruumiseen kokeillen ja tunnustellen lipuvan ja aaltoillen purkautuvan ”Portraitin” tulisi – kuten koko Viscera-albumin – kuulua jokaisen sukupuolentutkimuksen kurssin kuulemistoon. Samalla se on vuoden parhaita kokeellisia pop-kappaleita. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 159 Laura Marling – The Beast

Ei uskoisi, että 21-vuotias naisenalku osaisi tehdä jotain näin dramaattista ja tyylikkään synkkää maalailua, jossa nainen uhoaa miehelleen: ”Katso kuinka naisesi makaa tänään Pedon kanssa” – vaikka oma mies ilmeisesti kyseinen peto onkin. Lisää mielenkiintoista kieroutta uhkaava biisi saa, jos lies-sanan merkitystä vaihtelee makaamisen ja valehtelemisen välillä. (Niina Virtanen)

Video ei ole enää saatavilla

# 158 S.C.U.M. – Whitechapel

”Open eyes fall again, fall again into eyes”. Thomas Cohenin laulu kohoaa jylhästä urkutaustausta. Sanoitus on yhtä ekspressiivinen kuin Cohenin kädenliikkeet kappaleesta tehdyllä videolla. Tiukka bassolinja kuljettaa biisin seuraavalle tasolle ja kertosäkeellä kohotaan tanssi-ilotteluun, joka voisi kuulua The Horrorsin Skyingille, jos Faris Badwan osaisi laulaa. (Joonas Kuisma)

Video ei ole enää saatavilla

# 157 Zola Jesus – Vessel

Zola Jesus on parissa vuodessa luonut itselleen ainutlaatuisen ja välittömästi tunnistettavan tyylin. Uhmakkaat poljennot sulattavat yhteen New Orderia ja hidastettua junglea, tunnelataukset ja jännitteet ovat yksinkertaisia ja häpeämättömiä, Nika Danilovan, 22, kolkko ja ilmeikäs ääni ulvoo jatkuvasti kuin verhon takana. Vessel on kaikkea tätä. Pakko kuulla – ja nähdä livenä. (Tapio Reinekoski)

Video ei ole enää saatavilla

# 156 bob hund – Stumfilm

Chaplinin poika on hauska, kaunis ja koskettava elokuva. Bob hund on hauska, kaunis ja koskettava yhtye. Vaikka yhtyeen englanninkielisen harharetken jälkeen ilmestyneet levyt eivät ehkä aivan tavoitakaan ensimmäisten levyjen huumaavaa energiaa, löytyy niiltä yhä Stumfilmin kaltaisia älykkäitä katsauksia ihmisyyteen. Tunnesiteet kestävät. Låt mig tala till punkt. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

# 155 Richard Buckner – Traitor

Ääni vetäytyy syrjään ja jää jalkoihin, mutta välittää sanojen painon. Se ansaitsee tulla julki, vaikka kukaan ei sitä kuulisikaan. Kun Richard Buckner laulaa, hän laulaa elämästä. Ja kun hän laulaa elämästä, on jokaisella sanalla merkitys. Tummankarheaan musiikkiin kiinnittyessään nämä merkitykset avaavat koko sydämensä sille, joka uskaltaa päästää ne sisälleen. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 154 The Twilight Singers – On the Corner

Greg Dulli uhkaili Dynamite Steps -albumia edeltäneissä haastatteluissa, että hän olisi viimein levyttänyt aurinkoista musiikkia. Dulli huijasi. Levyä ennakoinut On the Corner hehkui tuttua, kiehtovaa pimeyttä, mutta tällä kertaa vielä entistäkin elokuvallisemmissa ja mahtipontisemmissa sävyissä – tuloksena yötaivaalle nouseva neljän ja puolen minuutin crescendo. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 153 Guillemots – Tigers

Brittiläisen Guillemotsin kolmas albumi jäi syyttä vähäiselle huomiolle. Tigers säteilee hittipotentiaalia: se on kappale, jota haluat huutaa ympäripäissäsi festari-illan huumassa 20 000 muun kanssa. ”Home is a look on a face / home isn’t here or any place”. Tätä tuskin koskaan pääset kokemaan. Killersin ja Coldplayn parhaat puolet Arcade Firen läpi suodatettuna. (Anton Vanha-Majamaa)

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion voit kuunnella Spotifyn kautta tästä.

# 152 Blood Orange – Champagne Coast

Englantilaisen Dev Hynesin tuorein projekti Blood Orange yhdistelee Coastal Grooves -levyllään kiehtovin lopputuloksin tummasävyisiä melodioita, rautalankakitaraa, synapoppia, itämaisia sävelkulkuja ja Princeä. Kuulas, surumielinen ja tanssittava Champagne Coast on komea osoitus Hynesin vaikuttavista taidoista. Sopii esimerkiksi tanssimiseen kyyneleet silmissä. (Kimmo Vanhatalo)

Video ei ole enää saatavilla

# 151 Bill Callahan – Riding for the Feeling

Kevään sarastusta tahdittanut Apocalypse oli riisutun americanan mestariteos. Sen koruttomat sävelmät sulattivat kinosten mukana myös satunnaisen Smog-fanin sydämen. Albumin ytimessä, yksinäisessä hotellihuoneessaan, majaili Riding for the Feeling, soulballadi, josta on karsittu kaikki ylimääräinen – kaikki, paitsi syvältä riipaiseva, loputtoman luopumisen tuska. (Ville Aalto)

Video ei ole enää saatavilla

# 150 Cold Cave – The Great Pan Is Dead

Jos änkyröiden änkyrän Steve Albinin Big Black -yhtye olisi aikanaan innostunut myös brittiläisten synkistelijöiden romanttisesta puolesta, olisi lopputulos voinut hyvinkin kuulostaa tältä. Wesley Eisold mylvii allaan äärimmilleen trimmattu rumpukone. Kitaramuurin ampuma-aukoista välähtelevät kuninkaalliset kosketinriffit. Sinä olet hapoilla, mutta kone ei hyydy. (Mikko Valo)

Video ei ole enää saatavilla

Sarja jatkuu huomenna.

Walt Disney

71

Jim Hensonin 1950-luvulla luomat Muppets-nukkehahmot ovat ihastuttaneet amerikkalaisia kirjaimellisesti vauvasta vaariin jo melkein kuudenkymmenen vuoden ajan. Suomessa sarja on ollut paljon huonommin tunnettu, mutta näin isolta osalta amerikkalaista populaarihistoriaa on mahdoton täysin välttyä, ja toki lähes kaikki tuntevat muun muassa vihreyden vaikeutta surevan Kermit-sammakon ja Ms. Piggyn, possuista leidimäisimmän. Ensi marraskuussa nykyään Disneyn omistamat muppetit lanseerataan uudelle yleisölle ison budjetin lastenelokuvan myötä, ja suurtapausta mainostamaan on tehty myös The Green Album, jolla amerikkalaiset pari-kolmekymppiset vaihtoehtorockin valtavirtaa lähimmältä liippaavaa laitaa edustavat listahirmut versioivat lapsuutensa nostalgista muppettimusiikkia. Vaikka The Green Album on oikeastaan pelkkä mainostemppu, se onnistuu yllättämään olemalla loppujen lopuksi aika kiva levy. Ja kiva kaikella hyvällä. Weezerin ja Hayley Williamsin kaunis Rainbow Connection on suloinen, Sondre Lerchen Mr. Bassman veikeä, Andrew Birdin Bein’ Green keinahtelee jazzahtavan vallattomasti ja Our World sopii My Morning Jacketille kuin kaktukset ja vaalenneet lehmänkallot autiomaahan. Rakkaudella toteutetuissa versioissa ei ole mitään halpaa tai laskelmoitua. No, ehkä hiukan laskelmoitua, mutta missäpä lapsille suunnatussa populaarituotteessa ei nykyään olisi? (Kimmo Vanhtatalo)

Video ei ole enää saatavilla

French Films – Imaginary Future

GAEA

76 Mitä suomalaisten kitarapopyhtyeiden esikoisalbumeihin tulee, French Filmsin Imaginary Future on yksi 2000-luvun tasaisimmista. Jos siis sattuu olemaan sitä mieltä, että helsinkiläisyhtyeen musiikki on keskinkertaisimmillaankin miellyttävää kuultavaa, albumiin on mahdoton pettyä. Kenenkään päätä Imaginary Future tuskin räjäyttää; viimevuotisen Golden Sea -ep:n viehättävästi nakuttava nimiraita pysyy bändin valttikorttina. Parasta Imaginary Futuressa on tapa, jolla se laventaa aiemmin hieman yksipuoliselta vaikuttaneen yhtyeen ilmaisua. Bändin kohdalla lähes poikkeuksetta mainittu Drums ei tule mieleen oikeastaan kuin mainion Convict-biisin napakassa surffipunkissa eikä Joy Divisionin kaikuja voi kuulla kuin korkeintaan Living Fortressin kulmikkaassa rytmissä. Imaginary Futuren perusmeiningistä tulee mieleen The Vaccinesin tyylinen kevyesti punkahtava, melodinen indierock. Levyn parhaimmistoon kuuluva Escape in the Afternoon tosin vihjaa, että French Films voisi halutessaan seilata myös Air Francen ja Cut Copyn elektronisemmille indie-aalloille. Itsevarma ja ryhdikäs kokonaisuus, jonka huipentaa komeasti kasvava päätösraita Up the Hill. Tästä on hyvä jatkaa. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

S.C.U.M. – Again Into Eyes

Mute

91 Hyvällä tarinalla on kunnollinen alku, keskikohta ja loppu. Sama pätee albumikokonaisuuksiin, minkä S.C.U.M. selvästi tietää. Tummasävyistä syntetisaattorirockia soittava kvintetti on hionut esikoisalbuminsa draamankaaren täydelliseksi; Again Into Eyes käynnistyy räjähtävän itsevarmalla Faith Unfoldsilla, häikäisee keskivaiheillaan jyräävällä Amber Hands -singlellä ja malttaa vielä himmailla kunnolla ennen monoliittimaista Whitechapel-huipennusta. Kitaraton lontoolaisyhtye ammentaa Horrorsin tapaan avoimesti 1980-luvun alun Simple Mindsin taidepopista ja jopa Bauhausin goottirockista, mutta myös Spiritualizedin ja Dog Man Star -ajan Sueden taivaisiinkurottelevasta brittipopista. Ainekset ovat tuttuja, mutta tuottajien Ken ja Jolyon Thomasin (David Bowie, Sigur Rós) ja väräjävä-äänisen laulajan Thomas Cohenin johdolla niistä on puristettu kaikki teho irti. Again Into Eyes singahtaa heittämällä vuoden parhaiden albumien joukkoon. Ei ihme, että se on innoittanut ylisanoihin jopa aina yhtä nirsot Portishead-porukat. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

William Elliot Whitmore – Field Songs

Epitaph

87 William Elliot Whitmore on aito äijä. Jos J. Karjalaisen keksimä Lännen-Jukka olisi oikeasti olemassa ja elossa, hän olisi luultavasti tämä mies. Mississippin rannalla Iowassa pientilan isäntänä itsensä elättävä laulaja-lauluntekijä tekee yksinkertaisen kaunista, rehellistä ja jonnekin syvälle kolahtavaa americanaa, joka lämpimän karheassa tunnelmassaan hakee vertaistaan. Jos vuoden 2009 mestariteos Animals in the Dark oli kuin syntinen yö jokisuiston varjoissa, joka toi tunnelmassaan mieleen Vic Chesnuttin mystiikan ja vähäeleisyyden, on Field Songs kirkas ja kiireetön päivä pellolla. Lähimpinä vertailukohtina mieleen nousevat Bonnie ”Prince” Billyn parhaat hetket. Whitmoren ääni on mykistävän karismaattinen, syvä ja kermainen, jollaisesta Caleb Followill voi vain haaveilla. Laulut kertovat pienen farmarin ahdingosta nykypäivän puserruksesta, toisaalta ruumiillisen työn tuomasta vapauttavasta tunteesta. Ihmisen läheltä kerrotut tarinat ovat Pieni talo preerialla -kuvastostaan huolimatta verrattoman universaaleja ja istuvat mainiosti myös suomalaiseen sielunmaisemaan. Field Songsia kuunnellessa tuntuu, etteivät Alabama ja Juankoski olekaan niin kaukana toisistaan. (Jarkko Immonen)

Video ei ole enää saatavilla