”Rodriguezin filosofian mukaan ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteet ja katon päänsä päälle – kaikki muu on ekstraa.”

Dokumenttielokuva teki Sixto Rodriguezista kansainvälisen tähden kypsässä 69 vuoden iässä. Mutta mitä Sidewaysiin saapuneelle Rodriguezille on tapahtunut elokuvan jälkeen?

F. Scott Fitzgeraldin kuuluisan sitaatin mukaan amerikkalaisessa elämässä ei ole toista näytöstä. Ajatus ei kuitenkaan näyttäisi pätevän ainakaan meksikolais-yhdysvaltalaiseen Sixto Rodrigueziin, jonka alun perin kahteen floppilevyyn tyrehtynyt ura on sittemmin mullistunut ja saanut jatkoa peräti kolme kertaa.

Ensimmäisen kerran tapahtui 1970-luvun lopulla, kun Rodriguez kutsuttiin yllättäen konsertoimaan Australiaan, jossa hänen kaksi levyään Cold Fact (1970) ja Coming From Reality (1971) olivat hänen tietämättään nousseet suosituiksi.

Toinen mullistus tapahtui, kuten Searching for Sugarman –dokumentin nähneet tietävät, 1990-luvun lopussa, kun Rodriguez sai kuulla Etelä-Afrikassa nauttimastaan suosiosta.

Kolmas muutos oli dokumenttia seurannut maailmanmaine. (Jos et ole nähnyt dokumenttia, se kannattaa katsoa. Searching for Sugarman löytyy esimerkiksi iTunesista)

Alun perin Rodriguez oli haluton esiintymään koko elokuvassa, mutta suostui lopulta. Silti hän ei vaivautunut saapumaan Oscar-gaalaan, eikä edes tiennyt elokuvan voittaneen parhaan dokumentin palkinnon ennen kuin seuraavana aamuna, sillä hän ei omistanut televisiota.

Eikä tiettävästi omista edelleenkään. Huolimatta uudesta suosiostaan Rodriguez asuu edelleen samassa talossa, jonka osti huutokaupasta 50 dollarilla yli 40 vuotta sitten. Kun taloa remontoitiin muutama vuosi sitten, yli 70-vuotias tähti avusti purkutöissä.

Hänellä ei tiettävästi ole vieläkään televisiota, eikä hän edes pidä suurinta osaa ansaitsemistaan rahoista. Sen sijaan hän on lahjoittanut niitä lapsilleen ja ystävilleen. Rodriguezin filosofian mukaan ihminen ei tarvitse muuta kuin ruokaa, vaatteet ja katon päänsä päälle – kaikki muu on ekstraa.

Osan rahoista on vienyt mutkikas oikeustaistelu vanhojen levyjensä rojalteista – Rodriguez ei vieläkään ole saanut rahojaan ulkomailla myydyistä levyistään.

Muuten hänen voi kuitenkin olettaa tienaavan enemmän kuin koskaan aiemmin. Viimeiset kuusi vuotta Rodriguez on kiertänyt maailmaa aktiivisesti. Vakituista bändiä hänellä ei ole, vaan kussakin maanosassa hän kiertää aina paikallisten muusikoiden kanssa. Euroopassa hänen taustamuusikkonsa ovat tulleet Britanniasta. Viime vuosina Rodriguez on konsertoinut myös soolona.

Rodriguez on 75-vuotias ja sairastaa silmäpainetautia, minkä vuoksi hän ei enää näe kovin hyvin. Siksi hän liikkuu yleensä avustajan kanssa. Usein avustajana toimi hänen tyttärensä.

Ikä näkyy muutenkin – laulaminen on konserttiarvostelujen mukaan käynyt työlääksi. Rodriguez kehuu kuitenkin soittavansa paremmin kuin koskaan ja nauttivan edelleen esiintymisestä. Settilistoissa on paljon covereita: Lou Rawlsia, Elton Johnia, The Doorsia, Jefferson Aeroplanea, Kinksiä… uusia Rodriguez-biisejä ei keikoilla ole kuitenkaan kuultu.

Vastaukset kysymyksiin uudesta levystä ovat olleet vältteleviä. Todennäköisimmältä alkaa vaikuttaa, ettei kolmatta levyä tule ainakaan Rodriguezin elinaikana.

Sixto Rodriguez Sidewaysissa perjantaina 8.6.2018.

Huomenna hän tulee.

Jos on nopea, detroitilaisen laulaja-lauluntekijä Sixto Rodriguezin tarinan voi käydä todistamassa Suomen suurimmissa kaupungeissa pyörivässä Oscar-palkitussa dokumentissa Searching for Sugar Man. En syvenny tässä Rodriguezin tarinaan, koska dokumentti on parhaimmillaan neitseellisenä kokemuksena. Todettakoon vain lyhyesti, että 40 vuotta kadoksissa ollut mestari on nyt löytynyt ja meillä on siitä todisteena kaksi albumia – Cold Fact (1970) ja Coming From Reality (1971). Tämä artikkeli käsittelee Rodriguezin kahden levyn ulottuvuuksia ja sitä, miksi niiden löytyminen on niin merkittävä asia.

Jo Rodriguezin debyytillä Cold Factilla on muutamia aivan nerokkaita vetoja. Esimerkiksi dokumenttielokuvassa paljon esillä oleva Crucify Your Mind on tunnelmaltaan ja instrumenttivalinnoiltaan aivan ainutlaatuinen luomus, joka jyrisee pitkään sydänalassa. Se pitää kuulla aina uudestaan.

”Were you tortured by your own thirst
In those pleasures that you seek
That made you Tom the curious
That makes you James the weak?”

Video ei ole enää saatavilla

Kepeästi komppaava I Wonder taas on ehta hittibiisi, joka voisi hieman epäsuoremmilla lyriikoilla kuulua monen 1960-luvun poikabändin ohjelmistoon.

”I wonder how many times you’ve been had
And I wonder how many plans have gone bad
I wonder how many times you had sex
And I wonder do you know who’ll be next
I wonder I wonder wonder I do”

Video ei ole enää saatavilla

Rodriguezia on verrattu Bob Dylaniin, miehen suurimpien fanien pitäessä häntä jopa Dylania suurempana lahjakkuutena. Debyyttialbumi Cold Fact kuitenkin todistaa, ettei Rodriguezia olisi olemassa tässä muodossa Dylania. Soundimaailmaltaan varsin omaperäinen avausraita Sugar Man vertautuu sisältönsä puolesta Mr. Tambourine Maniin. Vahvimmin esikuvan vaikutuksesta kertoo Etelä-Afrikassa apartheidin vastaiseen liikehdintään vaikuttanut This Is Not a Song, It’s an Outburst: Or, The Establishment Blues, joka on hieman lempeämpi, mutta ilmeinen versio Subterranean Homesick Bluesista.

”The mayor hides the crime rate
council woman hesitates
Public gets irate but forget the vote date
Weatherman complaining, predicted sun, it’s raining
Everyone’s protesting, boyfriend keeps suggesting
you’re not like all of the rest”

Video ei ole enää saatavilla

Rodriguezin ääni on sekoitus Dylanin käninää ja James Taylorin heleyttä. Lyriikoissaan Rodriguez käyttää 1960-luvun Dylanille tyypillistä abstraktia maalailua, jossa runolliset mielikuvat yhdistyvät eriskummallisiin henkilöhahmoihin ja yhteiskunnallisiin oivalluksiin.

Rodriguez on kuitenkin aito lahjakkuus ja valovuosia edellä Donovanin kaltaisia laskelmoituja Dylan-kopioita. Jo Cold Factilla on havaittavissa merkkejä Rodriguezin monipuolisuudesta, joka puhkeaa loistoonsa kakkosalbumilla Coming From Reality.

Noin kymmenen kuuntelukerran jälkeen on vielä liian aikaista sanoa, mutta on varsin mahdollista, että Coming From Reality on yksi parhaista kuulemistani albumeista – sen muuntautumiskyky ja voima hämmästyttää. Dylanin ohella Rodriguez on saanut vaikutepalettiinsa mukaan myös Cat Stevensin, Van Morrisonin ja Marvin Gayen. Yhdistelmä vakuuttaa ensimmäisestä kappaleesta lähtien – voimallisesti ja herkästi rullaava Climb Up On My Music olisi todennäköisesti kelvannut kenelle tahansa Motown-maestrolle.

Video ei ole enää saatavilla

Balladi-ilmaisun kahta puolta edustavia ironista A Most Disgusting Songia ja kaunosieluista I Think Youta seuraa suomalaisittain mielenkiintoisesti nimetty Heikki’s Suburbia Bus Tour, joka rokkaa varsin 1960-lukulaisesti. Sandrev Lullaby – Lifestyles on aivan upea kehtolaulufuusio, joka on väkevä todistus Rodriguezin kyvyistä tehdä yllättäviäkin rakenneratkaisuja.

It Started Out So Nice on puhdasta Van Morrisonia, mutta koska Rodriguezin ääni ja ilmaisu on niin erilaista kuin Morrisonin, kappale puhkeaa ihan omanlaiseensa herkkyyteen. Morrison-vaikutteet kuuluvat erityisesti biisin lopussa, jossa Rodriguez toistelee kappaleen nimeä kuulaasti väreilevään jousipohjaan.

Video ei ole enää saatavilla

En mainitse tässä jokaista kappaletta, koska minulla on kiire päästä kakkosalbumin aikoinaan päättäneeseen Causeen, joka ansaitsee paikan rock-kaanonissa Like A Rolling Stonen, The Sound Of Silencen ja A Change Is Gonna Comen kaltaisten jättiläisten rinnalla. Cause on armoitettu klassikko, jonka viiltävät viulutaustat ja lohduton aloitus ”Cause I lost my job two weeks before Christmas” vievät korvat ja sydämen mennessään. Kuuntelin kappaleen ensimmäisen kerran suu auki ja toisella kerralla itkin, vastaavaa ei ole tapahtunut koskaan.

Video ei ole enää saatavilla

Rodriguezin kohdalla suurin tragedia on, että kun nyt 40 vuoden jälkeen viimein hänestä kuulemme, perintönä on vain kaksi levyä. Mikä musiikillinen shangri-la se olisi ollut, jos albumeita olisi löytynyt 20? Vuonna 2009 uudelleen julkaistu Coming From Reality todistaa tästä, Causen perään on jatkettu kolme Rodriguezin kolmannelle levylle suunniteltua kappaletta Can’t Get Away, Street Boy ja I’ll Slip Away, jotka laajentavat artistin potentiaalia entisestään. Näitä olisi toivonut lisää niin paljon enemmän! Coming From Reality onkin parhaimmillaan juuri uudelleenjulkaisuna, jossa kolmen kappaleen voi kuvitella kuuluvan kakkoslevyn kokonaisuuteen.

Viime vuonna Rodriguezin aikalaiset Dylan, Van Morrison, Leonard Cohen, Neil Young sekä aavistuksen nuoremmat lauluntekijät Bruce Springsteen ja Mark Knopfler tekivät kaikki enemmän tai vähemmän ok:t albumit, mutta kokonaisuuksina ne kuitenkin edustivat mennyttä aikaa kypsyneessä paketissa. Nuoret kyvyt taas etsivät nälkäisinä menneen ajan intensiivisyyttä ja välittömyyttä siinä lähes aina epäonnistuen – musiikkia analysoidaan liikaa, tekijät ovat liian itsetietoisia.

Rodriguezin tasoisen kadonneen artistin löytyminen 40 vuoden takaa tapahtuu vain kerran elämässä ja koska tätä täysin tuoreena aikakoneessa säilynyttä kokemusta voi nyt verrata sekä vanhaan että uuteen musiikkiin, voi tulla siihen johtopäätökseen, että aika ei kultaa muistoja – musiikki yksinkertaisesti oli ennen parempaa.

Sekä Cold Fact että Coming From Reality ovat ilmaisuvoimaltaan ja lyyriseltä sisällöltään ainutlaatuisempia kuin mahdollisesti yksikään 2000-luvulla julkaistu arvostelumenestys. Rodriguez kuulostaa esikuviensa vuoksi tutulta, mutta artistin aitoa elämänjanoa ja omaperäisyyttä sekä kykyä sanoittaa ja säveltää on mahdotonta kiistää. Kokonaisuutena levyiltä puuttuu eloton tuotannollisuus ja taiteellinen laskelmointi.

On häkellyttävää palata aikaan, jossa ei ole elänyt, eikä tässä olomuodossa sisäistänyt edes radion tai musiikkiharrastuksen välityksellä ja kokea se näin tuoreeltaan. Cold Fact on loistava ja vuonna 1971 julkaistu Coming From Reality ylivoimaisesti paras 2000-luvun albumi. Rodriguezin musiikki on täysin odottamaton lahja meille musiikin ylituotannosta kuuroutuneille.

Cold Fact ja Coming From Reality saatavilla ainakin iTunesista.

Searching for Sugar Man kertoo Sixto Rodriguezista, ”katujen runoilijasta”.

Perjantaina 21.9. varsinaisesti käynnistyvä Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjestetään nyt 25:ttä kertaa. Festivaali esittelee jälleen kerran innokkaalle yleisölleen laajan noutopöydän elokuvia, joita ei muuten pääse Suomessa näkemään, sekä joitakin sellaisia, jotka päätyvät jopa teatterilevitykseen.

”Mutta miten niiden 172 000 leffan joukosta pystyy kukaan valitsemaan mitään”, parkaisee runsaudenpulasta häkeltynyt kulttuurinystävä. Ei huolta – Nuorgam on täällä auttaakseen!

Valitsimme tarkalleen ottaen 172 335 elokuvan joukosta ne, joiden uskomme eniten kiinnostavan epätietoisuuden meressä pärskivää musiikkifania. Ensimmäisessä osassa esittelemme elokuvista kolme, joissa liikutaan akselilla Etelä-Afrikka–Yhdysvallat–DDR.

Lisää Rakkautta & Anarkiaa -vinkkejä löydät jutun huomenna ilmestyvästä toisesta osasta.

THIS AIN’T CALIFORNIA (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Kommunismin jälkipyykkiä on alettu pestä 2000-luvulla toden teolla sekä fiktioelokuvissa että dokumenteissa. Niissä kirjoitetaan uudelleen virallisen sosialistipropagandan jalkoihin jäänyttä kansanhistoriaa – toisinaan hyvinkin railakkaalla otteella. Viime vuosina huomiota ovat herättäneet muun muassa saksalainen fiktioelokuva Muiden elämä, neuvostoarjesta kertova dokumentti My Perestroika ja virolaisdokumentti Disko ja ydinsota.

Nyt on This Ain’t Californian vuoro. Martin Persielin dokumentti nuorista skeittareista 1980-luvun kommunistisessa Itä-Saksassa perustuu poikien itse aikoinaan kuvaamiin Super 8 -kaitafilmeihin. Elokuva löytää keskushahmokseen yhden nuorista – skeittauspiireissä legendaksi nousseen Denisin, joka on Panik-liikanimensä mukaisesti kuin David Bowien ja Johnny Rottenin myyttinen yhdistelmä, rocktähti rullalaudalla.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Jo vain. Dokumentin nostalgiakeskukseen käyvien, mykkänä lepattavien filminpätkien taustalla kuullaan roima annos aikakauden reippaan energistä itäsaksalaista autotallipunkia mutta myös elektropoppia ja muuta kivaa – jopa vinkeä akustinen versio Forever Youngista. Skeittaus ja musiikin alakulttuurit ovat monessa suhteessa niin lähellä toisiaan, että elokuvan luulisi kutkuttavan musiikin ystävää.

NUORGAMIN TUOMIO

Dokumentin kiintopiste tahtoo hetkittäin hukkua, kun toiminta siirtyy puolivälin jälkeen Berliiniin. Mutta sekään ei haittaa. Aihe on äärimmäisen mielenkiintoinen ja kotielokuvamateriaali rautaesiripun takaa energistä, evokatiivista ja valloittavaa. Olisikin ollut suorastaan rikollista, jos nämä eletyn elämän historiaa ja aiemmin tuikituntematonta ilmiötä (skeittausta rautaesiripun takaa!) dokumentoivat kotielokuvat olisivat jääneet pölyyntymään jonkin harmaan neuvostokerrostalon ullakolle.

Kaikeksi onneksi Persiel onnistuu lisäksi luomaan kuvista puhuttelevan ja vähän liikkiksenkin tarinan.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 8: 22.9.2012 klo 16, 23.9.2012, klo 18.30. Andorra: 26.9.2012 klo 16.

ELECTRICK CHILDREN (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Mormonitaustaisen Rebecca Thomasin fiktioelokuva – kuinka ollakaan – mormonitytöstä, joka kuulee ensi kertaa popmusiikkia ja uskoo tulleensa raskaaksi maagisen kasettinauhurin välityksellä. Sen seurauksena 15-vuotias Rachel pakenee vanhoillisuskonnollisesta yhteisöstään etsiäkseen käsiinsä ”miehen kasetilla” – lapsensa isän.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Eipä oikeastaan. Raskaudesta syytetty kappale – cover The Nervesin Hanging on the Telephonista – on toki hieno biisi, mutta pahoin pelkään, että elokuvan kiinnostava musiikillinen anti jää siihen. Elokuvassa ei edes kuulla kovin paljon musiikkia vaan se toimii etupäässä tarinaa kehystävänä välineenä – sekä kasettinauhurin tapauksessa että yhtyeen kohdalla, johon Rachel karkumatkallaan tutustuu.

NUORGAMIN TUOMIO

Hallin esikoisohjaus on ihan pikkukiva nykyindie, jossa on hetkensä. Julia Garner on pääosassa haavoittuva ja utelias – pelkkiä levottomia käsiä ja toiveikkaita hymyjä – ja hän onkin ylivoimaisesti parasta elokuvassa. Garneria tullaan taatusti näkemään tulevina vuosina isommissa tuotannoissa.

Elokuva ei kuitenkaan intiimistä kuvakielestään huolimattatta jää mieleen tai herätä suuria tunteita. Sen rakenne on hieman hahmoton ja kaupungissa tapahtuvat jaksot liian perusjenkki-indietä sykähdyttääkseen. Elokuva edustaa kulttuurin joka kolkkaan tunkeutuvaa uutta naivismia, mutta ei onnistu herkullisista lähtökohdistaan huolimatta kertomaan tynnyrissä kasvaneen nuoren ja nykymaailman kohtaamisesta erityisen tarkkanäköisesti tai edes uskottavasti.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 8: 25.9.2012 klo 18:30, 26.9.2012 klo 18:30. Maxim 1: 27.9.2012 klo 16.

SEARCHING FOR SUGAR MAN (2012)

Video ei ole enää saatavilla

MIKÄ LEFFA?

Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloulin dokumentti 1970-luvun myyttisestä folk-muusikosta Rodriguezista, joka oli kotimaassaan Yhdysvalloissa täysin tuntematon, mutta Etelä-Afrikassa ”isompi kuin Elvis”. Rotusorron runtelemassa suljetussa poliisivaltiossa Rodriguezin musiikki oli ensimmäinen muutoksen airut etenkin valkoisten kansannousussa apartheidia vastaan.

Tarinan juju on siinä, että Rodriguezilla itsellään ei ollut aavistustakaan supertähteydestään toisella puolella maailmaa – hän teki vain kaksi levyä ja palasi sitten hanttihommiin. Etelä-Afrikassa hänestä ei kaikesta huolimatta tiedetty mitään. Kansan keskuudessa kiersivät tarinat Rodriguezin itsemurhasta, joista hurjimman mukaan hän oli riistänyt henkensä sytyttämällä itsensä tuleen kesken keikkaa.

Mutta ovatko tarinat totta? Sen sai selville kaksi eteläafrikkalaismiestä, jotka päättivät 1990-luvun lopulla ottaa selvää Rodriguezin kohtalosta. He ovat dokumentissa keskeisessä osassa.

ONKO MUSADIGGARILLA SYYTÄ KIINNOSTUA?

Kyllä, kyllä, voi kyllä! Ensinnäkin: elokuva kertoo fantastisen kiintoisan tarinan suosiosta ja sen puutteesta, rockmystiikasta ja musiikista muutoksen sytytystulppana. Sen lisäksi elokuvassa kuullaan yksinomaan Rodriguezin hienoja kappaleita, jotka ovat edelleen monelle tuikituntemattomia viime vuosien huomiosta huolimatta. Rodriguez on dokumentissa esiintyvien musiikkibisneksen veteraanien mukaan 1970-luvun unohdetuista amerikkalaismuusikoista se tärkein – ”ei vain muusikko vaan paljon enemmän: profeetta, katujen runoilija”.

NUORGAMIN TUOMIO

Kerronnallisesti tiukka elokuva säilyttää jännitteensä komeasti alusta loppuun – se toimii kuin hyvä trilleri, jonka seuraava käänne ei ole koskaan kovin kaukana. Siitä huolimatta, että dokumentti joutuu turvautumaan kohtuullisen paljon puhuva pää -kerrontaan, se ei koskaan valahda tylsäksi ja seisahtuneeksi. Etenkin Rodriguezin kappaleita taustoittamaan rauhoittuvat kuvajaksot painuvat mielen sopukoihin myyttisinä ja magneettisina – kuin mies itse. Kiehtova tarina on must sekä musiikin ystäville että dokumenteista kiinnostuneille.

NÄYTÖKSET

Kinopalatsi 7: 21.9.2012 klo 21, 23.9.2012 klo 14. Kinopalatsi 10: 25.9.2012 klo 18:45.

Liput ja ohjelmatiedot löydät R&A-sivustolta.

Sarjan toinen osa ilmestyy huomenna.