”Killer Mike hävinnee räppärinä vain Kendrickille tällä vuosikymmenellä, El-P tuottajana tuskin kenellekään.”

Vuosikymmenen paras tag team kohtaa samanhenkisen agitaattorin.

”Blankets and pillow torchin’, where the fuck the warden?
And when you find him, we don’t kill him, we just waterboard him
We killin’ ’em for freedom cause they tortured us for boredom
And even if some good ones die, fuck it, the Lord’ll sort ’em”

El-P:n tuotantojen hienous keskittyy laajalti tilan käytön ymmärrykseen. Kappaleiden manipulointi on tällöin varsin helppoa: kovemmat bangerit, kuten The Full Retard, saavat onton ja kaikuvan syvyyden, kun taas hitaampia ja raskaampia vetoja voi tehostaa samalla tavalla – tilaa pakataan täydemmäksi.

Close Your Eyes tekee noista tempuista kummatkin, ja yhtäkkiä haluan hankkia low riderin tätä ja muutamaa muutakin samanhenkistä biisiä (T.I.:n Front Back, Clipsen Grindin’) varten.

Killer Mike hävinnee räppärinä vain Kendrickille tällä vuosikymmenellä, El-P tuottajana tuskin kenellekään ja Run the Jewels duona elää helpoiten Kuudes Aisti 2013:n hengessä. Kaatosateessa heitetyn keikan keskellä Mike julisti: ”We’re the greatest tag team in rap motherfuckers.” Se oli helppo uskoa: mikään luonnonilmiö ei olisi häätänyt yleisöä Hämeentien vierestä. Kaupan päälle Zach de la Rochan paras säkeistö ikinä?

Heinäkuussa 2014 lähdin kotiseudulleni Kajaaniin ja olin jo luovuttanut reissun viihtyisyyden suhteen. Varmaan kävelisin 10 kilometriä päivässä ja kuuntelisin levyjä.

No ei: tietysti tapahtui kaikki se, mitä en osannut odottaa: tapasin aivan upeita ihmisiä, kantabaari soitti jostain syystä Happy Mondaysia, Cania ja vaikka mitä suosikkeja. (Soittolistan takana oli muuan Dj Vastarannan Kiiski, joka on eittämättä maan parhaimpia.) Ehkä en vain ollut aikaisemmin tähän valmis.

Tuohon aikaan Close Your Eyes soi niin vapauttavana että huimasi. Sittemmin sen sävy on tuntunut paljon tummemmalta kaiken rodullisen väkivallan seassa. Onneksi se tulee repimään kaiken palasiksi niin kauan kuin asiat eivät ole kunnossa – sen jälkeen sen tahtiin voi taas juhlia.

Video ei ole enää saatavilla

Dead Oceans

80 Antiikin Kreikan maaginen unohduksen juoma lainaa nimensä Julianna Barwickin kolmannelle albumille. Mitä ikinä taustalla onkaan, musiikki tuntuu unohduksen tarpeessa pala palalta eteenpäin kulkevalta prosessilta. Lopputulos on haikeampi ja utuisempi kuin The Magic Placen pastoraalikirkkaus, ja eteerinen humina muuttuu useimmiten säriseväksi. Kaikki ei muutu, eikä tarvitsekaan muuttua: ylväs The Harbringer nousee Barwickin toistaiseksi täydellisimmäksi kappaleeksi liikkuessaan massivisista äänikollaaseista hurjiin kliimakseihin pienillä eleillä. Vain neljää ääniraitaa käyttävät Labyrinthine ja Forever onnistuvat pienellä miksaustempulla luomaan illuusion soot’, miltä musiikin kuuntelu tuntuisi, jos ihmisellä olisi neljä korvaa. Uutta maastoa on paljon: Adventurer in the Familyn vajaa kolmeminuuttinen kulkee särisevien kitarankielten saatossa, ja Waving to You jätetään täysin ilman lauluosuuksia. Suurin osa Nepenthestä kulkee täysin rytmittömänä, ja ainakin ajan käsite voi kadota hetkittäin. En usko, että Riesling tai Koff olisi levykokonaisuutena lähellekään näin vakuuttava. Nepenthe väistää myös päänsäryn ja pahoinvoinnin. Cheers. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Bonnie ”Prince” Billy – s/t

Palace Records

70 2013 on ollut yksinäisten miesten ja kitaroiden vuosi (eikö reppanakriitikoiden onanointiin keskittyvällä sivustolla jokainen vuosi ole?) Saa nähdä, löytyykö Bill Callahanin, Cass McCombsin ja Greg Garnetin albumeille vielä joukon jatkeeksi joku haastaja, mutta Will Oldham ei tällä kertaa sellaista pysty toimittamaan. Vaikka Oldhamin repertuaaria ei voi moittia yksipuolisuudesta, on hänen visionsa samalla hyvin konsistentti. Oldham on todistanut, että americaanonin perukoilta Everly Brothersin tai oman tuotannon jatkuvan uudelleen versioinnin pariin vaeltaessaankin yksin metsässä runkkaava mies on aina pohjimmiltaan yksin metsässä runkkaava mies. Äärimmilleen pelkistetyissä kitaran ja stoalaisesti artikuloivan tulkitsijan vuoropuheluissa on herkkyyttä. Näissä lauluissa miehet ovat häpeällisiä, pilkullisia sikoja ja kukkien päälle kielletään paskomasta. Olennaisin viesti toimitetaan muutamilla karsituilla riveillä, joiden käyttö erottaa bukowskit prousteista. Jossain taustalla vaanii pohjaton yksinäisyys. Ei Oldham siis keksi puskatumputusta uudelleen, mutta genressä on amatöörinsä ja sitten on Grand Old Manit, eikä Oldham taatusti kuulu ensiksi mainittuihin. (Joni Kling AKA Bonnie ’Prince’ Billy Joel Hallikainen)

Video ei ole enää saatavilla

Gorguts – Colored Sands

Season of Mist

84 Gorguts on yhtä aikaa ylistetty ja hankala tapaus. Kitaristi-laulaja Luc Lemayn johtama bändi on aina löytänyt arvaamattomia käänteitä teknisen death-metallin tyylilajissa, ja tässä on kolmas perättäinen onnistuminen. Edellisestä on tosin jo 12 vuotta, ja miehistömuutosten vuoksi tämän hetken kokoonpano onkin kasattu Krallicen ja Behold the Arctopusin samanhenkisistä taitureista. Colored Sandsin materiaali on helposti erotettavissa Gorgutsin vanhemmasta tuotannosta lähinnä suoraviivaisuutensa johdosta – ja jos se kuulostaa liian yksinkertaiselta (sellaisia ihmisiä tuskin edes on), niin voitte kokeilla vuoden 1998 levyä Obscura, jonka tahtilajitkin merkataan polynomeilla ja integraalimerkeillä. Edelliset levyt eivät myöskään laskeneet näin paljoa hienovaraisuuden varaan. Täällä väripaletti tuntuu paljon vapaammalta ja ideoiden toteutukset haetaan huomattavasti laajemmalta alueelta, joten bändi ottaa myös uusia askelia. Le Toit Du Monden hiljainen viimeinen minuutti, jota en olisi Gorgutsilta ennen odottanut, saa An Ocean of Wisdomin alun murskainiskut tuntumaan aivan tuhottoman raskailta. LeMay pääsee toteuttamaan myös klassisesta jousikvartetista voimansa ammentavan The Battle of Chamdon, jossa ei edes yritetä pullistella teknisellä osaamisella, vaan luodaan jännite, jonka Enemies of Compassion saa laukaista rymistelyllä ja yltiöpäisen seonneella kitarankidutuksella – päättäen kaiken yhdellä suoraviivaisimmista pieksämisistä Gorgutsin tuotannossa. Kaikki tuntuu toimivan saumattomasti, ja kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Grave Miasma – Odori Sepulcrorum

Profound Lore

87 Kahden kulttimainetta niittäneen ep:n jälkeen kuluikin sitten yli kolme vuotta ennen kuin death metal -bändi Grave Miasma julkaisi ensilevynsä. Onneksi aika on käytetty todella tehokkaasti, ja tyylissään todella helposti esiin nouseva Odori Sepucrorum toteuttaa toiveet. Bändinä Grave Miasman tehokkain ase on jännite. Verille raastavaa jylinää on toki tarpeeksi, mutta ne pienet hiljaisuudet ja oudot käänteet heittävät yllättävät tunnelmanvaihtelut suoraa murjomista korkeammalle arvoasteikossa. Aggressiiviset äänivallit vetäytyvät syrjään, kliimaksit kulkevat hyökyaaltomaisina vanoina, ja instrumentaatiosta löytyy sitar, gongi ja ties mitä. Tuotanto ajaa tätä vahvuutta vielä hieman pidemmälle, ja jokainen hetki kuulostaa valtavasta luolasta kantautuvalta. Tunnelma ja särmikkyys saadaan kulkemaan ongelmattomasti käsi kädessä. Heti avausraita Death’s Meditative Trance esittelee lauluosuuksissaan lähes häiritsevän ennalta-arvaamattomat kaikuefektit samalla, kun bändi kaivertaa soitollaan rotkomaisia loukkoja. Lohkaremaiset Ascension Eye ja έσχατος taas jatkavat suoraviivaisemmin, mutta laulaja-kitaristi Y:n uniikki vesikauhuinen ulvonta pitää ne oudolla tavalla vieraannuttavina mutta myös puoleensavetävinä. Levyn ambienssin parhaat esiintymät Seven Coils ja Ossuary kuulostavat kuilun yllä leijuvilta – ja välillä muutaman sata metriä alaspäin tipahtavilta. Death metal taidemusiikkina voi tuottaa äärimmäisen vaikeasti avautuvia levyjä, mutta Odori Sepulcrorum vetää puoleensa jo ensikuulemalta – ja sen jälkeen vielä paljon enemmän. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Tim Hecker – Virgins

Kranky

81 Virgins lienee helpoimmin lähestyttävää Tim Heckeriä tähän mennessä. Ei sillä, että Ravedeath 1972, kanadalaisartistin lopullinen läpimurtoalbumi kahden vuoden takaa, olisi lempeine huminoineen ja sihinöineen vaatinut kuulijalta erityisen paljon. Nyt mukana on kuitenkin myös rytmisiä elementtejä, jotka saattavat houkutella Heckerin leiriin niitäkin, joiden mielestä ambient ja elektroninen minimalismi ovat pelkästään tylsää musiikkia. Heckerille tyypilliseen tapaan osa Virginsin kappaleista on jaettu useisiin osiin: nimikappaleesta ja Stigmatasta kuullaan osat I ja II, Live Room -kappaleen perään liittyy Live Room Out -lopuke. Päättymättömänä virtana soljuvan musiikin pilkkominen osiin on tietysti tavallaan hölmöläisen hommaa; Virgins on edeltäjänsä tavoin nautinnollisimmillaan kuunneltuna alusta loppuun yhtenä suurena kokonaisuutena. Hecker rakentaa kappaleensa häikäisevän taitavasti. Siihen nähden, miten vähän niissä tapahtuu, niissä tapahtuu hämmästyttävän paljon. Äänipankista löytyy melodioiksi jäsentymättömiä pianolooppeja, pahaenteisesti pöriseviä puupuhaltimia, kompuroivia ja rahisevia rytmintapaisia sekä tietenkin kaiken sisuksiinsa nielaisevia huminoita, joiden sävyt vaihtelevat mattapintaisista sähkönsinisiin ja sokaisevan valkoisiin. Virgins on alusta loppuun lumoavaa kuultavaa, vaikka – toisin kuin esimerkiksi Heckerin yhteistyökumppanin Daniel Lopatinin eli Oneohtrix Point Neverin tuoreella R Plus Seven -levyllä – todelliset wau!-hetket loistavatkin poissaolollaan. Toisaalta juuri tasaisessa, kommervenkkejä ja yleisönkosiskelua välttelevässä erinomaisuudessa taitaa piillä Tim Heckerin nerouden salaisuus. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Tero Hyväluoma – Junkyard Ball

Lusti Music & Arts

71 Veteliläislähtöinen viulupelimanni Tero Hyväluoma on edustanut suomietnon etuvartiota esimerkiksi yhtyeissä Snekka ja Frigg, ja ehtinyt soittelemaan myös Ismo Alangon kanssa. Sibelius-Akatemian kasvatin ensimmäinen sooloalbumi on tuotantonsa ja sävelkielensä puolesta varmaa ja tuttua SibA-laatua, ja kuten tavallista, tämä kuuluu niin hyvässä kuin pahassa. Parhaimmillaan tämä on ihan letkeää hyvän mielen musiikkia: Punaturkki Breakdown käynnistyy reippaan pseudoirlantilaisella poljennolla ja Highway to Iced Land on nimensä mukaista, moottoritien levyistä kruisailua. Toiset sävellykset kaatuvat helmasyntiseen kikkailuun, kuten sinällään viehättävällä pedrohietas-jatsilla alkava nimiraita, ja Itälahti puolestaan kuulostaa golfkentän mainosmusiikilta. Tämä on huvittavan tuttu maneeri SibA-folkissa jo vuosien takaa, eikä pelkästään Hyväluoman ongelma. Sitli se kertoo omalle mukavuusalueelle visusti jämähtämisestä. Onneksi Hyväluoman Frost V -kvintetin pianon ja kitaroiden helinät sekä viulujen kirkkaat sivallukset tuottavat raikkaudessaan arktisen suuveden veroista soundia. Se nostaa maestron sävellykset itsensä kuuloisiksi, minkä takia kuuntelukokemuksessa on virtaviivaisesti sisustetun kahvilan pääkaupunkilaista viihtyisyyttä. Ehkä niin kuuluu ollakin. (Mikael Mattila)

Laurel Halo – Chance of Rain

Hyperdub

76 Uudella Chance of Rain -albumillaan Laurel Halo ryhtyy teknokovikseksi. Upean Quarantinen (2012) abstraktit fiilistelyt ja vokaalivenyttelyt on laitettu hyllylle, ja pintaan nousee rytmikkäiden koneiden säksätys. Quarantinen jälkeen Chance of Rain tuntuu vastareaktiolta. Se on kaikin puolin tiukempi ja kovempi kuin edeltäjänsä, sekä hitosti enemmän tanssittava. Ehkä Halo sai tarpeeksensa naisartistin leimasta ja haluaa olla vakavasti otettava tuottaja. Ja hyvää tuotantoa levyllä piisaakin; kappaleet ovat tiheitä ja täynnä tuhansia leikkauksia, pyörryttäviä panorointeja ja kymmeniä basson eri sävyjä. Chance of Rain on hyvin hyperdubmainen soundeiltaan ja siksi onkin kotonaan lontoolaisella levy-yhtiöllä. Kun levyä kuuntelee luureilla, on kuin pää olisi puristuksissa Laurel Halon luomassa öisessä maailmassa. Chance of Rainin maalaama maisema on intensiivinen, iskevä ja tuhti, muttei läheskään yhtä kiehtova kuin Quarantinen. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

The Men – Campfire Songs

Sacred Bones

80 Newyorkilainen The Men on ehtinyt seikkailla neljällä albumillaan niin hardcoren, countryn, punkin kuin klassisen rockinkin maisemissa. Keväällä ilmestyneen New Moon -albumin sivutuotteena syntynyt EP-levy Campfire Songs lisää listaan akustisen kitararockin ja alaviitteeksi dronen. Vaikka Campfire Songs on äänitetty sananmukaisesti nuotion äärellä, kuulostaa sen teräksinen, kaiun puurouttama sointi siltä kuin se olisi syntynyt mittasuhteiltaan äärettömässä teollisuushallissa. Levyn viidestä kappaleesta kaksi on tuttuja New Moonilta. Niistä I Saw Her Face on oivallinen johdanto levyn hypnoottiseen tunnelmaan ja supermelodinen The Seeds puolestaan kuin muistuma Yo La Tengon tai Guided by Voicesin lofi-kauden klassikkoteoksilta. Niiden ja Electric-singlen b-puolelta pelastetun Water Babiesin lisäksi levyllä kuullaan kaksi uutta sävellystä, joista Turn Your Color jumittaa kuin nuotion loimusta lumoutunut Spacemen 3. Vapaamuotoisen Patiencen tärkein tehtävä puolestaan lienee kuvata sitä, kuinka riemukasta akustisen kitaran rämpyttäminen hyvässä seurassa voi parhaimmillaan olla. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

Run the Jewels – s/t

Fool’s Gold

82 ”We’re the best duo in rap music right now, motherfuckers.” Kovia sanoja Killer Mikelta, mutta kesän esiintyminen Kuudes Aisti -festivaalilla tarjosi ihan tarpeeksi väitettä puoltavia todisteita. Cancer 4 Curen ja R.A.P. Musicin jälkeen El-P ja Killer Mike ansaitsevatkin kunniakierroksen. Kumpikin on sen verran itsevarmalla tuulella, ettei edes Banana Clipperissä vieraileva Big Boi pääse aivan samalle tasolle. Onnistumisistaan innostunut kaksikko käyttää paria poikkeusta lukuun ottamatta noin puoli tuntia lähinnä itsensä ylistämiseen – ja jos puolentoista vuoden yhteistyöhön mahtuu nyt jo kolme erinomaista levyä, niin se sallitaan ilomielin. Vapautuneen oloinen kaksikko riuhtoo tiensä läpi monesta päännytkyttely-beatista, ja ainakin 36” Chain, Sea Legs, Twin Hype Back ja Get It jäävät melko nopeasti päähän soimaan. Run the Jewels on El-P:n tuotannon näkökulmasta huomattavasti vähemmän rankaiseva kuin mikään aiemmin kuultu. Rytmit ja tekstuurit pysyvät eteenpäin katsovina, mutta tällä kertaa riivaajia ei tarvitse karkottaa niin ankarasti. Klubilattialle tätä ei vieläkään kuvittelisi, mutta Run the Jewels on kuitenkin lähempänä bilelevyä kuin voisi odottaa. Ja aidosti hauskaa kuultavaa. (Antti Piirainen)

Video ei ole enää saatavilla

Russian Circles – Memorial

Sargent House

89 Russian Circles on chicagolaisyhtye, joka on levyttänyt yhdeksän vuoden ajan überraskaita ja draamantajuisia instrumentaalikappaleita. Tätä kieltä ovat Dave Turncrantz, Mike Sullivan ja Brian Cook hioneet jo useamman albumin verran. Yhtyeen edellinen albumi, uljas Empros, oli upeinta raskasta musiikkia miesmuistiin. Memorial tuntuu yhtyeen määrätietoisen tyylillisen kaaren jatkeelta – hyvässä ja pahassa. Memorial on upeasti sävelletty, sovitettu ja kauniisti tuotettu levy. Kaikki bändin vahvuudet ovat esillä, Sullivanin ja Cookin lyijynraskaat riffit, kappaleiden viimeistä piirtoa myöten hiotut sovitukset ja Turncrantzin erittäin hienostunut rytmittely. Jokaisella instrumentillä on oma paikkansa, mikään ei ole turhaa. Memorialilla kappaleet ovat tiiviimpiä kuin Emprosilla, mutta siihen eroavaisuudet loppuvatkin. Chicagossa Steve Albinin legendaarisella Electrical Audio -studiolla äänitetty Memorial tarjoaa uusia uljaita ja taidokkaita Russian Circles -biisejä, joista jokainen palaa kuin supernova. Yhtye ei tee tehnyt suuria muutoksia, eikä se ole tarpeenkaan, kun lopputulos on näinkin komea. (Jyri Pirinen)

Video ei ole enää saatavilla

Wave Pictures – City Forgiveness

Moshi Moshi

75 Wave Pictures vietti viime vuonna kuusi viikkoa körötellen pakettiautolla ympäri Yhdysvaltoja. Allo Darlinin kanssa tehty kiertue sai englantilaisen indierocktrion luovuuden pulppuamaan; muutenkin tuotteliaan yhtyeen uusi albumi on 90-minuuttinen tupla. City Forgiveness vetää näppärästi yhteen ne americanan sävyiset langat, joista Wave Pictures on flanellinpehmeää nuhjuilupoppian jo yli kymmenen vuoden ajan kutonut. On klassista rohistelurockia Neil Youngin tyyliin (The Ropes, Chestnut), Paul Simonin afropoppia (Before This Day, Red Road Cloud) ja tietenkin jumittelevaa protopunkia The Velvet Undergroundin ja Jonathan Richmanin hengessä (The Woods, Missuula). Kahdenkymmenen biisin joukkoon mahtuu myös muutama onnistunut irtiotto, kuten Edwyn Collinsin sofistikoituneisuudesta muistuttava bossanova-pala Atlanta, jotka tuovat kaivattua piristystä sympaattiseen, joskaan ei millään lailla hätkähdyttävään kokonaisuuteen. (Antti Lähde)

Video ei ole enää saatavilla

White Denim – Corsicana Lemonade

Downtown

67 Mitä näitä vaikutteita listaamaan: Jake Nymanin laulukirjaahan tässä luetaan. 1960- ja 1970-luku mallinnetaan kellosepän luupit molemmissa silmissä. Garagerockin paahteesta pehmopsykenerouden ja countryhippiboogien kautta fuzzaaviin hardrockkitarariffeihin ja suuruudenhulluihin kiipparisoolooihin. Teemoja juoksutetaan niin jatsahtavasti, että kaltaiseni putkiaivoinen kuulija menee sekaisin ja lähes ostaa tämän kaiken. Onhan White Denim toisaalta huippusympaattinen, toisaalta todella typerä yhtye. Aikamme hypnopoppareita vähemmän coolia (eli taitavampaa) musiikkia, ja toisaalta The Darknessista seuraava askel ravintoketjussa ylöspäin. Tiedostavuutta Corsicana Lemonadesta on turha hakea, mutta milloinkas tiedostavuudesta oikeastaan on viimeksi edes puhuttu? Vuonna 1975? Silloinkin se tarkoitti pohjimmiltaan hyvältä näyttäviä farkkuja, isoa tukkaa ja isoa vahvistinta. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla