Antti Piirainen arvioi kymmenen suurirustoisen artistin musiikilliset ja kuonolliset ansiot ja rankkasi heidät tieteellisen tarkasti määritellyn ”nenä/musiikki-indeksin” mukaan. Kirjoittaja myöntää kokeneensa pientä kateutta pienehkön klyyvarinsa vuoksi tehdessään tutkimustyötä.

#10 Barry Manilow

Nenä: Varren paksuus pysyy suunnilleen samana ennen päätä. Muodoiltaan kuitenkin varsin pehmeä. 80/100.

Musiikki: Pehmeämpää kuin nenän muodot. Soft rock kuulostaa varsin hyökkäävältä Manilow’n sokeriballadeja vasten. 48/100.

64 Särmättömyys tulee esille kummassakin, niin nenässä kuin musiikissa. Pehmeitä muotoja etsiville tämä ei tule yllätyksenä.

#9 Riki Sorsa

Nenä: Tämän listan – ja samalla myös populaarimusiikin historian – suurimpia. Päätä kohti ulkoneva ja levenevä. Ei ihmekään, että monet lempinimet ovat liittyneet juuri tähän. 90/100.

Musiikki: Hyvin yleisessä tiedossa olevaa iskelmää. Kirjoittaja ei ehkä pienehkön nenänsä takia ole siihen erityisen mieltynyt. 50/100.

70 Ehkä kookas nenä on aina osoittanut sinne, minne Sorsa on tahtonut musiikkiaan viedä, ja kauanhan tuollaista kestäisi kääntää uuteen suuntaan.

#8 Roger Waters


Nenä: Yksi rockmusiikin kuuluisimmista. Menestyksen myötä käynyt monissa samppanjalaseissa. Kookas, mutta vailla yksilöllisiä piirteitä. 70/100.

Musiikki: Niin, tietänette Pink Floyd -nimisen yhtyeen? Soolourallaan hieman harhailevampaa. 78/100.

74 Varsin diktaattorimainen käytös Pink Floydissa näkyy nenässäkin: optimoitu toimimaan kuten nenän kuuluukin.

#7 Tiny Tim

Nenä: Hurja koukku, jonka luulisi jäävän jumiin ties minne. Varressa häkellyttävä ulkonema. 83/100.

Musiikki: Lähinnä hupaisaa ja lapsenomaista ukulele-materiaalia. Levytti myöhemmin myös Current 93:n David Tibetin levy-yhtiölle huomattavan erilaista materiaalia. 65/100.

74 Tiny Tim koukki varsin erilaisia vaikutteita uransa aikana. Kaikki tapahtui tuskin sormin.

#6 Markku Arokanto

Nenä: Siis katsokaa nyt, hyvät ihmiset. Mihin se ei vaikuttaisi? 99/100.

Musiikki: Vain yhden iskelmälevyn 1980-luvulla levyttänyt Arokanto ei ole kokenut musiikillisesti samaa menestystä kuin geenirintamalla. 51/100.

75 Drag-artistinakin 1980-luvulla ansioitunut Arokanto on sittemmin todistanut vainuaan teatteriohjaajana.

#5 Karen O

Nenä: Pitkä ja ohut. Myös tavallista terävämpi tapaus – voisi tuottaa vammoja törmätessä. 72/100.

Musiikki: Yeah Yeah Yeahsin keulakuvana popularisoinut indierockia vuosituhannen alusta. 80/100.

76 Nenän terävyys viittaa selvästi pääprojektin soundiin.

#4 Bernard Butler

Nenä: Kaikin puolin muotovalio, kritisoitavaa on hankala löytää. 87/100.

Musiikki: Ehkä paras kitaristi 1990-luvun Englannissa. Soitti kuolemattomat kitaraosuudet Sueden kahdelle ensimmäiselle levylle, nosti Duffyn tähtiin ja on sittemmin palannut Brett Andersonin yhteistyökumppaniksi. Kahden ensimmäisen levyn jälkeistä loistoa ei ole kuitenkaan löytynyt. 71/100.

79 Syyt musiikillisen tuotannon hiipumiseen eivät löydy ainakaan nenästä, elleivät mahdolliset nenään liittyvät vaivat ole aiheuttaneet hiljaiseloa. Mutta toivottavasti emme ole kuulleet viimeistä kertaa tästä klyyvarista.

#3 Jay-Z

Nenä: Varsin jykevä tapaus. Enemmän leveyttä kuin ulkonevuutta. 76/100.

Musiikki: Vuosituhanteen vaihteen menestynein räppäri. 94/100.

85 Jay-Z teki pitkän taiston noustakseen New Yorkin kuninkaaksi. Tällainen nenä pystyy ottamaan vastaan useammankin iskun vastustajilta ja on selvästi ollut äärimmäisen arvokas apuri huipulle noustessa – ja siellä pysyessä.

#2 Pete Townshend

Nenä: Varsinainen peruna. Epäkesko ja epäsymmetrinen, mutta röyhkeydessään varsin vaikuttava. 86/100.

Musiikki: Townshendin biisinkirjoitus hallitsi yhtä 1960-luvun tulenarimmista yhtyeistä. Kaikki The Whon jäsenet olivat jonkinasteisia rasavillejä, mutta musiikki iskee yhä lujaa. 92/100.

89 Rujot piirteet ja The Whon korviasärkevä kakofonia – moinen ei olisi tapahtunut muunlaisen nenän hallitessa kasvoja.

#1 Rod Stewart

Nenä: Kookas, muttei liian iso. Näkyvä, muttei liikaa tilaa vievä. Jopa pieni mutka nenän varressa onnistuu näyttämään karismaattiselta. 96/100.

Musiikki: Stewart lauloi maailman ensimmäisella heavy metal -levyllä (Jeff Beck Groupin Truth, 1968) ja oli tärkeässä roolissa brittipunkin synnyssä The Facesin nokkamiehenä. Sittemmin työntänyt nenänsä myös moniin vähemmän sopiviin paikkoihin, mutta ainakin kaikki vuotta 1975 edeltävä on kestänyt aikaa erinomaisesti. Myöhemminkin on syntynyt ajoittaisia täysosumia. 84/100.

90 Lähes loputtoman mukautuva nenä kuvastaa Stewartin uraa täysin, ja kaikki siihen liittyvät mahdollisuudet on myös käytetty.

Lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen Nenäpäivän merkeissä osoitteessa www.nenapaiva.fi.

Roger Waters haaveili pikkupoikana muurarin urasta.

Roger Waters tuo tällä viikolla suuruudenhullun The Wall Live -lavaspektaakkelinsa Suomeen.

Siitä huolimatta, että Pink Floydin levyttämä alkuteos on kohta 32-vuotias möhkäle progressiivista rockia, kiinnostusta riittää. The Wall Live esitetään Helsingin Areenalla peräti kahtena iltana, huomenna 27. ja ylihuomenna 28. huhtikuuta.

The Wall on The Whon Tommyn ohella kaikkien rockoopperoiden ja teemalevyjen arkkityyppi. Albumilta lohkaistu single Another Brick in the Wall (Part II) on Pink Floydin ainoa listaykkössingle Briteissä ja ensimmäinen laatuaan Yhdysvalloissa, ja se on edelleen kiistatta yhtyeen tunnetuin kappale.

Alan Parkerin filmatisointi levystä vuodelta 1982 on puolestaan malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun omaan visioonsa rakastunut rocktähti ja arvostettu elokuvaohjaaja pääsevät yhdessä tuhlaamaan miljoonia puntia.

Viime syyskuussa Kanadasta käynnistynyt The Wall Live -kiertue on ollut arvostelumenestys, ja sen Pohjois-Amerikan osuus oli viime vuoden kymmenenneksi tuottoisin kiertue. Waters on päivittänyt lapsuuden sotapeloista sekä naisiin, auktoriteetteihin ja omaan yleisöönsä kohdistuvasta vihasta ammentavan tarinan 2000-luvulle ilmeisen onnistuneesti.

The Wallin moniin eri inkarnaatioihin liittyy tunnettuja nimiä, joita kaikki muurin murtumista Areenalle katsomaan rynnivät tuskin osaavat yhdistää klassikkoteokseen. Alla esittelemme viisi niistä.

1. Bob Ezrin

Vaikka tuottaja Bob Ezrinin ansioluettelosta löytyvätkin muun muassa Peter Gabrielin ensimmäinen sooloalbumi (1977) ja Lou Reedin ahdistusklassikko Berlin (1973), hänet tunnetaan parhaiten yhteistyöstään 70-luvun hard rock -jättiläisten Kissin ja Alice Cooperin kanssa.

Kanadalainen Ezrin ei siis ollut todennäköisin tuottaja Pink Floydin umpibrittiläiselle ja oudolle teema-albumille, varsinkin kun tuottajan käyttäminen ylipäätään oli yhtyeelle radikaali siirto.

EMI:n Norman Smith oli avustanut bändiä sen alku-uralla, mutta 1970-luvun huippusuositut albumikokonaisuudet olivat Pink Floydin itsensä tuottamia.

Ezrin oli kuitenkin mies paikallaan. Hän toimi sovittelijana Watersin ja yhtyeen toisen voimahahmon, kitaristi David Gilmourin välillä ja vei megalomaanisen levyprojektin loppuun asti kohtalaisen pienin oheisvahingoin.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Another Brick in the Wall (Part II)

2. Jeff Porcaro

Pink Floyd ei ollut 1970-luvun lopulla mukava työyhteisö.

Waters kiusasi Ezriniä muun muassa nälvimällä tälle siitä, että tuottajan osuus levyn rojaltimaksuista oli pienempi kuin muiden – hän jopa teetti tuottajalle vittuilevia rintanappeja. Waters myös savusti kosketinsoittaja Rick Wrightin ulos yhtyeestä uhkailemalla, ettei The Wallia julkaista lainkaan, ellei Wright eroa.

Onnekseen Pink Floydin jäsenet saivat studioon ulkopuolista apua. Yksi heistä oli sittemmin edesmennyt Toto-rumpali Jeff Porcaro, joka soitti Mother-kappaleella yhtyeen oman rumpalin Nick Masonin sijaan.

Tämä on syytä muistaa, jos tietokilpailussa joskus kysytään, mitä yhteistä The Wallilla on Michael Jacksonin Thrillerin, Bruce Springsteenin Human Touchin ja Madonnan Like a Prayerin kanssa. Porcaro oli aikoinaan melkoisen kysytty soittaja.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Mother

3. Michael Kamen

Vuonna 2003 kuollut säveltäjä ja orkesterinjohtaja Michael Kamen ehti elämänsä aikana syyllistyä useisiin musiikillisiin rikoksiin.

Niihin kuuluvat Metallican ja San Franciscon sinfoniaorkesterin yletön konserttilevy S&M (1999) sekä siirappisuudessaan ylittämätön elokuvaballadikolmikko (Everything I Do) I Do it for You (Bryan Adams, 1991), All for Love (Bryan Adams, Rod Stewart & Sting, 1993) ja Have You Ever Really Loved a Woman? (Bryan Adams, 1995).

Kamen oli myös vastuussa The Wallin orkesterisovituksista, jotka tekivät vaikutuksen Pink Floydin jäseniin.

Sekä Waters että Gilmour työskentelivät säveltäjän kanssa myöhemminkin, vaikka samat yhteistyökumppanit eivät progressiivisen rockin pahimmille riitapukareille noin muuten juuri kelvanneet.

Video ei ole enää saatavilla

Pink Floyd – Comfortably Numb

4. Christopher Reeve

Miten Teräsmiehenä ja kantasolututkimuksen puolestapuhujana tunnettu edesmennyt näyttelijä liittyy The Walliin?

Kun Alan Parker kuvausryhmineen valmistautui toteuttamaan kohtauksen, jossa elokuvan päähenkilö Pink kelluu uima-altaassa, kävi ilmi, ettei pääosaa esittänyt Bob Geldof osannut uida. Tulevalle Live Aid -hyväntekijälle kaivettiin Pinewoodin maineikkaan elokuvastudion varastosta Teräsmies-elokuvan lentokohtauksia varten Reevelle teetetty läpinäkyvä kehomuotti, jonka avulla Geldof pysyi pinnalla.

Monet lähteet mainitsevat, että muotti olisi itse asiassa Helen Slaterin Supergirl-elokuvassa käyttämä, Geldofin ruumiinrakenne kun oli melko hentoinen. Teräsmiehen serkkutytöstä kertova leffa valmistui kuitenkin vasta kaksi vuotta The Wallin jälkeen.

Todennäköisesti väärän tiedon on laittanut liikkeelle Roger Waters, joka olisi itse halunnut The Wallin pääroolin, mutta joutui hautaamaan haaveen surkeasti sujuneen koekuvauksen myötä.

Video ei ole enää saatavilla

The Wall (ohj. Alan Parker, katkelma)

5. Scorpions

Ansiokkaasta progressiivisesta hard rock -yhtyeestä saksalaisen nahkalätsä- ja viiksihevin kuningasporukaksi kehittynyt Scorpions ei välttämättä ole ensimmäisiä artisteja, jonka nimen yhdistäisi Pink Floydiin.

Kun Roger Waters esitti lukuisien vierailijoiden kanssa The Wallin Berliinissä vuonna 1990 juhlistaakseen Berliinin muurin murtumista, paikallisella rocksuuruudella oli kuitenkin kunnia avata show.

Klaus Meine ja kumppanit soittivat kylmän sodan vasta lämpenemään päässeillä raunioilla levyn ensimmäisen kappaleen In the Flesh, ja Scorpions nousi lavalle vielä uudestaan yhdessä Watersin kanssa.

Konsertin muihin vieraisiin kuuluivat muun muassa Bryan Adams, Cindy Lauper ja Van Morrison, ja Waters yritti houkutella esiintyjäkaartiin myös Peter Gabrielia ja Bruce Springsteeniä.

Paikalliselle yleisölle Scorpions oli varmasti paljon kovempi juttu.

Video ei ole enää saatavilla

Scorpions – In the Flesh (Berliinissä 1990)

Pukiko Ezrinin tuotanto The Wallia? Osaako Bob Geldof sittenkin uida? Onko Scorpions vastuussa kaikkien aikojen parhaasta Pink Floyd -coverista? Purkaudu alla kommenteissa.