Rubik 09.08.2013 Flow, Helsinki.

Kiitos Rubik 2003-2013.

Rubikin ensimmäisen levyn Bad Conscience Patrolin kannessa liitelee kuumailmapallo. Lentolaite symboloi kaukokaipuuta, unelmia ja pyrkimyksiä kohti taivaita. Satellite Storiesin nimestä löytyvä satelliitti puolestaan tuo mieleen avaruuden lisäksi viestit kaukaisista maista.

Kaukomaat ja pyrkimykset korkeuksiin yhdistävät kumpaakin yhtyettä. Vuonna 2004 debyytti-EP:nsä julkaissut Rubik on lähes kymmenvuotisen uransa aikana saavuttanut vankan aseman suomalaisen indiemusiikin huippunimenä ja yhtyeenä, joka on ollut pelottomasti viemässä viestiään myös vielä kartoittamattomille alueille. Rubikin ansiosta suomalainen englanniksi laulettu indierock, joka kilpailee ulkomaisten virkaveljiensä kanssa, ei tunnu enää utopistiselta unelmalta.

Satellite Stories puolestaan on vasta uransa alkupäässä – yhtye julkaisi ensisinglensä vuonna 2011 – mutta se on pyrkinyt perustamisestaan asti vahvasti kohti ulkomaita. Työ on tuottanut tähän mennessä hyvää tulosta – yhtye solmi hiljattain maailmanlaajuisen kustannussopimuksen. Kaukokaipuu taitaa olla kirjoitettu yhtyeen DNA:han, onhan sen debyyttilevyllä kappaleita, joilla on sellaisia nimiä kuin Mexico, Costa Del Sol ‘94 ja Mt. Foreverest.

Rubik

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2003 perustettu indierockyhtye, joka tunnetaan kunnianhimoisesta musiikistaan ja intohimoisista live-esiintymisistään. Rubikilla on tapana vahvistaa kokoonpanoaan sekä livenä että levyillä puhaltimilla ja sen jäsenet vaihtelevat mielellään soittimia. Vuonna 2011 siitä tuli ensimmäinen suomalaisyhtye, joka pääsi esiintymään Barcelonassa järjestettäville juhlituille Primavera-festivaaleille. Rubikin levyt ovat saaneet kriitikoilta kiittäviä arvioita. Kesällä 2012 Nuorgam valitsi yhtyeen City & the Streets -kappaleen neljänneksi listatessaan 2000-luvun suomalaisia pophelmiä.

Miksi se kiinnostaa?

Rubik osoittaa hienosti, kuinka yhtye voi kehittyä lupaavasta alusta korkeuksiin – kaupungin kaduilta mäkihyppytornin huipulle ja yhä eteenpäin aina aurinkokunnan kiertoradoille asti. Uransa alussa se joutui liiallisen hypetyksen uhriksi, mutta yhtye ei antanut periksi paineille, vaan se on kasvanut omilla ehdoillaan sävykkääksi ja kunnianhimoiseksi indierockyhtyeeksi.

Kokoonpano:

Artturi Taira (laulu, kitara, koskettimet)
Sampsa Väätäinen (rummut)
Jussi Hietala (basso)
Samuli Pöyhönen (kitara, koskettimet)

Julkaisut:

People Go Missing -EP (New Music Community, 2004)
Bad Conscience Patrol (Fullsteam Records, 2007)
Jesus vs. People -EP (Fullsteam Records, 2007)
Dada Bandits (Fullsteam Records, 2009)
Data Bandits EPEPEPEP -digi-EP (Fullsteam Records, 2010)
Solar (Fullsteam Records, 2011)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
.. rohkea, kunnianhimoinen, haikea.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…hyvin monia levyjä, sillä Rubikin musiikissa risteilee niin monia vaikutteita. Arcade Firen, Mew’n ja Flaming Lipsin levyt ovat ainakin viihtyneet tiuhaan tahtiin yhtyeen jäsenten soittimissa.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
… että se saavuttaisi myös maailmalla saman vankan aseman indiemaailman huipulla, joka sillä on jo Suomessa.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…kannattaisi miettiä, onko jo korkea aika Rubikin itse olla se tähtiesiintyjä?

Kahden vuoden päästä…
…Rubikin kuumailmapallo jatkaa tutkimusmatkaansa sinne, minne yksikään suomalainen indieyhtye ei ole kulkenut.

Satellite Stories

Video ei ole enää saatavilla

Mikä se on?

Vuonna 2008 perustettu oululainen indiepopyhtye, joka jo varhaisessa vaiheessa uraansa suuntasi pelotta pakettiautonsa nokan kohti Saksaa. Lopputuloksena oli sopimus saksalaisen XYZ Berlin -levy-yhtiön kanssa, joka julkaisi Satellite Storiesin debyyttialbumin Phrases to Break the Icen syksyllä 2012. Ulkomailla yhtyeen musiikki on herättänyt huomiota Saksan lisäksi muualla Keski-Euroopassa ja Japanissa.

Miksi se kiinnostaa?

Ensimmäisenä Satellite Storiesissa iskee sen tarttuvien kappaleiden mukaansatempaava energia ja iloluontoisuus. Kuvaavasti yhtyeen jäsenet ovatkin kertoneet tekevänsä ”party-indietä”. Satellite Storiesin musiikki ei kuitenkaan ole silkkaa juhlaa, vaan siihen tuo syvyyttä sen sydämessä sykkivä katkeransuloinen haikeus. Aamuöinen kaupunki, kesän viimeiset lämpimät päivät ja taivaalla jonnekin kauas lentävä lentokone – tällaisiin tilanteisiin sopivat Satellite Storiesin parhaat kappaleet, kuten Kids Aren’t Safe in the Metro, Mexico ja Helsinki Art Scene. Kuten Ryan Adams aikoinaan lauloi: ”To be young, is to be sad, is to be high.”

Kokoonpano:

Esa (laulu, kitara)
Marko (kitara)
Jyri (basso)
Olli-Pekka (rummut)

Julkaisut:

Phrases to Break the Ice (XYZ Berlin, 2012)

Jos bändiä pitäisi kuvailla kolmella adjektiivilla, ne olisivat…
…tanssittava, raikas, energinen.

Yhtyeen jäsenet ovat todennäköisesti kuunnelleet elämässään eniten…
…kuuminta indie-musiikkia esitteleviä blogeja. Ovatpa he pitäneet sellaista itsekin.

Jos yhtye saisi hyvältä haltijalta yhden toiveen, se olisi todennäköisesti…
…se kuuluisa maailmanvalloitus.

Jos bändi pitäisi lähettää maailmankiertueelle lämmittelemään tähtiesiintyjää…
…niin se voisi olla pohjoisirlantilainen Two Door Cinema Club, joka useimmiten Satellite Storiesin yhteydessä mainitaan.

Kahden vuoden päästä…
…Satellite Stories on julkaissut toisen levynsä ja suuntaa yhä kovempaa yhä korkeammalle.

Eurosonic järjestetään Hollannin Groningenissa 9.–12.2013. Mukana on 19 suomalaisyhtyettä ja -artistia.

Rubik viitisen vuotta ja hirvittävästi karvaa sitten. (Kuva: Tomi Palsa)

City & the Streets tuo paremman huomisen jo tänään.

I’m on a path of recovering
This city and the streets I’ve been harbouring

Tammikuu 2007. Lahti. Tiirismaan lukio.

The Mars Voltan De-loused in the Comatorium  Mew’n Frengers, Magenta Skycoden tolppalevy ja Velvet Undergroundin sekä Interpolin debyytit olivat mielestäni maailman parhaita albumeita. Osin ne ovat sitä yhä.

Muut uudet luokkatoverini kuuntelivat Bodomia, Ensiferumia ja Sonata Arcticaa. Niistä en pitänyt yhtään.

Tutustuin luokka-astetta ylempänä olevaan Jerryyn. Kahtena tammikuisena päivänä Jerry toi minulle levyjä.

”Kuuntele tämä”, oli ohje.

Toinen levyistä on Silvion Amass All You Can. Toinen Rubikin People Go Missing -ep.

Ilman noita levyjä mikään ei olisi, niin kuin se on nyt. Kiitos Jerry. I owe you one.

People Go Missingissä oli jotain uskomattoman maagista. Sen valtavan heittäytymisen ja riipivien dynamiikkojen rinnalla mikään ei tuntunut miltään. Sen ajan Rubik oli kuin Radioheadia, jossa on oikeaa tunnetta, eikä laboratoriossa kehitettyä ja koe-eläimillä testattua tunteenkaltaista latausta.

Joitain viikkoja myöhemmin Rubik esiintyi Lahdessa Kasisalin kellarissa. Jerryllä oli muutaman kuukauden takaisen Torven keikan settilistasta painatettu T-paita. Torveen minä en ikäni puolesta päässyt.

Tuolla keikalla kuulin luullakseni City & the Streetsin ensimmäisen kerran.

Eikä kappale jättänyt silloin ainuttakaan muistijälkeä.

Sen sijaan muistan tulevan levyn Bill Withersin paksun riffin ja sen, että huusimme encoreksi kilvan People Go Missingin avausraitaa Telecvokningia. Sitä emme kuulleet, mutta Just Heads Dropping kelpasi lähes yhtä hyvin.

Keikan jälkeen seisoin kadun varressa ja odotin illan viimeistä bussia kotiin Heinolaan. Olin totaalisen vaikuttunut näkemästäni. Encoren puutetta paikkasin kuuntelemalla Telecvokningia Creativen 512 megatavun mp3-soittimestani. Pakkasta oli musertavan paljon. Varpaat jäätyivät tennareissa. ”Twenty hours of your smile”, ujelsi Artturi Taira korvissani – kuten niin monta kertaa aiemminkin menneen kuukauden aikana.

En odottanut tuolloin mitään yhtä paljoa kuin Rubikin maaliskuussa julkaistavaadebyyttilevyä. Tilasin levyn heti, kun se Fullsteamin nettikauppaan ilmestyi. Sika säkissä.  Odotukset taivaassa.

Joitain viikkoja myöhemmin kuulin City & the Streetsin ensimmäisen kerran tietoisesti. MySpacesta, tietysti. Se oli mielestäni laimea kappale. Siitä puuttui se kaikki viskeraalisuus, mihin Rubikissa ja kaikessa muussakin musiikissa tuohon aikaan tuppasin rakastumaan.

Niin ikään MySpaceen laitettu, saman singlen toinen A-puoli The Interventionist kutitti räjähtävyydessään vavisutteli enemmän juuri 16 vuotta täyttäneen Mars Volta -fanin sydäntä.

Koko Bad Conscience Patrol -debyytti oli ilmestyessään musertava pettymys. Ihan hyvä levy, muttei sitä, mitä olin maanisesti odottanut. Rubik oli vähentänyt äänivalleja, vyörytystä ja hekumaa. Tilalla oli pieniä nyansseja ja perinteisempää kitarapoppia. Huomioni kiinnittyessä Buildingsiin ja Interventionistiin, City & the Streets jäi albumiraidaksi muiden joukkoon.

Sitä se ei tietenkään oikeasti ole.

City & the Streets oli Rubikin ensimmäinen single. (Kuva: Tomi Palsa)

Joskus seuraavana keväänä koin Lahden linja-autoaseman kevätauringossa vihdoin valaistuksen. Silloin City & the Streets nostatti kylmät väreet ja täytti sisimmän sillä optimismilla, mihin koko arcadefiremaisella tavalla ekstaattiseksi yltyvä kappale pohjautuu. Siitä lähtien se on tehnyt sen lähes joka kerta.

If every heart stopped
run-run-running and felt love
we all share

Rubikin nykyinen, suurempi livekokoonpano tekee City & The Streetsistä erityisen kokemuksen kiihdyttämällä sen sinfonisille piireille. Samalla alkuperäinen kappale alkaa tuntua luurankomaiselta luonnostelmalta lopullisesta teoksesta.

Silti tärkein on ollut aina läsnä. City & The Streets tuo kirkasotsaisuudessa optimismissaan mieleen Neutral Milk Hotelin. Se on täynnä sielua ja uskoa, että tulevaisuus on ihan okei ja kaikki maailman lasit puoliksi täynnä.

Ja kun kappaletta kuuntelee, ei sen sanomaan voi olla uskomatta. Ehkä kaikki menee hyvin. Ihan oikeasti.

Kun nyt, viisi ja puoli vuotta ensikohtaamisemme jälkeen laitan City & the Streetsin soimaan ties monetta kertaa, se kuulostaa jälleen paremmalta kuin koskaan. Olen alkanut uskoa siihen, että mitä enemmän korvani harjaantuvat tunnistamaan täydellistä pop-musiikkia, sitä parempana kappaleena City & the Streetsiä pidän.

Noiden aikojen jälkeen kaupungit elämässäni ovat vaihtuneet, mutta City & the Streets on pysynyt. Se liittyy aina juuri niihin katuihin, joita satun kävelemään napit korvissani. Se on irronnut tietystä paikasta ja muodostunut itse sellaiseksi. Se on oma musikaalinen kaupunkinsa, jossa askel kevenee, pessimismi haihtuu ja johon parempi huominen saapuu jo tänään.

Eikä missään oikeassa kaupungissa voi tuntea olevansa yhtä turvassa.

Video ei ole enää saatavilla

SAMAAN AIKAAN MAAILMALLA

18. maaliskuuta 2007 – Suomen eduskuntavaalit 2007. Kokoomus sai 10 kansanedustajaa lisää ja SDP menetti kahdeksan. Perussuomalaiset, Vihreät ja RKP lisäsivät myös paikkamääräänsä. Keskusta menetti paikkoja, mutta säilytti asemansa suurimpana puolueena. Äänestysvilkkaus oli heikoin sitten vuoden 1945.

Yksi kärkikastilainen on kuitenkin joukosta poissa. Nuorgamin reportaasi viime kesän Flown kisastudiosta ei ole painettuna sanana lehden sivuilla.

Niinpä julkaisemme sen tässä. Kuka on suurempi kuin Rubik? Miksi Ville Ahonen jäätyi? Kävikö Sam Beam Nuorgamin vieraana? Lue se tästä!

Julkaistujen artikkeleiden mukaan päivittyvä soittolista Spotifyssä.

# 29 Elbow – Birds

Kaikki lähtee pienestä ja kasvaa mykistävän suureksi ‒ tietenkin. Birds on kuin kaavakuva Elbow’n musiikista: tasainen mutta kuohuva, lohduttava mutta arvaamaton. Laulu venyy sellaisiin mittoihin, ettei rajojen uskoisi enää ylittyvän, mutta samalla se leikkii ilmalla kuin linnun siipi. Niinpä musiikin syliin mahtuvat niin taivaankansi kuin ihmisten talloma maakin. (Hannu Linkola)

Video ei ole enää saatavilla

# 28 Panda Bear – Last Night at the Jetty

Noah Lennox tuntuu olevan usein epävarma siitä, mitä hän haluaa olla ja edustaa. Tummasävyisesti ja toiveikkaasti pulppuileva Last Night at the Jetty on samaa sarjaa kuin Person Pitch -levyn Comfy in Nautica tai Animal Collectiven My Girls, tutkiskelu siitä, mikä on oikeasti hauskaa ja aitoa. Lennoxin musiikkia ei onneksi tarvitse kuunnella sanoitusten takia, koska rytmit ja äänimaailmat ovat niin rikkaita ja valloittavia. (Niko Vartiainen)

Video ei ole enää saatavilla

# 27 Matti Johannes Koivu – 80-luvun lapset

”Tässä lauletaan 60-luvun virkamiehistä, ei tähän samaistu kukaan! Tee uusi teksti ja laula oikeista asioista jos haluat saada tästä hitin.” Näin Kauko Röyhkä neuvoi Matti Johannes Koivua kuultuaan tämän kappaleen demoversion yhteiskiertueellaan. Onneksi Matti jätti tekstin ennalleen. Se ilmestyi vuotta myöhemmin ja on tehnyt pesän monen 80-luvun lapsen sydämeen. (Tomi Palsa)

Video ei ole enää saatavilla

# 26 Chisu – Kohtalon oma

Kun valaistun -albumin upean alkupuolen parhaiten päähän soimaan jäänyt hetki hytkyttää riemastuttavasti ensimmäisistä huumaavista syntetisaattoritahdeista alkaen. Kertosäkeen ”hei kohtalo, oon iso tyttö jo” lienee kaikunut pikkujoulussa halki valtakunnan vuoden lopulla. Entä montako Emma-palkintoa laulaja rohmuaa? Ja voisiko mies laulaa ”mä katkon sun peukalon”? (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 25 Austra – Lose It

Katie Stelmanisin ansiot vokalistina tiedettiin entuudestaan, mutta Austran debyytti yllätti silti täysin omintakeisella sekoituksellaan tummaa karnevalismia ja heleää syntikkapoppia. Nykyindien vavahduttavimpiin kuuluvaa ääntä voisi kliseitä viljellen kuvata sekä väkeväksi että eteeriseksi, eikä ärsytyskynnys ylity missään vaiheessa. Päihittää björkit ja knaiffit. (Joni Kling)

Video ei ole enää saatavilla

# 24 Girls – Love Like a River

Hyvät taiteilijat lainaavat, suuret varastavat. Girls on vielä toistaiseksi pysytellyt lain oikealla puolen, mutta Love Like a Riverin velka Sam Cookelle ja A Change Is Gonna Comelle on selviö ensimmäisistä urkunuoteista alkaen. Alkuperäisen kappaleen yhteiskunnallinen sanoma ei sovi hedonististen rokkareiden suuhun, mutta katkeransuloinen haaveilu on ikuista. (Juha Merimaa)

Video ei ole enää saatavilla

# 23 Destroyer – Kaputt

Se ui lempeän haikeasti korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta välissä tapahtuu valtavan sykähdyttäviä asioita. Kanadalaisyhtye Destroyerin Kaputt oli yksi vuoden ilahduttavimmista ja hyväilevimmistä levyistä. Nimiraita nousi vinhan videon vanavedessä indiesuosikiksi. Vietteleviä bikinityttöjä, ihku nörttipoika, saksofonia, kitaraa, kuplivuutta. Vastustamatonta. (Aleksi Kinnunen)

Video ei ole enää saatavilla

# 22 Rubik – Laws of Gravity

Nyt kelpaa olla suomalainen! Rubik saa olon kovin ylpeäksi, vaikka vaarana olisikin leimautua persuksi: meidän pojat! Laws of Gravity on vuoden 2011 tanssittavin biisi. Nuorgamissakaan ei nähdä niin pimeää kaamospäivää, ettei tämän tahtiin jaksaisi nousta ylös ja tanssia. Up and down and all the way around, up and down and all the way around. Kaikki mukaan! Up and… (Auroora Vihervalli)

Video ei ole enää saatavilla

# 21 Britney Spears – I Wanna Go

On aina yhtä riemukasta huomata vanhan suosikkinsa löytäneen jälleen punaisen langan. Popikoni Britney Spears palasi keväällä kuin uudestisyntyneenä. I Wanna Go todistaa Max Martinin ja Shellbackin pistämättömät kyvyt kirjoittaa tutun tarttuvia ja sopivan särmikkäitä poplauluja europopbiitteineen sekä vihellyskoukkuineen. Eittämättä vuoden kovimpia tanssibiisejä. (Markus Hilden)

Video ei ole enää saatavilla

# 20 Gang Gang Dance – MindKilla

MindKilla kuulostaa siltä kuin Gang Gang Dance olisi sekakäyttänyt kaikkia vaikutteitaan ja saanut kahdeksanminuuttisen aivastelukohtauksen. Sen kuunteleminen on kuin pelaisi happopäissään Segalla Mortal Kombatia ja söisi samalla 400 gramman pussillista kirpeitä irtokarkkeja. Ylivireässä tilassa tekisi mieli myös tanssia – jos vain uskaltautuisi nousemaan tuolista. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 19 Adele – Rolling in the Deep

”There’s a fire starting in my heart / Reaching a fever pitch and it’s bringing me out the dark”. Täydelliset popkappaleet vangitsevat ensi säkeillään, vaikkei niissä olisi mitään sinänsä omaperäistä. Adelen kipinöivää vihaa ja kiihkeää kaipuuta naittava täysosuma johdatti 21-albumin ansaittuun megamenestykseen. Helposti samastuttavaa suurten tunteiden musiikkia. (Niko Peltonen)

Video ei ole enää saatavilla

# 18 The Pains of Being Pure at Heart – Heart in Your Heartbreak

The Pains of Being Pure at Heartin toinen levy kuulosti Smashing Pumpkins -vaikutteiden kaltaisista soundipäivityksistä huolimatta harmillisen väsyneeltä ja epätasaiselta kokonaisuudelta. Singlejen kirjoittajana yhtye ei silti pettänyt taaskaan, ja Heart in Your Heartbreakin kaltaisissa osumissa tanssitennari juuttuu kiinni tuttuun vaaleanpunaiseen tweepurkkaan. (Iida Sofia Hirvonen)

Video ei ole enää saatavilla

Rubik 14.08.2011 Flow, Helsinki.

Kuva: Tomi Palsa

Tapasin Artturi Tairan ensimmäistä kertaa Kipsarin nurkassa kymmenisen vuotta sitten. Ujon oloinen nuorukainen esitteli kohteliaasti edustamansa New Music Communityn ideologiaa ja rohkaisi nauttimaan yhteisön järjestämästä iltamasta. Pidin miehestä välittömästi.

Hetkeä myöhemmin hän kapusi lavalle yhtyeineen. Orkesterin soinnissa oli lupaava kaiku, jonka rinnastin velvollisuudentuntoisesti Radioheadiin. Yhteensoitto teki vaikutuksen ja jokunen yllättävä melodia riuhtaisi mukaansa. Suurimman elämyksen yhtye tarjosi kuitenkin esityksestä huokuneella kiihkeällä innollaan. Musiikki tuntui merkitsevän esittäjilleen poikkeuksellisen paljon.

Kuva: Tomi Palsa

Vuosien kuluessa Tairan matka musiikin uumeniin on kuljettanut yhä pidemmälle, kunnes takaisin tuova tie on umpeutunut. Miehen kasvoja on alkanut reunustaa repaleinen parta, joka ei ole kuitenkaan täysin kätkenyt hahmon poikamaisuutta.

Myös ääni on pysynyt tunnistettavana. Taira hallitsee tärkeimmän instrumenttinsa suvereenisti, mutta pitää sen pinnan paljaana. Aivan kuin hän nauttisi haavoittuvuuden tuomasta herkkyydestä.

Ja mihin pisteeseen Tairan yhtye onkaan kehittynyt! Rubikista on kasvanut suomalaisen indien lippulaiva; värikylläinen, räiskyvä, taidokas retkue, jonka suhde kappaleisiinsa tuntuu syventyvän keikka keikalta ja levy levyltä. Orkesterinsa edessä Taira värisee laulujen vietävänä, silmät puoliksi suljettuina, kasvot äänistä hehkuen. Sointi saa miehen hajamieliseen transsiin, väreilemään. Kuitenkin hän on koko ajan valmiina hyökkäämään, ylittämään vielä yhden rajan.

Matka on ollut pitkä, kilometrit ovat karaisseet kulkijaansa. Etsijän mieli on pysynyt kuitenkin puhtaana. Musiikki ei ole vieläkään Tairalle vaihtoehto. Musiikki on hänelle elämä ja rakkaus.

Me, jotka olemme tehneet elämässämme kompromisseja, emme voi kuin ihailla niitä, jotka ovat päättäneet tulla valituiksi.

Video ei ole enää saatavilla

Nuorgam otti asiakseen selvittää, keitä arkistokuvissa esiintyvät urheilijat oikeastaan ovat. Saimmekin pian vihiä, että videon alkajaisiksi kuvissa esiintyisi takavuosien maajoukkuehyppääjä Pentti Kokkonen, joka muun muassa voitti Keski-Euroopan mäkiviikon kaudella 1978–79.

Seuraavaksi otimme puhelimen käteen. Video ei ollut nykyään valmentajana toimivalle Kokkoselle entuudestaan tuttu, mutta pian YouTube lauloi hänen tietokoneellaan.

Pentti Kokkonen, oletko se sinä?

”Alussa olen kyllä kuvissa, mutta kaatuva hyppääjä on sittemmin V-tyylin keksinyt ruotsalainen Jan Boklöv. Myöhemmin videolla esiintyvät itävaltalainen Andi Felder sekä tsekkihyppääjä Pavel Ploc. Alussa nähtävä toimitsijakin on tuttu kaveri, se on Jukka Leinonen.”

”Kuvia on siis videolla yhdistelty, mistähän ne lie saatu, Yleltä varmaankin. Kuvamateriaalin täytyy olla Salpausselän kisoista jostain 80-luvun puolivälistä. Lopun kuvissa nähtävä punahaalarinen Andi Felder ainakin oli silloin kovassa kunnossa.”

Äkkiseltään luulisi, että sinä kaadut videolla. Video siis johtaa harhaan.

”Huomasin heti vauhtimäen asennosta, etten se ole minä. Mutta lajia tuntematon katsoja tosiaan varmaankin luulee, että minä kaadun videolla.”

Harmittaako?

”No eipä harmita, hauskaahan tämä vain on.”

Mikä oli ensireaktiosi, kun katselit videota?

”Että ollaanpas sitä oltu vakavan näköisiä. Ilmeisesti kyseessä on ollut aika tiukka paikka.”

Boklövin kaatuminen näyttää melko pahalta, mutta se taisi olla noina aikoina tavallista?

”Lentoradat olivat nykyistä korkeampia, eivätkä sukset olleet ilmalennon aikana läheskään niin vakaita kuin nyt. Kun hyppy lähti käsistä, niin ilmassa ehti heittää koko voltin.”

Miltä Rubikin biisi kuulosti korviisi?

”Kylmät väreet eivät kulkeneet selkääni pitkin. En tunnistanut bändiä, eikä tuo ollut ihan sellaista musiikkia, jota itse kuuntelisin.”

Lue myös: Alkuvuoden top 50 #3 Rubik – oi miten suuria voimia.

Bad Conscience Patrol vuonna 2007 ei ollut aivan toivotunlainen suoritus, mutta Dada Banditsilla kaksi vuotta sitten bändi käänsi suuntansa ja esitteli itsensä orkestraalisempana kuin koskaan.

Maaliskuussa ilmestynyt Solar vie kehityskulun vielä pidemmälle. Rubik julkaisi vihdoin sen timantin, jota heiltä on odoteltu jo People Go Missing -EP:n julkaisusta lähtien.

Solar oli kevään puhutuin Suomi-julkaisu jo ennen ilmestymistään. Kuhinaa bändin ympärillä ja uskoa sen läpimurtoon lisäsi suomalaisittain historiallinen Primavera-kiinnitys.

Solar täyttää odotukset, eikä Rubikilla pitäisi olla enää mitään hätää. Yhtyeen suuruudenhullu visio loistaa albumilla täydellisen kirkkaana.

Nyt jos koskaan on Rubikin tilaisuus ponnistaa pidemmälle kuin yksikään suomalaisbändi on ponnistanut aiemmin.

Katso myös: Nyt puhuu Rubikin musiikkivideolla esiintyvä mäkihyppääjä!

Video ei ole enää saatavilla

Rubik – Laws of Gravity

Rubikista ei tullut suurempaa kuin Radiohead. Hyvä niin.

Jos yhtye olisi ottanut Fullsteam-moguli Juha Kyyrön muinaisen rinnastuksen yhtä tosissaan kuin osa mediasta, se olisi saattanut kahlehtia itsensä ohjelmallisuuteen. Tuolloin nelikko olisi tuskin päässyt lähellekään pistettä, johon ennakkoluulottomat askeleet tuntemattomaan ovat sen nyt tuoneet.

Rubik uskoo musiikkiinsa ja omistautuu sille. Tämä on hyvä, sillä yhtye on soittanut itsensä siihen hankalaan asemaan, jossa siltä odotetaan jatkuvasti jotakin uutta ja oivaltavaa.

Etsiminen onkin Rubikin elinehto ja löydöt vakuuttavia. Orkesteri on pitkällä musiikillisella matkalla, jonka etenemistä levyt dokumentoivat riemunkirjavien postikorttien tavoin.

Ensimmäinen EP People Go Missing (2004) ja debyyttilevy Bad Conscience Patrol (2007) olivat kulmikkaita hahmotelmia kaikesta siitä, mihin yhtye uskoi tulevaisuudessa pystyvänsä. Kakkosalbumi Dada Bandits (2009) oli niihin verrattuna todellinen runsaudensarvi. Levy kupli värikylläistä räiskettä, jossa ideat veivät toteuttajaa ja lopputulos oli hengästyttävän rehevä.

Viimeistään tuolla levyllä Rubik astui innoittajiensa rinnalle ja sijoitti henkisen kotinsa Pohjois-Amerikkaan.

Solarilla aiempien pitkäsoittojen parhaat elementit ovat läsnä. Yhtye on palannut Dada Banditsin kollaasimaisuudesta hivenen lähemmäs tiivistä bändisoittoa, mutta säilyttänyt samalla musiikkinsa virkeän oikullisuuden, kappaleiden kunnianhimoiset kaaret ja komeasti soivan puhallinsektion.

Sovitukset ovat tunnusomaisia ja kujeilevia, moninaisuudessaankin johdonmukaisia. Leikkimielisyyden ohella levyltä löytyy lämpöä ja nostalgiaa, jota haikean arvoituksellinen kansikuva alleviivaa.

Kappaleita on varmasti mietitty ja pyöritelty paljon, mutta lopputulos kuulostaa siltä, että niiden syntymistä on johtanut ennen kaikkea tunne. Pikkutarkkaa ja luotaantyöntävää älyllisyyttä Solarilta on turha etsiä.

Rubikin itseluottamus on melkoinen. Se ei kanavoidu korskeaksi uhoksi, vaan kyvyksi kuljettaa haastavatkin ratkaisut loppuun asti. Yhtye uskaltaa myös kosiskella kuulijaa häpeilemättä. Niinpä Solar on kiinnostava yhdistelmä epäkonventionaalisia kappalerakenteita ja makeilevan kauniita melodioita. Artturi Tairan kujertava laulu yhdistää nämä elementit entistäkin lumoavammin.

Solar haarautuu moneen suuntaan. Alkumetrien hurmoksellinen World Around You rynnii tavalla, joka voisi toteutustavasta riippuen korkata The Flaming Lipsin levyn tai 1980-lukulaisen etsiväsarjan. Storm in a Glass of Waterilla yhtye sitoutuu kiehtovasti kompuroivaan blues-kitaraan tavalla, jonka tumma minimalismi on läheistä sukua The XX:lle. Puhdistavan päätösraidan, The Dark Continentin, torvet soivat kunniaa Pink Floydin Atom Heart Motherille.

Referenssit ovat tuskin tavoitehakuisia, mutta lisäävät levyn kosketuspintaa ja paaluttavat osuvasti sitä laajaa alaa, jolla yhtye nykyisellään liikkuu.

Rikkaudestaan huolimatta Solar on Rubikin helpoin levy. Esimerkiksi briljantti Laws of Gravity keimailee 1980-lukulaisesti kumisevan rytmiraidan ja muovisen kosketinkuvion johdattamana tarttuen kerrasta kuulijan mieleen. Tuntuu siltä, että yhtye itsekin nauttii osatessaan antaa itselleen luvan aitoon tarttuvuuteen ja mutkattomuuteen.

Levyn vahvuuksia on myös sen orgaaninen äänimaailma, joka noudattaa vaihtoehtomusiikin ajankohtaisinta muotokieltä, mutta on samalla lämmin ja ajaton. Miksauspöydän taakse istutettu kultakorva Ben H. Allen on löytänyt varsinkin levyn hiljaisista kohdista runsaasti sisältöä. Nämä pienimuotoiset hetket osoittavat Rubikin dynamiikantajun kehittyneen valtavasti.

Enää yhtyeen ei tarvitse riepotella kuulijaa terävillä käännöksillä, nyt se osaa rakentaa jännitteen pienistäkin elementeistä.

Tuotanto paljastaa myös soittajien tyylitajun. Etenkin Sampsa Väätäisen rummut pääsevät oikeuksiinsa muun yhtyeen vaimentuessa toistuvasti ihailemaan nyanssirikasta ja elävää rytmitystä. Vaikka kappaleissa tapahtuu paljon, tuntuu jokainen soittaja tietävän paikkansa, lukevan muiden liikkeitä ja tukevan yleistunnelmaa pikemmin kuin tuovan itseään esille.

Erityisen vaikutuksen Solarilla tekeekin sen yhtenäisyys. Levyn yleistunnelma ja suvereenit yksityiskohdat kuljettavat sujuvasti niidenkin suvantojen yli, joissa ilmaisu toistaa aiemmin kuultua tai joissa on enemmän hälyä kuin kiinnekohtia.

Kun toistokierroksia on takana toistakymmentä, hiipii mieleen kutkuttava ajatus. Vaikka Rubikia ei tee mieli neuvoa, olisi houkuttelevaa ehdottaa yhtyeen seuraavaksi tavoitteeksi avoimesti kaupallista ja liisterin tavoin tarttuvaa levyä. Yhtyeen nyanssitaju ja melodiakorva ovat jo nyt sitä luokkaa, että lopputuloksesta tulisi varmasti hersyvä ja vastustamaton.

Tai ehkä yhtye on juuri tehnyt tuon levyn. Ehkä ihmiset ovat vain liian mukavuudenhaluisia ymmärtämään Solarin sellaiseksi.

93 Jos joku puhuu Rubikista vielä tämänkin levyn jälkeen ”lupauksena”, harkitsen väkivallantekoja.

Video ei ole enää saatavilla

Rubik – Solar: Mäkihyppyä lajin kultaiselta vuosikymmeneltä…