32-vuotias Radiopuhelimet on monelle oululaisen rockin arkkityyppi. Kuvassa Antti Annunen, J.A. Mäki ja taka-alalla Jyrki Raatikainen. (Kuva: Veera Uutinen)

Oulu on kylmä ja tuulinen rannikkokaupunki, jonka jakomielitautisessa kaupunki-identiteetissä kamppailevat ”pohjoisen pääkaupungin” kiiltävä imago ja kaukaisen pikkupaikkakunnan stigma. Kahlitseeko mielikuva musiikin tekijöitä? Onko äkkiväärästä outoilusta tullut itseisarvoista?

Äkkiväärää outoilua, pohjoista asennetta, rujoa jurottamista ja jotain omituista hanavedessä. Oululaisesta sähkökitaramusiikista on puhuttu tällaisia suuria linjoja noudattaen jo 1980-luvun loppupuolelta alkaen. Terminologia soveltui hyvin kuvaamaan tuolloin pohjoisesta etelään vyöryneitä Radiopuhelimia, Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Marsia, Generatorsia ja muita Bad Vugum -levy-yhtiön tuotannoille ominaista soundia edustaneita. Jungle-lehti luonnehti Oulua Suomen Seattleksi.

Näistä lähtökohdista alkoi rakentua narratiivi, jota musiikkimediat, levy-yhtiöt ja musiikin ystävät toisintavat yhä tänäkin päivänä puhuessaan oululaisista bändeistä. On totta, että oululaista musiikkia yhdistää tietynlainen omaleimaisuus, mutta 2020-luvulle tultaessa on jo kysyttävä, onko mielikuva aikansa elänyt, ja ennen kaikkea, kahlitseeko mielikuva musiikin tekijöitä. Onko äkkiväärästä outoilusta tullut itseisarvoista?

”Diskurssi on se, että Oulussa on helvetin kylmä, se on eristyksissä eikä bändeillä ole muuta tekemistä kuin ryypätä treenikämpillä itsensä omituisiksi”, luonnehtii Juho Sarkkinen, joka on seurannut oululaista rock-elämää aitiopaikalta parikymmentä vuotta soittajana, kuluttajana ja Levykauppa Äxän tiskin takaa.

Sarkkisen yhtyeitä ovat muiden muassa Hindu Gods of Love, Madonnas, Troutmen, Rockmans, Uskovaiset ja viimeisimpänä rhythm & blues -trio Money & Gravy.

Video ei ole enää saatavilla

”Ja onhan siinä toki totuuspohjaakin: Oulusta on fyysisesti pitkä matka esimerkiksi Helsinkiin, mutta henkisesti matka on vielä pidempi. Tässä kohtaa globalisaatio ei vielä ole saavuttanut Suomea, heimoajattelu elää täällä edelleen”, hän jatkaa.

Ajatus heimoajattelusta soveltuukin Ouluun erinomaisen hyvin. Harvassa suomalaisessa kaupungissa muusikoiden välille on päässyt syntymään yhtä tiivistä yhteisöä.

Pohjoisen identiteetin merkitys on kiinnostanut akateemisestikin. Oululainen etnomusikologi Mikko Heikkinen tutki gradussaan, kuinka paikallisuus määrittää toimijuutta ja toimijuus paikallisuutta. Hänen mukaansa paikallisuuden kokemuksen merkitys korostuu erityisesti puheessa paikallisen ruohonjuuritason toimijuuden oikeutuksista merkittävyyteen globaalissa maailmassa.

Äkkivääryydestä jauhaminen kyllästyttää monia paikallisia muusikoita, jotka haluaisivat musiikin pärjäävän enemmän omillaan, ilman historian painolastia. Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändin Tuomas Kumpulainen totesi haastattelupyyntöä esittäessäni ja juttuideaa selostaessani lakonisesti ”voi vittu” ja kertoi kohteliaasti, ettei usko hänellä olevan annettavaa keskusteluun.

Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi leimattiin itsetarkoituksellisen omituiseksi yhtyeeksi, vaikka ulkoisten seikkojen alla piileskeli yksinkertaisesti loistavaa popmusiikkia. (Kuva: Veera Uutinen)

Oulu on kylmä ja tuulinen rannikkokaupunki, jonka jakomielitautisessa kaupunki-identiteetissä kamppailevat ”pohjoisen pääkaupungin” kiiltävä imago ja kaukaisen pikkupaikkakunnan stigma. Näkyvimmin näitä piirteitä oulurockin vanhempi valtionpäämies, Suomen ensimmäinen kansainvälisestikin tunnustettu erikoismusiikkiyhtye Radiopuhelimet on käsitellyt tuotannossaan jo 32 vuotta iskien samalla tahattomasti leimansa kaikkia sitä seuranneisiin bändeihin.

”Äkkivääryyden konsepti on elänyt kauan. Siihen tuntuu liittyvän ajatus jostain oululaisesta mystiikasta. Antropologiassa puhutaan orientalismista, jossa itämaita mystifioidaan tarinoissa ja luodaan tietynlaista esitystapaa osin tahattomastikin. Tätä voi hyvin soveltaa Ouluun ja oululaisesta musiikista puhumiseen”, Sarkkinen pohtii.

”Näihin ’erikoismusaa’ soittaviin bändeihin on varmasti vaikuttanut tämä kaupunkikuva. Pieni kaupunki, keskustan harmaat kerrostalot, merituuli. Dystooppiset tehtaan piiput horisontissa työntävät ilmaan sakeaa kananmunamaista paskan hajua. Pakostakin se kai tarttuu täällä tehtävään taiteeseen”, sanoo muun muassa Siisteissä Jätkissä, Turhuudessa, Revulsionissa ja Pahassa Menossa soittava Aleksi Huhta.

Video ei ole enää saatavilla

Henkinen ja fyysinen eristäytyneisyys ovat omiaan synnyttämään me vastaan muut -ajattelua, jonka pohjalta paikkakuntaan sidottu yhteisö syntyy ikään kuin huomaamatta.
Oulussa rock-orientoituneet ihmiset ovat löytäneet toisensa poikkeuksellisen hyvin. Kaupunki on pieni, joten oikeat ihmiset ovat vääjäämättäkin sattuneet samoihin iltamiin kerta toisensa jälkeen.

”Esimerkiksi Ruotomieli on ollut paikallisesti ihan helvetin vaikuttava bändi kahdellakin tapaa. Ensinnäkin ’Ruotiksen’ musiikki avasi silmiä: se ei ole suorinta mahdollista rockia, vaan sisältää kaikenlaisia proge- ja garage-elementtejä. Toisekseen se oli ensimmäinen ’oikea’ rockbändi, jota moni pääsi livenä todistamaan Oulussa. Ruotomieli keikkaili todella aktiivisesti pitkin ja poikin maakuntaa, ja keikkoja kävivät katsomassa usein samat tyypit”, Sarkkinen kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Etäisyys etelästä näkyy myös DIY-kulttuurin omaehtoisena kukoistamisena. Kun valtakunnan tason toimijat ovat kaukana, on pakko luoda omat jakelukanavat, muotokieli ja paikallinen keikkakulttuuri. 2000-luvun oulurockin nousuun merkittävänä syynä oli poikkeuksellisen runsas keikkapaikkojen määrä, joka on sittemmin valtakunnallista trendiä noudattaen lähtenyt laskuun.

”Oulussa oli varsinkin aiemmin suhteellisen helppoa päästä keikalle, nykyään ainoat matalan kynnyksen paikat hakea keikoille taitavat olla Tukikohta ja Ykän Pub”, Kantamus-yhtyeen laulusolisti ja kitaristi, aiemmin Mustasuossa musisoinut A. Hannula kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Oma lukunsa on Oulun yli 2000-luvun alkupuolelta alkaen pyyhkinyt toinen noiserock-aalto, jonka etulinjassa operoivat Hebosagil, Viisikko ja Vene. Bad Vugum -bändien tapaan nämäkin yhtyeet onnistuivat ponnistamaan kansallisille markkinoille tekemättä juurikaan kompromisseja.

Runsaasti yhdessä keikkaillut ja julkaissut bändikolmikko onnistui vaikuttamaan siihen, miten metelimusiikkia voi tehdä ja esittää. Ilmiön varjopuoleksi voidaan mieltää se, että mielikuva oululaisuudesta äkkivääryydestä voimistui entisestään muualla Suomessa. Mielikuvaa rakensi samaan aikaan myös pop-estetiikalla leikitellyt teatraalinen Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi, jonka kiero huumori ja sellaiset julkaisut kuin Ruuvimeisseli perseessä veivät yhtyeen aina suurille festarilavoille saakka.

”Se bändi oli helppo käsittää etenkin ulkomusiikillisten seikkojen vuoksi hassutteluksi, vaikka itse musiikki oli ja on todella taitavasti sävellettyä popmusiikkia”, Sarkkinen toteaa.

”Musiikkimedioiden tapa käsitellä oululaista rockmusiikkia on aika surkuhupaisa. Meitäkin on lukemattomia kertoja verrattu Radiopuhelimiin, vaikka emme ole missään kehityksemme vaiheessa muistuttaneet heitä musiikillisesti tai henkisesti. Välillä on jopa tuntunut, ettei musiikkia ole oikeasti kuunneltu”, Hebosagilin kitaristi Antti Karjalainen kertoo.

Video ei ole enää saatavilla

Myös Huhta kertoo, että Siistien Jätkien ensimmäisellä Helsingin-keikalla paikalliset tulivat kertomaan, kuinka yhtye kuulosti monilta vanhoilta Oulu-bändeiltä, joista bändin jäsenet eivät olleet koskaan kuulleetkaan.

”Oululaisuus on yhtä aikaa sekä myyntivaltti että riippakivi: jotkut saattavat kiinnostua musiikista enemmän sen alkuperän vuoksi, mutta samalla se tuntuu värittävän monien tapaa vastaanottaa sitä. Vähän samantapainen juttu kuin Alice in Chainsin niputtaminen grunge-porukkaan, kun sattuivat olemaan kotoisin Seattlesta”, Antti Karjalainen kertoo.

”Ei minua haittaa, että Kantamus niputetaan Oulu-bändiksi. Lähetin tuossa keväällä Tarinoita suosta -levyn masterin ennakkokuunteluun kaverille, joka oli juuri muuttanut Tampereelle. Sieltä tuli viesti: ’JESSS. IHANAA. TÄLTÄ KUULOSTAA OULU.’ Kyllä siitä tuli tosi hyvä olo”, A. Hannula kertoo.

Kantamus-yhtyeen A. Hannula (vas.) kertoo tärkeimmiksi oululaisiksi vaikuttajikseen Veneen, Turhuuden, Hebosagilin ja varsinkin Viisikon. (Kuva: Mikko Rajakangas)

Haastateltavien puheessa korostuu yhteisöllisyys ja tietynlainen kyläjuhlamaisuus, joka nostaa päätään aina säännöllisen epäsäännöllisesti.

”Kai se on lopulta väärin puhua oululaisesta asenteesta – ehkä asenne tulee tavasta, jolla ihmiset vaikuttavat täällä keskenään ja käyvät toistensa keikoilla kenties enemmän kuin muualla. Skenehajontaa on varmasti ainakin vähemmän kuin suuremmissa kaupungeissa. Folk, punk, metalli ja kaikki muut ovat täällä ihan samaa skeneä. Oulussa kaikki tuntevat toisensa, tai vähintäänkin tunnistavat kadulla. Vene on sama, vaikka pyrkimykset olisivatkin erilaiset”, Juho Sarkkinen summaa.

Bonus!

Jotta tämä juttu ei menisi liiaksi yleisen tason mutusteluksi ja historian vatvomiseksi, on hyvä ottaa loppuun konkreettinen katsaus nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Radiopuhelimien Jyrki Mäki ja THJKB:n Tuomas Kumpulainen laativat pyynnöstä omat parasta oulurockia juuri nyt -listansa.

Jyrki Mäen Oulu Top 5

#1 Nuoret Marttyyrit

”Ensin häiritsi nuoriröyhkämäisyys, että onko esikuva liian silmiin- ja korviinpistävä. Mutta: bändi on sittemmin vakuuttanut omalla ilmaisullaan ja on kehittynyt koko ajan. Tämä trio on aina innostava kokea keikalla: harvinaisen kiinteää ja sulavaa yhteissoittoa; tarkkaa, mutta vailla puristusta.”

#2 Havut

”Pienimuotoista, mutta välttää söpöilyn. Ei vain ajatuksia, vaan myös tunnelmia herättäviä viisuja. ’Ensin katoaa sanat, sitten ihmiset.’ Odotan lisää.”

#3 Vene

”Bändi, joka on liikkeessä räimesuolla, onnistuneen lennokkaasti.”

#4 Dimi

”Dimi on musiikin monitaituri, jonka intensiivinen musa toimii sekä soolona että bändinsä kera.”

#5 2–7 Miehen Trio?

”Reipas sekoitus kantria, hilipiliä, kansanmusaa, äkkiväärää remellystä, ehkä välillä vakaviakin sävyjä.”

Tuomas Kumpulaisen Oulu Top 5

#1 Traumaxol

”Oikein kivaa äkkiväärää outoilua.”

#2 Taukki

”Täysillä turpaan.”

#3 Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi

”Kivoja kaljanjuontikavereita.”

#4 Hebosagil

”Eppu Normaali ja Kike Elomaa samassa paketissa.”

#5 Tyhjä pää

”Tekee mieli tehdä remontti tai kaksi.”

Kirjoittaja on tamperelaistunut oululainen. Kanta-Oulun juomavesi valmistetaan Oulujoen pintavedestä. Osassa kaupunkia siihen lisätään 2–3 % alkaloitua pohjavettä, ja tietyillä alueilla vesi on pohjavettä. (Lähde: http://www.oulunvesi.fi/usein-kysytyt-kysymykset)

Hebosagilin koliseva jyystö on löytänyt yleisönsä hyvin Oulun ulkopuolellakin. (Kuva: Veera Uutinen)

Ruotomieli. Oulusta.

Springsteen, The Replacements, Dave Lindholm ja Neil Young kinastelivat siitä, mikä on rock’n’rollissa tärkeintä: juurevuus, kimalle ja kiima, kunnon räime vai toimivat sanat? Paikalle ilmaantui diplomaatti, joka sovitti riidat ja kaivoi riitapukareista esiin kunkin parhaat puolet. Tuon rauhantekijän nimi oli Ruotomieli.

No, tosimaailmassa Ruotomieli on nelikko Oulusta, joka on kuin varkain varttunut 14 vuoden kunnioitettavaan ikään. Mielitöikseen kvartetti kaivelee iänikuisia teemoja: seikkailunhalua, herkkyydensekaista uhmaa, elämänjanoa ja pienkaupungin romantiikkaa. Viidennellä albumillaan Ruotomieli pitäytyy – yllätys, yllätys – kursailemattoman rockin ytimessä. Sotapolulle apatiaa vastaan on lähdetty jälleen perusteokset kertaamalla.

Eikä bändi ole ikinä innoittajiaan peitellyt, sen osoittaa jo tuoreen albumin nimessä tehty Pomo-tribuutti, jollaiseksi voidaan kai laskea myös levyn neljännen minuutin paikkeilla kilkattava Born to Run -kellopeli. Referenssejä voi tahtoessaan osoitella lukemattomia. Krapulantuskaisen junamatkan runollisuuden vangitseva Ei pakopaikkaa voisi olla parivaljakon McCoy–Monroe kirjoittama dekadentti ikiklassikko, Kanjonin painostavan kitarapassion selkein verrokki on Crazy Horse, uljas Siivellä taivaaseen on albumin The Who -momentti.

Täytyy toki jälleen muistuttaa itseään, että kyse on rock’n’rollista, jossa klassikoista tehdyt lainaukset ovat tavallaan todellisempia kuin alkuperäiset viitekohdat. Ruotomielen tapauksessa lähdeviitteet ovat ainakin kunnossa, eikä esikuvilta kupattua ydinmehua ole päästetty väljähtymään. Se on ero kunnioituksen ja kopioinnin välillä.

Levyn valoisimpia hetkiä ovat sanalliset täysosumat. Lyyriseen soppaan nakataan runsas kourallinen vanhoja latteuksia ja kaupan päälle nippu omia kliseitä, suoraan kahvirenkaiden koristamilta vihkonsivuilta. Pölhöt allegoriat tyyliin ”rakkaus kestää kuin jalanjäljet rantahiekassa” tai ”sulla oli enemmän maskaraa kuin vaatteita” alleviivaavat, kuinka eri asia on sanoittaa rokkia äidinkielellä kuin lymyillä englanninkielisten konventioiden suojissa. On siinä oma säväyksensä, kun ”neonvalot loistavat pelkkää pimeyttä” ja ”yön nisä imettää juomaa janottavaa”.

Juna alittaa kaikki rimat tukeutumalla maailman kuluneimpaan riimipariin ”tie – vie”, mutta röyhkeä sanakikka takaa biisille julmetun pitävän tarttumapinnan. Ja siinähän soi pään perukoilla, sillä Ruotomieli on kumppani, johon muodostuu nopeasti harvinaisen mutkaton suhde. Mikä hienointa, kuulijaa ei vaivaannu liian kosiskelun seurauksena. Jos Ruotomieli on kovempi kuin muut, syynä lienee se, ettei bändi väkisin pelleile keinotekoisilla identiteeteillä.

Vaikka levyyn rakentuvaa suhdetta kannattelee myönteinen pohjavire, ihan kaikki ei natsaa. Sitkein riesa on kitaristivokalisti J. Aslak Räsäsen liioitellun leveä lausunta. Siinä on toki humaltuneen vahva lataus, mutta toistuva ölinä ohi nuotin käy pian nyppimään. Toisekseen levystä on paisunut melko ryhditön kokonaisuus. On tehtävä töitä, että jaksaisi viimeisenä odottavan raidan Ruuti ja höyhen äärelle. Palkkiona odottaa lähinnä uneliasta herkistelyä kiusallisiin Apulanta-mielleyhtymiin yhdistettynä.

Pitkäjänteisen kuuntelurupeaman päällimmäisin maku on silti mieluinen. Ruotomielen instrumentit puhuvat suuren maailman kieltä, mutta näihin tarinoihin pääsee sisään pienenkin radanvarsikaupungin unelmoija. Kun katselee kansilehtisen kuvaa, jossa Ruotomieli poseeraa hirsitalon pihaan pysäköidyn Volkswagen-pakettiauton äärellä, tuntuu siltä kuin nelikko haluaisi kiilata ajokillaan tarunhohtoisille kymmenkaistaisille valtaväylille – kuin osoittaen, että intohimoa löytyy niiltäkin, joilla ei mylvi konepellin alla 200 hevosvoimaa.

Siitä ei nimittäin ole kahta sanaa, ettei oululaisten suonissa vyöryisi ainakin parhaina hetkinä sama universaali vimma, jonka välillisiä seurauksia rockin suuret sankaritarinat ovat.

78 Ruotomieli on tasa-annos myyttisen lännen unelmia ja kotoisen pohjolan realiteetteja. Se tasapainoilee uhkarohkeasti perinnetajun ja pastissin välisellä aidalla, mutta vilpitön tekemisen henki pelastaa kivuliailta harha-askelilta.

Video ei ole enää saatavilla

Welcome back, Wojciech!

Suomalaisen levyn – ja etenkin indielevyn – elinkaari on lyhyt. Viisi vuotta vanhan, aikoinaan melko suositunkin albumin löytäminen paikallisen levykauppiaan valikoimasta saattaa olla työn takana. Maahamme on vasta kehittymässä kulttuuri, jossa menneiden vuosien ja vuosikymmenten aarteita nostetaan systemaattisesti uudelleen kuunneltaviksi, arvioitaviksi ja ihasteltaviksi ennen kuin ne häipyvät – kenties lopullisesti – historian hämäriin.

Yksi noista unohduksen partaalla olevista pikkuklassikoista on turkulaisen unipopyhtyeen Wojciechin Ystävät, toverit (2004). Plastic Passion -levymerkillä ilmestynyt albumi oli julkaisuvuotensa kiitetyimpiä suomalaisia indielevyjä, Grandaddyn, Sparklehorsen ja The Flaming Lipsin hengessä pulputtava popfantasia, joka kirvoitti neljän ja viiden tähden levyarvioita ja kuiskutuksia vuoden debyytistä.

Mutta missä Wojciech on nyt, kolme albumia ja kahdeksan vuotta myöhemmin?

Vastaus on helppo antaa: tänään lauantaina 3.3. Wojciech palaa esiintymislavoille lähes kolmen vuoden jälkeen ja soittaa kello 21 alkaen Turun Bar Kukassa Nuorgamin suomalaiseksi indiepopklassikoksi tässä ja nyt julistaman Ystävät, toverit -albumin. Kiitos, Jari, Sami, Heidi, Marko ja Aleksi!

Wojciechin paluun kunniaksi Nuorgam nostaa framille Ystävät, toverit -albumin ja kahdeksantoista muuta suomalaisen indien lähes unohtunutta klassikkoa!

Wojciech – Ystävät, toverit (2004)

Hannu Linkola

Mikä: Sparklehorsen levyt lienevät pyörineet vuosituhannen vaihteessa ahkerasti kotimaisen vaihtoehtoväen soittimissa. Silti niiden kaiut ovat jääneet yllättävän vaimeiksi. Ehkä moni koki Mark Linkousin luoman utuisen kitkerän tunnelman liian arvokkaaksi, jotta siitä olisi voinut lohkoa palasia oman musiikin tueksi. Jo tästä syystä turkulaisen Wojciechin debyytti Ystävät, toverit tuntui ilmestyessään pieneltä tapaukselta. Vuonna 2004 julkaistu albumi noudattaa monessa mielessä Sparklehorsen uniikkia äänikieltä, mutta päätyy kuitenkin luomaan oman maailmansa ja omat kuvaelmansa. Levyn jokainen sointu tihkuu varautuneen innon ja kainostelevan nerokkuuden valloittavaa taikaa, josta Wojchiech on sittemmin jalostanut neljän ja puolen levyn laajuisen katalogin. Yhtyeen myöhemmästä tuotannosta etenkin temaattinen Sointula (2007) on debyyttilevyn kaltainen klassikko – ja harmillisen unohdettu sekin.

Miksi: Ystävät, toverit tuntuu vuosienkin jälkeen hämmästyttävän koherentilta ja tasapainoiselta kokonaisuudelta. Musiikilliset vaikutteet värittävät Jari Oisalon lumoavaa mielikuvamaailmaa tyylitajuisesti, vailla tarpeetonta jäljittelyä tai keinotekoista pyrkimystä isänmurhaan. Levyn pinta on sähköinen, laulu lähes kuulumattomaksi vieraantunutta ujellusta, mutta samalla kappaleissa puhuu ihminen, suhisee kaislikko ja sykkii avaruus. Monikerroksisia sävellyksiä höystetään väljää konseptuaalisuutta korostavilla välisoitoilla ja rikkailla sanoituksilla, jotka hakevat edelleen vertaisiaan. Klassisten satukirjojen, vanhahtavan teknologiautopian, valloittavien uusiosanojen ja absurdien unikuvien sekoitus rakentaa oman nostalgian lämmöllä pyörivän todellisuutensa, jonne tekee edelleen mieli pujahtaa kuutamokuulaina öinä.

Kuuntele: Kun kevättalven ilta kasvattaa ympäröivien lumikinosten varjot pohjattomiksi syleiksi ja metsän takaa hiipivässä tuulessa häivähtää muisto jostakin menneestä, tuntuu albumin avainraidan valitseminen yllättävän helpolta. Hitaasti, hankeen uppoavin askelin etenevä Jäätehinen kiteyttää loistavasti sekä levyn musiikillisen syvyyden että Oisalon sanoitusten tenhovoiman. Lapsuuden lumilinnaleikit muuttuvat todeksi, pakkasyön selkäpii värisee pahaenteisesti ja lumipallo lentää liekehtivänä komeettana taivaan halki. Täydellistä!

Video ei ole enää saatavilla

This Empty Flow – Magenta Skycode (1996)

Teemu Kivikangas

Mikä: Jori Sjöroosin ja Niko Sirkiän 1990-luvun puolivälin mököttelybändi This Empty Flow levytti Magenta Skycode -albumin ja parin pikkujulkaisun verran goottipoppia, jonka vaikutteita voi hakea vaikkapa The Curen eteerisemmistä hetkistä. Sjöroosin tuoreempi, samanhenkinen bändi kantaa italialaisen Avantgarde Recordsin vuonna 1996 julkaiseman levyn nimeä.

Miksi: This Empty Flown ainoa varsinainen albumi on komeasti soivaa synkistelyä, joka kuulostaa tänään lähes yhtä hyvältä kuin viisitoista vuotta sitten. Kenties Magenta Skycoden – siis bändin – menestyksen innostamana saatiin viime vuonna Magenta Skycodesta – siis levystä – kaivattu uusintapainos, nyt tukevassa vinyyliformaatissa, sopivasti levyn 15-vuotispäivän kunniaksi.

Kuuntele: Nowafter suhisee ja kilisee aluksi hurmaavan utuisesti, kunnes, toki turhaan kiirehtimättä, saapuu käännekohtaan ja pärähtää isommalle vaihteelle. Lähes seitsemänminuuttinen biisi ajetaan perille salaperäisen, eleettömän intensiteetin piiskaamana.

Video ei ole enää saatavilla

Coo – Heavenly Blue EP (1996)

Antti Lähde

Mikä: Tamperelainen kitarapartio, joka loisti vapaassa roolissa 1990-luvun jälkipuoliskon indiepopkentällä Superin, The Pansiesin ja Tunaflakesin kaltaisten yhtyeiden pitäytyessä tiukemmin pelipaikallaan. Katosi kartalta vuosituhannen vaihteessa. Sittemmin yhtyeen jäsenet ovat toteuttaneet itsenään muun muassa retrorockin, Bruce Springsteen -tributoinnin ja salaviisaan esseekirjallisuuden parissa.

Miksi: Coo yhdisteli avaruusrockia, psykedeliaa, brittipoppia ja shoegazingia humalluttavammin kuin yksikään suomalaisyhtye ennen sitä tai sen jälkeen – Joensuu 1685 mukaan lukien. Briljanteimmillaan bändi oli vuonna 1998; Tammerfestin keskiöisellä ulkoilmakeikallaan Tampereen Koskipuistossa Coo nousi hetkellisesti sille vaivattoman briljanssin tasolle, jolla aikalaisista keikkui vain yhtyeen henkinen isoveli Circle.

Kuuntele: Coolta ilmestyi vain yksi virallinen julkaisu, Heavenly Blue EP. Sen nimiraita on täydellinen esimerkki yhtyeen pop-psykedeliasta, jolla ei ollut mitään syytä häpeillä Swervedriverin, Spiritualizedin ja The Verven kaltaisten brittiesikuvien rinnalla. EP ja sitä seuraava demo ovat ladattavissa täältä.

Video ei ole enää saatavilla

Pool – Widescreen EP (1998)

Tuomo Yrttiaho

Mikä: Brittivaikutteista kitarapoppia ep-mitoissa julkaissut joensuulaisyhtye oli nimeään myöten melko tyypillinen 1990-luvun lopun indiebändi, jonka virkistävä melodisuus erotti sen kilpailijoistaan kirkkaasti. Sen jälkeen, kun Poko kiinnitti Poolin, yhtye hiipui hiljalleen pois. Yhtyeen tuhkasta nousi 2000-luvulla 51koodia.

Miksi: Yhtyeen toinen ep lupasi pieneksi levyksi valtavan paljon. Kuuden kappaleen lyhytsoitolle on tarttunut enemmän melodiakoukkuja kuin monilla yhtyeillä koko uransa aikana.

Kuuntele: Do I Wanna Be Your Friend? on klassinen kitarapopralli, jonka mahtava kertosäkeistö panee viimeistään myöntämään, että tällaista herkkua olisi mielellään kuunnellut kokonaisen albumin verran.

Video ei ole enää saatavilla

The Rollstons – Doing Time (2001)

Antti Lähde

Mikä: Suomen Pavement. Suomen Guided by Voices. Suomen bob hund. Tai ehkä sittenkin koko maailman The Rollstons? Jyväskylästä ponnistunut indierockihme teki selvää jälkeä jo ensimmäisellä omakustanteellaan, vuoden 2001 Doing Timella, jonka yhtye esitti kokonaisuudessaan viime syksyn Monsters of Pop -festivaalilla. Virallisia albumeita bändiltä on julkaistu toistaiseksi neljä.

Miksi: The Rollstons kanavoi amerikkalaista slacker- ja collegerock-estetiikkaa määrättömästi luontevammin kuin yksikään toinen 2000-luvun kotimaisista indieyrittäjistä. Yhtyeen kappaleet ovat toisinaan typerryttävän lapsellisia, toisinaan ne taas yllättävät salakavalalla viisaudellaan. Rapakontakaisista hengenheimolaisistaan The Rollstonsin erottaa sydämellisyys, inhimillisyys ja empaattisuus, joka huokuu Mikko Valon lempeän kulmikkaasta laulusta. ”Best band ever”, jos Nick Trianilta kysytään.

Kuuntele: Viime syksynä The Rollstons julkaisi Doing Time -pienkustanteen kaikkien huippumusiikin ystävien iloksi Soundcloudissa. Levyn seitsemästätoista kappaleesta on vaikea valita sitä kaikkein rakkainta, mutta osukoon arpa So Realiin – jo siksi, että kappaleessa on indierockin historian nautinnollisin ylimitoitettu coda sitten Teenage Fanclubin Conceptin.

Manifesto Jukebox – Desire (2001)

Tommi Forsström

Mikä: Vuonna 1998 Sharpeville-yhtyeen rinnalle syntynyt yhtye, joka oli yksi Combat Rock Industry -levymerkin ensimmäisiä artisteja, CRI:n toisen nokkamiehen, Jani Koskisen, ollessa yhtyeen perustajajäsen. Yhtye pisti hommat pakettiin vuonna 2008 kierrettyään maailman pariin kertaan ristiin rastiin ja julkaistuaan kolme vahvaa, mutta ikävän pienelle huomiolle jäänyttä albumia.

Miksi: ”Manibox” oli vuosia edellä aikaansa. Mikäli Desire-albumi olisi julkaistu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä indie- ja emo-buumien vallattua Suomen, olisi yhtyettä juhlittu maamme suurimpana vientitoivona ja bändi olisi tanssittanut murrosiän kanssa tuskailevaa juhlakansaa kesäfestareiden päälavoilla. Yhtyeen ensilevyn vimmaisen vyörytyksen melankolinen hyökyaalto salpaa hengityksen vielä yli kymmenen vuotta sen julkaisun jälkeenkin.

Kuuntele: Desire-levyn nimibiisin huikea vyörytys ja taivaita kohti kurotteleva kertosäe jättävät kylmäksi vain, jos olet sattunut sammumaan hankeen ja kussut housuusi.

Video ei ole enää saatavilla

Kappaleen studioversion kuulet Spotifyn kautta tästä.

Echo Is Your Love – 8 Hours (2002)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Aikuinen ja kompromissiton noiserock-yhtye on julkaissut neljätoistavuotisen olemassaolonsa aikana viisi albumia ja kiertänyt ulkomailla useaan otteeseen. Echo Is Your Love on pysynyt tiukasti marginaalissa koko uransa ajan eikä se ole Suomessakaan päätynyt soittamaan Semifinalia suuremmille lavoille. Viimeisin albumi Heart Fake ilmestyi vuonna 2010.

Miksi: Echo Is Your Loven punkia ja kokeellisuutta sekoittavaa tuotantoa on syystäkin verrattu Sonic Youthiin, mutta avoimesta fanisuhteesta huolimatta on turha puhua mistään pastissimusiikista. 8 Hours ei ole riipivine kitaroineen ja turhautuneine tunnelmineen yhtyeen levyistä helpoimmin lähestyttävä, mutta se on kestänyt hyvin aikaa.

Kuuntele: A Song for Sea Scouts on esimerkki yhtyeestä, jonka lyriikoissa rutiinit, yhteiskunta ja ihmisten odotukset asettuvat ahdistaviksi pihdeiksi vapautta haikailevan sielun ympärille, mutta lempibändien olemassaolo ja musiikin tekeminen tarjoavat riittävän syyn elää.

Video ei ole enää saatavilla

Sergio – See Far & Fall (2003)

Antti Lähde

Mikä: Kotkalainen Sergio taitaa olla ainoa kotimainen yhtye, jonka esikoisalbumille olen arvioinut missään täysien pisteiden arvoiseksi. Kun Verdura Records julkaisi Swordsin keväällä 2005, kirjoitin Rumbassa sen ”raskauden ja kauneuden yhdistelmässä olevan jotain, mihin yksikään suomalainen rankaisurock-yhtye ei ole milloinkaan yltänyt, kenties Mana Manaa lukuun ottamatta”. Hourailin arvioissa myös jotain Blonde Redheadin ja Sonic Youthin ”vieraantuneesta kauneudesta”. Alle puoli vuotta myöhemmin Sergio pisti pillit pussiin. Sehän meni hyvin.

Miksi: Näin Sergion kautta aikain neljännen keikan, kun yhtye esiintyi Provinssirockin Paviljonki-teltassa noin puolelle kouralliselle yleisöä. Muistikuvat keikasta ovat tislaantuneet kymmenen vuoden aikana välähdyksenomaiseksi kuvaksi, jossa viisi potentiaalisen koulusurmaajan oloista outsideria loihtii instrumenteistaan valkoista meteliä, joka huokuu vaikeasti määriteltältävää, kitkerälle löyhkäävää Pahuutta. Olin luonnollisesti myyty.

Kuuntele: Ennen Sergion ainoaksi jäänyttä albumia bändiltä ilmestyi Trash Can Recordsin kautta kaksi ep-levyä. Niistä jälkimmäisen, See Far and Fallin (2003) kruununjalokivenä loisti Conversation Groups, jonka bändi äänitti myös Swordsille. Kappaleen kitarasoolo saattaa olla maailman – tai ainakin Kotkan – historian paras.

Video ei ole enää saatavilla

Office Building – Violent Heart (2004)

Markus Hilden

Mikä: Janne Laurilan johtama ryhmä oli vuosituhannen vaihteen kirkkaimpia lupauksia, jonka jatkuvasti monipuolisemmaksi kehittynyt soundi valloitti lopullisesti nelosalbumilla. Bändi kuulosti ihanan kotikutoiselta, mutta tarpeeksi rutinoituneelta tarjotakseen tarttumapintaa kenelle tahansa indie-diggarille. Harmillisesti bändin taru päättyi viime vuosikymmenen puolivälissä, mutta se oli hyvä päättää Violent Heartin kaltaiseen timanttiin. Laurila jatkoi sooloprojektiensa parissa ja muut jäsenet erinäisissä indie-kokoonpanoissa.

Miksi: Sävellyksellisesti vahva albumi piirtää verkkokalvolle kuvia suomalaiselta saunamökiltä, Yhdysvaltojen keskilännen preerialta ja Tukholman Södermalmilta. Ja jokainen kuva lumoaa yhtä vangitsevasti.

Kuuntele: Avausraita Eyes on the Road, upean kantriviulun sävyttämä itkettävän kaunis kappale: ”I keep my eyes on the road while I’m driving but I’m tied by the pictures in my head.”

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Ruotomieli – Delta City (2004)

Niko Peltonen

Mikä: Oululainen happorockyhtye, jonka musiikkia kuvaa osuvasti sen 2004 ilmestyneen debyytin nimi Koiruohobluesband. Julkaisi mestariteoksensa Delta Cityn vuonna 2007, palasi kutistuneen kokoonpanon ja edeltäjiään arkipäiväisemmän Neonvarjot-albumin kanssa alkuvuodesta 2011. Toimii tätä nykyä ilmeisesti epäsäännöllisen säännöllisesti.

Miksi: Delta City on olevinaan teema-albumi jonkinlaisesta tulevaisuuden kaupungista. Tosiasiassa se on rock’n’rollin alkuvoimaa ja vapaamuotoista hippitrippailua yhdistelevä fantasialevy, jolla lyövät kättä Stooges, Hawkwind, rockin kultakauden kliseistä hurmioituva naivismi ja tyly katuviisaus. Bändi seilaa hikisen klubin lavalta ulkoavaruuteen aina, kun silmä välttää.

Kuuntele: Lähes 10-minuuttinen Avaruusamme on levyn keskipiste, annos huikeaa soittoa ja kosmista hölynpölyä, jonka ei toivoisi loppuvan koskaan. Tälle tähtienväliselle matkalle tuli nimittäin oikeat sienet mukaan.

Kappaleen voit kuunnella Ruotomielen kotisivuilta.

Silvio – Amass All You Can (2005)

Oskari Onninen

Mikä: Vuonna 2005 julkaistu Amass All You Can on vaiettu osa sitä suomalaisen post-okcomputeriaanisen indierockin pasaatituulta, joka puhalsi menneen vuosikymmenen puolivälissä Underwater Sleeping Societyn ja Rubikin johdolla. Kiinnostavaksi albumin tekee se, että sen tekijät ovat indiemiesten sijaan maamme jazz-eliittiä. Kokoonpanon yhteenlaskettu cv sisältää bändejä Quintessencestä ja Five Corner’s Quintetista Ilmiliekki Quartetiin ja Gourmet’hen. Silviossa pasunisti Ilmari Pohjola laulaa ja tekee biisit, rumpuja soittaa tämän trumpetistina kunnostautunut veli Verneri ja bassossa kuullaan Antti Lötjöstä.

Miksi: Vaikka albumin ydin on jälkimodernistisia teemojaan myöten radioheadmäinen, se koukuttaa teknologisen viileyden sijaan transistoriradiomaisella kotikutoisuudella ja kenties perintösyillä selitettävillä viitteillä suomiprogeen. Lisäksi Supermarket-biisin patterin loppumista vastaan taisteleva leikkisyntikka on kuin mistä vain tämänhetkisestä indiemakuuhuoneesta. Ajatus jazz-ammattilaisten tekemästä indierockista ei ole lainkaan niin kauhea kuin sen voisi kuvitella olevan. Sitä paitsi, Silvio on varmasti Suomen ainut indiebändi, joka on soittanut Linnan juhlissa.

Kuuntele: Annoying Thoughts. Tremolokakofonisessa kappaleessa kuuluu eniten Silvio ja vähiten Radiohead.

Video ei ole enää saatavilla

Aavikko – Back from the Futer (2005)

Niko Vartiainen

Mikä: Siilinjärveläinen muysic-pumppu, joka päätyi Vesijärven treenikämpästään Eurooppaan asti. Alkuperäiskokoonpanosta 1999 eronnut Antti Koivumäki menehtyi traagisesti vuonna 2002, mutta Tomit Kosonen ja Leppänen sekä Koivumäen tilalle tullut Paul Staufenbiel ovat jatkaneet menoa tähän päivään asti. Leppänen niittää kulttimainetta Suomen varmimpana rumpalina ja kosketinvelho Kosonen on sivussa toiminut hiphopyhtye Kuopionniemen riveissä.

Miksi: Viimeistään Back to the Futerilla Aavikko osoitti, että pienistä aineksista voi saada monenlaisia herkkuja. Yhtye irtautui lo-fi-estetiikasta, mikä leimasi sen aiempia julkaisuja. Kontrasti on suurin, kun levyä verrataan rupisen kiehtovaan, yhtyeen nimeä kantavaan debyytti-EP:hen. Tempoja ja tyylejä vaihdellaan sujuvasti peräkkäisissäkin kappaleissa. Wot Wot NeoZulu voisi olla Afrika Bambaataan ja Fela Kutin yhteistuotos, ja Una Lira Soluzionella Moroder-vaikutteet kuuluvat selvästi. Ilme monimuotoistui, ja päätösraita Diamond Pyramid oli lyhyistä synarykäyksistään tunnetun yhtyeen pisin kappale tuohon mennessä. Tuokin ennätys rikkoutui seuraavalla Novo Atlantis -levyllä reippaasti.

Kuuntele: Levyn sekopäinen huippukohta Salamapallo kuuluu Torpedo Boysin ja Syntaksiksen kanssa Aavikon parhaimpiin pophetkiin. Se kuulostaa siltä kuin Giorgio Moroder olisi tuottanut Eläkeläisten tekemän soundtrackin johonkin 1980-luvun avaruusaiheiseen videopeliin, mutta ehkä vähemmän koomiselta. Tanssittaa joka tapauksessa.

Video ei ole enää saatavilla

Ultrasport – Nothing Can Go Wrong (2005)

Oskari Onninen

Mikä: 2000-lukulaisella suomalaisella indiepopilla on näihin päiviin asti ollut taipumus joko pysytellä pimennossa tai haalistua ajan myötä liian tehokkaasti. Näin kävi myös loppuvuodesta 2007 kuopatulle helsinkiläisnelikko Ultrasportille, jonka Nothing Can Go Wrong -debyytti tuntuu nykyään harmillisen unohdetulta sivulta suomalaisen nynnypopin ohuessa historiassa.

Miksi: Nothing Can Go Wrong paketoi haikeaksi ja söpöllä tavalla kömpelöksi albumiksi Karkkiautomaatin viimeiset vuodet, ruotsalaista pallopaitapoppia ja brittinynnyilyä Cherry Red -lafkan julkaisujen hengessä. Bändin soundia leimanneet urut puolestaan viittaavat Suomen parhaan twee-bändin Noitalinna Huraa!:n reviireille. Nyt kun suomalainen indiepop voi Cats on Firen johdolla paremmin kuin aikoihin, myös sen juuria tulee kunnioittaa kaivamalla Ultrasport soittimeen. Aivan sama, ovatko motiivit nostalgisoinnissa vai Spotify-löytöretkeilyssä.

Kuuntele: Nothing Can Go Wrongin tyttö–poika-stemmat ja paa-paa- sekä uu-uu-onomatopoeettisuudet kuulostavat siltä, että kirjaston hyllystä on lainattu indiepopklassikoiden lisäksi se kuuluisa oppikirja. Saa vähän tanssiakin, jos vain ujoudeltaan uskaltaa.

Ultrasport, maailman ainoa albuminsa nimellä ylisuorittamiseen viitannut twee pop -yhtye.

Kappaleen kuulet Spotifyn kautta tästä.

Red Carpet – The Noise of Red Carpet (2005)

Iida Sofia Hirvonen

Mikä: Helsinkiläinen indiepop-bändi ehti tehdä kaksi albumia ennen nuupahtamistaan, Halfwayn (2002) ja The Noise of Red Carpetin (2005). Yhtyeen jäsenet ovat vaikuttaneet myös esimerkiksi Sister Flon ja Ultrasportin riveissä, ja tällä hetkellä basisti Samuli Toivonen soittaa folkpopyhtye Noppissa. Myös Veli Kauppista nähdään yhtyeen keikoilla. Red Carpetin perinne elää myös yhä The Wonderminers-yhtyeessä, jonka muodostavat Petri, Samuli ja Olli.

Miksi: The Noise of Red Carpet sisälsi valoisaa ja harmonista nynnypoppia, jonka kiltteysbarometri oli huipussaan. Kitarat helisivät rautalankaisasti. Levy oli genressään monia ulkomaisia vertailukohtiaan vahvempi kokonaisuus eikä siinä ollut siirappisuuden häivääkään. Kappaleet olisivat varmasti vedonneet esimerkiksi Belle & Sebastianin, Teenage Fanclubin ja The Lucksmithsin ystäviin, mutta ne päätyivät ylistävistä arvioista huolimatta nopeasti Anttilan vihreiden tarrojen alle. Tästä voi ainakin osittain syyttää sitä klassista tragediaa, että Red Carpet teki levyn väärään aikaan väärässä paikassa.

Kuuntele: Blood, Sweat and Tears saa miettimään, mitä olisikaan tapahtunut, jos The Noise of Red Carpet olisi ilmestynyt nyt, kun indie on Suomessa suositumpaa kuin koskaan ja musiikki löytää potentiaaliset faninsa internetissä luontevasti kuin mummo tarjouskahvin Alepasta. Sitä voi vain jossitella, repiä hiuksia päästään, yksi kerrallaan.

Video ei ole enää saatavilla

T. Toiviainen & Treble – T. Toiviainen & Treble (2006)

Hannu Linkola

Mikä: Kun legendaarinen Kukka-yhtye hajosi vuonna 2001, alkoivat yhtyeen visionäärit tampata kotimaisen musiikkikentän pintaan kahta erilaista polkua. Samalla kun Risto Ylihärsilä loi etunimestään yhden vaihtoehtopiirien kuumimmista tuotemerkeistä, Tuomas ”Moppi” Toiviainen käpertyi omalaatuisen huumorinsa sisään yleisen tietoisuuden reunamaille. Tunnetuin Mopin soolohankkeista lienee Aivokurkiaisten kanssa purkitettu homoerotiikalla mässäilevä albumikaksikko, mutta uran kestävin äänite on introvertin taiteilijan hartaampaa puolta esittelevä T. Toiviainen & Treble.

Miksi: T. Toiviainen & Treblen vuonna 2006 ilmestynyt ainokainen on helpoimmin lähestyttävää, mutta ei suinkaan pinnallisinta Moppia. Yksinäisyyden ja kaipuun maisemissa hajamielisesti harhaileva levy summaa täydellisesti Mopin eksentrisen romantiikantajun, joka hakee monessa mielessä vertaistaan. Vaikka kappaleita on höystetty kepeällä bändisoitolla ja kuulaansuloisilla taustalauluilla, on albumi ennen kaikkea tekijänsä mietteliäs muotokuva. Valloittavassa vaatimattomuudessaan levy tuntuu suloisimmalta pistokkaalta, joka Kukan varresta on toistaiseksi irrotettu.

Kuuntele: Ytimekkäimmin ja koskettavimmin Mopin lohdullisen apea estetiikka kiteytyy Noitalinna huraa!:n hengessä haikailevassa Sillassa ja sen paljaassa filmatisoinnissa.

Video ei ole enää saatavilla

Plain Ride – Strange Trial (2007)

Jean Ramsay

Mikä: Sweetheartin tuhkasta ja Chainsmokerin suruajasta syntynyt roots-kraut-boogiebändi perustettiin alun perin Blue Star -nimisenä esittämään nippua kappaleita, joita vokalisti-kitaristi Janne Westerlund oli kirjoittanut reaktiona niin musiikilliseen (Chainsmoker) kuin kirjaimelliseen (elämänkumppani Killi Härkönen) kuolemaan.

Miksi: Jos debyytti Oh the Flow (2005) oli hautajaismaisen hauras, niin kakkoslevy on kaikkea muuta. Akustisten instrumenttien taustalla alkoi väreillä sähköä. Surua tuntui seuraavan viha, ja sen kautta uusi elämä: levy on täynnä kevään hauraankylmää valoa ja märän multaisen maan anteeksiantavaa elinvoimaa. Strange Trialin jälkeen Plain Ride on julkaissut kaksi levyä ja keikkaillut ahkerasti, ja onkin täysi mysteeri miksei yhtye ole löytänyt suurempaa yleisöä. Ehkä he vain ovat liian hyviä.

Kuuntele: Kautta linjan tasokkalta Strange Trialilta on vaikea valita yhtä ylitse muiden, mutta Guiding Light on joka tapauksessa erinomainen esimerkki yhtyeen vahvuuksista. Westerlund rakentaa akustisella kitaralla krautmaista junnavaa boogieta, joka sähisee ja räjähtelee joka suuntaan. Perinteisin kortein pelaava yhtye saa ammennettua itsestään tasoja, joita näillä instrumenteilla ei uskoisi olevan mahdollista. Autobahnien armottomuutta, soiden ja rämeiden mätää pimeyttä, keväthangilla kimmeltävää toivoa. Huuliharpussa yhtyeen vakituinen ulkojäsen, Itäväylän Sami Vironen.

Video ei ole enää saatavilla

Puny – It Kills You (2007)

Hannu Linkola

Mikä: Pienen piirin aarteeksi jäänyt tamperelaisviisikko rakasti Neil Youngia ja monia Neil Youngia rakastaneita yhtyeitä. Rakkaus ilmeni rosoisena kauneudentajuna, jota yhtye silotteli sopivissa määrin 1990-lukulaisen kitara- ja voimapopin kaiuilla. Teoksiaan hiljaa kypsytellyt Puny julkaisi vuosina 2000‒2007 yhden EP:n ja kaksi pitkäsoittoa, kunnes se rikollisen vähäisestä huomiosta lannistuneena laittoi pillit pussiin.

Miksi: Punyn debyytti Small Scale (2004) muotoili viehättäviä lupauksia siitä, mihin yhtye voisi pystyä päästäessään irti kaikista pidäkkeistään. Kakkosalbumillaan orkesteri lunasti nämä lupaukset ja laittoi mukaan hieman ylimääräistäkin. Levy on Neil Youngin varhaisten soololevyjen tunnelmaa tavoittelevan bändisoiton riemujuhlaa, jota sävyttävät monet kaihoisat sävelet sekä vereslihaisen sydämensä pohjasta laulavan Teemu Innon tulkinta. Levyn iätön ja rehellinen sointi sekä aavistuksen alakuloinen tunnustuksellisuus muistuttavat vastaansanomattomasti siitä, miksi rockin aikasyklit palaavat näihin lähtökohtiin kerta toisensa jälkeen.

Kuuntele: It Kills Youn hienous hahmottuu ennen kaikkea albumimitassa nousuineen, laskuineen, happitaukoineen, paahtoineen, suvantoineen ja ilmalentoineen. Yksittäisistä lauluista levyn sielun kiteyttää osuvimmin As Long As My Feet Can Carry, joka levittää etelävaltojen äärevien maisemien ylle pohjoisen kesäillan harkitsevaa melankoliaa.

Video ei ole enää saatavilla

Sur-rur – Uurnapölyjen paluu (2007)

Tommi Forsström

Mikä: Sur-rur on 1996 Lapualla perustettu ja eri puolilla Suomea vuosien varrella majapaikkaa pitänyt yhtye, joka julkaisee yhä tasaisin väliajoin äänitteitä erinäisillä pienmerkeillä. Edellinen levy Liikkuu kivipinnoilla asumuksenaan laatikko ilmestyi viime vuoden toukokuussa.

Miksi: Melodinen punkrock on vaikea laji. En osaa suoraan sanoa, mikä erottaa Sur-rurin syrjäkylän nuorisotalon surkeasta Apulanta-kloonista, mutta jotain maagista yhtyeen sekoilussa on. Taattuun Replacements-tyyliin Sur-rurin nerous on täysin tähtien asennosta kiinni. Yhtenä päivänä bändi voi olla surkeinta rämpyttelyä historiassa, mutta heti seuraavana jättää varjoonsa minkä tahansa voimapop- tai punklegendan. Levytysten ja keikkojen itsepintainen huolittelemattomuus on toki yhtyeen suuremman suosion merkittävin este, mutta samalla yhtyeen viehätyksen salainen ainesosa.

Kuuntele: Maisema-kappale tiivistää kaiken mikä yhtyeessä on hienoa: eleettömän upea sävellys, ihanan huoleton esitys ja totaalisen päättömät psykedeeliset lyriikat.

Video ei ole enää saatavilla

Goodnight Monsters – Summer Challenge (2008)

Oskari Onninen

Mikä: Turkulainen indiepop-bändin jälkimmäinen täyspitkä vuodelta 2008. Julkaisijana toimi 22-Pistepirkkojen Bone Voyage -lafka, joka on jo itsessään yhdenlainen laadun tae. Yhtyeen nykytilasta ei ole tietoa, sillä bändin laulaja Valtteri Virtanen seisoo nykyään The New Tigersin mikrofonin takana. Yhtäläisyydet näiden kahden bändin välillä ovat helposti havaittavissa, vaikka ne toimivatkin eri soundi- ja muotolähtökohdista.

Miksi: Vaikka kliseetutka ulvoo, sanon Summer Challengen olevan ajatonta popmusiikkia. Levyn 1960-lukulaisen pop-klassismin ja sen lukuisten päivitysmuotojen, kuten C86:n ja voimapopin, suuntaan sohivat biisit ovat sävellyksinä erinomaisia, mutta silti kirkasotsaisia ja helppotajuisia. Nimensä mukaisesti albumi on juuri sellaista loputtoman hyväntahtoista ja aurinkoista kesämusaa, joka huutaa kruisailemaan pyörällä ympäriinsä ja sotkemaan samalla vaatteensa kädessä sulavalla jäätelötötteröllä.

Kuuntele: First One on the Beach. En muista, milloin suomalaisbändi olisi päässyt näin lähelle Jonathan Richmanin lapsekasta popneroutta.

Video ei ole enää saatavilla