Matti Nykäsen mäki.

Ensimmäisiä elokuvamuistojani on se, kun katsoin James Bond -elokuvaa Erittäin salainen olohuoneessamme Vilppulassa vuonna 1993 tai 1994. Elokuvan takaa-ajokohtaus talvisissa maisemissa painui mieleeni vuosikausiksi. Kun ala-asteella hurahdin Bond-elokuviin kunnolla, lapsuuden lämmin muisto siivitti Erittäin salaisen kärkikastiin omalla listallani, kun Bondeista puhuttiin.

Noin viisi vuotta myöhemmin nähtyäni Erittäin salaisen uudelleen, erityisesti yksi asia tuossa takaa-ajokohtauksessa vaikutti minuun suuresti. James Bondin hypätessä mäkihyppytornista kuului elokuvan ääniraidalla kaikuisaa pianonsoittoa. Mäkihypyn ja musiikin välille syntyi aivoissani välittömästi kytkös.

Video ei ole enää saatavilla

Joitain vuosia myöhemmin olin yläasteella. Olin löytänyt Rush-yhtyeen musiikin, ja kuuntelin paljon Moving Picturesia, jonka olin poltattanut cd-levylle kaverillani. Pyysin häntä erikseen hakemaan albumin vertaisverkosta ja polttamaan sen levylle. Muistan, kuinka tytöt ihmettelivät välitunnilla levyä, jossa oli vain seitsemän kappaletta.

Moving Picturesia kuunnellessa syntyi vahvoja mielikuvia. James Bond ja mäkihyppy veivät minut sen ajatuksen äärelle, että jos minä hyppäisin mäkihyppytornista, taustalla soisi Rush. Jykevät ja isosti soivat syntetisoijat saivat minut haukkomaan henkeä, aivan kuin olisin korkeuksissa ja katsoisin alas. Syntetisoija ei ollut sama asia kuin piano, mutta yhtä jylhän kuuloinen.

Lukioaikana, vuosina 2004–2007, taisin olla joka vuosi rippileirillä tai useammalla isosena. Jonain kesänä minut oli kutsuttu varaisoseksi päivärippikouluun. Päivärippikoulusta tehtiin retki lähetysjuhlille Jyväskylään, ja lähdin mukaan, koska kaikki isoset eivät päässeet retkelle mukaan.

Jyväskylässä meillä oli aikaa pyöriä jonkin verran kaupungin keskustassa. Suunnistin hetimiten suosikkipaikkaani, Anttilan levyosastolle. Anttiloissa oli kesäisin käynnissä kampanja, jossa myytiin kaksi cd-levyä hintaan viisitoista euroa. Ostin monta levyä tuolle kampanjalle tarkoitetuista levylaareista.

Tuona päivänä ostin muistaakseni Rushin Moving Picturesin ja John McGregorin debyyttialbumin. Keskustasta matkasimme bussilla Matti Nykäsen mäelle syömään eväitä. Siellä mieleeni tuli ajatus.

Moving Pictures. Kannettava cd-soitin. Mäkihyppytorni.

En haaskannut aikaa, ja suuntasin aivan hyppyrin pään alle cd-soittimineni. Kokemus oli valtava. Katselin alas mäkimonttuun, katselin kaukaisuuteen ja tärisin siinä kuunnellessani Tom Sawyeria.

Myöhemmin olen löytänyt lisää musiikkia, jossa on jykeviä syntetisoijamattoja, jotka muistuttavat iltapäivästä Matti Nykäsen mäellä. Olen niputtanut sellaisen musiikin nimikkeen ”mäkihyppysoundi” alle.

Kokoamallani soittolistalla on kokonaisuudessaan mäkihyppysoundin ehdoton kulmakivi, Rushin Moving Pictures ja sen jälkeen 13 muuta huimausta aiheuttavaa kappaletta.

Mäkihyppysoundi

1. Rush – Tom Sawyer
2. Rush – Red Barchetta
3. Rush – YYZ
4. Rush – Limelight
5. Rush – The Camera Eye
6. Rush – Witch Hunt
7. Rush – Vital Signs
8. John Carpenter and Alan Howarth – Escape from New York [Main Title]
9. Popeda – Sukset (Vaikeata tämä hiihtäminen) [4 x 10 km hiihtoviehtimixaus]
10. Gary Moore – Run for Cover
11. Dingo – Nahkatakkinen tyttö
12. Taiska – Ei voittajaa – Nobody Wins
13. Alphaville – Sounds Like A Melody
14. Abba – The Visitors
15. Miljoonasade – Miljoonasade
16. Simple Minds – Glittering Prize
17. Tears For Fears – Everybody Wants To Rule The World
18. A-ha – Living A Boy’s Adventure Tale
19. Steve Winwood – Valerie
20. Talk Talk – It’s My Life

Kuuntele soittolista tästä.

Neil Peart (rummut), Geddy Lee (laulu, basso, koskettimet), Alex Lifeson (kitara). Vienoa musiikillista myhäilyä jo yli 40 vuotta.

”Jostain syystä he eivät koskaan olleet niin suosittuja, että olisivat mahtuneet yleisesti hyväksyttyjen suurten bändien listalle. Monet muut bändit ovat ylianalysoituja, kuten Led Zeppelin ja The Beatles. Se ei kerro koko tarinaa. Voi kysyä, miksi Rush marginalisoitiin, mutta sillä ei ole väliä. He ovat joka tapauksessa suuria, ja jossain vaiheessa jonkun täytyy selittää, miksi”, sanoo Smashing Pumpkins -legenda Billy Corgan Rush-dokumentissa Beyond the Lighted Stage. Ja on oikeassa.

Rush on jäänyt uskottavuuttaan taiten vaalivissa rock- ja popdiggaripiireissä jotenkin epäreiluun asemaan. Löytyyhän siltä miljoonia faneja akselilla Rovaniemi–Rio de Janeiro, mutta silti ovat kaikenlaiset laatuauktoriteetit tahtoneet nähdä bändin olevan aina jollakin tavalla väärässä paikassa väärään aikaan. Se on tuntunut olevan liian progea poppareille ja liian poppia progehämyille.

On ylipäätään yksitoikkoista mieltää Torontossa vuonna 1968 perustettu Rush pelkäksi progebändiksi. Eihän se ole sellainen ollut yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Tai äh, hittoakos tässä turhia kategorisoimaan. Rush on luonut virtuoottisen koneistonsa läpi ja lukuisten tuottajien avustuksella sitä kiusallisen kuuluisaa ”omaa juttuaan”, milloin progen pateettisuudesta, milloin new waven kirjavuudesta, synapopin kepeydestä tai grungen äänekkyydestä innolla kaivertaen.

Geddy Leellä, Alex Lifesonilla ja Neil Peartilla (jonka sukunimi – tehtäköön tämä nyt selväksi – lausutaan aina ”piert”, eikä koskaan ”pöört”, kuten useat onnettomat tekevät!) on ollut seikkailunhalua ja teknistä kykyä piipahtaa toisinaan 4/4-tahtilajin ulkopuolella, mutta tämä ei tee heidän musiikistaan vähemmän ymmärrettävää tai johdonmukaista. Maailmasta löytyy loputon määrä bändejä, jotka onnistuvat moisessa toimenpiteessä huomattavasti heikommin, ja tämän takia on älytöntä moittia juuri Rushia itsetarkoituksellisesta teknisyydestä.

Rushin ura on ollut melkoinen rocktähdeyden antiteesi. Huume-deliriumeita, nihilististä käteisenpolttoa tai takahuonetarinoita vauhdikkaasta sukupuolielämästä bändin historiikista ei löydy. Kiertäessään Rushin kanssa 1970-luvulla Kissin Gene Simmons ihmetteli, miksi ihmeessä torontolaiset katsoivat hotellihuoneissaan lähinnä televisiota tai lukivat kirjoja, kun olisivat hänen tapaansa voineet hoidella illassa niin monta bändäriä kuin kunto salli.

Ehkä Rush on epäsovinnaisen musiikkityylinsä lisäksi ollut liian seksitön, kiltti, nörtti, ja älykäs, jotta se olisi mahtunut rock-kaanonin suurten nimien vierelle. Tämähän tietenkin kertoo vain rock-maailman ahdasmielisyydestä, eikä Rushin musiikillisesta epäkelpoudesta. Siitä ovat todisteena uskonnollisen lojaali fanikunta sekä hätkähdyttävän laadukas tuotanto. Meillä ei näet ole esitettäväksi oikeastaan yhtään huonoa Rush-levyä. On vain hyviä ja melkein yhtä hyviä.

LIMELIGHT – ALOITA NÄILLÄ

Moving Pictures (1981)

Moving Pictures on Rushin kahdeksas pitkäsoitto, joten sen ilmestyessä bändi oli ehtinyt operoida tyyliään uusiksi jo monesti. Vuotta aiemmin ilmestynyt Permanent Waves loikkasi selkeästi 1970-luvun progekuvastosta eteenpäin, mutta Moving Pictures oli liki kymmenen vuotta kestäneen hiomisen lopullinen lakipiste, sekä taiteellisessa että kaupallisessa mielessä.

Nelinkertaista platinaa myynyt levy paketoi 40 minuuttiinsa bändin historian Led Zeppelinille nyökkäilevistä jytäriffeistä progekoukkuihin ja synakuvioihin, mutta tämä tapahtuu sofistikoituneen new wave -minimalismin hengessä: levyn kahdeksasta kappaleesta suurin osa soi pienieleisesti, jättäen tilaa bändin vahvalle trio-dynamiikalle. Luottomies Terry Brownin tuotanto on kestänyt aikaa komeasti.

Levyn avausraidan Tom Sawyerin puuttuminen Nuorgamin popklassikoista on yhä valtava vääryys. Sehän on maailman epätodennäköisin radiohitti, sisältäen omituisia synamelodioita, levottomia tahtilajeja ja retrofuturistisen tarinan väärinymmärretystä individualistista yhteiskunnan kahleissa. Samalla se on Rush-katalogin yliarvostetuin kappale, mutta toimii silti oivana julkisivuna bändin tuotannolle; Tom Sawyer välittänee kaikin tavoin bändin eetoksen rockin toisinajattelijoina.

Temaattisesti albumilla on vivahteita tulevien levyjen pessimismistä. Enimmäkseen se toki edustaa luottotekstittäjä Peartille ominaisia teemoja, eli Tom Sawyerin sekulaarihumanismia ja The Camera Eyen Lontoosta ja New Yorkista poimittuja omaelämäkerrallisia anekdootteja, mutta loppupuolella soundimaailma käy tarinoiden ohella tummaksi. Peart loi kehyskertomuksen kolmiosaisesta Fear-laulusarjasta, jonka ydinajatuksen mukaan ihmisen toimintaa ajaa pelko. Osan avaus, sameasti soiva Witch Hunt on painostavuudessaan suorastaan yllättävän kolkko.

Alakulon vastineeksi nousevat kuitenkin Limelightin ja Red Barchettan kaltaiset hilpeästi soivat klassikot (vaikka ensinmainittu onkin Peartin henkilökohtainen tilitys julkisuuden kiroista), unohtamatta Tom Sawyerin rinnalla Rushin toisena bravuurina tunnettua YYZ-instrumentaalia. Se ikuistaa Toronton lentokenttäkoodin maanisesti nakuttavaksi morsekoodiksi sekä letkeäksi riffien matalalennoksi.

Video ei ole enää saatavilla

Hemispheres (1978)

Kannessa alaston hahmo osoittaa kaihoisasti oikealta, taiteellisemmalta aivopuoliskolta, kohti rationaalisella puolella seisovaa, asiallisesti pukeutunutta ja kurinalaisesti seisovaa herrasmiestä. Levyllä sosialistiset vaahterat ja kapitalistiset tammet pitää kurissa saha, ja jumalten välisen taiston voittajaksi nousee ihminen. Eiköhän kuudennen levyn teema kaikenlaisten vastakohtien kosmisesta mittelöstä tullut selväksi.

Kieltämättä kylmä hiki nousee otsalle, kun kuulee 18-minuuttisesta, Kreikan tarustoa lainaavasta nimieepoksesta, jossa rationaalisen Apollon ja hedonistisen Dionysoksen välistä mittelöä saapuu selvittämään edellislevyllä seikkaillut avaruuslentäjä. Silti allusiivisen satusedän viitta istuu Peartin päälle. Nämä ovat symbolisia fantasioita, joiden keskeinen ajatus lienee luottamus jokaisen ihmisen suvereeniin kykyyn löytää dualistisesta maailmasta lopullinen tasapaino.

Kappaleena Hemispheres on Rushin levypuoliskon mittaisista eepoksista yhtenäisin. Kaari laajenee upeasti yhdestä teemasta sivupoluilleen sen sijaan, että hyppisi kahden aiemman teoksen tapaan motiivista toiseen. Alex Lifesonin uneen perustuva instrumentaali La Villa Strangiato puolestaan vyöryttää yhdeksässä minuutissa hysteerisen määrän informaatiota, ihmeellisesti säilyttäen zeniläisen tasapainon monimutkaisuuden ja suoraviivaisuuden välillä ja uskaltaa alaotsikossaan (An Exercise in Self-indulgence) virnuilla jo itselleen. Levyllä nimenomaan hämmästyttää poskettomien konseptien vaivaton esittely.

Hemispheresin jälkeen Rush tajusi latkineensa progemaljastaan viimeisenkin tipan, joten suurten fantasioiden galleria sulkeutui vuosikymmenen vaihteen myötä. Levy oli kuitenkin bändin siihenastisen taipaleen huippuhetki ja samalla genreään kaikkein uskottavimmin edustava kokonaisuus, mikäli kappaleiden määrää (neljä) ja polveilevuutta katsoo. Tukahduttavan sijaan tunnelma on raikas, suorastaan lempeä. Ehkä pastoraalisella ympäristöllä oli vaikutuksensa, sillä albumi äänitettiin Walesin maaseudulla.

Video ei ole enää saatavilla

Permanent Waves (1980)

Progejärkäle Hemispheresin jälkeen Rushin kaverit olivat sitä mieltä, että yksi tie on nyt kuljettu loppuun. Seuraava albumi Permanent Waves esittelikin jo hieman helpompaa ja radioystävällisempää materiaalia, joskin pari pidempää teosta on vielä mukana. Näistä Jacob’s Ladder on seitsemän ja puoli minuuttia kestävä lyyrinen ja musikaalinen kuvaus yksinkertaisesta luonnonilmiöstä. Musiikillisesti kappale on selkeästi peruja aiemmasta, tunnelmia maalaillesta progressiivisesta kaudesta. Myös Natural Science muistuttaa kolmella osallaan ja yli yhdeksän minuutin kestollaan menneestä. Tylsyydestä ei kuitenkaan voi näiden kappaleiden kohdalla missään nimessä puhua.

Torontolaisradioasema CFNY:lle kunnianosoitukseksi tehty The Spirit of Radio oli Rushin suurin singlemenestys siihen astisella uralla. Biisin lopussa leikitellään reggaerytmien kanssa, ja myös Simon & Garfunkel -viittaus lyriikoissa on kekseliäs. Myös Freewill sai radiosoittoa, siitäkin huolimatta, että biisi on täynnä tahtilajivaihdoksia, ja Lifesonin soolo on lievästi sanottuna sekopäinen. Tähän väliin täytyy ottaa mielenkiintoinen huomio: Yleensäkin Lifeson tarjoaa sooloillaan Leelle ja Peartille huomattavat mahdollisuudet pistää parastaan luomalla sooloille pohjaa. Freewillin soolo on täydellinen esimerkki tästä. Sanoitus käsittelee valinnan vapautta ja sen merkitystä: jos päätät olla päättämättä, olet siltikin tehnyt valinnan. Different Strings, jolla kansitaiteilija Hugh Syme vierailee pianon ääressä, sekä Entre Nous, joka sai ensiesityksensä livenä vasta Snakes And Arrows -kiertueella 2007, täydentävät levyn antia herkillä pohdinnoillaan ihmisten välisistä suhteista.

Albumi on Rushin lyhimpiä, kestoltaan vajaat 36 minuuttia, ja ehkäpä siksi siinä ei juuri heikkoa hetkeä ole. Kappaleitakin on vain kuusi, joista neljä on korkeintaan viisi ja puoliminuuttisia. Permanent Waves petasi hyvän pedin seuraavana vuonna ilmestyneelle Moving Picturesille, joka nosti Rushin suosion seuraavalle tasolle.

Video ei ole enää saatavilla

Signals (1982)

Haluaisin mielelläni kuulla jonkun sosiologin selityksen sille, minkälaisen jäljen länsimaisen ihmisen kollektiiviseen alitajuntaan 1970-luvun vaihtuminen 1980-lukuun teki. Myös Rush ajautui muutamassa vuodessa edustamaan jotain aivan muuta kuin edellisellä vuosikymmenellä. Bändi astui fantasiamaailmoistaan keskelle geometrisesti jaettua urbaania universumia, kuulostaen suurin piirtein The Policelta jammailemassa Kraftwerkin luona.

Jos Rush olisi ollut yhtään kokemattomampi, olisi lopputulos luultavasti uponnut mitäänsanomattomuuden suohon. Mutta Signalsin aikoihin se hallitsi tyylilajinmuutokset yhtä etevästi kuin torontolainen Blue Jays baseballinpeluun. Muistammehan etenkin Leen mieltymyksen kyseiseen lajiin. Ja sen, että Blue Jaysin mestaruuteen menisi vielä kymmenen vuotta. Mutta itseltään trio Signalsillakin joka tapauksessa kuulostaa!

Levyn kärkeen asetettu hitti Subdivisions on uudenlaisen melankolian ja ulkopuolisuuden kyllästämä, ja sen eleginen synamelodia sykähdyttää surumielisyydessään yhä. Peart kertoo varmasti monelle Rushiakin teininä kuunnelleelle tutun kasvutarinan, sijoittaen sen tällä kertaa konkreettisille koulun käytäville ja ostareiden kaikuviin halleihin. Leen laulukin kaikuu kuin marketin ämyristä konsanaan.

Signals syvensi Moving Picturesilla aloitettua moderniuden problematiikkaa muun muassa rakentamalla vastakohtia, kuten unelmoivan The Analog Kidin ja juppiesteettisen Digital Manin otsikotkin jo kertovat. Näiden joukkoon lisättäköön myös Ernest Hemingwayn ahdistuneesta vanhuudesta vaikuttunut Losing It. Nämä kolme kappaletta luovat Subdivisionsin lisäksi levyn tarinallisen rungon, joka kiteytyy Analog Kidissä:

”When I leave I don’t know what I’m hoping to find
when I leave I don’t know what I’m leaving behind”

Sanojen ympäröidessä Lifesonin raivoisaa sooloa, tulee pohtineeksi, näyttäytyikö 1980-luvun henkinen maisema bändin näkökulmasta tosiaan näin synkkänä?

Video ei ole enää saatavilla

Power Windows (1985)

1980-luvun puolivälissä syntetisaattorit nousivat Rushin soundissa jo premissiksi. Ne ryöstävät tilan hyperaktiivisilla purkauksillaan jo The Big Moneyn ensimmäisen viiden sekunnin aikana. Synakimppujen holtiton räjähtely saa taustatukea Lifesonin salamoivalta kitaroinnilta ja Peartin metalliset sähkörummut kaikuvat areenan seinistä painostavasti. Välillä suurten äänten virrasta erottuu Leen pörisevä basso. Tuottajaksi oli vaihtunut Peter Collins, joka sai bändin kuulostamaan pilvenpiirtäjän kokoiselta ja kiiltämään kuin lasitalosta heijastuva suurkaupungin valomeri.

Valtasuhteiden rakennusaineita, kuten rahaa ja sotaa, erinäisten lasisten okulaarien läpi laboroiva yhdestoista albumi on kieltämättä jäätävä sekä soundeiltaan että aiheiltaan, mutta etäiseksi se ei jää missään vaiheessa. Edes bändin Duran Duran -look ei erityisemmin häiritse.

Kokonaisuuden läpi nousee ydinkärjen lailla bändin huikeassa terässä oleva biisintekotaito, joka lähinnä hyödyntää ajan hengen kikkoja nokkelasti omiin tarkoituksiinsa. Bändi käänsi tummat laulunaiheensa duureja juhliviksi pop-fanfaareiksi, eikä edes Hiroshiman pommitusten taustaa avaava Manhattan Project kuulosta kornilta eksploitaatiolta, toisin kuin edellislevyltä löytyvä holokaustiaiheinen discobiisi Red Sector A.

Ainoa häivähdys sisäisestä melankoliasta löytyy Middletown Dreamsista, joka on Subdvisionsin kaltainen katsaus nukkumalähiöiden elämään. Muita hienoja kappaleita ovat laajakangasrummuttelu Territories ja jylhän eteerisellä tavalla levyn päättävä Mystic Rhythms.

Video ei ole enää saatavilla

Clockwork Angels (2012)

Rushin viimeisestä pitkästä teemateoksesta (Cygnus-X1 Book II: Hemispheres) oli vuonna 2012 kulunut jo 34 vuotta, ja tuskin kukaan kuvitteli bändin kykenevän tekemään enää mitään lähellekään vastaavanlaista, varsinkin kun viimeisen 25 vuoden aikana albumit olivat olleet lähinnä kokoelmia lauluja jonkin yleisen lyyrisen teeman ympäriltä. Kuitenkin Rush laajensi tällä kertaa konseptiteoksensa koko albumin mittaiseksi.

Musiikillisia teemoja ei albumin kappaleissa niinkään toisteta, eikä esimerkiksi 2112:n tai Hemispheresin tapaan minkäänlaista teemoja esittelevää instrumentaalijohdantoa ole lainkaan. Kappaleet ovat yksittäisiä ja itsenäisiä, ja levyä kannattelee Peartin lyriikoiden kertoma tarina itseään etsivästä nuorukaisesta – väritettynä viittauksilla useista maailmankirjallisuuden merkkiteosten, ja muinaisten mytologioiden sekä uskontojen teemoista kultaisine kaupunkeineen ja kaikkeuden kelloseppineen.

Soitto ja melodiat toimivat kohtalaisen hyvin, vaikkakin turhan usein bändi sortuu viime vuosien tyyliinsä rakentaa raskaan kitarariffin päälle melko mitäänsanomaton laulumelodia. Hauskana piirteenä sävellyksissä on se, että viimein Rush vaikuttaisi olevan sinut musiikillisen historiansa kanssa, eikä yritä joka välissä kuulostaa uudenlaiselta. Albumilla voikin tuon tuosta havaita pieniä pastissinomaisia viittauksia yhtyeen lähes 40-vuotiseen back-katalogiin, milloin riffinpätkän, milloin rumpufillin tai bassokuvion muodossa. Ainakin Headlong Flightissa alkupuolen Bastille Day -henkinen riffi ja tuplabasari-iskut sekä By-Tor & The Snow Dog -tyylinen soolo-osa ovat selkeästi tunnistettavissa.

Scifi-kirjailija Kevin J. Anderson kirjoitti Peartin kanssa yhteistyössä tarinasta romaaniversion, joka laajentaa teemaa ja auttaa ymmärtämään tarinaa paremmin kuin pelkkä lyriikkavihko. Romaanissa vilisee viittauksia Peartin aikaisemmin Rushille kirjoittaneisiin lyriikoihin, mikä on Rushinsa tunteville musiikkireferenssien lisäksi viihdyttävää bongausta.

Clockwork Angels osoittaa, miten elinvoimainen ja tiukasti yhteensoittava kokoonpano Rush on vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Seuraavan albumin joskus (toivottavasti) ilmestyessä ei todellakaan tiedä, mitä siltä voisi odottaa.

Video ei ole enää saatavilla

AFTERIMAGE – JATKA NÄILLÄ

Grace Under Pressure (1984)

Signalsin jälkeen Rush oli uuden valinnan edessä: lähes kymmenen vuotta kestänyt yhteistyö Terry Brownin kanssa oli tullut päätökseen, ja seuraavalle levylle piti löytää tuottaja. Bändi haastatteli useaakin eri tuottajaa, ja muun muassa U2:ta ja Big Countrya tuottanut Steve Lillywhite ehti jo hommaan lupautuakin, kunnes sai tarjouksen Simple Mindsilta ja vetäytyi viime hetkellä projektista. Rush oli tiukassa tilanteessa. Studioaika oli jo varattu ja osa kappaleista vielä viimeistelemättä tai kokonaan tekemättä. Bändi turvautui melko tuntemattomaan Peter Hendersoniin, jonka tunnetuimpia tuottajantöitä olivat siihen mennessä olleet pari Supertrampin albumia 70–80-lukujen taitteessa.

Itse albumi on jatkumoa Signalsilla aloitetulle syntetisaattori-invaasiolle, joskin vielä suuremmassa määrin. Myös Peart alkoi käyttää rumpusetissään akustisten rumpujen lisäksi sähköpadeja. Runsas syntetisaattorien käyttö vaikutti myös kappaleiden rakenteisiin, mutta positiivisessa mielessä. Niistä löytyy aiempaa enemmän syvyyttä ja kerroksia, ja useat hallitsevat melodiat ja teemat onkin soitettu syntikoilla. Useissa kappaleissa on myös tietynlainen maalaileva suvanto-osio. Lifesonin rooli kitaristina muuttui albumin myötä entistä enemmän. Soolojen lisäksi hänen tehtävänään on riffittelyn sijaan enimmäkseen soittaa melodianpätkiä ja iskeä sointuja sinne tänne aksentoimaan.

Kappaleista vahvimmiksi nousevat ydinsotauhkaa heijasteleva Distant Early Warning, Leen vanhempien keskitysleirikokemusten pohjalta kirjoitettu Red Sector A, sekä eräänlainen ’rush-reggae’ The Enemy Within. Albumin päättää lähes kuusiminuuttinen Between The Wheels, jonka riipivä kitarasoolo saa ihon kananlihalle kerta toisensa jälkeen. Albumin huippukohta, ja eräs Rushin parhaista kappaleista, on kuitenkin Afterimage, kaihoisa muistelo yllättäen menetetystä ystävästä. Peart viitannee tekstissä bändin pitkäaikaiseen ystävään ja studioassistenttiin Robbie Whelaniin, jonka muistolle koko albumi on omistettu.

Grace Under Pressure on nimensäkin mukaisesti vaikeuksien kautta voittoon -tyyppinen albumi, joka jalosti syntetisaattoripohjaista soundia kohti kahden seuraavan albumin samplejen ja sekvensserien kyllästämää maailmaa.

Video ei ole enää saatavilla

Caress of Steel (1975)

Rushin kolmas albumi oli ensimmäinen irtiotto kahden ensimmäisen levyn hardrock-tyylisestä ilmaisusta enemmän progressiivisen rockin ja pidempien teosten suuntaan. Albumi alkaa kuitenkin kolmella lyhyemmällä rokkaavalla raidalla, joista Bastille Day käsittelee Bastillen linnoituksen valtaamista Ranskan vallankumouksen aikaan. I Think I’m Going Baldin nimi-idea väännettiin ilmeisesti Rushin kanssa samoihin aikoihin kiertäneen Kissin kappaleesta Goin’ Blind, ja Lakeside Park on Peartin muistelo nuoruusvuosiltaan Ontarion St. Catharinesissa.

A-puolen päättää 12- ja puoliminuuttinen The Necromancer, joka ammentaa lyyrisen antinsa osittain J.R.R. Tolkienin fantasiamaailmasta. Se, ja koko B-puolen täyttävä, kuusiosainen, juuri ja juuri alle 20-minuuttinen The Fountain Of Lamneth eivät kumpikaan täysin toimi pitkinä teoksina. Teosten yksittäisistä osista löytyy toki monia kiinnostavia asioita, ja esimerkiksi Bacchus Plateau on yksinäänkin yksi koko albumin huippuhetkistä.

Yhtyeen soundi ei kolmanteen levyyn mennessä ollut juurikaan kehittynyt, kitara–basso–rummut-kokoonpanon ollessa vielä hallitseva. Lifesonillakaan ei ollut vielä käytössään kuin ehkä se yksi ja ainoa kitarasoundi, jolla sekä kompataan ja sooloillaan. Levy oli myynti- ja arvostelupettymys, ja kiertuekin nimettiin jälkeenpäin ”Down The Tubes” -kiertueeksi. Levy-yhtiö alkoi painostaa bändiä tekemään radioystävällisempää materiaalia. Bändi ei totellut. Syntyi 2112.

Video ei ole enää saatavilla

2112 (1976)

Rushin ensimmäistä suurteokseksi tunnustettua tekelettä edelsi suosiollinen aallonpohja sekä Mercury-lafkan kanssa käyty mittelö siitä, saavatko bändin levyt sisältää kunnianhimoisia proge-eepoksia. Edellisvuonna ilmestyneen Caress of Steelin mammutit saivat kiinnostuksen kaikkoamaan niin faneilta kuin pr-väeltäkin, vaikka bändi itse lopputuloksesta pitikin. He pitivät myös 2112:n suhteen tinkimättömästä linjastaan kiinni, tarkoituksenaan ainakin upota tyylillä. Toisin kävi: levy oli myyntimenestys ja tae Rushin uran jatkumiselle. Yksikään levy-yhtiö ei ole kuuleman mukaan kokenut tarpeelliseksi puuttua bändin linjaan sen koommin.

Ikuisuuksiin pysähtyvältä metrolta kuulostavalla syntetisaattoriulinalla ja Lifesonin meteoreiden lailla putoilevilla voimasoinnuilla käynnistyvä parikymmenminuuttinen nimibiisi edustaa juuri sitä, mitä Mercurylla kavahdettiin. Onnistunut hard rock -operetti lainaa Tšaikovskin Alkusoitto 1812:a, aiheenaan kyyninen dystopia vuodesta 2112. Tarina massojen ylivaltaa kohtaan kapinoivasta yksilöstä on havainnollistettu takakannessa, jossa komeilee ikoninen ”Starman”: alaston mieshahmo vasten punaista tähteä. Hahmo on sittemmin esiintynyt Rushin kuvastossa useasti.

Kuitenkin Peartin tarinankerronta hieman kompastelee, ja kyseenalaisesti hän on omistanut koko komeuden Ayn Randille, tuolle äärimmäisen kapitalismin kansikuvatytölle. Ironista kyllä, tarinan lopussa itsemurhan tekevä päähenkilö uhraa samalla itsensä yhteiselle hyvälle. Peart on jälkikäteen selittänyt, että epämääräisiin kuulutuksiin ja tšaikovskilaisiin kanuunanräjähdyksiin päättyvä teos saa onnellisen lopun, kun kansa vapautuu ”Solar Federationin” ikeestä. Peart on myöskin uudemmissa haastatteluissaan tehnyt eroa Randin ajatusmaailmaan.

Nimiraidan konseptuaalisuus jättää B-puolen varjoonsa. Silti rocklyriikan huumevihjailuja ironisoiva A Passage to Bangkok, Hämärän rajamailla -sarjalle omistettu The Twilight Zone ja hieman A-puolen vapausfilosofiaan palaava Something for Nothing ovatkin erinomaisia ”pienempiä” teoksia. Slovari Tears on puolestaan kokonaan Leen käsialaa, rokkaavampi Lessons taas Lifesonin kynästä. 2112:lla Rushin taival lopulliseen suuruuteensa oli alkanut, ja Led Zeppelin -riffittelyt alkoivat väistyä omaleimaisemman ilmaisun tieltä.

Video ei ole enää saatavilla

A Farewell to Kings (1977)

Jos 2112 on alkuaikojen Rushin tilinpäätös, kuulostaa A Farewell to Kings yhä raikkaammalta ja seikkailunhaluisemmalta. Koskettimet lipuivat hienovaraisesti trion arsenaaliin, Lifeson laajensi soittotatsiaan ja Peart maustoi soittoaan putkikelloilla sun muilla kilkuttimilla. Esimerkiksi Xanadulla bändi soundaa paremmalta kuin koskaan aikaisemmin: 11-minuuttinen kappale aaltoilee stadion-kitaroineen ja hienovaraisine synasivelyineen kirkkaasti kuin kappaleessa kerrotun mystisen paratiisin ”hunajakaste”.

Xanadun Samuel Taylor Coleridge -vaikutteinen teksti ei ole alkuunkaan niin yliampuva kuin levyn päättävä, toinen päälle kymmenminuuttinen Cygnus X-1. Siinä avaruuslentäjä kiitelee halki kosmoksen ajautuen lopulta mustaan aukkoon, päätyen seuraavalla levyllä seikkailemaan kreikkalaisen jumaltarustoon. Sävellyksenäkin se on melko hajanainen, mutta kuriositeettina mainittakoon biisin päättävä Leen kiljahdus, jota voisin analysoida jollakin miehiseen sukukypsyyteen liittyvällä hassuttelulla, mutta jätetään asia nyt sikseen. Joka tapauksessa, tuskin moista livenä ainakaan enää kuullaan.

Kieltämättä Robert Christgaun kaltaiset pop-nihkeilijät löivät Rushia välillä täysin syystä. Punk- ja discoaikana näin pompöösien konseptien rakentelu oli suorastaan tietoista provokaatiota. Yleisön rakkaus sillä silti lunastettiin: A Farewell to Kings myi Yhdysvalloissa kultalevyn verran. Suosionsa ja nimensä perusteella levyn voisi nähdä ilkikurisena huiskutuksena vuosikymmenen alun progekuninkaille, jotka olivat tähän mennessä tavalla tai toisella eksyneet tahtilajiviidakkoonsa, ilmaisunsa kepeämpään vaihtaen. Rush sentään osoitti, että mutkikkaallakin musiikilla voi edelleen olla kaupallisesti relevantti.

Joka tapauksessa, kaihoisalla kitaraintrolla käynnistyvä avaus- ja nimiraita sekä keikkaklassikko Closer to the Heart ovat Xanadun ohella levyn huippuhetkiä. Ensinmainittu tiivistää progeilunsa napakkaan kuuteen minuuttiin, ja jälkimmäinen on jo tyylipuhdas popkappale, jonka otsikko lienee bändin repertuaarin livehoilattavin. Leen sanoittama Cinderella Man jää hieman tavanomaiseksi Rush-biisiksi ja Madrigal jokseenkin päämäärättömäksi mutta ihan nätiksi hengähdystauoksi ennen Cygnus X-1:n törkeää scifipullistelua.

Video ei ole enää saatavilla

Hold Your Fire (1987)

Hold Your Fire on Rushin syntetisaattorikauden teknologinen huipentuma. Power Windowsin tuottanut Peter Collins jatkoi yhteistyötä bändin kanssa myös tällä albumilla. Syntetisaattorit ovat jälleen selkeästi pääosassa, ja Akain S900-sampleri on ollut kovassa käytössä. Kappaleet itsessään muistuttavat rakenteeltaan perinteisiä popsävelmiä, ajan henkeen sekvenssereillä ja sampleilla kuorrutettuna. Sovituksellisesti albumi onkin Power Windowsin ohella bändin kekseliäin ja idearikkain. Pieniä yksityiskohtia vilisee joka kappaleessa, ja tarkasti kuuntelemalla uutta löytyy joka kuuntelukerralla pitkäksi aikaa.

Tarttuvia melodioita Hold Your Fire sisältää runsaassa määrin, esimerkkinä vaikkapa Lock And Key, jonka laulumelodiat sekä säkeistössä että kertosäkeessä ovat simppeleitä, mutta erittäin mieleenpainuvia. Prime Moverissa samaa melodiaa vuorottelevat kitara säkeistössä ja basso kertosäkeessä. Albumin lyriikat käsittelevät etupäässä ajan nopeaa kulumista ja huolta siitä, kuinka ihmiset eivät malta pysähtyä katsomaan kaikkea sitä, mitä heidän ympärillään on. Tällaisia ajatuksia tarjoavat muun muassa aloitusraita Force Ten, Turn The Page sekä albumin tunnetuin kappale Time Stand Still, jossa vierailee ’Til Tuesday -yhtyeen Aimee Mann. Hänen taustalauluaan kuullaan myös Open Secretsissä sekä pieni naurunpyrskähdys Force Tenin alussa.

Hold Your Firen heikoimmat hetket kuullaan albumin lopussa. Peartin vuorikiipeilyaiheinen Tai Shan noloine synapanhuiluineen sekä tylsä jumputus High Water latistavat yleistunnelmaa monta piirua alaspäin. Ensiksi mainitun kappaleen mukaan ottamista on Leekin jälkeenpäin katunut.

Kiertueen jälkeen, alkuvuodesta 1989 julkaistiin mainio livealbumi A Show Of Hands, joka esittelee läpileikkauksen Power Windows– ja Hold Your Fire -kiertueiden ohjelmistosta ja bändin 80-luvun tuotannosta. Samalla se päätti Rushin synakauden, sillä seuraavilla albumeilla syntetisaattorit saivat väistyä taka-alalle kitaran ottaessa jälleen enemmän tilaa.

Video ei ole enää saatavilla

Presto (1989)

Syntetisaattorien ja sekvensserien käyttö 80-luvun albumeilla alkoi olla varsinkin Leelle jo todellinen haaste keikkatilanteessa. Yhtye on aina pitänyt kiinni periaatteestaan, jonka mukaan kaikki mitä kaiuttimista yleisöön kuuluu, on bändin jäsenten itse aikaansaamaa. Niinpä kaikki bändin jäsenet laukaisivat myös sekvenssejä käyntiin, soittajasta riippuen joko jaloillaan tai rumpukapuloillaan, eikä ulkopuolisten apuun turvauduttu lavalla. Leen täytyi basso- ja kosketinosuuksien soittamisen lisäksi vielä laulaakin, ja tietynlaisen koreografian noudattaminen illasta toiseen alkoi viedä iloa koko hommasta.

Seuraavalla albumilla syntetisaattorit toimivatkin lähinnä taustainstrumentin roolissa. Lifesonin kitara soi etupäässä heleän puhtaasti, ja Peartin virvelirummun napsaus on tiukkaakin tiukempi. Myös Leen bassomelodiat erottuvat joukosta edukseen.

Itse kappaleet noudattavat entistä enemmän perinteisen poplaulun kaavaa. Instrumentaalivälikkeitä on vähennetty, ja Lee onkin todennut sovitusten tukevan eniten laulajaa ja sitä, mitä hän laulaa, Peartin sanoitusten ollessa kokemuspohjaisia ja elämänmakuisia. Kappaleista The Pass nousee esiin nuorison itsemurhia käsittelevillä sanoillaan sekä herkällä ja tunteikkaalla sävellyksellään.

Yrityksiä riffipainotteiseen rockiin on muutamia (Show Don’t Tell, Superconductor), mutta yleiseltä soinniltaan Presto jää aikalailla ohuen kuuloiseksi. Etsikkoaika jatkui myös Roll The Bonesilla kaksi vuotta myöhemmin. Vasta vuoden 1993 Counterpartsilla bändi sai uudelleen kunnon otteen raskaammasta ilmaisusta.

Video ei ole enää saatavilla

Counterparts (1994)

Counterparts on erikoinen levy. Se oli yhä selkeämpi irtiotto syntetisaattoreiden pulputuksesta kohti perinteisempää triosoundia, mutta samalla se viittaa varsin vähän bändin aiempaan tuotantoon. Suoraviivaisesti nakuttavaa ja poikkeuksellisen raskaana vellovaa levyä voisi haukkua äkkiseltään tasapaksuksi, mutta sellaiseksi se on lopulta liian kekseliäs. Nelikymppiset perheenisät ymmärsivät mitä on grunge ja tekivät siitä itsensä näköistä. Lopputulos voisi vaivaannuttaa, mutta trion vain harvoin pettävä tyylitaju sai lopputuloksen kuulostamaan kadehdittavan luontevalta.

Kuten levyn nimi kansineenkin jo vihjaa (ei naureskella siellä takarivissä!), käsittelee Counterparts enimmälti ihmissuhteiden – tai ihan vain ihmisyyden – moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Juuri tekstiensä puolesta se on Rushin vahvimpia Peartin käsitellessä tavanomaista aihetta poikkeuksellisella kypsyydellä ja älykkyydellä. Teema laajentuu vielä kirjavaan kansitaiteeseen, joka muistuttaa hänen toistuvasta filosofiastaan: kahden maailman välistä löytyy myös kolmas ja tasapainottava tai muuten vain kokonaisuutta hämmentävä tekijä. Jonkinlaista ykseyttä tässäkin tavoitellaan.

Ehkä koko vuosikymmenen paras Rush-biisi, hienovaraisten jousten avulla draamansa kasvattava Nobody’s Hero on yksi Peartin henkilökohtaisimpia tekstejä, joka kertoo hänen aidsiin kuolleesta homoystävästään sekä hänen kotikaupungissaan tapahtuneesta murhasta. Keskeisenä kappaleessa jää kaikumaan ristiriitainen syyllisyydentunne:

”As the years went by, we drifted apart
When I heard that he was gone
I felt a shadow cross my heart”

Monoliittisen alitajunnan voimalla etenevä Animate lainaa Jungia, ja pieniä viittauksia kasari-Rushin suuntaan heittelevä Alien Shore problematisoi rodullista, seksuaalista ja sukupuolista erottelua. ”Nykyäänkin ajankohtainen”, etten sanoisi.

Video ei ole enää saatavilla

Snakes & Arrows (2007)

Kahdekastoista kokopitkä Snakes & Arrows kärsii pienoisesta elefanttiitaudista, mutta rakentaa värikkään palettinsa Rushille hyväksi havaituista sävyistä. Rönsyilevä levy sahaa tikkaita ylös ja laskettelee käärmeen selässä alas, kuten ikivanhaa intialaista lautapeliä lainaavassa levynkannessa enteilläänkin.

Levyltä löytyy kolme instrumentaalia, eikä Lifeson osaa päättää, etenisikö akustisesti vaiko kokopuisen kirjahyllyn verran painavien riffien avulla. Ratkaisuksi tuottaja Nick Raskulinecz laittoi molemmat soimaan päällekäin, mikä kieltämättä värittää soundimaailmaa, mutta haiskahtaa hieman pöhöttyneeltä studiomaksimalismilta. Valtavaa mekkalaa kolmikosta nimittäin lähtee, kun edellisen Vapor Trails -albumin myötä karkoitetut koskettimetkin ovat palanneet areenalle. Leen äänessä sentään on tuttua, kirkasotsaista eloisuutta, vaikka kokonaisuus ankkuroituukin Peartin kitkerän melankolisiin teksteihin uskonnosta ja uskosta.

Hengen asiat ovat pistäytyneet Rushin levyillä jo kakkoslevystä saakka, mutta aihepiirin albuminmittaista käsittelyä bändi päätti kypsytellä viimeiseen saakka. Armor and Sword ja Faithless-nimet kertovat varmasti olennaisen. Antagonistisen julistuksen sijaan asioita tarkastellaan henkilökohtaisemmin ja metafyysisemmin, mikä onkin kuuskuuskuudelle tervetullut vastapaino.

Yli tunnin mittaisen kokonaisuuden runsas soundi tuottaa ähkyä, mutta palkitsevia yksityiskohtia löytyy halki levyn. Turhia hetkiä löytyy korkeintaan instrumentaaleista, joista paras saattaa olla täysin akustinen Hope, koska se toimii tervetulleena taukona suurten lohkareiden välissä. Hienoja biisejä ovat myös sinkku Far Cry, sekä Workin’ Them Angels ja Bravest Face. Parasta Rushia sitten Counterpartsin.

Video ei ole enää saatavilla

EXIT… STAGE LEFT – LAAJENNA NÄIHIN

Roll the Bones (1991)

Eksistentiaalisen hirtehisesti nimetystä neljännestätoista pitkäsoitosta jäänee päällimmäisenä mieleen nimikappaleen räppiosio, jossa Leen madallettu ääni kuulostaa aikapoimussa kohdanneilta Yellolta ja Barry Whitelta. Peart on kertonut noihin aikoihin innostuneensa puhemusiikin rytmikkäästä riimittelystä sekä Public Enemy/Anthraxin kaltaisista kollaboraatioista, päättäen soveltaa moista reseptiä pelottomasti myös oman bändinsä musiikkiin. Sillä erotuksella, että ulkoisen vierailijan (jollaiseksi esitettiin muun muassa Monty Pythonista tuttua John Cleesea) sijaan sylkemisen hoiti Toronton heleä-ääninen kotipoika. Lopputulos häilyy typerän ja nerokkaan rajamailla, ja tätä mieltä bändi itsekin oli jo kappaleen synnyn aikoihin. Muuten napakan biisin pelastavat viimeistään hillittömät lätkäurut.

Albumina Roll the Bones ponkii sitä edeltäneen Preston tavoin yhä kauemmas 1980-luvun synamerestä, jonka vellontaa Lifeson oli toisinaan hädissään katsonut. Kasarirock-tuottajana tunnettu Rupert Hine vastasi molempien pitkäsoittojen soundimaailmasta, joten myös hän oli vastuussa koskettimien painamisesta alemmas mattomaisiksi tunnelmanluojiksi. Kieltämättä Lifesonin stadionsoundi ottaakin tilansa keskittyen napakoihin ja jylhiin areenariffeihin sekä eriomaisiin sooloihin Bravadon ja Ghost of a Chancen tapaan.

Hivenen popahtava tuotanto hioi kappaleista turhat mutkittelut pois, joten luut pyörähtelevät hyvin suoraviivaisesti, jos kohta loppua myöten väkinäisesti. Onhan esimerkiksi Dreamlinen steampunk-Eaglesilta kuulostava moottoritiefantasia erinomainen popbiisi, ja sitä seuraava Bravado yksinkertaisesti kaunis. Mutta The Big Wheel on ainoastaan laiska, eikä Heresyn maailmanpoliittinen katsaus afrovaikutteisine rumpukomppeineen ole alkuunkaan samaa luokkaa kuin Power Windowsin Territoriesilla. Ja siinä missä nimibiisin ”why are we here? / because we’re here”-tautologia toimii lakonisuudessaan, kuulostaa esimerkiksi Neurotican kertosäe hymistelyineen vain raastavalta. Vaikka Roll the Bones ei olekaan teemalevy, tahtoo se toistella elämän sattumanvaraisuutta biiseissään turhankin alleviivaavasti.

Video ei ole enää saatavilla

Test for Echo (1996)

Test for Echo on jäänyt jokseenkin näkymättömän väliinputoajan rooliin. Yhtenä syynä ovat Peartia kohdanneet tragediat: sekä hänen vaimonsa että tyttärensä kuolivat alle vuoden sisällä piakkoin levyn ilmestymisen jälkeen. Bändi ajautui vuosien tauolle, jonka aikana Peart teki surutyötään kiertelemällä Amerikan manteretta moottoripyörällään. Irvokkaan enteellisesti levyn kannessakin komeilee inuiittiperimää oleva Inuksuk, jota on käytetty muun muassa kuolleiden muistomerkkinä.

Kieltämättä levy ei ole Rushia vahvimmillaan, mutta se linjaa bändin tulevaa soundia vahvasti: siinä missä ilmaisu oli tähän asti vaihtunut enemmän tai vähemmän tiuhaan levy levyltä, on yllättävää, miten paljon soundillista yhteyttä sillä on yli kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneiden Snakes & Arrowsin ja Clockwork Angelsin kanssa. Runsaita kitaralouhintoja, monitoimikoneen lailla ruksuttavia rumpukuvioita sekä kolisevaa bassoa. Välillä synamatot välkkyvät komeuden alta ja sähkökitararakennelmien laitamilla kilisevät akustiset kielet.

Nimikkoraidan lisäksi onnistuneita ja mieluusti suurempaa muistettavuutta ansaitsevia biisejä ovat notkeasti mutkitteleva Driven, mandoliinilla maustettu Half the World sekä komeaksi voimaslovariksi nouseva Resist. Sen sijaan vain hölmöjä ovat koiran elämää syvääluotava Dog Years ja Virtuality, jonka ”net boy, net girl”-teksti tuo lähinnä mieleen tämän giffin. Sävellyksinä ne eivät onneksi ole hassumpia.

Video ei ole enää saatavilla

Vapor Trails (2002)

Rushin pisin tauko studioalbumien välillä venähti kuuden vuoden mittaiseksi Peartin toipuessa kohdalleen osuneista tragedioista. Tyttärensä hautajaisissa Peart oli todennut bänditovereilleen, että he voivat nyt pitää häntä eläköityneenä. Aikansa surutyötä moottoripyörän selässä tehtyään rumpali alkoi kuitenkin päästä tuskastaan, ja ajan myötä mies koki olevansa valmis myös aloittamaan uudelleen musiikin tekemisen.

Vapor Trailsin äänittäminen ja säveltäminen kesti 14 kuukautta. Tämä on pisin levytysaika Rushin historiassa. Osa kappaleista syntyi keskinäisestä jamittelusta nauhan pyöriessä taukoamatta, ja kappaleita on kursittu kokoon eri pätkistä tietokonetekniikan avulla. Esimerkiksi Peaceable Kingdomin ja Ceiling Unlimitedin levylle päätyneiden versioiden pohjaraidat on koostettu tällaisista jameista.

Albumin aloittaa myös sen ensimmäiseksi singlelohkaisuksi valittu One Little Victory, joka on tuplabassorummuin raivoisasti takova, surfkitaralla ryyditetty kappale. Rankkaa riffittelyä kuullaan myös muun muassa kappaleissa Earthshine, Secret Touch ja Nocturne. Runsaasta särökitaran käytöstä johtuen albumin ongelmaksi muodostuu sen masterointi, joka nostaa varsinkin särökitarat sekä myös yleisen äänentason häiritsevän särkevälle tasolle, dynamiikan hävitessä lähes kokonaan. Tämä tekee levyn erityisen raskaaksi kuunnella, minkä lisäksi se on aavistuksen verran liian pitkä.

Levyltä voi kuitenkin aistia, että bändillä on ollut hauskaa pitkästä aikaa studioon kokoonnuttuaan. Jamittelun tuloksena esimerkiksi Leen bassottelu on paikoin erittäin maukasta kuultavaa. Lisäksi Lee on päällesoittovaiheessa soittanut biiseihin bassolla sointuja, mikä osaltaan saa albumin soinnin raskaammaksi. Vapor Trails on myös ensimmäinen albumi sitten vuoden 1975 Caress Of Steelin, jolla ei kuulla pihaustakaan syntikoista tai muista elektronisista vimpaimista. Sen sijaan runsaat lauluharmoniat nousevat levyllä tukemaan hienosti sävellyksiä.

Sanoitukset käsittelevät etupäässä luonnollisesti Peartin tuntemuksia hänen toipuessa tragedioistaan. Peart kirjoitti kokemuksistaan myös kirjan Ghost Rider – Travels on a Healing Road (suomennettu laitos Ghost Rider – Taipaleita toipumisen tiellä, suom. Asko Alanen). Samanniminen kappale löytyy myös albumilta, ja on ehdottamasti yksi sen mieleenpainuvimmista.

Vapor Trails on Rushin rosoinen paluualbumi, joka ei ole täydellinen, mutta mahdollisti bändin toiminnan jatkumisen vielä 2000-luvullakin. Kiertueellaan Rush suuntasi ensimmäistä kertaa myös Etelä-Amerikkaan, mistä hienona taltiointina toimii Rush In Rio -dvd. Kiertueen viimeisellä keikalla kuvattu konserttielokuva sekä bonus-dvd:llä nähtävä dokumentti The Boys In Brazil kuvaavat osuvasti eteläamerikkalaista omistautumista, josta bändi itse oli autuaan tietämätön: kymmenet tuhannet fanit laulavat sateen piestessä vasten heidän kasvojaan joka ikisen kappaleen ulkoa, jopa YYZ-instrumentaalin…

Video ei ole enää saatavilla

Rush (1974)

Lukuisista yrityksistä huolimatta Rush ei vuoden 1973 loppuun mennessä ollut saanut solmittua levytyssopimusta, ja tämän johdosta bändi perusti oman Moon Records -levy-yhtiönsä. Yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin maaliskuun ensimmäinen päivä 1974. Kiinnostus oli jäädä paikalliseksi, kunnes clevelandilaisen radioasema WMMS:n DJ Donna Halper otti albumin päätöskappale Working Manin soittoon. Puhelutulva alkoi aina, kun biisiä soitettiin. Soittajat kyselivät esimerkiksi, mistä bändin levyä voisi ostaa. Lisäksi Working Mania luultiin toisinaan erheellisesti Led Zeppelinin uudeksi biisiksi.

Clevelandiin lähetettiin nopeasti erä levyjä, jotka myytiin samantien loppuun. Mercury Records kiinnostui bändistä ja tarjoutui julkaisemaan albumin suuremmalla mittakaavalla. Tässä vaiheessa Rushin manageri Ray Danniels palkkasi tuottaja Terry Brownin miksaamaan albumin uudelleen parantaakseen sen äänenlaatua. Mercury Recordsin versio albumista julkaistiin heinäkuun ensimmäinen päivä. Bändin yhteistyö Brownin kanssa jatkui vielä lähes kymmenen vuotta, päättyen vuoden 1982 Signals-albumiin.

Itse albumi on musiikillisesti eniten kallellaan Rushin nuoruuden idolien, kuten Creamin, Led Zeppelinin tai The Whon kaltaisten yhtyeiden suuntaan. Progressiivisia elementtejä oli luvassa vasta tulevilla albumeilla. Working Man ja Finding My Way ovat albumin tunnetuimmat kappaleet, mutta löytyy albumilta muutama muukin mielenkiintoinen biisi. Ainakin What You’re Doing sekä In The Mood säilyivät keikkaohjelmistossa aina 80-loppuun asti. Here Again edustaa albumilla hieman rauhallisempaa puolta.

Albumi on Rushin ainoa, jolla soittaa bändin alkuperäinen rumpali John Rutsey. Hän jää soittajana auttamatta Neil Peartin varjoon, mutta energiaa hänellä tuntui kyllä piisaavan. Rutsey sairasti diabetesta, ja keikkailun lisääntyminen johti lopulta hänen lähtöönsä bändistä, osittain terveydellisistä syistä. Rutsey oli myös kirjoittanut sanoituksia albumin kappaleisiin, mutta hävitti ne jostain syystä juuri ennen studioon menoa. Leen oli näin ollen kirjoitettava hätäisesti lyriikat albumin kahdeksaan kappaleeseen, ja sen kyllä huomaa. Debyyttilevyn sanoitukset eivät todellakaan ole mitään lyyrikkomestarin aikaansaannoksia, ja tavanomaisia ”ooh yeah – hey baby” tyylisiä huudahduksia on viljelty sinne tänne.

Rushin debyytti jää bändin diskografiassa lähinnä kuriositeetiksi, mutta on bändin alkuvaiheiden ymmärtämisen kannalta kuitenkin tutustumisen arvoinen albumi.

Video ei ole enää saatavilla

Fly by Night (1975)

Lähes välittömästi debyyttialbumin julkaisun jälkeen Rush oli rumpalinvaihdon edessä Rutseyn lähdettyä yhtyeestä. Lee ja Lifeson järjestivät koesoittotilaisuuden, jonne ilmaantui myös Peart, joka oli juuri palannut epäonniselta matkaltaan Englannista, missä hän oli tuloksetta yrittänyt aloittaa uraa ammattimuusikkona. Peartin outo pukeutumistyyli ja roskatynnyreihin pakatut rummut herättivät hilpeää huomiota Leessä ja Lifesonissa, mutta hänen myrskyisä soittotyylinsä oli lopulta se, mikä ratkaisi asian niin, että Peartista tuli Rushin uusi rumpali.

Kävi ilmi, että Peart oli kovasti kiinnostunut kirjallisuudesta, ja Leen ollessa haluton kirjoittamaan bändille lyriikoita Peart otti tehtävän vastaan. Englannissa ollessaan hän oli tutustunut Ayn Randin kirjoituksiin, ja Fly By Night -albumin aloitusraita Anthem (ja myöhemmin 2112-albumin nimiteos) on saanut innoituksensa Randin teksteistä. Musiikillisesti biisi toi jo hieman progressiivisempaa ilmettä bändin soittoon, samoin kuin myös By-Tor and the Snow Dog, jonka fantasiatyyliset lyriikat loivat pohjaa tulevien levyjen sanoitusten aiheille. Debyyttilevystä muistuttavia kappaleita ovat Best I Can, Beneath, Between and Behind sekä osittain myös In The End. Ensinmainittua bändi oli ehtinyt soittaa jo Rutseyn kanssa.

Akustisia sävyjä albumille tuovat Making Memories sekä Leen klassisella kitaralla itseään säestämä Rivendell. Albumin melodinen nimikappale Fly By Night on kiekon kenties mieleenjäävin kappale. Peartin omaelämäkerrallinen sanoitus kertoo nuoren rumpalin tuntemuksista hänen lähtiessään Kanadasta kohti Englantia. Tarinan mukaan Peart oli kirjoittanut tekstin Heathrow’n lentoasemalla saavuttuaan Englantiin.

Fly By Night esittelee varovasti kaikkia niitä puolia, joita Rushin 70-luvun levytykset tulivat sisältämään. Varsinainen kukkaan puhkeaminen oli kuitenkin vielä edessäpäin.

Video ei ole enää saatavilla

Feedback (2004)

Mitä tekee juhlavuonnaan 30 vuotta samalla kokoonpanolla soittanut bändi, joka on juuri edellisvuonna soittanut suurimmalle yleisölleen koskaan? No, ei ainakaan julkaise kokoelmalevyä suurimmista hiteistään tai kaikenkattavaa cd-boksia. Sen sijaan Rush meni takaisin alkulähteilleen ja julkaisi Feedback-nimisen minialbumin, joka sisältää coverversioita bändiläisten nuoruuden suosikeista. Juuri nämä olivat niitä biisejä, joita he 60-luvun loppupuolella kuuntelivat, diggailivat ja opettelivat soittamaan ensimmäisissä bändiviritelmissään.

Eddie Cochranin Summertime Blues kuullaan eräänlaisena Blue Cheer/The Who-versiointien metamorfoosina. Robert Johnsonin Crossroads puolestaan saa Cream-tyylisen käsittelyn. Levyn muutkin kappaleet ovat sovituksiltaan melko uskollisia niiden alkuperäisversioille. Kunniaa tehdään Buffalo Springfieldille (For What It’s Worth, Mr. Soul), The Yardbirdsille (Heart Full Of Soul, Shapes Of Things), The Wholle (The Seeker) ja Lovelle (Seven And Seven Is).

Feedback on ihan mukiinmenevä dokumentti kolmesta, hieman jo ikääntyneestä kaveruksesta pitämässä hauskaa ja jammailemassa nuoruuden esikuviensa äärellä. Täysipainoinen Rush-levy se ei kuitenkaan millään muotoa ole. Niinpä monia faneja harmitti R30-kiertueella se, että Feedback oli bändin omien klassikoiden sijaan jopa neljällä kappaleella edustettuna keikkojen biisilistassa.

Video ei ole enää saatavilla

Rush goes Gandalf.

Rush-fanien taistelu päättyi keväällä, kun kanadalaisylpeys nousi Rock and Roll Hall of Fame -bändien joukkoon. Rushin saattamisesta kunniagalleriaan ehti tulla jo tapaus sinänsä, kun intoilijat ottivat vuosittaiset ”ei vieläkään” -uutiset erittäin henkilökohtaisesti ja vakavasti nettipoteroissaan. Fanien omistautuneisuus johtuu pääasiallisesti kolmen tylsän perheenisän edesottamuksista rock-liiketoiminnan ytimessä. Laujala-basisti-kosketinsoittaja Geddy Lee, kitaristi Alex Lifeson ja rumpali Neil Peart ovat niin sanottuja haalariosaston miehiä – Gene Simmonsin mukaan ”the most un-rock’n roll rock’n rollers in the rock’n roll business”

Mitä asioita tulee muistaa, kun Rush tekee kolmannen vierailunsa Suomeen?

#1 Vapaus

Tänään Rush on edelleen ylpeästi kikkaileva hard rock -dinosaurus. Menestyslevy 2112:n (1976) jälkeen Rush on päristellyt tilanteessa, jossa kulloinenkin levy-yhtiö on katsonut parhaaksi olla ohjastamatta trioa tämän musiikillisessa linjassa. Ei voida silti sanoa, että Rush olisi liitänyt vapaana musiikin muotivillityksistä. He tuottivat kohtalaisen myyvää perinneprogea punkin läpilyönnin aikoihin ja pidemmällekin. Kuitenkin heidän vapautensa on enemmänkin vapautta omasta tyylikausimenneisyydestä kuin vallitsevasta muodista. He suolsivat uuden aallon sointeja 1980-luvun alussa, Simmons-sähkörumpuja ja kylmähköjä syntetisaattorisovituksia hetkeä myöhemmin sekä alternative-valtakauden tahdittamana paluuta yksinkertaisempaan riffittelyyn ja epämelodisuuteen.

Neil Peart viljeli 1970-luvulla lyriikoissa individualismin teemoja kirjailija Ayn Randin innoittamana. Auktoriteettien rohkeasta uhmaamisesta kertovista lauluista on houkuttelevaa vetää vertailukohtia yhtyeen omaan etsikkoaikaan. Etenkin brittiläisessä musiikkimediassa Rushin pelättiin edustavan äärioikeistolaista ajattelua. Tarinat kertovat uusnatsien sympateeraavasta ilmaantumisesta bändin konsertteihin – epätietoisina siitä, että Lee on kahden keskitysleireiltä selvinneen juutalaisen jälkeläinen. Carol Selby Pricen kirjassa Mystic Rhythms: The Philosophical Vision of Rush esitellään Peartin sanoitusten kytkeytymistä länsimaisten filosofien kirjallisuusperinteeseen.

Varhaistuotannosta tuttujen fantasia- ja scifi-aiheiden ohella Peart on sanoituksissa omimmillaan pohtiessaan kohtalon syviä kysymyksiä.

Video ei ole enää saatavilla

#2 Veljeys

Noin 39 vuotta kolmikossa musisoinut Peart on leikillisesti edelleen Leen ja Lifesonin ilmaisuissa ”se uusi jätkä”. Toronton esikaupungissa pikkupojista asti toisensa tuntenut kaksikko asuu vieläkin Peartista poiketen Kanadassa ja on perheineen tiiviisti keskenään tekemisissä bändin hiljaisempinakin aikoina. Haastatteluista tulee lakkaamatta ilmi sekä itse tilanteiden että lausuntojen tasolla ryhmän selkeä työnjako: Peart on kolmikosta selvästi vähiten halukas olemaan median edessä, ja toverit antavat hänelle vapauden olla oma itsensä. Veljeys ja täysin aiheellinen ”ovat yksinkertaisesti hienoja ihmisiä” -argumentti aukeavat parhaiten katsomalla vuoden 2010 dokumenttielokuvan Rush: Beyond the Lighted Stage.

#3 Tasa-arvo

Vahva veljeys on tehnyt 2000-luvun live-esiintymisiin silmiinpistävän rauhan: kolmikko vaalii toistensa musiikillisia ”sorveja”. Kaikkia kolme sankaria ovat ihannoituja instrumentalisteja, ja juurikin virtuositeetin osoittaminen pitää monet nörttifaneista kelkassa. Harvoin rummut ja bassokitara ovat rockbändissä vastaavassa valokeilassa. Livetilanteissa luontevaa on ollut pitää jokaisen jäsenen ulosanti sangen tarkasti kappaleiden levyversioita noudattelevissa raameissa.

Kuuluisan YYZ:n ja 2112-alkusoiton ilotulitteluun (tai tilutteluun) kiteytyy Rushin luontevan tasa-arvoinen soitinasettelu: jokainen laittaa usvaa putkeen sen verran, että soinnillinen tila täyttyy. Tehokolmikon idea toteutuu erityisen hyvin kappaleessa Leave That Thing Alone, jossa Lee soittaa livenä poikkeuksellisen pitkän improvisoidun soolon:

Video ei ole enää saatavilla

#4 Teknologia

”All this machinery
Making modern music
Can still be open-hearted”
(Rush: The Spirit of Radio, 1980)

Ei ole lainkaan sattumaa, että Rush-keikkavideoissa näytetään viljalti lähikuvia otelaudoista ja Peartia 360 astetta ympäröivästä pannuhuoneesta. Virtuositeettikeskeiseen musiikkiin kytkeytyy aivan erityinen teknologinen näkökulma. ”Miten he onnistuvat tekemään kaiken tuon äänen siinä hetkessä?” kaikuu kysymys areenoiden käytävillä. Geddy Lee upposi lavoilla 1980-luvun taitteesta lähtien syntetisaattoripulpettien taakse – kappalevalikoiman sanelemana ja olematta tippaakaan epäviihdyttävä ”keulakuva”.

Sovitusten toteuttaminen kolmella omalla pääinstrumentilla pakotti Leen paikoitelleen siirtelemään mikrofonia nenänvarrellaan, koska kahta kättä (ja jalkoja) tarvittiin muihin puhteisiin. Lee ja Lifeson hyödyntävät Moog Taurus -jalkiosyntetisaattoreita, jotka vapauttavat kädet kielisoittimille. Nykyäänkin kaikki Rushin käyttämät taustanauhat aktivoidaan lavalta käsin jonkin trion jäsenen impulssista.

#5 Huumori

Kanadan pojat ovat ainakin vanhemmiten tiedostaneet itseensä tiukasti liimaantuneen – aiheellisen ja aiheettoman – epätrendikkyyden. ”When the f**k did Rush become cool?” tiedusteli Dave Grohl suurta mysteeriä Hall of Fame -seremoniassa. Oli kyseessä sitten vuoden 1976 levynkansiposeeraus silkkikimonoissa tai jokin kiertueiden soittokieltolistalle asetetuista sävellyksistä, dinosaurus osaa hirnua itselleen. Konserttien pienistä yksityiskohdista näkee ja kuulee, kuinka rentoutuneesti ja jopa dontamimaisesti veljet suhtautuvat omaan kulttiuraansa. Kypsyvässä vaahterasiirapissa alkaa olla yhä kiinnostavampia sivumakuja.

Alex Lifeson on tehnyt keikkalavoilla nähtäviä oheisvideoitakin maineikkaampaa komiikkaa vierailemalla ajoittain tv-sarjassa Trailer Park Boys:

Video ei ole enää saatavilla

Rush maanantaina 10.6. Hartwall Areenassa. Dokumentti Rush: Beyond the Lighted Stage Yle Teemalla lauantaina klo 8.6. klo 15.05.

Rush / Alex Lifeson (vas.) sekä Geddy Lee 4.5.2011 Hartwall Areena, Helsinki.

Mikäs meidän on naureskellessa, kun tehdään niin pirun hyviä levyjä vuodesta toiseen.

Torontolaiskaravaani debytoi teemalevyjen saralla, matkaten halki kaikkeuksien kellokoneistojen vain laittaen ihmisen kohtaamaan mitättömän itsensä.

”In a world where I feel so small
I can’t stop thinking big”

Siinäpä Neil Peart kiteyttää koko sanoituksellisen tematiikkansa heti uusimman levynsä avausraidalla Caravan. Maailman väärinlausutuimman rumpali-filosofin tarinat ovat usein ajautuneet tekemään ihmettelevän eksistentialistisia havaintoja ihmisen paikasta maailmassa, pohtimaan yhteiskuntamalleja ja -järjestyksiä, uskontoa, kuolemaa ja muita sangen korkealentoisina pidettyjä aiheita. Rushin yhdeksännentoista pitkäsoiton Clockwork Angelsin tarinassa hän keskittyy yhden ihmisen eksistenssiin ”yhdessä monista mahdollisista maailmoista”.

Näin suurin siveltimenvedoin aina maalannut Rush on ollut helppoa leimata yhdeksi kulahtaneista dad rock -dinosauruksista, jota diggaavat perheenisien lisäksi korkeintaan 15-vuotiaat muusikonalut kaksi kokoa liian isoine bändipaitoineen (tunnustan!). Onhan se yli nelikymppinen, kolmesta erinomaisesta musikantista koostuva orkesteri, joka on luonut laajoja biisirakenteita ja sanoitusteemoja sekä niin älyllistä auraa, että hirvittää.

Faniensa uskonnollisesta lojaaliudesta huolimatta Rush on näyttänyt jääneen väliinputoajan rooliin: yhtäällä olen nähnyt progefanien hylkäävän sen liian suoraviivaisena, toisaalla poppareiden leimatessa sen musiikilliseksi muniinpuhalteluksi. Eräänlaisiksi erakoiksi ovat täten jääneet Rush-fanitkin, saadessaan intoiluunsa vertaistukea korkeintaan toiselta 2112-paitaiselta virkaveljeltään. Veljiähän he pääasiassa ovat olleet, ja tästä bändi itsekin vitsaili Snakes & Arrows Live -DVD:llään: ”Seitsemän naista Rush-konsertissa, sen täytyy olla maailmanennätys!”

Itsetarkoituksellisiksi tekniikkaharjoitteiksi ei Rushin tuotantoa ainakaan voi väittää. Sellaiseen sillä on aivan liian hyvä vainu oivien popkappaleiden suhteen. Tämän takia olenkin yhä katkera siitä, ettei vuosien 1980–82 popklassikoihin mahtunut yhtäkään niinkin täydellisestä kappaletriosta kuin Spirit of the Radio, Tom Sawyer ja Subdivisions. Kaiken lisäksi bändi selvisi tuon vuosikymmenen syntetisaattorikarikoista huikean vähin vaurioin.

Onhan Clockwork Angels epäilijöille punainen vaate – näkeehän sen jo kannestakin. Näin vanhalta bändiltä on uskaliaan röyhkeä veto julkaista futuristinen teema-albumi, joka dystooppisen steampunkin keinoin kertoo eksistentialistisen kasvutarinan keskellä surrealistisena myllertävää multiversumia. Myönnettäköön, että eräänlaiset suuruudenhulluuden hälytyskellot soivat, kun kerrottiin, että levyn ohessa julkaistaan myös sen teemaa laajentava romaani. Vähemmästäkin on tyylitaju tippunut sinne syvimpään hornaan.

Kokonaisuus imaisee kuitenkin suhteellisen onnistuneesti mukaansa heti Caravanissa ohikulkevien höyrykoneiden kalkkeen myötä, päätösraita The Gardenin elegiseen codaan saakka. Levy on rakennettu ”perinteisen” rockalbumin näkökulmasta, ja tarinallinen koherenssi ilmeneekin enimmälti Peartin sanoitusten avulla. 66 minuutin ja yhdentoista kappaleen raamit eivät teatraalisia interludeja tarvitse. Sooniset riffimaisemat elävät enimmälti sopuisassa synestesiassa tarinan kanssa, joka taas Peartille ominaisesti sopinee kirjallisuustieteilijöiden juomapeliksi. Sen verran tiheä on kirjallisuusviittauksien frekvenssi myös Clockwork Angelsilla.

Rumpukalvoista ja kirjoista rakennetun aikakoneensa avulla tämä ainutlaatuinen, niin fantasian kuin kaikki kiitetyt filosofitkin tunteva lukutoukka käy läpi ainakin meksikolaiset myytit kultaisista kaupungeista, Voltairen Candide-klassikon sekä teologisen analogian kellosepästä, ”The Watchmakerista”, jota on käytetty argumenttina jumalan olemassaolosta. Determinismin ja vapaan tahdon vastakkainasettelua pohtivassa odysseiassa Kelloseppä ilmenee outona diktaattorina, mikä ei hanakkana sekulaarihumanistina tiedetyn Peartin tapauksessa yllätä.

”I was brought up to believe
The universe has a plan
We are only human
It’s not ours to understand”

Rushille ominainen millintarkka soitto on Clockwork Angelsilla läsnä, mikä kuuluu jo avausraidan tarkoin asetelluissa Neil Peartin rumpufilleissä, Geddy Leen lonkeromaisesti kiemurtelevissa bassolinjoissa ja Alex Lifesonin kitaravälikkeissä. Haitanneeko tuo, kun yhteispeli raksuttaa sveitsiläisen taskunauriin luotettavuudella, ja bändi soundaa hurjistuneemmalta kuin koskaan ennen: esimerkiksi BU2B:n kolossaalinen avausriffi on ehkä raskainta, mitä säveltäjäkaksikko Lee-Lifeson on saanut aikaiseksi.

Sama kappale etenee c-osaansa taas hyvin heleästi, menettämättä intensiteettiään piirun vertaa. Myös tarinan suurkaupungin Crown Cityn korkeuksiin nousevista torneista maisemakuvia piirtävä, Toolin transendentaaliselta progemetallilta kalskahtava nimikappale rymistelee raikkaasti. Rush onkin soittanut aina maailman keveintä hardrockia. Tietenkin Geddy Leen androgyynillä äänellä on oma osansa vaikutelmassa. Se on edelleen terävässä kunnossa, mutta olenko kuulevinani tekno-Hinderburgin lailla kiitävän Headlong Flightin pitkissä korkeissa nuoteissa jopa autotunea?

Megalomaanisen kellokoneiston uumenista löytyy silti ruostetta. Vaikka kappaleet kaikessa ylitsevuotavuudessaan ovatkin kohtuullisen sävykkäitä, alkaa viimeistään viimeistä edellisen Wish Them Wellin pärähtäessä soimaan pieni väsymys painaa. Yhtäkään turhaa kappaletta levyllä ei ole, mutta Wish them Wellin lisäksi ainakin Carnies toimii vain hetkittäin. Myös The Garden tavoittaa katharttisen kauneutensa vasta parin viimeisen minuutin aikana, mutta ne minuutit ovatkin leiskuvan kauniita.

Kunkin jäsenen maneerit vain vahvistuvat vuosien saatossa: Alex Lifesonilla on hyvien riffien varjopuolena aina ollut tuhlaileva sooloilu, joka saa myös tällä levyllä liikaa sointiaikaa. Peartin sanoituksetkin ovat välillä yksioikoisen naiiveja. Esimerkiksi Halo Effect on käänteentekevä ja temaattisesti merkittävä kappale pohtiessaan kiehtovaa teemaa siitä, onko rakkaus mahdollista vain ideaalisella tasolla, mutta tämän Peart tarjoilee kömpelön alleviivaavasti. Ainoastaan Geddy Leen basismi säästyy nurinalta, se kun on edelleen hengästyttävän ylivertaista.

Teemana Clockwork Angels pelaa kuitenkin kunnioitettavan monella tasolla, mitä tuotannollinen maksimalismi tukee. Sen teemat ja symbolit antavat pohdittavaa monien kuuntelukertojen jälkeenkin, vaikka teema sopivan yleismaailmallinen onkin: kaikki me kuitenkin matkaamme kohti jonkinlaista puutarhaa, jossa ajatusmaailmamme köynnökset voivat sopuisasti keskenään versoa. On turhaa verrata levyä vuosien takaisiin klassikoihin, ja oikeastaan se tuo vaikkapa Caress of Steelin tai 2112:n aikaisten teosten teeman paljon kypsemmin ilmi. Vaikka odotusten rima näin pitkäikäisellä bändillä saattaakin olla normaalia alemmalla, nousee Clockwork Angels trion tuotannon kaanoniin.

Ja ajatelkaa nyt tuota kuvaa. Eihän noin leppoisasti virnuilevia setiä voi muuta kuin rakastaa.

83 Rush on jalostanut vanhoista teema-albumiaihioistaan huomattavasti kypsemmän ja kunnianhimoisemman lopputuloksen. Sävykkäämmällä dynamiikalla ja oivaltavammalla kerronnalla lopputulos olisi mestarillinen, mutta huikeassa kunnossa bändi kuuluu edelleen olevan.

Video ei ole enää saatavilla

Rush / Alex Lifeson 04.05.2011 Hartwall Areena, Helsinki.

Rush / Alex Lifeson (vas.) sekä Geddy Lee 29.10.2007 Hotelli Kämp, Helsinki.

Rush keikalla Helsingin Hartwall Areenalla tänään. Lippuja on vielä saatavilla.