Brian Cook (vasemmalla) soittaa kuvasta päätellen underwater-musiikkia.

Chicagolainen trio Russian Circles on maalannut maisemametalliaan jo viiden albumin verran. Uusimman levynsä Memorialin kunniaksi se saapuu Helsingin Tavastialle keskiviikkona 6.11., eikä tule yksin. Lavalla nähdään myös bändin ystävä ja toisen Suomen-keikkansa soittava lauluntekijä Chelsea Wolfe, joka on pistäytynyt laulamassa myös Memorialilla.

Nuorgamin toimikunta tavoitti trion basistin Tukholmasta. Brian Cook valotti punk-faniuttaan sekä rakkauttaan irkkufolkia kohtaan, mutta ei kykene ymmärtämään Daft Punkin suosiota.

Nimenne on napattu jääkiekkokuviosta. Oletteko isojakin Black Hawks -faneja?

”Mike [Sullivan] ja Dave [Turncrantz] ovat tosiaankin. Itse en tiedä lätkästä muuta kuin että kiekko on saatava maaliin.”

Mikä on ensimmäinen musiikkikappale, josta muistat pitäneesi?

”Muistan olleeni innoissani aina kun Harry Chapinin Cats in the Cradle soi radiossa. Taisin olla silloin viisivuotias. En ole varma mikä biisissä viehätti, koska sanoituksellisesti se on aika masentava, ja siksi on vähän hassua intoilla siitä naperona. Mutta enhän minä sitä tajunnut ennen teini-ikääni. Tykkäsin melodiasta ja rauhallisten säkeistöjen sekä orkestraalisen kertosäkeen dynamiikasta.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä levyä olet kuunnellut eniten elämässäsi?

”Harvemmin kyllästyn levyihin, sillä kuuntelen edelleen paljon sellaista musiikkia mistä tykkäsin teininäkin. Kuten Minor Threatia tai Dead Kennedysiä. Mutta ehkä Neutral Milk Hotelin In the Aeroplane Over the Seata tuli joskus kuunneltua liikaa. Olin sen ilmestymisen aikoihin college-dj:nä, ja eräänä päivänä vain päätin pyöräyttää sen ohjelmassani. Silloin metalli ja punk olivat lähellä sydäntäni, mutta tuo levy heitti minut persiilleni. Kuuntelin sitä pakkomielteisesti: osasin kaikkien sanojen lisäksi vielä soittaakin kaikki biisit kitaralla ja opettelin jotkut laulustemmatkin. Mutta sitten vain väsyin siihen. Ehkä selitin sen liiaksi auki, ja sen mystisyys katosi.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua?

”No, varmasti me kaikki järkytyimme Lou Reedin kuolemasta. Mutta vaikka tykkäänkin Velvet Undergroundista, en ole mikään valtava fani. Suurempi isku tuli vähän pienemmistä piireistä: minulla oli eräs lapsuudenystävä joka tutustutti minut irlantilaiseen kansanmusiikkiin, kuten The Clancy Brothersiin ja Tommy Makemiin. Heidän levynsä olivat halpoja ja helposti löydettävissä, joten keräsin niitä sitten valtavan pinon. Kuuntelin niitä taas pari kuukautta sitten ja pohdin, mahtavatko he vielä esiintyä. Netistä sain selville, että ainakin yksi heistä oli kuollut, mutta Liam Clancya haastateltiin tuoretta Bob Dylan -dokumenttia varten. Päättelin, että hän varmasti on vielä hengissä ja esiintyykin. Mutta sitten selvisikin, että kaikki veljekset sekä Tommy Makem olivat kuolleet, Liam joulukuussa 2009, jolloin näin tuon haastattelun. Se sai minut surulliseksi, sillä heidän musiikillaan oli ollut hyvin tärkeä osa elämässäni, ja minua harmitti että he olivat menehtyneet täysin tietämättäni.”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen muusikon haluaisit soittamaan tai laulamaan levyllesi?

”En oikein mieti tuollaisia. Yhteistyö Chelsea Wolfen kanssa oli kylläkin mukavaa, ja vuosia sitten suunnittelimme japanilaisen Borisin kanssa yhteislevyä, mutta nuo mahdollisuudet nousivat siitä, että olimme ennestään jokseenkin tuttuja. Olen aivan liian ujo ja epävarma itsestäni, jotta voisin soittaa jonkun artistin kanssa, jonka töitä olen ihaillut kaukaa!”

Video ei ole enää saatavilla

Kenen edesmenneen artistin tai hajonneen yhtyeen olisit halunnut nähdä livenä?

”Minutemen on kaikkien aikojen suosikkibändini, joten tietysti olisin halunnut nähdä heidät. Lepää rauhassa, D. Boon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”En usko, että kukaan tietty. Tälle sukupolvelle ei ole puheenjohtajaa. Kulttuurimme rakkaus musiikkia kohtaan on niin lokeroitunutta. Ei ole mitenkään mahdollista, että vain yksi artisti kykenisi jotenkin nostamaan tämän musiikillisen spektrimme uudelle tasolle. Totta puhuen, kaikkein tärkeimmät musiikin parissa puuhailevat ihmiset tänä päivänä ovat ne ohjelmistokehittäjät, jotka rakentavat uusia mahdollisuuksia musiikin äänittämiselle, tuottamiselle ja jakelulle. Mutta minusta se on helvetin masentavaa.”

Chelsea Wolfe laulaa uutuuslevynne päätösraidalla ja kiertää kanssanne. Mistä yhteistyö syntyi?

”Tykkäsimme hänen Apokalypsis-levystään ja suunnittelime yhteiskiertuetta jo Empros-albumimme yhteydessä. Ajoitus ei kuitenkaan natsannut. Noin vuotta myöhemmin soitimme muutaman keikan hänen kanssaan Amerikassa, ja ystävystyimme. Memorial-kappale syntyi aika helposti, ja tietysti meidän piti järjestää yhteiskiertue, jotta pääsisimme soittamaan sitä livenä!”

Video ei ole enää saatavilla

Memorial on kuulemma vaikuttunut Pink Floydin Animals-levystä. Miten ja miksi?

”En ihan sanoisi ihan noin suoraan, ensinnäkin siksi, koska emme oikein kuulosta Pink Floydilta. Mutta levyhän on mahtava, ja pidän siitä miten levyä ympäröi sama sävellys. Ylipäätään se repriisien käyttö viehättää bändissä, samaa kikkaahan he käyttivät Wish You Were Heressäkin. Heidän tapansa rakentaa albumikokonaisuuksia oli ainutlaatuinen, ja jotenkin niissä jalanjäljissä me yrittämme kulkea. Memorialia tulisi kuunnella niin ikään kokonaisuutena, ja kun sen sekä avaa että sulkee samankaltainen sävellys, on helpompaa käsitellä sitä yhtenä musiikkiteoksena. Siinäpä se vaikute.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on suosikkilevysi Pink Floydin tuotannosta?

”Tiedän, että olisi paljon siistimpää nimetä vaikka The Piper at the Gates of Dawn, mutta täytyy silti tunnustaa, että tykkään enemmän sellaisista levyistä kuin Wish You Were Here, Meddle, Animals ja kyllä, Dark Side of the Moon.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Punk. Eivät ne bändit hassuine hiuksineen ja bondage-housuineen, vaan Minutemenin ja Black Flagin kaltaiset. Niissä soittaneet tyypit olivat ihan minun näköisiäni tavallisia heppuja, mutta he tekivät hyvin outoa musiikkia. Pidin siitä, etteivät he olleet niin teatraalisia. He eivät olleet niin viimeisteltyjä, eikä heitä kiinnostanut tulla julkkiksiksi tai virtuooseiksi. Toki olin musadiggari jo ennen innostumistani noista bändeistä, mutta ne saivat minut ajattelemaan, että ehkä voisin itsekin tehdä jotain tuollaista.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua juuri nyt?

”Genesiksen The Lamb Lies Down on Broadway, Pan Sonicin Vakio ja Olafun Arnaldsin Eulogy for Evolution.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia kaikki kiertuebussissasi suostuvat kuuntelemaan?

”On niitä muutamia. Craft, etenkin heidän Fuck the Universe -levynsä. Fugazi, Crosby, Stills, Nash & Young, Led Zeppelin, Jesus Lizard, Young Widows ja Helms Alee.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä yhtyettä tai artistia todennäköisimmin suosittelet uudelle tuttavuudelle?

”Riippuu tietenkin ihmisestä. En usko, että on olemassa universaalia musiikkia, tai no, ehkä Beatles. Enkä myöskään voi ymmärtää, että on olemassa raskaan musiikin faneja, jotka eivät pidä Led Zeppelinistä.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti yliarvostettua?

”Daft Punk. Ymmärrän, että Discovery-levyllä oli muutamia kivoja biisejä, mutta en oikein ymmärrä, miksi bändistä tuli sellainen ilmiö. Mielestäni Basement Jaxx on aina ollut kiinnostavampi, vaikka eivät esiinnykään festareiden vetonauloina tai keiku listojen kärjessä. Ja tämä Get Luckyhan on todella laiska yritys tehdä jonkinlainen crossover-hitti. Ihmettelen tosin muutenkin, miten keskinkertaista suosittu musiikki nykyään on, joten ei kai heidän suosionsa mikään yllätys ollut.”

Video ei ole enää saatavilla

Miten hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Pharaoh Overlordin uusin oli yksi viime vuoden suosikkilevyistäni. Tykkään myös Rotten Soundista ja Terveistä Käsistä. Minua harmitti, kun Terveet Kädet soittivat ihan naapurissani juuri silloin, kun olin toisaalla äänittämässä Memorialia. Toivottavasti se ei ollut ainoa mahdollisuus nähdä heidät.”

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles (22.45) ja Chelsea Wolfe (21.00) Tavastialla keskiviikkona 6.11. Liput 20 euroa.

Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

Brian Cook on Russian Circlesin jäsenistä se, jonka naamassa on eniten karvaa.

Pääosin instrumentaalista post-rockia soittavan Russian Circlesin lokakuussa julkaistu neljäs studioalbumi Empros on bändin uran raskain, ja toisaalta dynaamisin työ, joka ansaitsi myös kriitikoilta vuolaasti kiitosta. Ensimmäistä kertaa Suomeen saapuvan yhtyeen basisti Brian Cook jutusteli Nuorgamin kanssa suomalaisesta punkista, Steve Jobsista ja siitä, miksi At the Drive-In on täysin yliarvostettu.

Mikä oli ensimmäinen popkappale, josta muistat pitäneesi?

”Cat Stevensin Cats in the Cradle. En tiedä mikä juuri siinä oli erityistä, mutta muistan viisi- tai kuusivuotiaana olleeni todella innostunut aina, kun se soi radiosta. Myöhemmin vasta kiinnitin huomiota kappaleen lyriikoihin ja tajusin, kuinka surullinen se oli.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä kappaletta olet kuunnellut eniten elämäsi aikana?

”Varmaankin Minutemenin Anxious Mo-Fota. Se on ensimmäinen biisi heidän albumiltaan Double Nickels on a Dime, joka on ollut yksi lempilevyistäni liki 20 vuoden ajan. Tuo ei ole edes lempikappaleeni levyltä, mutta koska kuuntelen albumit kokonaisuuksina yksittäisten biisien sijaan, ja koska kyseessä on pitkä levy, jota en aina ehdi soittaa loppuun asti, on tuo varmaankin eniten kuulemani kappale siltä. Kiinnitän enemmän huomiota kokonaisiin albumeihin kuin yksittäisiin kappaleisiin.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä klassista popkappaletta et ole koskaan oikein ymmärtänyt?

”Van Halenin Hot for Teacheriä. Biisin avaavassa rumpuosiossa ei ole mitään järkeä, se kuulostaa kuin joku olisi heittänyt läjän tennareita kuivausrumpuun.”

Video ei ole enää saatavilla

Mitä toivot dj:ltä ollessasi hyvin, hyvin humalassa?

”Koska olen vain kerran pyytänyt dj:ltä kappaletta humalassa, täytyy tähän vastata When In Rome -yhtyeen The Promise.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä artisti tai yhtye tekee maailman tärkeintä musiikkia juuri nyt?

”Musiikki ja popkulttuuri ovat niin hajaantuneita nykyään, ettei millään yksittäisellä artistilla ole enää niin merkittävää roolia kulttuuri-ilmastossa. Emme tule enää näkemään Elviksen tai The Beatlesin kaltaisia esiintyjiä, joiden taakse valtavat ihmisjoukot ryhmittyisivät. Tuntuu siltä, että musiikkimaailman tärkeimmät ihmiset ovat nykyään Applen kaltaisten firmojen ohjelmistosuunnittelijoita. Steve Jobs oli suurempi musiikkimaailman ikoni kuin kukaan muusikko viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Surullista, mutta totta.”

Kenen muusikon kuolema on viimeksi koskettanut sinua syvästi?

”Lepää rauhassa, Whitney. Me kaipaamme sinua.”

Kenen lauluääni saa selkäpiissäsi soimaan hyyn?

”Hyvällä tavalla varmaankin (Can-rumpali) Jaki Liebezeit tai (NoMeansNo-laulaja) Rob Wright. Huonolla tavalla kuka tahansa saksofonisti.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä sai sinut ryhtymään muusikoksi?

”Siihen vaikuttivat Fugazi, Dead Kennedys ja Minutemen. Kaikki noiden bändien tyypit olivat tavallisia ihmisiä, joita kiinnosti enemmän taide ja ideat kuin rock-maailman pröystäily. He saivat sinut tuntemaan, että voit mennä ja perustaa bändin, vaikka et olisi klassisesti koulutettu muusikko tai edes erityisen hyvännäköinen. Taidottomana ja toivottoman kömpelönä teininä tämä vaikutti minuun syvästi.”

Video ei ole enää saatavilla

Jos et olisi muusikko, mikä olisit?

”Varmaankin työtön. Tuota täytyisi varmaan alkaa miettiä.”

Mitkä kolme asiaa inspiroivat sinua tällä hetkellä?

”Olen kuunnellut Seattlesta kotoisin olevan Absolute Monarchsin levyä. Heidän biisinsä ovat perinteistä punkia ja indierockia, jotka ovat täynnä simppeleistä, mutta oudoista riffeistä rakennettuja todella siistejä koukkuja. Suoraviivainen rockbändi ei ole pitkään aikaan saanut minua näin innostuneeksi.”

Video ei ole enää saatavilla

”Olen myös diggaillut Mike Fellowsin albumia Limited Storyline Guest. Hän on julkaissut musiikkia myös nimellä Miighty Flashlight. Levyn ensimmäisessä biisissä on todella makealta kuulostava kitarasoolo.”

Video ei ole enää saatavilla

”Lisäksi olen kymmenen vuoden jälkeen vihdoin alkanut ymmärtää Bob Dylan and the Bandin The Basement Tapesia. Biisinkirjoitus on levyllä todella huoletonta, mutta oikeastaan paikoin hyvinkin sivistynyttä.”

Oletko koskaan valehdellut musiikkimaustasi vaikuttaaksesi viileämmältä kuin oletkaan?

”Kaiken aikaa.”

Kuinka hyvin tunnet suomalaista musiikkia?

”Sain juuri haltuuni uuden Pharaoh Overlordin levyn, joka on aivan loistavaa krautrock-metallifuusiota. Kunpa voisin kertoa olevani perillä kaikista Circlen tekemisistä, mutta valitettavasti näin ei ole. Pidän paljon Rotten Soundista sekä Radiopuhelimet-nimisestä 1990-luvun punkbändistä. He julkaisivat todella meluisan ja riitasointuisen seiskatuumaisen Alternative Tentacles -levylafkalle. Sitten on tietenkin vielä kaikki suomalainen hardcore; Terveet Kädet ja niin edelleen.”

Video ei ole enää saatavilla

Mikä on ärsyttävin musiikinlaji, johon olet törmännyt?

”En tiedä genreistä, mutta olen kyllästynyt katsomaan ‘bändejä’, joiden musiikki on oikeastaan vain iPodeilla tai läppäreillä tuotettua karaokea. Jos ‘soittimessasi’ on play-nappula, musiikkisi on huijausta.”

Kuka tai mikä on ehdottomasti a) yliarvostettua, b) aliarvostettua?

”At The Drive-In oli ehdottomasti yliarvostettu yhtye. Mainitsen tämän vain, koska kaikki tuntuvat sekoilevan heidän paluustaan. Muistan, kun Relationship of Command julkaistiin ja kaikki intoilivat siitä. Minusta se oli vain siistitty ja kaupallinen versio siitä, mitä Dischordin ja Gravityn kaltaiset levy-yhtiöt julkaisivat 1990-luvulla. Yksi promoottorikaverini sanoi aikanaan: ’En ymmärrä; kaikki tuttujeni bändit ovat jossain vaiheessa soittaneet tismalleen samanlaista musiikkia ja tehneet sen paljon paremmin.’ Pidän silti The Mars Voltasta ja Omarin soolotuotannosta, joten tuntuu pahalta kritisoida At the Drive-Iniä. Tuollaisen musiikin saralla kuuntelen kuitenkin mieluummin Nation of Ulyssesiä tai Antioch Arrowta.”

Video ei ole enää saatavilla

”Aliarvostetuista bändeistä valitsen Constantinesin. He olivat paras bändi viimeisen kymmenen vuoden ajalta ja ansaitsevat enemmän huomiota. Tai Nomeansno, joka on ollut olemassa pidempään kuin Sonic Youth ja ansaitsisi vähintään yhtä paljon tunnustusta.”

Video ei ole enää saatavilla

Kerro jotain Chicagosta, mitä useimmat eivät tiedä?

”Sitä ei kutsuta tuuliseksi kaupungiksi (”the windy city”) ilmastonsa vuoksi. Tuulisuus viittaa kaupungin historian korruptoituneisiin poliitikkoihin, jotka olivat ’full of hot air’, kuten amerikkalainen sanonta kuuluu.”

Olette ottaneet bändinne nimen jääkiekkoharjoituksesta. Oletteko Black Hawks-faneja?

”Mike (Sullivan, kitaristi) ja Dave (Turncrantz, rumpali) rakastavat jääkiekkoa ja pelaavat sitä yhä. He ovat Black Hawksin faneja, mutta koska he ovat St. Louisista kotoisin, on Blues vielä tärkeämpi.”

Olette kiertäneet lukuisien yhtyeiden kanssa. Mikä niistä on tehnyt teihin suurimman vaikutuksen?

”En haluaisi valita suosikkeja, kun olemme etuoikeutettuina päässeet kiertämään niin monen hienon yhtyeen kanssa. Totean vain, että Daughtersin kanssa kiertäminen oli vaikuttava kokemus. Heidän kappaleensa kuulostivat aina rikkinäisiltä ja vaarallisilta, ja he olivat itsekin rikkinäisiä ja vaarallisia ihmisiä.”

Video ei ole enää saatavilla

Jim Morrison – nero vai pölvästi?

”Ehdottomasti The Doorsin heikoin lenkki. Heidän olisi pitänyt laittaa hänet basson varteen ja tehdä instrumentaalimusiikkia.”

Russian Circles Virgin Oil Co.:ssa Helsingissä 14.4. Lämmittelijänä yhdysvaltalainen Deafhaven.

Video ei ole enää saatavilla